163# Mitä hoitajan taskusta löytyy?

Ensimmäisessä harjoittelussa en tarvinnut muuta kuin rohkeutta, kyvyn kysyä neuvoja, kädet ja sitten jossakin vaiheessa päivää tietokoneen, jolla kirjata. Toiseen harjoitteluun mennessä vähän nolotti, kun apulaisosastohoitaja kysyi pian saapumisen jälkeen, tarvitsenko kynää. Tarvitsin. Siitä alkoi harjoittelu harjoittelulta parantunut varustautuminen. Luultavasti alan taskujeni puolesta muistuttamaan jo kokeneempiakin hoitajia. Mitä hoitajan taskusta siis löytyy?

Avainhihna. Ilman sitä tai niitä avaimia, kun ei pääse mihinkään. Ihan oikeilla hoitajilla tai ainakin muutamalla joka yksikössä avaimissa kulkee muhkeampi nippu. Siinä on lääkekaappien ja muiden tarpeellisten paikkojen avaimia. Opiskelija selviää sillä, ettei hukkaa pukukaapin avainta. Tosin samassa hihnassa on myös kulkuavain. Ilman sitä jäisi ainakin päivystyksessä monen oven taakse.

Teippi. Avainhihnassa kulkee jokaisen hoitajan ystävä. Teippirulla. Sitä tarvitsee säännöllisesti ja yleensä ikään kuin huomaamatta niin, ettei sitä välttämättä ole hoksannut varata mukaan. Teipillä varmistetaan tippaletkut potilaan käteen niin ettei mahdollinen letkun nykäisy kohdistu neulaan vaan teippiin. Samoin varmistetaan katetreja, sideharsoja ja milloin mitäkin sidoksia. Ovela hoitaja säilyttää teippiään niin, että rullan pää on taitettu kaksin kerroin. Niin pää ei ole hukassa ja teipin palan voi saada irti jopa yhdellä kädellä.

Kynät. Kuulakärkikynät: sininen ja punainen sekä tussi. Tussilla tehdään merkinnät lääkepurkkeihin, pissanäytteisiin, ihoinfektion punoitusrajaan tai vaikka koronatesteriin. Punaisella tehdään papereihin merkinnät riskitiedoista ja sinistä käytetään kaikkeen muuhun. Sinisen kannattaa olla arkistomallia. Siis sellainen, jonka muste kestää kymmenen vuotta. Silloin sillä saa kirjoittaa myös huumelääkkeiden seurantavihkoon. 

Lamppu. Jonkinlainen valaisin on hyvä ystävä. Siitä on apua potilasta tutkiessa tai pimeitä kaappeja penkoessa. Erityisen pätevää on, jos voi ojentaa omasta taskustaan valon lääkärille, kun hän tutkii potilaan neurologiaa. Kätevä myös pukuhuoneeseen palatessa koska valot ovat aika usein epäkunnossa. 

Sakset. Teippejä, harsorullia, haavataitoksia, pahvilaatikoiden teippejä, potilaan vaatteita. Lyhyelläkin jaksolla on saanut leikkailla milloin mitäkin. Kuten muutekin välineet, jos niitä ei ole mukana, ei niitä tarvittaessa löydy sitten mistään. 

Nimikyltti. Potilailla on oikeus tietää, kuka heitä hoitaa. Henkilökunnan oikeus on pysyä selvillä siitä, keitä käytävillä liikkuu ja kuka mistäkin ovesta pyrkii sisään. Osa sairaalaturvallisuutta on näkyvillä olevat henkilökortit. Opiskelijoille ne tulevat koulun kautta. Koulun nimen näkymisessä on selkeä etu. Silloin vähän kiireisempikin lääkäri/ensihoitaja/muu ammattilainen tietää kyseessä olevan opiskelijan ja kohtaa epävarman katseen hieman ymmärtäväisemmin. 

Lunttilaput. Hyvän hoitajan tasku on täynnä lunttilappuja. Kaikkia asioita on vaikea muistaa ja välillä on hyvä tarkistaa paperista. Ainakin niin pitkään, kunnes on varma. Itse olen askarrellut lunttilappuja koulun taitopajoihin ja simulaatioihin. Ajattelen niiden olevan sallittu apu koska myös oikeasti hoitajien taskuista niitä löytyy. Joitakin on tarttunut mukaan myös työyksiköistä. Uusia todennäköisesti täytyy tehdä vielä ainakin tulevaan lasten harjoitteluun. Ehkä silloin voi jättää jonkin toisen pois taskusta.

Post-it -laput. Ovat jokaisen ihmisen ystävä. Osastoilla on siirrytty nykyaikaan ja potilaiden elintoimintoja ja mittaustuloksia voidaan merkitä suoraan puhelimelle ja sieltä ne siirtyvät suoraan järjestelmään. Toisaalta puhelimen käyttö on hieman jäykkää ja aina yhteydet eivät pelaa. Päivystyksessä kaikki toimii paperin tai muistin kautta. Eli paperin. Seurantamonitoriin kytketyn potilaan elintoiminnot voi toki kirjata suoraan näytöltäkin koneen äärestä. Kuitenkin usein paperi on ystävä. Lapulle voi laittaa myös potilaan nimen, kun lähtee huutamaan tätä odotuksesta tai käyttämään kuvantamisissa. 

Kello. Osa elintoimintojen tarkkailua on hengitystiheyden mittaaminen. Siihen kello on välttämätön. EKG-seurantaan kytketystä potilaasta kone seuraa myös hengitystiheyden mutta useimmiten se täytyy tehdä itse. Se täytyy myös tehdä potilaalta salaa, koska muuten tämä lakkaa hengittämästä jännittyneisyyttään. Itse olen oppinut laskemaan tämän verenpainetta mitattaessa. Silloin kun on hyvä pyytää potilasta olemaan hetki rauhassa ja puhumatta. Kello on helppo nostaa verenpainemittarin päälle. Jos hengitys vaikuttaa tasaiselta, sen voi laskea 15-20 sekunnin ajalta ja muistaa käyttää oikeaa kertojaa jotta saa arvon minuutissa.

Ruotsin sanasto. Erittäin hyvä. Varsinkin jos ehtii hetken valmistautua. Silloin voi tarkistaa jonkin sanan tai termin. Sitten täytyy vain rohkeasti yrittää. Aiemmilla jaksoilla tehty havainto on edelleen totta. Ruotsin kielen kanssa kyllä pärjää mutta kuka armahtaisi kaikilta lähialueiden murteilta. Silloin täytyy koittaa kysyä täsmällisiä kysymyksiä ja yrittää olla päästämättä potilasta vapaalle puheelle. 

Labra-opas. Valtavan hyvä löytö oli päivystykseen laadittu ohje siitä, millaisia laboratoriokokeita minkäkin oireisesta potilaasta tulisi tilata etukäteen. Oikeat kokeet säästävät aikaa, kun lääkäri ei joudu niitä erikseen pyytämään ja odottamaan. Selvästi käytäntö ja osaaminen saa hoitajat jonkin verran soveltamaan ohjetta. Mutta sitähän osaaminen ja kokemus tekevät. Opiskelijalle hyvä apu.

Puhelin. Työntekijöiden taskuissa vilisee puhelimia ja päivystyksessä myös Virve-puhelimia. Luultavasti monella on henkilökohtainen puhelinkin mukana. Opiskelijoilta puhelimen on tavallaan kielletty. Missään sitä ei ole tarkasti valvottu ja kyllähän moni puhelinta mukana pitää ja välillä käyttääkin. Niin teen itsekin. Kuitenkaan en missään nimessä halua puhelinta samaan taskuun muiden tavaroiden kanssa. Enkä muutenkaan helposti saataville. En nimittäin halua siirtää henkilökohtaiseen puhelimeen kaikkia niitä asioita, joita käsien kautta varmasti välillä kaikesta käsidesistä huolimatta kulkee. Pidän puhelinta juoksijoille tarkoitetussa varustevyössä housun vyötärön sisällä. Sieltä sen voi kaivaa esiin hyvän käsipuhdistuksen jälkeen. Jos kotona tai lasten jutuissa tapahtuu jotain mihin pitäisi reagoida siitä tulee tieto, kun oikeat numerot on asetettu värinälle. Samaan vyöhön voi laittaa myös pankki- ja opiskelijakortin silloin kun aikoo ehtiä sairaalan ruokalaan syömään. 

Tätä kaikkea hoitajan taskusta löytyy nyt. Joskus ehkä repullinen lisää.

49# Liikkeellä ja rohkeasti iholla

Sairaanhoitajaksi opiskeleminen vaatii rohkeutta. Etkö usko? Laita kätesi selkäpuolellesi ja etsi sormenpäillä selkärangan nikamat. Lähde hivuttamaan sormia alaspäin. Jatka housun vyötärön ohitse. Kun nikamat lakkaavat tuntumasta, alat lähestyä ristiluuta. Syvällä lantion keskellä sijaitsee ristiluu. Jos jatkaisit vielä alaspäin, löytäisit vielä häntäluun. Ei tarvitse mennä sinne asti. Ristiluuta saa etsiä pakaroiden kaaren alueelta mutta ei vielä suorastaan niiden välistä. Ketä sinä koskettaisit tänne? Kenen antaisit koskea itseäsi tänne? Sairaanhoitajaksi opiskelu vaatii rohkeutta molemmin päin. 

Olen viime viikkoina leikkinyt paljon koiraa. Sukulaisten ja ystävien lemmikkejä seuraillessa lapset ovat alkaneet hoitaa koiran kaipuutaan leikkimällä koiria. Kaikkein parasta on, jos saa isän mukaan isoksi ja vanhaksi koiraksi. Sellaiseksi laiskaksi, joka tykkää makoilla ja ei hypi liikaa. Koiran leikkiminen ei ole mitään uutta. Sitä tein jo perhepäivähoidossa. Silloin Hopeanuoli oli juuri tullut Suomeen. Ei olisi ehkä sopinut hoitoikäisten leikkien malliksi. Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen saanut palata koiran rooliin. 

Lapsista tässä leikissä on selvästi parasta olla koiran omistaja. Erityisesti nuorimmaista kiehtoo tämä mahdollisuus päästä komentamaan isää. Koko porukalla leikkiessä saattaa yksi ilmestyä kissana tai oravana mukaan. Silloin meno on villi ja vanhan koiran polvet ja ranteet kovilla. Nuorimman kanssa kahdestaan leikkiessä pitkiä aikoja saattaa kulua rauhallisesti. Hän tykkää ihan vain silitellä koiraa. Sellainen leikki on mukavaa koiran roolissakin. Näin opetetaan koskemista ja kosketettavana olemista. 

Omien lasten kanssa eläminen on ollut hyvä opettaja. Hoitaessa lasten luonnollisia siisteyteen liittyviä toimia vuosikaudet hoitaessa olen saanut opetella hoitoalalle tärkeää asiaa: ihmiskehoon koskettamisen ei tarvitse olla seksuaalista. Onneksi se voi sitäkin olla. Kuitenkin hoitajan ja ehkä hoidettavankin on helpompi olla, jos ymmärtää kosketuksen voivan olla muunkin laista. 

Tätä me olemme käyneet rohkeasti opettelemaan. Kukaan ei ole siitä puhunut. Mutta yhtäkkiä se vain alkoi. Loppusyksyn ensiapukurssilla pääsimme jo vähän toisiamme lähelle. Kuntoutuksen tunnilla jatkettiin vähän samaan suuntaan. Tämä viikko jatkettiin potilaan siirtämiseen liittyvillä harjoituksilla. Opettajana oli kinestetiikkaan perehtynyt fysioterapeutti. Opettelimme potilaan omaa liikettä, painon siirtoja ja oman kehomme liikeratoja käyttäen siirtämään potilaita sängyssä, sängystä ja sänkyyn. Käsi selän takaa ristiluun alta, halausote ja vetäkää pakarasta, olivat ohjeiden joukossa. Samoin ohjasimme hengitystä ja opettelimme ohjaamaan hengitystä oman kätemme painoa vasten. Siis toisen hengitystä. Oltiin jo lähellä toista. Näin pitää uskaltaa ja vähän myös luottaa. 

Sama jatkuu tulevilla viikoilla, kun taitopajoissa vastaan tulevat laskimoverinäytteen ottaminen ja injektioiden pistäminen. Näissä harjoitusvälineenä on oma pari. Näin opiskelijat pääsevät jo opettelemaan ihmisten kanssa toimimista ja lähelle menemistä. Tarkka oppija on kuullut puhuttavan kosketuksen merkityksestä ja koskettamisen tavan eroista. Hoitaja ei ole koskettelija mutta hän koskee väistämättä potilaisiin paljon. Tietynlaisella kosketuksella voidaan luoda luottamusta, rauhaa ja turvaa. Erilaisella koskettamisella saadaan potilas varmasti vetäytymään kaikesta yhteistyöstä. 

Tällä videolla näkyy esimerkiksi harjoittelemamme tuoliintuuppaus ja pakarakävely. Mukana on myös tuo nosturi ja muita ihol apuvälineitä.

Kinestetiikan saloihin perehtyessämme, saimme kuulla monia hyviä myyntipuheita potilaan aktivoinnin hyödyistä. Potilaan oman liikkeen aktivoinnin kerrottiin säästävän paitsi hoitajan kehoa, myös parantavan potilaan mieltä. Liikuntakyvyltään rajoittunutkin potilas hyötyy siitä, että hänen kehoaan liikutetaan luonnollisia ratoja hyväksikäyttäen.  Vähintään potilas saa hyvin kosketuskokemuksen. Tämän vastakohtana voisi olla riuhtovilla liikkeillä ja puristavilla otteilla tehty nosto. Silloin kaikki työ perustuu hoitajan voimaan ja valitettavasti potilas passivoituu ja hoitajan työkyky kokee vuosien varrella suuria haasteita. Kyllä potilaita nostetaankin. Tunnin lopuksi halukkaat pääsivät leikkimään nosturilla. Sitä voidaan käyttää halvaantuneen potilaan liikuttelussa.

Luulen, että kaikki huijasimme hieman näissä liikuttelun harjoituksissa. Ainakin vähän sellainen olo jäi. Yrityksistä huolimatta, kukaan ei varmaankaan kyennyt olemaan täysin passiivinen. Ehkä menetelmät tuntuivat osittain siksi niin toimivilta. Kulloinkin potilaana oleva kyllä vakuutteli, ettei auttanut. Liikkeiden ohjaus ja painonsiirrot tosin on suunnattu niin, että ne aktivoivat potilaan omaa toimintaa tai ainakin käyttävät hyväkseen tämän painoa. Ehkä olimme keskimäärin jäntevämpiä ja itsemme koossa pitäviä potilaita. Eikä kukaan tarrannut kiinni sängyn laidasta tai siirtynyt takaisin kesken siirron. Ehkä näitäkin tilanteita voisi simuloida?

Tässä videossa näkyy hyvin potilaan oman painopisteen ohjaaminen polvesta tai lantion alueelta painaen. Tunnin jälkeisillä silmillä on helppo nähdä otteet esimerkiksi kyynärpäästä kainalo sijaan. Ja tietenkin iloinen asukas!

Tällaisen tunnin jälkeen itselleni jäi sekä iloinen että harmistunut olo. Tällaiselle osaamattomalle näiden taitojen harjoitteleminen on välttämätöntä. Samoin apuvälineiden testailu. Eikä olo voi ylipäätäänkään huono, kun oli päästy tekemään. Kuitenkin tieto siitä, että se oli sitten siinä, jäi harmittamaan. Tällainen taitamaton ei opi mitään tekniikoita yhdellä tai kahdella yrittämällä. Enkä nyt sano tätä vain kinestetiikasta innostuneena. Kaipaisin toisotoa ja opetusta ihan mistä tahansa potilaan liikuttamiseen liittyvästä. Kaipaisin vähintään toista kertaa, jotta olisi mitään mahdollisuutta omaksua edes tärkeimmät tekniikat. Tarvittaisiin paljon toistoa lihasmuistin synnyttämiseksi. Opintojen suunnittelijat kenties luottavat näiden asioiden tulevan vastaan ensimmäisessä harjoittelussa. Oma kokemukseni muualta vain on sellainen, että siellä missä ei ole aikaa, tehdään sitten vain jotenkin. Onko harjoittelun ohjaaja motivoitunut tämän tyyppiseen potilaiden liikutteluun? Onko hän motivoitunut odottamaan, kun opiskelija yrittää näitä muistella? Vai nostetaanko äkkiä niska-pakara -otteella ikkunasta ulos? Joko opiskelija tai potilas. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi kovin miellyttävä.

Ymmärrän että työpaikoilla ei välttämättä ole kovin helppoa omaksua uusia tapoja liikuttaa potilasta. Lähihoitajamme todistavat, että paljon opettajan vältettävien listalle asettamia tyylejä on käytössä. Mutta onhan vaikea alkaa käyttämään mitään uudenlaista yksin? Jos itse on tottunut johonkin, on potilaskin tottunut johonkin. Uusi on pelottavaa ja hankalaa molemmille. Tarvittaisiin varmasti työnantajien ja esimiestason heräämistä. Ihmisiä on kuitenkin mahdollista kouluttaa jos sitä tahdotaan tehdä.