Julkaistu

15# Kuinka paljon koulua on?

Ensimmäinen kuukausi on takana. Hyvä me! Orientaatioviikon hitauden jälkeen opinnot ovat lähteneet vauhtiin. Vauhti on kasvanut sellaisiin mittoihin että voi uskoa meistä tulevan rautaisia osaajia ajan kuluessa. Ainakin jos kaikki uudet asiat myös opitaan. Tutor-tunnilla kyselimme toisen vuoden opiskelijoilta tulevaisuuden tahdista. Pienenä toiveena oli kuulla että vauhti hieman hidastuu. Turha oli toivo. Tiivis. Hyvin tiivis, oli vastauksen sisältö. Melkein voisi aavistella että opittavien asioiden määrä on aikojen saatossa kasvanut mutta tutkinto-aikaan ei ole haluttu koskea. En tiedä.

Paljonko koulua on? Tätä minulta on kysytty jo monta kertaa. Samalla on oltu kiinnostuneita osa-aikaisten töiden yhdistämisestä maineeltaan tiivistahtiseen opiskeluun. Olen vastannut monta kertaa: Ihan sopivasti. 

Lukujärjestyksemme on joka viikko erilainen. Tämä tekee elämästä vähän hankalaa. Syyskuun alussa annettiin kuitenkin lukujärjestys jo lokakuun loppupuolelle asti. Sen avulla on voinut suunnitella elämää ja hahmottaa tulevaa. Kuitenkaan tämä ei anna ihan varmaa tietoa. Meitä on kehotettu tarkistamaan joka perjantai seuraavan viikon vahvistettu lukujärjestys. Viime hetken muutoksia tosin näyttää tulevan aika vähän.

Päivät ovat täysiä. Usein päivä alkaa kahdeksalta tai vähän armollisemmin 0830. Välillä toki myöhemminkin. Useina päivinä viikossa koulu loppuu neljältä tai sitten jälleen puoli tuntia myöhemmin 1630. Ihan tuhtia siis. Ainakin osalla. Alkusyksyyn kuuluu niin sanottujen preppauskurssien sarja. Kielten ja matematiikan valmistavat opinnot täyttävät viikkoa paljon. Itse en näihin osallistu. Matematiikastakin vapauduin tiukan taistelun jälkeen. Tämä jättää viikkoon jo paljon ilmaa.

Lisäksi hain AHOTointia kolmesta kurssista. Niistä kaksi on käynnissä nyt. Hieman viikosta riippuen itselläni on jopa alle puolet lukujärjestykseen merkitystä ohjelmasta. Osallistun viikossa keskimäärin viidelle tunnille. Tai siis 2×45 minuutin hetkeen. Välillä nämä on siroteltu tasaisesti pitkin viikkoa. Välillä on ollut pitkä päivä ja sitten loppuviikosta vapaata. Vähän aikaa sitten kävi niin että aloitin viikonlopun keskiviikon jälkeen ja koulu kutsui vasta tiistaina. Olen päässyt myös kahden yön työreissuun jäämällä vain yhdeltä tunnilta pois. Ilmaa siis on. Toki tahti itsellenikin kiihtyy syksyn edetessä ja nyt vapaina olevien kurssien loppuessa. Pääsen ehkä kokeilemaan sitäkin, kun tuntien väliin ei kertakaikkiaan jää lounastaukoa ennen kuin päivä melkein loppuu. Sellaisia päiviä olen huomannut joillakin olevan.

Töitä on ehtinyt tehdä. Tietenkin iso kiitos tästä kuuluu työajattoman työni luonteeseen. Sähköpostia ehtii kirjoittaa koulun käytävillä, kiireisemmän puhelun tai palaverin voi hoitaa puhelinkapselissa. Aamulla ja iltapäivällä ehtii istua omassa työhuoneessa tai ajaa seurakuntalaisten luokse. Illalla koulu ei vielä ole vaatinut läsnäoloja. Viikonloppuisin voi tehdä töitä ihan rauhassa. Silloin voi olla myös vapaalla.

Koulu tietenkin tuo lisää tekemistä. Tällä hetkellä odottamassa on:

  • Reilu sivu lääkelaskennan läksyjä.
  • Sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristön ryhmätyön esittämisen viimeiset viilaukset.
  • Lääketurvallisuuden ryhmätyö.
  • Lääketurvallisuuteen liittyvä käsitteenmäärittelyn läksy
  • Joku ryhmätyö jonka aikataulu on niin kaukana etten edes muista mikä se on.
  • 3 verkkoympäristössä suoritettavaa luentoa. 
  • Alavartalon luuston tentti.
  • Kuuden tunnin verkkomateriaali ravitsemuksen verkkotenttiin lokakuun alkupuolella.
kuva lääkepakkauksessa ja siihen liitettynä pakkauksesta etsityt tiedot lääkkeestä.
Tällainen läksy piti palauttaa lääketurvallisuuden kurssille.

Muilla voi olla lisäksi tehtäviä kielistä, viestinnästä tai tietotekniikasta. Tämän kuukauden aikana on myös ehditty lopettaa jo yksi ryhmätyö ja tehdä erilainen määrä läksyjä ja verkkotehtäviä. Ei ihme jos joku kokee tehtävien määrän suurena. Kuitenkin samalla on totta, ettei tämä kaikki ei ole päällämme sellaisena kasana kuin luetellessa saattaa vaikuttaa. Aikajänteet ovat pitkiä ja monet tehtävät verrattain pieniä. Haasteena on asiaan tarttuminen ja tehtävien aikatauluttaminen. Kontaktiopetusta on loppujen lopuksi vähän ja itsenäisen työn määrä siksi suuri. Mutta myös aikaa näille tehtäville on. Esimerkiksi nyt odottavat lääkelaskut ehtisi tehdä lasku-päivässä -periaatteella ihan hyvin. Itselleni on ollut rauhoittavaa pistää tehtävät lukujärjestyksen kanssa aikajärjestykseen. Kun tietää mitä milloinkin pitää olla tehtynä, ei kaiken tarvitse ahdistaa kaiken aikaa. Onnellisesti huomaan myös tämän kaiken olevan tuttua. Olen työvuosien aikana saanut oppia valtavaa multitasking-kykyä. On asettunut itsestäänselvyydeksi, miten suurta asioiden määrää täytyy kyetä hallitsemaan ja pitämään mielessään. Tähän on saanut opetella myös erilaisia apuja ja työvälineitä. Yhden koulussa vietetyn kuukauden langat pysyvät kyllä käsissä. 

Kaiken kaikkiaan on hyvä olla. Vähän aikaa sitten oli syyskuinen pakkasyö. Aamulla aurinko nousi kirkkaalle taivaalle. Pyörän istuin tuntui auringon vuoksi lämpimältä kun koulumatka alkoi. Kahden minuutin aikana ehdin miettiä, miten mukava on käydä taas vähän koulussa. Paluumatkalla ajattelin, miten mukava on valmistella nyt puolestaan lapsille Katekismuksen selitystä. Elän kahdessa maailmassa jotka eivät suoraan linkity toisiinsa. Koulussa saan levätä töiden aatoksista. Samoin töissä saan levätä koulun aatoksista. 

No entä se koti sitten? Näin saattaa joku kysyä. Kalenterista on poistunut yksi vapaapäivä. Se on ihan selvää – vaatii tämä joustoa. Jos tuolle vapaapäivälle osuu tiiviimpi koulupäivä, joutuu vapaapäivään liittyvät huollot siirtämään toiselle päivälle. Lyhyempänä päivänä ehtii kyllä hoitaa kauppakäynnit, kodin asioita sen mitä yleensäkin jaksaa ja mitä sitä vapaapäivänä perheenisä yleensäkin tekee. Vapaapäivä ei ole pitkään aikaan ollut vain itseäni varten. Nyt koulun myötä se joskus on sitäkin vähän enemmän. 

Kuukauden jälkeen voin huomata että jo ennen opintovapaalle jäämistä koulun käyminen antaa jotain kaivattua. Tuntuu levolliselta olla välillä paikassa jossa kukaan ei kaipaa minulta mitään. Melkein kuin pop-laulajan vapaapäivä. Koululla olen vastuussa vain itsestäni. Näiden hetkien jälkeen on hyvä jatkaa sinne, missä olen vastuussa myös paljosta muusta. Näin aavistelen että tuleva opintovapaa tekee juuri sitä, mitä siltä kaipaan nyt tähän väliin.

Julkaistu

14# Kävelykierros koululla eli kuvasarja

Avaruutta joka askeleella

Koulumme on vain hetki sitten käynyt läpi kattavan remontin. Avaruus ja valoisuus ovat olleet suunnittelussa keskeisiä tavoitteita. Vanhat ja viisaat tiesivät kertoa että tässäkin luokkien seinä on ennen mennyt sohvien välissä kulkevien pylväiden kohdalla. Kuvasta voi päätellä miten kapeaksi väylä on silloin jäänyt. Kuvassa näkyy myös tunnusomaiset luokkien lasiseinät.
Käytävän sohvilta voi seurata parhaimmillaan jopa kolmen eri luokan opetusta. Onko tehokkaampaa tapaa viettää hyppytunti?
Luokkia voi myös muokata mieleisekseen näillä väliseinillä.
Avaruus tuo myös haasteita. Kuinka seurata opetusta jos viereisen luokan opetus näyttää myös kiinnostavalta?
Joissakin luokissa avaruuden tunne on viritetty huippuunsa ja takaseinä on korvattu verholla. Voitko kuvitella mitä ääntä käytävältä, aulasta tai viereisestä luokasta saattaa kantautua. Halukkaat voivat seurata viereisten luokkien opetusta hyvinkin tarkkaan asettumalla takariviin ja kallistumalla vähän oikeaan suuntaan.

Viihtyvyyttä ja käytettävyyttä

Heti ensimmäiselle viikolla ihastuin näihin näyttelykojuihin. Juuri sopivia myös eksoottisille eläimille. Vain kielto ruokkia puuttuu! Tällaisia pieniä työskentelytiloja löytyy kirjaston aulasta useita.
Myös tällaisia hevosettomia hevoskärryjä löytyy muutamista paikoista. Nämä eivät ole yhtä hyviä kuin kirjaston kojut, sillä täällä ei saa ruokkia edes itseään. Näissä vaunuissa opettajat järjestävät tapaamisia opiskelijoiden kanssa eikä varaaminen ole opiskelijallekaan mahdotonta. Tosin kukaan ei ole vielä kertonut, mistä ne hevoset voi vuokrata.
Vetäytyviä sieluja varten hevosettomista hevosvaunuista on saatavilla myös slimfit-versio yhdelle henkilölle. Tunnetaan myös nimellä sukkula. Kätevä lyhyille puheluille ja muille avaruuteen suuntautuville toiminnoille. Alakerrassa näkyy tulo-aula ja kahvila.
Miellyttävää vaihtelua tuovat hiljaiset (ja kengättömät) työtilat. Kestävät myös varovaisella äänellä hoidettuja ryhmätöitä. Tekniikan opiskelijoiden äänekäs kiroilu saa aikaan jo paheksuvia katseita. Sovelias desibeliraja kulkee jossain siinä välissä. Pitemmän päivän sattuessa, on mukava ottaa kengät välillä pois. Toisten mielestä se ei välttämättä ole niin ihanaa – jo kuluneen päivän pituudesta riippuen.
Taustalla on suosittu oleilu- ja työskentelypaikka. Pistorasioiden määrässä on otettu hyvin huomioon nykyaikaisten opiskelijoiden tarpeet. Tyynyjen määrässä ei ole muistettu ottaa huomioon nykyaikaisen opiskelijan pakaroita. Etualalla on open stage and live music joka maanantai. Ihan hienoa pysähtyä kuuntelemaan esiintyjiä Aasiasta asti!
Me too -aikakaudella häirintä-asioita ei voi ottaa liian vakavasti. Kuitenkaan tämä kellarista löytyvä salaperäinen huone ei taida muodostaa suojaa kenenkään henkilökohtaiseksi turvaksi. Tekniikan opiskelijat taitavat tehdä täällä virityksiään. Häirintää välttelevät älkööt vaivautuko.
Joskus on sanottu kirjaston olevan koulun sielu. Näiden hyllyjen kirjat ovat usein tarpeen. Eivätkä vähiten silloin kun 45-päinen kurssi on lopettanut verisen kamppailun niistä kahdeksasta tarjolla olevasta kurssikirjasta. Ilman jääneet vaikeroivat silloin toiselle hyllylle etsimään ensi-apuopasta.

Huolenpitoa

COPSAn toimisto keskuskäytävän varressa. Ystävällistä kohtaamista on aina tarjolla mutta kahvin suhteen monopoli taitaa olla ravintolan puolella.
Vessan on varustanut joku infektiotunneilla tarkkaan kuunnellut. Muista pestä kädet!
Kahvila tarjoaa monipuoliset ja terveelliset eväät myös ruokalan aukiolo-aikojen ulkopuolella. Kahvila tarjoaa suuret mahdollisuudet säästää opiskelijabudjetistaan. Tuo säästäminen tosin tarkoittaa ostopäätösten välttelemistä. Kahvila palvelee myös omien aukiolo-aikojensa ulkopuolella itsepalvelukassan kautta. Kova on luotto opiskelijoihin. Näin Suomessa!
Tällainen lehmä palauttaa mieleen aina ala-asteen. Silloin maito tosin juotiin peltimukeista ja leipänä oli pelkästään näkkileipää. Muistutus ravitsemussuosituksista palauttaa mieleen lähestyvän ravitsemuksen nettitentin ja sitä edeltävän kuuden tunnin nettimateriaalin. Sen jälkeen mahtaa maito maistua.
Koulun kappeli on voittanut lukuisia kansainvälisiä arkkitehtuurikilpailuita. En kyllä ymmärrä miksi.
Näitä pisteitä löytyy jokunen käytävien varrelta. Huomaavainen ele väsyneitä opiskelijoita kohtaan. EA-laukusta löytyy apu yllättäviin ruumiin vammoihin. Toisen kaapin avulla voi lisätä virtaa maanantain tai aamuluennon tarpeeseen. Tämä räväkkä piristyslaite tulee tutuksi myös ensiapukurssilla.
Tämä ovi pitää huolen siitä että muistan olevani mies hoitoalalla. Unohduksia tässä asiassa ja näillä ovilla tuskin jaksettaisiin pitkään katsella hyvällä.
Opiskelijan elämän ei tarvitse olla pelkkää koulua. Käytävän varrelta voi löytää itselleen monenlaista aktiviteettia. itse bongasin pari työkaveria.
Vessojen ovet ovat olleet toistaiseksi koskemattomia. Keskustelu on siirtynyt printatuille alustoille. Tämä viesti häviää laadussaan Helsingin yliopiston päärakennuksen vessoilla mennen tullen. Tätä katsellessani tuli ensimmäistä kertaa mieleen kysymys: olenko sittenkin liian vanha tänne?

Toivottavasti nautit kierroksesta. Joitakin paikkoja jäi näyttämättä. Aktiivisen koulun paikkoja oli piinaavan vaikea koittaa kuvata tyhjillään. Tulen myöhemmin kävelemään ainakin hoitopaja- ja simulaatioluokissa. Nähdään siellä. kiitos kun olet mukana matkalla!

Julkaistu

13# Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan COPSAhtaa

Centria-ammattikorkeakoulun opiskelijakunta (COPSA) on oppilaitoksenmme opiskelijakunta. Se on opiskelijoita varten. Vastaavia toimijoita taitaa olla kaikissa maamme oppilaitoksissa. Eri nimillä kulkevat opiskelija- tai ylioppilaskunnat tarjoavat opiskelijoille erilaisia edullisia palveluita, toimivat etujärjestönä paikkakunnalla ja järjestävät vapaa-ajan toimintaa.

Helsingin vuosinani kuuluin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskuntaan (HYY). Se perustettiin 1800-luvulla osakuntien väliseksi yhteistyötahoksi. HYY on Suomen rikkain ylioppilaskunta. Silloin muinoin kaupunki suostui myymään opiskelijoiden käyttöön halpoja tontteja kaupungin laidalta. Toivottiin että tämä järjestely pitäisi opiskelijat ja heidän tuomansa metelin poissa keskustasta. Kyllä, jo silloin opiskelijoilla oli maineensa. Kaupungin viisaat eivät kuitenkaan osanneet ennustaa kortteleiden leviämistä ja kaupungin kasvun suuntaa. Monet HYYn haltuun päätyneet tontit löytyvät nykyään valtakunnan kalleimpien neliöiden joukosta. Seuraavan kerran Monopolyn ääressä voit löytää vaikkapa Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun hyvien hintojen joukosta. Laajasti tunnettuja lienevät ainakin Uusi ja Vanha ylioppilastalo. Opiskelijan arkeen yleisimmin vaikutti HYYn omistama Unicafe ja sen 16 ravintolaa eripuolilla kampuksia. Siinä saattoi aina mietti, mikä olisi ollut ruuan hinta ilman suuria omaisuuksia. 

Opiskelijakunnat ovat demokraattisia toimijoita. Niihin liitytään jäseneksi jäsenmaksun kautta. Välitön jäsenetu on opiskelijakortti. Jäsenet valitsevat sitten edustajiston päättämään asioistaan. Yleensä löytyy sitten toimeenpaneva porukka eli hallitus. COPSAn toiminta kampuksellamme näyttäytyy pienenä ja kotoisena. Helsingissä opiskelijakorttia hankkiessa piti asioida suuressa toimistossa jonotusnumerolla jonottaen ja lasin takana palvelevan ihmisen kanssa puhellen. COPSAn toimisto toi mieleen vanhan tiedekuntayhdistykseni olohuoneen. Pöydän äärestä löytyi ystävällinen hymy ja sohvalta asti pohdittiin vastauksia esittämiini kysymyksiin. Kahvia ei ehditty antaa mutta kuitenkin tuli sellainen olo että sinne voi mennä iloisesti toisenkin kerran. Kunnia COPSAlaisille!

COPSA ei ole osallinen satojen miljoonien liiketoiminnan pyörittämisestä ja kampuksen ravintolankin omistaa monikansallinen yritys. Mitä opiskelijakunta siis tekee? Ihan konkreettisesti syksyn kalenteri näyttää tältä: 

28.8. Elba-päivä aloittaville opiskelijoille

28.8. Get together Nightclub Callessa (epäviralliset opiskelijabileet)

9.9. Verenluovutus-kampanja Talonpojankadun kampuksella

11.9. Eka kerta -tapahtuma ensimmäisen vuoden opiskelijoille Kokkolassa

18.9. Pelipäivä Meripuistossa Kokkolassa

2.10. Tursajaiset

30.10. Halloween-bileet

6.11. Edustajistovaalit

7.-8.11. Triangeli-risteily

11.-15.11. Hyvinvointiviikko

27.11. Haalaripäivä

11.12. Pikkujoulubileet

Aika paljon siis keskitytään opiskelijoiden sosiaaliseen viihtymiseen. Se on tärkeää jokaisella opiskelijapaikkakunnalla. Yhteiset jutut ovat tärkeä osa yksinäisyyttä ja sen lieveilmiöitä vastaan. Lisäksi tarjolla on yhteisiä liikuntavuoroja ja muuta hyvinvointitoimintaa.

Itse en kärsi vapaa-ajan ongelmista. Sen mitä opiskelu, työ, perhe ja kodin työt jättävät jäljelle, menee ihan sujuvasti yksinkin. En vastusta meidän luokkaa millään tavalla ja haluan heidän kanssa tutustua kovasti. Monivuotisen projektimme kannalta on parasta panostaa tähänkin puoleen. Aikataulu on kuitenkin tiukka ja velvollisuudet monet. Toivottavasti aina välillä jokin mahdollisuus aukeaa. Verta ehdin käydä jo vuotamassa. Siinä oli hauska jonotella luokkalaisten kanssa. Minulle tärkein COPSAn tuoma asia on opiskelijakortti. Sen saa perinteisenä ja sähköisenä. Sen avulla opiskelija pääsee käsiksi kaikkiin opiskelija-etuihin. Odotan innolla uuden uimakortin ostamista. Säästö on 48 euroa kahdenkymmenenviiden kerran kortista. Kun aloittelen opiskeluita osa-aikatyöstä käsin ja opistovapaallakin pääsen käsiksi Aikuiskoulutustukeen on opiskelijakortti etuineen erityisen houkutteleva. Suoraan sanottuna pääsen käsiksi hyviin etuihin nauttien kuitenkin suuremmasta tulovirrasta kuin opintotuella elävä. Kauppa ei kuitenkaan ole niin kannata mitä ehkä luulisi. Tulot putoavat paljon enemmän. Alennusta on kuitenkin kiva saada.

Palaan vielä COPSAn olohuoneelle. Se ja vastaavat huoneet ovat oiva paikka uudelle ja paikkaansa hakevalle opiskelijalle. Tämä on totta erityisesti pienellä kampuksella. Isommissa paikoissa saman roolin täyttävät ainejärjestöt. Missä on ulalla, voi luottaa näistä paikoista löytyvät vanhempia (ainakin opiskeluvuosina mitattuna) opiskelijoita. Heillä on kokemusta talosta ja sen käytännöistä. He tietävät luokkien ja rakennusten sijainnit. Heillä on tietoa riennoista ja tapahtumista niitä kaipaaville. He opastavat liikunta- tai harrasteporukkaan jos sellainen löytyy. Ja mikä parasta: näille paikoille valikoituu opiskelijoita jotka aktiivisesti ja iloisesti auttavat.

Julkaistu

12# Jaksaako vanhana opiskella?

Jaksaako vanhana opiskella? Tätä olen koittanut neljän viikon aikana itsestäni tunnustella.

En tiedä mitä vanhana jaksaa. Sillä en minä ole mikään vanha. Näin olen itselleni uskotellut. Lyhyen veljessarjan nuorempana olen aina voinut verrata itseäni vanhempaan. Työurani varrelle kertyneissä seurakunnissa keski-ikä on ollut melko nuorta. Kuitenkin ne joilla on aikaa ja ehkä keskimäärin enemmän tarvetta pastorin tapaamiseen, ovat sitä vanhempaa väkeä. Siksi olen itse vaikuttanut nuorelta. Melkein lapselta.

Opiskelen päiväopetuksessa. Joku teräväkielinen kutsui sitä jo teini-linjaksi. Ei siellä kuitenkaan montaa teinivuosilla olevia ole. Mutta kyllä oma ikäni taitaa luokkamme keski-iän ylittää kevyesti. Toinen vaihtoehto täällä olisivat olleet ns. Monimuoto-opinnot. Niissä kontaktiopetusta on keskimäärin kahtena päivänä viikossa. Se mahdollistaa joustavan opiskelun työn ohessa. Tuolla linjalla opiskelijat ovat sitten tottakai työelämästä tulleita ja varttuneempia muutenkin. Itse en monimuotoon kuitenkaan hakenut. Harkitsin kyllä mutta huomasin silloin seuraavan esivalintakokeen olevan mahdottomaan aikaan. En voinut luottaa siihen että netti toiselta mantereelta antaisi luotettavan mahdollisuuden osallistua koetilanteeseen. Muutenkin päivälinja tuntui oikealta vaihtoehdolta. Täysipäiväinen opiskelu antaa mahdollisuuden jäädä opiskelemaan nimenomaan täysipäiväisesti. Eli tie auki opintovapaalle. Päivä-opetuksessa opinnot myös etenevät huomattavasti nopeammin kuin monimuodossa. 

Viisas vaimoni vitsaili hieman ennen koulun aloitusta ettei ehkä kannata tervehtiä ketään ”jou jou”. Nauroi vähän ilkeästi päälle. Kuulema huomaisivat viimeistään siitä että nyt mukaan on tullut vähän iäkkäämpi herra. En ole mikään vanha. Ei tunnu siltä. Kuitenkin vanhin lapsemme on kasvanut käsivarrelle mahtuvasta kääröstä 134 senttiseksi koululaiseksi. Voiko olla että toiset kasvavat ja itse pysyy entiselleen? Vanhat valokuvat paljastavat häivähdyksen totuudesta. Jo hääkuvaa katsoessa naurattaa ja kauhistuttaa. Vaikka ei siitä ole edes kymmentä vuotta. Mutta ehkä siinä välissä on mennyt joku raja jonka taakse katsominen näyttää eron suurempana. Tuliko siinä kolmenkympin lähestyessä vastaan jokin raja missä aikuisuus alkoi näkyä. Ja sitten ikääntymisen merkit pysähtyivät. Eikö niin? Voihan sitä toivoa.

En ole meidän luokan seniori. Enkä edes kärjessä perheen lapsiluvussa. Porukkamme on monipuolinen. Mukana on työuraa tehneitä. On lähihoitajina tai muilla urilla jonkin aikaa kulkeneita. On tuoreeltaan valmistuneita lähihoitajia, vuoden tai pari yliopistossa olleita, on lukiosta tulleita tai varusmiespalveluksen kautta kiertäneitä. Hyvä joukko.

Tätä projektia suunnitellessa totesin että parempi nyt mitä myöhemmin. Jos jatkan tämän koulutuksen loppuun, valmistuisin kuitenkin selvästi kolmikymppisenä. Sekin tuntuu paremmalta kuin ajatus uran aloittamisesta ikänumerolla neljä.  Ikärasismi ei olisi vastassa heti. Ylipäätään nyt tuntuu hyvältä ajalta vielä verryttää mieltä uuden äärellä.

En osaa verrata itseäni nuorempiin luokkalaisiimme. En ainakaan näiden opiskeluhommien osalta. Ja turhaa se olisikin. Yhden kilpakumppanin osaan kuitenkin nimetä. Se olen minä itse. Olen opiskellut ennenkin ja se opiskelija näyttäytyy muistoissa juuri sopivalta vastustajalta. Tätä suosin ja suosittelen elämässä muutenkin: vertailua itsensä kanssa. Toisiin vertaaminen on hankalaa. Kovin usein se ei ole hyödyllistä. Ihmisten välisiä muuttujia on paljon, niistä kaikkiin ei ole mahdollista vaikuttaa eikä kaikkia voi ulkopuolelta tietää. Siksi toiseen vertailu ei johda kovin hyviin kehitysmahdollisuuksiin. Voi tulla turhaa ylpeyttä tai turhaa masennusta. Paljon parempi on verrata itseään aikaisempaan itseensä. Silloin itselleen voi asettaa oikeita kehityshaasteita. Voisinko tänä vuonna tai tällä aikavälillä alkaa, oppia tai yrittää… jotain mitä ennen en? Olenko tällä välillä kehittynyt, oppinut tai pystynyt? Hyvä minä! Tällainen vertailu on hyödyllistä ja reilua. Silloin kilpakumppani on tuttu ja elämän taustamuuttujat monella tapaa samat. Tällaisesta kilpailusta minä tykkään.

Miten pärjään verrattuna aikaisempaan itseeni? Orientaatioviikolla osasin ottaa rauhallisesti. Samoin ensimmäisten viikkojen opinnoissa. Parit kokeet on selvitty. Luotan siihen että kaikki löytyy ja asettuu kyllä paikalleen. Kokemus tuo varmuutta tähän. Kokeita tulee ja kokeita menee. Jos on selvinnyt ennen, voi luottaa että voi selviytyä taas. Siinä mielessä elämä on ollut hyvä voimaannuttaja. Tosin elämä toimii joskus toisinkin päin. Valitettavasti. Siellä missä on ollut vaikeuksia eikä ole aina selviydytty, vähenee helposti usko tulevaankin selviytymiseen. Alas painettu katse ei näe mahdollisuuksia eikä uskalla tarttua niihin. Usko ei riitä. Siksi masennuksesta ja kaikista sen kavereista on niin vaikeaa ja hidasta päästä pois. Sen sijaan onnistuminen lisää onnistumista. Hyvät kokemukset pitävät leukaa pystyssä ja on helppo nähdä seuraavia tilaisuuksia. Nämä kaksi kierrettä harvoin esiintyvät puhtaina tai toisistaan erillisinä. Toki niinkin voi jollakin aikavälillä käydä. Voimia sinulle joka olet siinä huonommassa kierteessä! Yleensä nämä kuitenkin kulkevat saman päivän ja viikon sisällä limittäin. Persoona ja kokemus vaikuttaa siihen miten paljon eri tapahtumille annetaan painoa. Positiivista kierrettä voi luoda myös itse. Näin uskon. Tämä on se asia jossa parhaiten pärjään vanhalle itselleni. 

Läksylistat tai kokeet eivät tunnu ylivoimaisilta. Olen joskus aikaisemmin palauttanut tyhjiäkin papereita mutta myös läpäissyt monet hankalat kokeet. Luut, nivelet ja nivelsiteet latinan kielisine nimineen näyttivät pelottavilta mutta eivät lopulta ole kuin samaa pänttäämistä ruotsin epäsäännöllisten kanssa. Elimistön salat hahmottuvat siinä missä teologiset käsitekartatkin ja ryhmätyöt soljuvat eteenpäin koska elämä on ryhmätyötä jos jotain. Kun tietää oman oppimisensa tavat, on jo voitolla siitä itsestään joka niitä ei ymmärtänyt.

Pienet rutiinit päivässä auttavat paljon. Pakko auttaa rutiinien pitämisessä paljon. Aikaisempi minäni joutui monta kertaa huomaamaan että valvominen koneella, opiskelijariennot tai tiuhat käynnit kotipuolessa eivät aina menneet yksiin opiskelun kanssa. Muistoissani häpeän vieläkin sitä hetkeä kun kreikan kielen lehtori katsoi aamuluennolla suoraan silmiini. Ei se muuten olisi haitannut mutta sillä kertaa nuokahdin juuri hereille. Varmaan oli niitäkin kertoja kun hän ei huomannut. Tai itse en huomannut hänen huomanneen. Tenttejä oli helppo laittaa uusintaan ja kokonaisia kursseja jättää kesken jos tuntui ettei ehdi tai jaksa. Oli opiskelijajärjestön vastuita, pieniä puhujavierailuja ja joskus ulkomaan viikonloppuja. Esseillä hoidettavat tentit pystyin yleensä läpäisemään. Kuitenkin tarkkaa ja yksityiskohtaista opiskelua vaativat klassiset kielet lähtivät osa useammallekin kierrokselle. Huone tuli siivottua jos vieraita oli tulossa, lattia imuroitua jos erehtyi kävelemään ilman sukkia, tiskit hoidettua jos huoneen piilopaikkoihin ei enää mahtunut. Aamupala oli helppo jättää väliin ja iltapala korvata herkuilla koneen tai telkkarin ääressä. Aina joskus vuokrasin sen aikaiseen tapaan leffoja Makuunista ja muutaman kerran uskottelin niiden odottavan palkintona jonkin tehtävän tai kirjan jälkeen. Aika pian lopetin tällaisen uskottelun. Kävin vain ja monet kerrat katsoin heti. Kun vapauksia on paljon ja taitoja vähän, ei ole helppoa itse-ohjautua. Sitten aina välillä tuli se ryhdistäytymisen kausi. Välillä ryhdistäytyminen kesti pitempäänkin.

Nykyään en usko ryhtiliikkeisiin. Välillä vain ehtii, jaksaa tai tahtoo enemmän. Välillä vähemmän. Nykyään olen iloinen pakosta. Vapautta on vähemmän on kyllä vähemmän. Kohteliaasti minuakin kysyttiin jo opiskelijabileisiin. Eipä tainnut ystävällinen kyselijä ymmärtää näitä ikämiehen esteitä: Aamulla sänkyyn ei voi jäädä kun on lähetettävä pienet omiin haasteisiinsa. Illalla ei voi valvoa liikaa koska aamulla arki ei kysele että jaksaako. Jääkaapissa on oltava ruokaa koska linnunpoikasten avoimia nokkia ei voi pitkään väheksyä. On liikuttava ja harrastettava koska muuten hajoaa sekä keho että pää. Vaimo on huomattava ettei unohduttaisi molemmat. Töitä on tehtävä koska muut odottavat niiden tulevan tehdyksi. Kaikki tämä ja paljon muuta on voitto aikaisemmasta itsestäni. On helppo nähdä onnistumisia ja niiden tuomia mahdollisuuksia.

Nyt on myös syytä ottaa myös koulu tosissaan. Vastuun paino katsoo ettei ansiokuoppa voi jatkua yhtään ylimääräistä lukukautta. Samalla kun koululle tulee iso paino, menee se myös vähän kuin vasemmalla kädellä. Ei sitä jaksa niin murehtia ja miettiä. Ei se ole koko elämä vaan pieni osa elämän sivussa. Koulu on jotain mikä pitää vain hoitaa ja mielellään riittävän hyvin. En myöskään joudu olemaan se aikaisempi itseni joka etsii itseään elämässä ja paikkaansa maailmassa. En ole se joka miettii milloin yksinäisyyttä ja milloin parisuhteiden uusia kitkoja. En ole se joka jaksaa hirveästi pelätä mitä kukin ajattelee jos minä sitä tai tätä. Kysyn kun tulee kysyttävää ja sanon jos koen tarpeelliseksi. Virheitä en jaksa pelätä niin paljoa koska niitä on elämässä iso rivi koettuna.

Vanheminen on onnistunut asettamaan elämää vakaille urille. Joku antaisi sille sanan tylsää. Onhan tämä sitäkin joskus. Mutta on tämä niin paljon helpompaa kuin elämä joskus. On sanottu että pienelle lapselle tylsä, mahdollisimman vähän muuttuva arki on parasta. Muutokset altistavat pientä ihmistä pahalle ololle ja suurelle kuormitukselle. Neuvolassa ja oppaissa hoetaan rutiinilla rutiineista. Tämä rakentaa perheisiin suuren jännitteen. Parisuhteen synty nojaa muistaakseni kutinaan ja jännitykseen, johonkin uutuuteen. Vakiintuessaan tämä terä väistämättä tylsyy. Lapset tosiaan jopa vaativat tylsyyttä voidakseen olla turvassa. Ei ole vaikea huomata tätä ristivetoa kun kuuntelee nuorehkojen perheiden elämää. Siihen pitää löytää selviytymiskeinot arjessa tai sen pienissä tauoissa. Mutta se mikä sopii lapsille, sopii ainakin tällä hetkellä myös itselleni. Sopivan tylsää kiitos. Uuden äärellä ei kaipaa hirveästi uusia ja jännittäviä muuttujia. Ei ainakaan tätä enempää.

Kasvukipuja. Niitä on ollut meilläkin. Fyysisesti se on lihasten, jänteiden ja luiden hakeutumista urilleen ja kipeytymistä rasituksessa. Henkisesti se on vallan muuta. Myös minulla kasvukivut jatkuvat. Ne eivät ole yhtä nopeita tai vaihtelevia kuin ennen. Nyt ne ovat sellaisia syviä ja hitaita. Ne tulevat paljon toisten puolesta tai syvältä itsestä jonkun vanhan repeillessä taas vastaan. Kipeää on se ettei ole vieläkään oppinut olemaan kuten haluaisi. Sitä tuskin koskaan oppii. En tiedä sattuvatko nämä nyt enemmän vai vähemmän kuin kivut ennen. Rutiini ja pakko auttaa tässäkin. Kivulle ei ole aina vaihtoehtoa ja silloin sitä huomaa kestävänsä, jotenkin. Mutta kun jostakin kivusta on jäänyt henkiin, voi nostaa päänsä ja yrittää luottaa että tämäkin joskus helpottaa. Eiköhän ainakin sitten kun elämänkoulu päättyy ja todistukset jaetaan. Suvivirttä seuraa aina kesä.

Julkaistu

11# Miehenä hoitoalalla – osa 2

Viikkoja on kulunut jo monta. Eri oppiaineita on aloitettu, kokeita jännätty ja ryhmätöistäkin ensimmäinen on jo palautettu.  Aiemmin mainitsemaani ryhmäjaossa tehtyä poikkeusta lukuunottamatta sukupuolikysymykset eivät ole olleet mitenkään esillä. Valmistuvan kurssin hoitovaatteita odotellessa ollaan vähän jännitetty sieltä löytyviä miesten kokoja. Aika vähän on kuitenkaan tarvinnut muistaa olevansa nimenomaan mies. Vessan ovista sen kuitenkin olen muistanut tarkistaa ettei kenenkään toisen pitäisi sisällä huomautella. Ihan on ollut sellainen olo että miehenä pärjää hoitoalallakin.

Mutta sitten se iski. Täydellinen epätietoisuus. Opettaja puhui hoitotyön turvallisuudesta ja tajusin jotain siitä miltä aivohalvaus voisi ehkä tuntua. Käsityskyky ei kyennyt seuraamaan todellisuutta. Korviini kantautui sarja lauseita joiden sanat ymmärsin mutta sisällöstä suurin osa jäi täysin hämärän peittoon. En ymmärtänyt. Odotin hetken. Turhaan. Ei mitään selitys, ei tulkkausta. Ei selkokielistä versiota miehille tai muuten vain sivistymättömille. Ei mitään. Yritin hakea katseellani muita ryhmän miehiä mutta moderneina nuorukaisina heistä paistoi vain täydellistä itsevarmuutta. Laskin hartiani. Tätä on olla mies. Mutta sitten henkäisin jo syvään. Jotain kävi jo huulilla mutta kysymys jäi lausumatta ääneen: Niin mitä niille kynsinauhoille pitää tehdä? Ensimmäistä kertaa koulun syksyssä mies pelkäsi ja oli hiljaa.

Lapsena nilkassani oli jokin pyöreä kuivettuma. Sitä äiti ja isä rasvasivat aina saunan jälkeen. Välillä varmaan muutenkin. Mieleen on vain jäänyt miten hauskasti olohuoneen matto kutitti paljasta pyllyä siinä rasvatessa. Jossakin vaiheessa se sitten hävisi. Siihen loppui myös rasvaaminen. Rasvaaminen on sittemmin liittynyt lähinnä aurinkoon ja sen vaikutusten välttelyyn. Valurautapannu pitää kuulema rasvata käyttöön. En muista käyttäneeni koskaan itsenäisesti edes huulirasvaa. Rasvaprosentin sain joskus tutkimuksissa kuulla. En muista.

Nyttemmin olen rasvan maailmaan vähän tutustunut. Tarkoilla ohjeilla varustettuna olen ostanut sellaisia kaupasta ja apteekista ihan itse. Lapsia on myös välillä rasvailtu. Onneksi eivät ole kovin kuivakoita hekään. En ole selvästikään kovin valmistautunut hoitoalan haasteisiin näiltä osin. Kynsien leikkaamisen vielä ymmärsin. Kuitenkin juuri kehotus käsien rasvaamiseen ja kunnossa pitämiseen meni jonnekin mitä tajunta ei voinut selittää sanoiksi. Mitä pitää siis tehdä? Pekonin rasva ei taida kelvata.

Vielä vieraammalle vyöhykkeelle mentiin kun opettaja jatkoi kynsinauhoista. Ne pitäisi pitää hyvässä kunnossa ja siisteinä. Selvä. Otan ne tästä lähtien aina mukaani treenaamaan ja lupaan pestä ne sen jälkeen. Kuitenkin epäilen että jotain muuta nyt tarkoitettiin. Ymmärsin ja ymmärrän sen että käsissä ja sormissa ei saa olla haavoja kun ollaan fyysisessä kontaktissa potilaaseen. Jotenkin ymmärrän rasvaamisen olevan väline kuivaa ja (ehkä) halkeilevaa käsien ihoa vastaan. Kynsinauhoihin voi siis tulla myös haavoja. Mutta niiden hoito… Olisi pitänyt olla mies aikanaan niin ei tämäkään olisi jäänyt askarruttamaan. Muistaakseni meidän luokalla on kosmetologi. Voi kun muistaisi kuka. Onneksi on myös Google.

Julkaistu

10# Mitä mursesta* löytyy?

Tämän päivityksen lopussa linkki kahvin ystäville.

– Mitä jos ostaa joka päivä kahvia pahvimukiin? Tai kahdesti? Ajatelkaa sitä kuppien määrää kolmessa ja puolessa vuodessa! 

Tämän kaltaisia ajatuksia nousi esiin kun opiskelimme Ympäristöterveydenhuoltoa. On syytäkin olla huolissaan ympäristöstä ja kuppien määrästä. Ilman yhteistä huolta ja lakisääteistä valvontaa ympäristössämme olisi monia terveyteen haitallisesti vaikuttavia tekijöitä. Elämme monella tapaa säädellyssä ja siksikin siistissä, turvallisessa ja terveellisessä maassa. Joskus säädökset ärsyttävät mutta niiden perusajatus on hyvä.

Itse en osta kahvimukeja koulussa. En osta edes kahvia. Ensimmäisenä koulupäivänä pakkasin mukaan kestomukin. Olin jo laskeskellut pahvimukien turhuutta. Lisäksi olin juuri saanut bambukuidusta tehdyn kahvimukin lahjaksi. Ensimmäisenä päivänä se toimikin hyvin. Tai olihan se vähän epäkäytännöllinen. Vähän liian suuri laukun sivutaskuun ja hieman kömpelö laukun sisään. Eikä ollut niin kätevää koittaa ryystää viimeisiä tippoja pois kupin ehtyessä. Ei kahvia tietokoneeseen tuntui ihan hyvältä säännöltä laukun sisäpuolelle. Kestomuki ei ollut kovin onnistunut sitten käytännössä. Tai oli se siinä mielessä että ensimmäisenä päivänä koulu tarjosi kahvit ja pullat. Täydellinen aloitus heti aulaan astuessa. Seuraavaan tilaan siirtyessä alkoivat edellä mainitut asiat tuntua toimintaa häiritseviltä.

Olisi mukille varmasti löytynyt toimiva tapa liikkua mukana. Olisihan viimeiset tipat voinut kuivata paperilla jne. Kuitenkin tein jo toisena päivänä samanlaisen laskutoimituksen kuin ystävämme Ympäristöterveyden luennolla. Tosin en itse laskenut kuppeja ympäristön vuoksi. Minun mielessäni oli pankkitili. Lounaalle mennessä oli kätevää ostaa lounaskahvi ruuan yhteydessä. Samanlainen käytäntö oli aikoinaan Helsingissäkin tullut havaittua hyväksi. Täällä pienessä yksikössä ollaan luottavaisia ja kahvikuitti piti ihan erikseen pyytää. Eivät usko että joku voisi huijata! Tarjottimen palautuksen jälkeen oli helppo käydä täyttämässä muki kulkematta uudestaan kassan kautta. Oli sen yhden kerran.

Lounaan yhteydessä ostettu kahvi maksoi yhden euron. Saman summan saa maksaa pelkästä kahvista sekä ruokalasta että kahvilasta ostettuna. Euro. Se ei ole kovin suurelta kuulostava määrä. Pieni pyöreä raha. Meillä saa kaksinkertaisen summan jos muistaa laittaa irronneen maitohampaan odottamaan isän yöllisiä hiiviskelyjä. Mutta yhdestä kahteen kuppia päivässä, viidestä kymmeneen kuppia viikossa. Huomaatko mihin pääni pääsi laskuissaan? Olenko minä se jolla on varaa käyttää lukuvuoden aikana 200-400 euroa kahviin. En ole. Eivät ne suuret tulot (koska edes aikuisopiskelijalla ei niitä ole), vaan ne pienet menot. Niin olen kotona oppinut suurten ikäluokkien viisaudesta. 

Varallisuutta on hirvittävän vaikea hankkia nopeasti. Ainakin jos ei ole niitä suuria tuloja. Elämässä on asioita jotka ovat verrattain pakollisia ja myös maksullisia. Globaalisti kuulun ehdottomaan tulohuippuun ja hyvinvointikärkeen. Kuitenkaan asumisen, syömisen ja kasvavien lasten pukemisen aiheuttamia kuluja maksaessa ei tunnu tulo-eliittiin kuuluvalta. Opiskelun aloittaminen tekee myös oman kuoppansa tulopuoleen. Menoja on kuitenkin vakiosti. Mutta siksi niitä pitää koittaa rajata. On paljon helpompaa säästää hitaasti ja vähän kerrallaan kuin paljon nopeasti. Euro sieltä ja toinen täältä. Ja jos keksii jonkin säännöllisesti toistuvan asian josta sen euron saa, niin aina parempi. Kahvi tuntui juuri siltä. 

Jos luvassa on enemmän kuin yhden session mittainen päivä, alan pakkaamaan mursea. Vedenkeitin käy ja termospullo täyttyy. Tumman kahvijauheen määrä pussissa tarkistetaan. Kahvi ei ole itselleni mikään intohimo. Se on asia jota on mukava juoda. Se lämmittää metsällä ja piristää koululla. Siksi eväskahville ei tarvitse asettaa suuria vaatimuksia. En kuitenkaan halua sen seisovan pullossa. Siksi kiehuva vesi ja pikakahvijauhe. Pienen pullon pieneen kuppiin on hyvä tehdä päivän aikana monta kattausta. Juuri oikean syvyinen astia avaimenperän meisselillä sekoitettavaksi. Pieniä kuppeja juomalla ei tule juotua päivän aikana liikaa kahvia. Mutta mukava se pieni erä on aina juoda. Ja säästäähän siinä euron. Mitä tekisinkään sillä reilulla tonnilla jonka tällä kahvittelulla voin tutkinnon aikana säästää?

Ainiin: asuminen, ruoka ja kasvavien lasten vaatteet. Pitää varmaan lopettaa sen vedenkin lämmittäminen.

Lopuksi:

*murse. Man purse. Googlesta löytyvä toistaiseksi yleisempi hakutulos tämänkin blogin nimessä käytetylle sanaleikille. 

Kahvin ystäville voin suositella ystäväni ja työtoverini Harrin kahviin keskittyvää blogia. Uskon että valveutuneelle kuluttajalle hänen arvionsa ovat aarreaitta.  theblackcoffeejournal.com

Julkaistu

9# Kitka – pasianssin paras kaveri.

Olli opiskelija on menossa aamun ensimmäiselle tunnille. Hieman Ollia epäilyttää kenkien astellessa märkää asfalttia pitkin. Olisiko tänä aamuna sittenkään koulua? Sitä Olli miettii tuntiessaan taas uuden sateen ensimmäisten pisaroiden tippuessa nenälle. Olli ei ollut ilmoittautunut kaikille alkaville kursseille. Se ei ollut mahdollista. Kaikkia ei ollut vielä tullut näkyvillä järjestelmässä. Muutenkin lukujärjestyksen kanssa oli ollut ongelmia. Eri järjestelmät näyttivät sinäkin aamuna Ollille keskenään erilaista lukkaria. Seuratkaa tilavarauksia, oli opettaja antanut neuvoksi. Tällainen häiritsee Ollia. Hän olisi mielellään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta ei oikein kehtaa näyttää tietämättömyyttään ja kysyä whatsappissa muilta. Ei ollut vielä luottokaveria jolta kysyä salaa.

Sade ehtii kastella paitaa ja ripeät askeleet kainaloita. Nyt ei ole mukava istua jonkun tytön viereen, joutuu Olli myöntämään kun pääsee luokan ovelle. Mutta hetkinen, jokin tajunnassa varoittaa. Kaikki ei täsmää. Luokassa on ihan vieras ryhmä, Olli huomaa etsittyään hetken edes yhtä tuttua kasvoa. Numero oven päällä on kuitenkin oikea. Olli on sortunut yksinkertaiseen virheeseen ja luottanut puhelinsovelluksen näyttämään tietoon. Hyvä sovellus jos toimisi. Opettajan neuvomiin tilavarauksien seurantaan pitää mennä aina kirjautumisen ja monen klikkauksen kautta. Työlästä. Onneksi whatsappissa ovat toisetkin kyselleet asiaa ja Olli sieltä saa oikean luokan selville. Hän liittyy muiden myöhästyneiden tiivistyvään jonoon. Missä me ollaan, kysellään vähän kuin hyvän huomenen toivotuksina. 

Oikea luokka löytyy vähän matkan päästä. Paita ei ehdi kuivua ja nenä tutkii vaivihkaa kainaloiden tilannetta. Olli ei kuitenkaan joudu tytön viereen. Ei ainakaan liian lähelle että joutuisi huolestumaan nopeiden askelten ja hermostumisen aiheuttamasta hajun pelosta. Luokka on täynnä. Liiankin täynnä. Taas kerran viimeiset joutuvat etsimään paikkaa lattialta. Sinne voi kuitenkin asettua turvallisen etäälle muista. Toisaalta on vaikea nähdä jos jotain heijastetaan luokan eteen. Olli menee siis etunurkkaan ja laskeutuu seinustalla vihreän mutta harmillisen ohuen kokolattiamaton päälle. 

Olisi Olli voinut taaemmaksikin istua. Sillä edessä ei ole vielä mitään nähtävää. Opettajallakin oli  ollut väärä merkintä lukujärjestyksessä ja oikeassa paikassa aloittelu ottaa vielä aikansa. Siksi tietokone ei ole vielä kytkettynä eivätkä laitteet päällä. Rennolla tavallaan opettaja kyselee iloisesti kuulumisia aloittavilta opiskelijoilta. Selvästi hänellä on kuitenkin vaikeuksia keskittyä kuulemaan vastauksia. Opettajan silmät liikkuvat vilkkaasti alaspäin. Jokin pöydän ääressä selvästi tökkii. Ei täällä ole kaukosäädintä, opettaja lopulta paljastaa hätänsä ja katsoo puntaroiden luokan kattoon kiinnitettyjä video-tykkejä. Todettuaan pöydän edelleen kykenemättömäksi auttamaan, opettaja ottaa ripeät askeleet ja alkaa kiivetä toisen pöydän päälle etsien katon rajassa olevaa virtanappia. Ei ihan työturvallisuuden huippua, Ollikin ajattelee huojuvaa pikkupöytää katsellessaan. Toisen tykin napin tavoittaa opiskelija varpailleen nousten. Joku hyöty näistä miesopiskelijoita.

Tykkien käynnistyksen jälkeen opettaja avaa näkyviin sähköisen oppimisympäristön. Sinne tulevat näkyviin keskustelualueet, kaikki kurssin materiaalit ja myös tunneilla näytetyt kuvat. Olli on ehtinyt jo avata lattialla tietokoneen ja vaihtaa nyt pasianssin oppimisympäristön ikkunaan. Joku ehtii sanoa ennen kuin Ollin ajatus muodostuu:

– Ei täällä näy tätäkään kurssia, kuuluu eturivistä. 

Ei näy monella muullakaan. Jostain syystä tiedot opiskelijoista eivät siirry luotettavasti järjestelmien välillä. Mutta ovat ne hyviä, oli luvattu edellisenä keväänä. Ovat varmasti jos toimivat. Olli kääntää pasianssin takaisin esiin.

– Anteeksi! Tämä luokka oli varattu meille. 

Jo vähän aikaa takaseinänä toimivan verhon lävitse oli kuulunut nousevaa ja yhä häiritsevämpää hälyä. Nyt metelöitsijät tulevat sisään. Järjestelmässä on ollut niin sanottu tuplabuukkaus. Hoitoala väistää. Olli pakkaa koneen laukkuun ja siirtyy muun luokan kanssa käytävään miettimään seuraavan lattiapaikan sijaintia. Olli kuitenkin lohduttaa itseään muistelemalla edellisen päivän tietotekniikan tuntia. Siellä ei ollut tietokoneita. Ei ennen kuin opettaja kävi jostain taikomassa esiin kärryn josta riitti kannettavat puolelle porukasta. Ollin tälle naureskellessa, opettaja on katsellut käytävän varresta vapaan luokan. Se on edellistä pienempi. On tämä hommaa, Olli toteaa ja lähtee tarkistamaan onko ulko-ovi pysynyt paikallaan. Voi pasianssia pelata kotonakin.

Luokallamme ei ole ketään Ollia. Eikä tätä kaikkea tapahtunut kenellekään yhtenä aamuna. Pasianssia on tainnut joku välillä pelata. Ollin avulla listasin niitä haasteita joita olemme kaikki joutuneet ensimmäisten viikkojen aikana kohtaamaan. Nämä mainitut vaikeudet eivät ole erityisesti kenenkään syy. Eikä ketään ole tarkoitus tässä syyttää. Suuressa yksikössä muuttujien määrä on valtava. Alkukankeutta väistämättä tulee. Tilavarauksia tehtäessä ei selvästikään ollut käsitystä aloittavan luokkamme suuresta koosta. Samoin jokainen joka on joutunut tekemisiin sähköisten järjestelmien kanssa, tietää miten hankalaa niiden yhteensovittaminen voi olla. Palveluntarjoajan on kai vaikea luvata etukäteen mikä on järjestelmien toiminta ennen käytössä havaittuja virheitä ja niiden korjauksia. Käyttöönotto juuri ennen kesää ei ehkä ollut paras aika testaamisen ja henkilökunnan kouluttamisen suhteen. Joillakin kursseilla on useita opettajia ja on epäselvää kuka järjestelmässä hoitaa mitäkin. Kuitenkin asiat alkavat hiljalleen rullaamaan. Kurssit ovat tulleet ilmoittautumisalustalle ja hitaasti myös oppimisympäristöön. Päivien kuluessa olemme alkaneet mahtua luokkiin paremmin. Ja lukujärjestys on päivittynyt useaksi viikoksi eteenpäin. Jokainen ymmärtää jo olla katsomatta kännykän sovellusta. Opettajat ovat aktiivisia auttamaan ja kanssamme harmittelemaan. Kitkaa on ollut mutta eteenpäin on päästy.

Itse olen vitsaillut miten nämä monet epävarmuustekijät valmistavat opiskelijoita heti tuleviin työelämän tilanteisiin. Järjestelmät eivät toimi, tilat eivät riitä jne. Kuulostaa sairaalasarjan päätösjaksolta. Tietenkin nämä tilanteet harmittavat. Varsinkin kun tätä aloituskitkaa kertyy nimenomaan, noh, siihen aloitukseen jolloin moni muukin asia tuntuu olevan hankalasti hahmotettavissa. Tällainen kitka on omiaan nostamaan jokaisessa esiin sisäisen Ollin.

Elämässä on joskus kitkaa. Mitenkä se gradu? Näin yliopistossa kyseltiin. Ärsyttävän ahkerat ihmiset vastasivat aina jonkin sivumäärän etenemisen merkiksi. Siivous, tiskaus, vessan pesu, urheilu, vapaaehtoistoiminta tai opiskelijariennot. Niillä monet muut vastasivat. Silloin kun kitkaa esiintyy, on vaikea lähteä liikkeelle: kirjoittaa päivän ensimmäiset rivit, avata tenttikirja tai mennä kirjastoon. Silloin oli helppo tehdä muuta. Vielä yksi video, vielä pari peliä, käydään kahvilla – sitten aloitan. Päivittäin monet asiat vastustavat erilaisten asioiden aloittamista. Näin voi olla sekä mielen että ruumiin töissä. Kun pääsee alkuun, on helpompaa jatkaa. Valitettavasti yhden kerran voitettu kitka ei auta suoraan seuraavaa kertaa varten. Kitka odottaa myös seuraavana päivänä. Tottumus kyllä auttaa löytämään keinoja kitkan voittamiseen.

Opiskelijan ja itsenäistä työtä tekevän on tärkeä oppia voittamaan kitkan voima. Siellä missä tehtaan pilli ja äkäinen esimies ei ole vaatimassa, on osattava itse. Olen tehnyt paljon töitä kotona ja joutunut harjoittelemaan itseohjautumista. Se ei ole helppoa. Tuhansia sivuja tekstiä on syntynyt kasvavan perheen elämän äärellä. Vain ohut ovi on yrittänyt turvata isän työrauhaa. Toisaalta kodin hyörinä ja perheenjäsenten läsnäolo on patistanut töihin. Mutta samalla tausta-ääniä ja keskeytyksiä on ollut runsaasti. Oven takaa kuuluvia ääniä vastaan olen kamppaillut joskus kuulosuojaimilla ja ääniympäristön synnyttävillä sovelluksilla. Keskeytyksiä on ollut vaikeampi vastustaa. Pieni pää ei voi muistaa ettei isää saa häiritä. Joskus oven toisella puolella on tarvittu ihan rehellistä apua. Puhelinkin soi aina joskus eikä sitä malta aina pitää hiljaisella. 10-20 minuuttia. Sen verran aikaa kuulema keskimäärin menee mielellä päästä kunnolla takaisin keskeytettyyn ajatustyöhönsä. Huolto-asemat, kirjastot ja monet muut paikat ovat olleet kotityöläisen turvapaikkoja. Oma kitkansa niissäkin. Muutaman neuvon kokoan tähän loppuun itseäni varten. Näin kitkaa vastaan taistellaan:

  • Motivoi itseäsi – miksi tämä on tehtävä.
  • Älä odota että työ alkaa imeä mukaansa. Ala tekemään töitä.
  • Jaa edessä olevat työt mahdollisimman pieniin osiin.
  • Suunnittele missä järjestyksessä ja milloin teet edessä olevat tehtävät.
  • Rytmitä eri tyyppisiä tehtäviä sopivissa jaksoissa peräkkäin niin saat vaihtelua.
  • Pidä lyhyitä mikrotaukoja. Työväline pois kädestä tai silmien edestä, katse kaukaisuuteen ja pieni vartaloa aktivoiva liike. Siemaus kahvia tai vettä. Takaisin töihin. 
  • Tee töitä sijoittuen niin että pasianssin pariin meneminen näkyy muille.
  • Pidä huolta verensokerista ja nesteytyksestä. Myös nuku öisin!
  • Älä lannistu jos yksi päivä menee pieleen.
  • Aseta realistiset tavoitteet eri työskentelyjaksoihin – kiitä, kehu ja palkitse itseäsi.

Hyvä minä!

Julkaistu

8# Toinen viikko ja rytmi nousee.

Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.

Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä. 

Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.

Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.

En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.

Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.

On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin.  Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa. 

Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli  myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.

Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.

Julkaistu

7# Ensimmäinen koe

Kyllä ärsytti! Muistan itseni kovana jännittäjänä. Varsinkin peruskoulussa kokeet olivat kauhea asia. Ei ole helppoa olla hyvä koulussa. Ei tietenkään ole helppoa olla huonokaan. Helppous riippuu varmasti menestyksen ja odotusten väliseen suhteeseen. Itselleni jonkun aikaa jatkuneesta hyvien arvosanojen sarjasta syntyi kovat odotukset itselle ja ainakin luulin että myös kotona. Ajatus ehkä naurattaa mutta olin aidosti tyrmistynyt kun sain kahdeksannella luokalla ensi kertaa seiskan. Siis niin huonon! Äidinkielen kieliopista se oli. En vieläkään ymmärrä kuka muistaa kaikki illa- yms. -tiivit. Kotona ei seiska aiheuttanut mitään poikkeavaa. Taisivat paineet olla enemmän omassa päässä. Ei loppunut kannustus ja koulun arvostus seiskaa esitellessä. Eikä se loppunut sittenkään kun seiska ja alemmatkin alkoivat ilmestyä jopa todistuksiin asti. Seiska oli joissakin lukion aineissa jopa tavallista parempi saavutus. Kunnia kannustajille!

Yliopistossa kokeet olivat pelottavia koska lukeminen oli joskus mitä oli. Tenttien alueet saattoivat sisältää nelinumeroisia sivumääriä ja kaikkia kirjoja ei aina saanut edes nähtäväksi. Siinä olisi tarvittu aivan toisenlaista opiskelutekniikkaa tai edes kyynärpäätaktiikkaa lyhytlainojen hyllyllä. Ehkä kaverilta kysyminen olisi myös auttanut. Aina vastaan tulee myös niitä kursseja jotka eivät ole omia lemppareita. Nekin pitää suorittaa. Tuskin kenelläkään kivoissa aineissa on hankaluuksia. Sain minäkin opetusharjoittelusta täyden arvosanan. Erilaiset kurssit ovat kuitenkin laajan osaamisen pohja. Koulussa ja opinnoissa osaamista on jotenkin tarkkailtava. Helpointa ja ajankäytöllisesti taloudellisinta on usein kirjallisen kokeen järjestäminen. Hyvin hoidetut oppimispäiväkirjat tai muista pienistä askelista koostuvat näytöt saattavat kyllä olla parempia oppimisen kannalta. Prosessi on se joka opettaa, ei koe. Kuitenkin kaikki perinteisestä kokeesta poikkeava on opettajalle aikaa vievä haaste. Lisäksi se vaatii motivoituneita oppijoita. Olen itsekin joskus kirjoittanut koko oppispäiväkirjan takautuvasti juuri ennen palautusta. Olipa hyvin tiivistetty kuukauden mittaiset oppimisen askeleet. Prosessi olisi ollut paljon parempi. Nyt pitää koittaa muistaa opiskella pienin askelin.

Ei kokeen pitäminenkään helppoa ole. Hyvä koe on suunniteltava hyvin ja sen on vastattava opetettuja asioita. Toki opetussuunnitelmat auttavat tähän. Itse olen kerran joutunut leikkimään professoria suunnitellen sekä kurssin että kokeet. Opetuksen suunnittelu, valmistaminen ja pitäminen oli helppoa. Sen kaltaiset asiat kuuluvat pastorin kengissä hankittuun ydinosaamiseen. Mutta kokeen kanssa olin ihan ahdingossa. Korjatessa kokeita öisin, ei ollut helppo myöntää itselleen tehneensä liian helppoja tai liian vaikeita kokeita. Mutta eivät kokeet sitäkään kurssia kaataneet. Kyllä oppilaatkin jotain oppivat. Tänä syksyn sain kutsun yhden pappisvihkimykseen. Matkaa vain oli liikaa mennäkseni. Kunnia kuitenkin kaikille opettajille! 

Koulussa on kokeita. Koulun jälkeen on elämä. Elämässä osaamista koitellaan koko ajan. Eikä opettelu ole vain työelämää varten. Elämä ja varsinkin sen vastoinkäymiset ovat kovia kokeita. Siihen verrattuna koulun kokeet ovat pala kakkua. Kuitenkin tämän koulutuksen ensimmäinen koe jännitti. Joillekin ensimmäinen koe oli englannin tasokoe. Sen avulla oli mahdollista vapauttaa itsensä kyseisen kielen valmistavista opinnoista. Itse olin tästä kokeesta ja koko kurssista vapaa riittävän hyvän lukion arvosanan avulla. Samanlainen koe oli sitten myös matematiikasta. Koe oli tarkoitettu niille joilla on ylioppilastodistuksessa heikompi arvosana kuin C tai jotka eivät ole suorittaneet lukiota. Pitkää ja lyhyttä matikkaa ei eroteltu mitenkään. Ei pitkä A vapauttanut. Kuitenkin olin aika luottavainen. Pääsykokeita varten muistiin palautellut matematiikat olivat menneet kohtuullisesti. Pääsinhän sisään niistä huolimatta. Kuitenkin sen verran jännitti että edellisenä päivänä jäin kirjastoon vähän laskemaan. Youtube on täynnä erilaisia apuvideoita. Sieltä eri laskutyyppejä vähän aikaa kertaillen ja paperille laskemista muistellen olin valmis.

Matematiikka on sairaanhoitajan perustyökalu. Kokeet suoritetaan ilman laskinta. Oikeasti on osattava vaikka verellä otsaan laskien. Tai näin aluksi. Myöhemmin lääkelaskut kulkevat kaikkien opintojen mukana. Alussa kuitenkin opetellaan rutiineja ilman laskimia. Myöhemmin niitä saa käyttää. Nyt olivat testissä yhteenlaskut, vähennyslaskut, jako- ja kertolaskut. Ei mitään ongelmaa. Kaikki onnistuivat varmuuden vuoksi allekain suttupaperiin vaikka osan olisi voinut laskea päässäkin. Harjoittelu oli palauttanut peruskoulun nopeat kynätaidot. Ja kerrankin, ei jännittänyt. Yksikkömuunnoksia varten piirsin tutun taulukon ja siirtelin pilkkua konemaisesti. Prosenttilaskut ja helpot yhtälöt menivät vanhalla muistilla. Sanalliset tehtävät eivät tuntuneet missään. Olinhan aikoinani sentään osannut piirtää graafisella laskimella kaksimielisiä käyriä. Mutta murtoluvut. Onko maailmassa murtolukujakin?! Tuijotin aikani paperia, tein pari epämääräistä merkintää suttupaperin ruutuihin. Olinko tosiaan unohtanut että maailmassa on murtolukuja? Desimaalien laskemisen olin kyllä kerrannut. Hyppäsin yli ja laskin äkkiä ne yhtälöt ynnä muut loppuun. Palasin takaisin päin. Kirosin mielessäni. Jos olisin edellisenä päivänä muistanut murtolukuja olevan olemassa, olisin katsonut kolme minuuttia videoita ja osannut tehdä kaikki nuokin laskut ihan nips naps. Mutta sitähän kokeessa mitataan. Sitä että osaako. En osannut. Puoli tuntia pyörittelin murtolukuja, laskin summittaisia vastauksia desimaaleiksi pyöristäen ja yritin niin saada suuntaa oikeaan vastaukseen. Kokeilin erilaisia malleja ja sain monia vastauksia. Mielen vieressäkään ei käynyt se oikea tapa ratkaista murtolukuja. Ei kertakaikkiaan. 

Onnistuin kuitenkin yhdessä asiassa. En kokenut mitään painetta palauttaa paperiani hyvissä ajoin. Aikani ähistyä lähtivät ensimmäiset. Hitaasti koko luokka tyhjeni. Ei haitannut monentako olisin valmis. Minä ähisin murtolukuja. Totesin että toivotonta. Tarkistin suttupapereista epämääräisesti muiden laskujen välivaiheita. Siinä vaiheessa tarkistus oli lähinnä kosmeettinen. Saattoi sinne joku ajatusvirhe jäädä yksikkömuunnoksiin. Palasin vielä hetkeksi murtolukuihin, merkkasin paperiin parhaimmat yritykseni ja pakkasin penaalin. Siinä vaiheessa opettajakin ilmoitti aikaa olevan enää pari minuuttia. Pari meitä oli enää luokassakaan. 

Kokeen tuloksena oli voitto itsestäni ja halusta palauttaa koe kunniallisessa ajassa. Ei täällä olla voittamassa vaan oppimassa. Opin ainakin muistamaan että murtolukuja on olemassa. Nyt tiedän myös miten ne lasketaan. Näin kokeista otetaan opiksi. Ärsytyksen voimalla otetaan selvää siitä mikä oli hämärässä.

Tämä oli ensimmäinen koulun kokeeni suunnilleen kymmeneen vuoteen. Mutta ihan näin suurta dramatiikkaa tämä koe ei ehkä olisi ansainnut. Panoksena oli yhden pisteen kurssista vapautuminen. Lisäksi koe oli mahdollista läpäistä vaikka kaikki murtoluvut olisivat menneet väärin. Muut tehtävät riittivät vaadittuihin pisteisiin. Lääkelaskuja kohti! Selvisin kokeesta useammallakin tavalla.

Julkaistu

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.