4# Hoitajani televisiossa – osa 1

Neuvostoliitto veteli viimeisiään kun pieni poika hiipi illalla salaa kohti olohuonetta. Olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Olohuoneesta kuului ääniä jotka kuitenkin vetivät puoleensa. Oven alta käytävässä välähdelleet valot olivat kertoneet jostain mielenkiintoisesta. Sitten hiipiminen pysähtyi. Seisomaan jäi sekä poika että silmät. Olohuoneen nurkassa näkyi miehiä hämärässä, lumikasan takana piilossa. Pian tuli tummapukuisia hahmoja. Valoja, pauketta ja kohta ruutu oli täynnä tulipaloja. Eivät päästäneet naapuria lämmittelemään. Jossain siinä kohtaa isä huomasi sohvan vieressä seisojan. 

– Menehän nukkumaan, katsotaan sitten joskus. Aika paljon luvattu pienen pojan isältä.

Sinä vuonna oli television ensi esityksessä vuoden 1989 Talvisota. Uudehko VHS-nauhuri tallensi kaiken ilta illan perään. Pidennetty versio oli pätkitty viideksi jaksoksi. Toinen kolmen tunnin kasetti  siihen muistaakseni tarvittiin. Molempien tarrassa luki talvisota. Kyllä – pienellä kirjaimella. Ja toiseen oli lyöty kasettipakkauksen mukana tulleesta tarralevystä pieni musta neliö jossa valkoinen kakkonen osoitti katselujärjestystä. Ovat jääneet mieleen. Isän lupaus tuli lunastettua monen monta kertaa.

Talvisota kuvaa Etelä-Pohjalaisista koottuun JR 23 kuuluvan jalkaväkijoukkueen matkaa Talvisodassa. Kerronnan ydin on selviytymistä Kannaksella, Taipaleen joen rintaman tulimyrskyssä. Harvassa olevien valkopukuisten linja pysäyttää kerta toisensa jälkeen ruskeaan pukeutuneen hyökkääjän. Välillä katkerat vastahyökkäykset viedään käsikähmään asti. Pieni poika oppi nopeasti mitä tarkoittaa panssarivaunu, polttopullo tai lentokone. Ehkä jotain oppi siitäkin mitä vaikuttaa mieheen oman veljen jäännösten keräily tykkitulessa. Siihen aikaan ei television ikärajoja seurattu turhan tarkasti. Elokuva ja varsinkin sen sarjana esitetty pidennetty versio on hieno kuvaus siitä taistelusta johon monet edellämme kulkeneet olivat vastoin omaa tahtoaan tuolloinkin joutuneet. Lyhyet kohtaukset Pohjanmaan kodeissa ja monien arkkujen hautajaisista välittävät miesten työn tärkeyden itkevien kotien kautta.

Tämän pohjalaisjoukon mukana kulkee Ismo Laitela. Tai siis Esko Kovero. Paljon ennen kuin koko kansa tunsi hänet Pihlajakadulta. Esko näyttelee joukkueen lääkintä-aliupseeri Juho Pernaa. Rauhallinen ja hyväntahtoinen ”Jussi” kulkee mukana vakaana ja varmana. Vähän kristillisesti ärähtää kun joku arvostelee nuorisoseuran toimintaa. Sitten aika kuluu, tykkituli muuttaa lumen ja miehet mustaksi, vaatteet repeilivät ja Jussissakin alkaa näkyä säröjä. Jotain hajoaa katsoessa  naapureiden, rippikoulukavereiden ja ystävien muuttuvamista taaksepäin menevien rekien lastiksi. Osan hän näkee vain katoavan tuleen ja pölyyn. Jussi joutuu tuskastelemaan puolustuslaitoksen köyhyyttä: Kranaattikauhusta kärsivällä annetaan päänsärkylääkettä, haavoja sidotaan lumipuvun riekaleilla ja amputoituneita raajoja yritetään kursia umpeen puhelinjohdolla. Toivottavasti tämä ei koskaan tule tutuksi meidän tai minkään muun luokan lääkintä-aliupseereille. Ei ole väärin että kirkkorukouksessa pyydetään usein varjelusta sodasta.

Sarjan loppuvaiheessa Jussi kantaa taas yhtä toveriaan taaksepäin. Lentokoneiden ahdistaessa tämä surkea seurue yrittää päästä alta pois mutta turhaan. Velvollisuuden täyttäminen oli ottaa raskaimman hinnan.  Toinen ystävä asettelee suolia vähän sisemmäksi ja jostakin löytyy reki hevosineen. Joskus olen Jussin haastattelun tosielämästä lukenut. Ehkä kaivan sen vielä joku päivä esiin tähän linkiksi. 

Tarvittaisiin paljon aikaa ja ammattitaitoa että joku osaisi antaa lausunnon näiden talven 1991-92 tapahtumien vaikutuksesta minuun, mieskuvaani ja moneen muuhun asiaan. Alan amatöörinä tyydyn toteamaan että varmasti se on vaikuttanut. Hyvä niin.

3# Orientaatioviikko

Orienteering, englanniksi suunnistus ja taitaa olla aikalailla sama ruotsiksi. Se on sitä kun koulussa kateltiin karttoja ja mentiin metsään. Monesti useammassakin merkityksessä. Minkä tahansa uuden alussa on hyvä katsoa vähän karttaa ja mietittävä minne ja miten. Tämä on totta työpaikoilla, uusissa tehtävissä, parisuhteessa ja sen eri vaiheissa. Lapsiperheen viikko ei toimi ilman riittävää orientaatiota. Ilman tällaista eteenpäin katsomista asiat ovat aina vaikeampia tai voivat ainakin muuttua vaikeiksi. 

Itse olen vahvasti ad hoc tyyppinen ihminen. Elän vahvasti hetkessä. Huomaan kestäväni ilman paineita sen että pian on taas selviydyttävä. En menetä yöunia vaikka tietäisin joutuvani heräämään seuraavana aamuna aikaisin viimeistelemään työasiat ennen deadlinea. Kokemus tuo siinäkin varmuutta. Improvisaatiota vaativissa tilanteissa en koe vierautta. Olin hyvin otettu kun osaava työtoveri antoi siitä kerran julkisesti kiitosta. Sanoi että pidän langat käsissäni vaikka mitä tulisi mihin aikaan tahansa. Leirityötä johtaessa tällainen on toki tarpeellinen ja välttämätönkin taito. Tai oli ainakin juuri tuolloin – siellä oksennettiin.

Samalla olen oppinut tuntemaan sen painon jota suunnittelemattomuus saa aikaan. Liian usein vältän suunnittelua koska toivon pärjääväni riittävän hyvin ilmankin. Olen joutunut opettelemaan itseohjautumista ja ajankäytön hahmottelu itseni ja muiden vuoksi. Ei ole reilua jos yksi elää viime hetkessä ja improvisoi usein. Muita se jännittää. Suunnitelmallisuus antaa varmuutta ja turvaa. Joskus olosuhteet eivät anna improvisoida ja rikkoutumisvaraa ei jää yhtään. Etukäteen orientoituminen lisää tunnetta asioiden hallinnasta ja on lääke kaaosta vastaan. Pienien valmisteluiden kautta suurikin kokonaisuus rakentuu huomaamatta. Norsutkin syödään sopivina paloina. Suunnistus kunniaan!

Ensimmäisellä kouluviikolla kokoonnuimme luokan kanssa yhteisen kartan ääreen. Korkeakouluissa on tapana pitää uusien opiskelijoiden kanssa erillinen orientaatioviikko. Jatkavat opiskelijat eivät ole silloin paikalla kansoittamassa käytäviä. On helpompi pälyillä epätietoisena ympärilleen kun joka paikassa ei ole selkiä vastassa. Samoin tiloja on enemmän vapaina esimerkiksi IT-asioiden läpikäymistä varten. Käteen on tullut käyttäjätunnus ja salasana. Kirjastokortti lojuu jossakin. Tulevia opintojen rakennetta on heijastettu seinälle ja esitelty pitkälle 2020-luvulle. Koulua on kierretty, monista asioista puhuttu, hirveä määrä opettajia ja henkilökuntaa on vilissyt ohi. Hätäinen nimikierroskin on luokan kesken tehty. Monta kertaa korvani ovat kuulleet opettajien tai muiden suusta toteamuksia siitä miten paljon asiaa on tullut eikä kaikkea tarvitse muistaa. Voisi tietenkin kysyä että miksi se kaikki sitten kaadetaan opiskelijoiden päälle. Kai kyse on tästä ensimmäisestä kartan luvusta. Nyt on tutkittu alustavasti mitä tulee vastaan.

Tuskin kukaan suunnistaja luottaa pelkästään lähtöviivalla tehtyyn kartanlukuun ja lähde sitten kisaan ilman karttaa. Kuitenkin luulen jokaisen tutkivan sitä karttaa myös ennen lähtöä eikä vasta reitillä. Silloin tietää vähän mitä on tulossa ja edetessä mieleen nousee oikeita asioita. Tällä tavalla olen itse suhtautunut taas tähän hässäkkään. En ole yrittänyt muistaa kaikkea. Kaikkea kerrottua ei koskaan tarvitse. Kaiken tarvittavan löytää kun hahmottaa muutamia pääsiaioita ja muistaa ottaa kuvia infoista. Kirjastossa tärkeintä oli tietää mistä neuvoa kysytään. Sehän se riittää. Samalla muistan nyt jo tyytyväisenä oman ahdistukseni viisitoista vuotta nuorempana fuksina Suomen vanhimmassa yliopistossa. Paljon oli asioita silloinkin. Taloja oli vain enemmän ja opiskelijoita hirvesti. Oppilaitokset eivät ole kuitenkaan ensi kertaa asialla. Kyllä jokainen kuljetetaan mukana. Se on kaikkien etu ja koulu saa rahansa valmistuvista henkilöistä. Jos muuten ei pärjää, on onneksi luokallinen ystäviä joilta kysyä uudestaan.

Opiskelijasta pidetään huolta. Opot ja opettajat opastavat kärsivällisesti. Ensimmäinen lukujärjestys lyödään valmiina käteen. Infokansiosta löytyi ateriatukeen oikeuttava kortti ja paljon muuta. Tutorit näyttävät ja neuvovat. Eri kanavia pitkin tulee viestiä tarpeen mukaan. Opiskelijakunnan toimistossa oli monta hymynaamaa vastassa. Monet asiantuntijat ovat käyneet kertomassa mistä heidät löytää jos tarvitsee keskustelu- tai terveydenhoitoapua. Hoitoalan ryhmänä meille on teroitettu yhteishengen merkitystä. Toivon että pysymme kaikki yhteisellä kartalla. Hiljalleen jatketaan ensimmäiselle rasteille.

2# Miehenä hoitoalalla – osa 1

Kolmantena päivänä se tapahtui. Kaksi ensimmäistä päivää oli vain oppilaita ja meidän luokka. Kolmantena ilmoitettiin että tuleviin pienryhmiin jako tehdään niin että kaikki miehet jaetaan kahteen ryhmään. Neljään ryhmään jaettaessa kolme olisi jäänyt ryhmänsä ainoaksi.  

5/45. Se on 11,11 prosenttia. Sen verran meitä miesoletettuja on aloittavassa luokassa. Miesten kesken tämä lasku tehtiin jo ensimmäisenä päivänä. Ei ole monta. Tilastoja en ole vielä löytänyt ja mahtaako niitä kukaan tehdä. Voisiko olla samanlainen suhdeluku on myös työpaikoilla? Jos reilusta sadastatuhannesta maamme sairaanhoitajasta, kätilöstä tai terveydenhoitajasta reilu kymmenes on miehiä, eivät meidänkään luokkamme urhot kuulu ihan pieneen porukkaan. Meitä murseja olisi saman verran kuin poliiseja ja palomiehiä yhteensä. Vähän kuitenkin epäilen että kätilöiden ja terveydenhoitajien joukossa meitä on vähemmän. Tosin onhan poliisien joukossakin monta naista. En tiedä keitä sitten lopulta jonossa olisi enemmän.

Oletan ja odotan ettei sukupuoli ole mikään kysymys tässä koulussa. Se tuskin kiinnostaa opiskelijoita ja opettajia. Tuskin ainakaan verrattuna siihen millaisia oppijoita ja kavereita kaikki olemme. Tai ehkä hormoneihin liittyvistä syistä joskus voi meitä opiskelijoita kiinnostaakin. Se sallittakoon – olemmehan parhaassa iässä. Tuskin työpaikoilla suuremmin enää ihmetellään miehiä hoitoalalla. Eivät ainakaan ne joilla on jotain tajua. Valitettavasti monissa ihmisyhteisössä on aina menneen ajan turhia jäämiä. Nähtäväksi jää, tuleeko niitä vastaan tällä tiellä.

Koen että sukupuoli määrittää minua miehenä vahvasti fyysisesti ja myös kulttuurillisesti. Kuitenkin toivon saavani olla myös yksilö. En halua kuulua pelkästään kasvottomaan ja stereotyyppiseen miesten massaan. Näin toivon osaavani kohdella myös kaikkia miehiä ja naisia. Inhoan ihmisten lajittelemista ryhmiin liian helpoin perustein. Ryhmiä on helpompi kiusata. On niistä toki myös helpompi tehdä hyvääkin huumoria. Massat ovat yksinkertaistuksia. Yksilön aito kohtaaminen sen sijaan on työlästä. Samalla se on erittäin palkitsevaa. Toivon saavani tietää keitä meidänkin luokalla on. Kannustan myös jokaista katsomaan ympärilleen ja välttämään halpoja yleistyksiä kenestäkään. Helposti teemme niin erityisesti niiden kanssa jotka ovat jotenkin eri mieltä tai ehkä eri näköisiä tai kuuloisia kuin me. Erilaisuus mielipiteissä tai ulkoisissa asioissa ei tarkoita samaa kuin olla tyhmä tai typerä. Mies ei ole näiden ennakkoluulojen ja halpojen tuomioiden suurin uhri. Mutta onhan meistäkin monenlaista yleistystä. Niistä suurin osa on totta. Rikkaus on sitten niissä yksityiskohdissa. Toiveikkaana luotan että 2020-luvun lähestyessä hoitoalalla ollaan tässä asiassa valmiita.

Mutta entä ne muut? Potilaat, sukulaiset ja hyvän päivän tutut? Siellä tuskin ollaan valmiina. Tämän päivityksen nimikoin numerolla yksi. Tarkoitus on käyttää muita numeroita sitä mukaan kun kohtaan huvittavia tai ärsyttäviä tapauksia jotka ansaitsevat tarinan. Tuleeko vihjauksia naisten töihin ryhtymiseen? Luuleeko joku lääkäriksi? Väittääkö neidiksi? Kieltäytyykö joku hoidosta ja saako mies kurkata uimapuku-alueelle? Se jää nähtäväksi. Kovin iholle käyviä raportteja tästä en voi antaa. Potilaan ja henkilökunnan suojaksi on olemassa jämäkkää lainsäädäntöä joka estää henkilöiden tunnistamisen kaikissa tilanteissa. Tämä suoja ja luottamuksellisuus on välttämätön. Lain lisäksi se on vähintään hyvien tapojen mukaista. Minulla on hieman kokemusta luottamuksellisesta työskentelystä. Henkilöä ja lakia kunnioittavalla tasolla tulen asiaa käsittelemään. Sukulaisilla samanlaista lain suojaa ei ole. Pitäkööt siis varansa. Typeryyksien edessä hyvät tavatkin voivat hetkeksi unohtua.

Mutta minkälaisia miehiä hoitoalalla on? En tiedä. Itsestäni minulla on vähän kokemusta mutta hoitoalasta vain aavistus. Ei ole varmaa aineistoa. Oma luokkamme vaikuttaa hyvältä.  Vaikuttavat motivoituneelta ja ainakin näin alkuun innokkailta. Omaa luokkaani miettiessäni hahmottuu toiveeni, millaisia miehiä itse näkisin hoitoalalla. Samanlaisia miehiä kuin naisiakin. Haluan nähdä reiluja ja työtelijäitä opiskelijoita. Toivon kohtaavani lujatahtoisia mutta nöyriä työntekijöitä. Vierelleni kaipaan empatiakykyisiä mutta erillisyytensä ymmärtäviä ystäviä. Rohkeat pärjäävät kaikkialla jos ovat vielä viisaitakin. Tätä kaipaan miehiltä ja naisilta tasapuolisesti. Tätä kaipaan itseltäni. Mistähän ne taidot aina löytyisivät?

1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.