99# Vanhojen kenkien päivä

Vanhat mutta huonokuntoiset.

”Helppoa tuo papin työ, yksi päivä viikossa.” Koronakevään jälkeen hoitoalan väki on huokaillut kovasti alansa arvostuksen puutetta. Seinien valaiseminen värivaloilla ei tuntunut paljolta, kun moni on joutunut äärimmäiseen venytykseen ja epävarmuuteen. Usein olen saanut lukea juttuja, joissa viimeistään nyt joku harkitsee vaihtoa toiselle alalle. Ymmärrän. Eikä palkkakaan kuulema ole kova verrattuna vastuun määrään. Itsenäni tämänkaltaiset huolet eivät masenna. En ole koskaan työskennellyt alalla, joka nauttisi laajojen kansankerrosten arvostusta tai jolla pääsisi rikastumaan. Rahan tai kunnian puute ei riitä hylkäämään ajatuksia lähestyvästä toisesta lukuvuodesta.

Kesä 2020 oli perheemme kalenterissa kaikkien aikojen kesä. Omien opintojeni piti loppua toukokuun puolivälissä ja jatkua vasta syyskuussa. Kolmen ja puolen kuukauden kesäloman suunnitelmiin kuului pitkään lykättyä häämatkaa ja monenlaisia reissuja. Häämatka lykkääntyi lisää jo suunnitteluvaiheessa maailma mennessä kiinni. Kaikkia kotimaan reissuja ei tarvinnut perua. Lisäksi ihan kotiympäristössä päätettiin olla paljon. Mukaan mahtuivat myös lyhyet kesätyöt.

Lisäksi pääsin tietenkin sijaistamaan sijaistani. Varovaisen kuuloisesti lähiesimies soitti keväällä ja kysyi, olisiko yhdenkään sunnuntain tuuraaminen mahdollista. Huojentui kovasti, kun lupasin tehdä niin paljon kuin tarvetta on. Poikkeukselliseen kesään kuului poikkeusjärjestelyitä myös kirkon elämässä. Väkimäärärajoitteiden vuoksi esimerkiksi jumalanpalveluksia jouduttiin pitämään tavallista suurempia määriä, jotta kaikki halukkaat voisivat osallistua vuorollaan. Tämä uhkasi sekoittaa lähialueiden kesälomat täysin.

Tietenkin suostuin. Tiedän sen tunteen, kun kesälomista ei meinaa tulla mitään. Opiskelukevään jälkeen halusin vakavasti kokeilla, miltä vanhoihin kenkiin palaaminen tuntuisi.

Lisäksi pääsin kokeilemaan rusinat pullasta -tapaa tehdä seurakuntatyötä. Ihan vakavalla naamalla on joskus luultu minunkin tehneen yhden päivän mittaista työviikkoa. Nyt pääsin sitä kokeilemaan. Sovimme, että kesäsijaisuuksiin kuuluu ainoastaan jumalanpalvelusten johtaminen ja palkattu työntekijä lähistöllä päivystäisi muun yhteydenottotarpeen kanssa. Pääsin kokeilemaan kirkossamme alati kasvavaa OTO-papin elämää. Köyhässä ja laajentuvassa kirkossamme ei ole mahdollisuuksia palkata kaikkia tarvittavia työntekijöitä. Siksi olemme pitkän kouluttaneet muussa palkkatyössä tai eläkkeellä olevia teologian taitajia palvelemaan pastoreina Oman Toimensa Ohella. He auttavat ja sijaistavat seurakunnissa mutta palkattu työntekijä kantaa vastuun ja vastaa myös saatavilla olostaan. Tätä roolia pääsin kesällä kokeilemaan.

Yksipäiväinen työviikko alkoi kymmenen päivää etukäteen. Koska kanttorimme ovat vapaaehtoisia muiden alojen ammattilaisia, on reilua valita ja ehdottaa heille jumalanpalveluksen virsiä jo hyvissä ajoin. Parhaimmillaan jo ennen edellistä viikonloppua. Silloin perheenisät- ja äidit ehtivät rauhassa harjoitella ehkä jonkin oudommankin säestyksen. 

Viikkoa ennen kävin tulevan sunnuntain tekstit lävitse. Työviikolla tämän teen vasta myöhemmin mutta perheen viettäessä kesälomaa täytyy olla tehokas ja jättää mielelle aikaa pureskella. Viikon mittaan sitten hiljaisissa hetkissä lenkillä tai muualla tutkittu teksti palasi mieleen ja alkoi jäsentyä ajatuksen huipuiksi, lauseiksi, teemoiksi ja alleviivattaviksi asioiksi. Lauantain tullessa perheen kesäloma sai keskeytä sen verran, että isä vetäytyi varastoksi muuttuneeseen työhuoneeseen kirjoittamaan. Pari tuntia kypsyneiden ajatusten äärellä synnytti aina tarvittavan määrän sanoja paperille. Omalla saarnaamisen rytmilläni tarvittava määrä on 2 ¼ liuskaa A4. Tämä teksti on valmista puhuttavaksi ja tarvittaessa joku toinen voisi lukea sen. Kokemus on osoittanut, että teksti kannattaa kirjoittaa sanasta sanaan. Silloin se on käyty tarkkaan läpi ja tarpeetonta toistoa, hajanaisuutta tai muuta häiritsevää ei pääse syntymään. Läpeensä kirjoitettu teksti tulee myös niin tutuksi, ettei paperia enää välttämättä tarvitsisi. Teksti saa elää rennosti mieleen nousevien ajatusten ja kokemuksen osoittamien tehokeinojen kanssa. Kuitenkin kaikki saa levätä rennosti tuolla kirjoitetulla pohjalla.

Sunnuntaina herätys oli kello seitsemän. Rajoituksista johtuen kello yhdeksän järjestettiin aamun ensimmäinen jumalanpalvelus riskiryhmille. Aamupalan ääressä saarna luettiin vielä kerran ja tulostuksen yhteydessä muisteltiin, miten ne liturgian sävelet taas menivätkään. Huoneen nurkasta löytyi työsalkku ja nopealla tarkastuksella sieltä löytyivät kaikki tarvittavat kirjat. Vanhat kengät piti käyttämättömän kevään jäljiltä äkkiä harjata. Olisi pitänyt hoitaa enemmänkin muttei ehtinyt. Suihkun jälkeen virkapuku päälle ja pyörän selkään. Perhe jäi vielä nukkumaan ja odottamaan paremmin sopivaa kello yhdentoista palvelusta. Kirkolla odotti suntio (vapaaehtoinen hänkin) yhdessä kanttorin kanssa. Koska riskiryhmiin kuuluvat ovat enimmäkseen iäkkäitä, alkoi kirkko täyttyä melko varhain. Tai täyttyä turvavälien sallimalla tavalla. Suunnilleen kymmentä vaille kaikki olivat jo paikalla. Tässä ikäryhmässä ei tulla viimetipassa. Väkeä oli outoa tervehtiä kättelemättä. Siinä nyökkäiltiin puolin ja toisin. Tuntui vieraalta ja etäiseltä. Vastuuhenkilöiden kanssa pidettiin sakaristorukous ja suntion soitettua kelloa kanttori aloitti virren.

Puolen vuoden tauon jälkeen ikiaikaiset sävelmät tulivat lihasmuistista. Yhtä oikein tai väärin kuin aina ennekin. Toisistaan riittävän etäällä olleet seurakuntalaiset lauloivat voimakkaasti ja vakaasti. Monen kasvoilla värisi ilo ja kiitollisuus. Saarnakin tuli pidettyä.

75 minuuttia myöhemmin jumalanpalvelus oli ohitse ja poikkeusaikana kahvin puuttuessa itse kukin jää vähän epämääräisesti juttelemaan kirkkosaliin. Moni oli kiinnostunut lomaa viettävän pastorin opinnoista, kesästä ja kyselipä joku varovasti jo lähestyvästä vuodenvaihteestakin. Moni kertoi kysyttäessä mielellään omia kuulumisiaan. Eihän oltu aikoihin nähty. Ennen lähtöään suntio vaihtoi esiin koskemattomat virsikirjat ja jätti pastorin yksin. Kävin nopeasti kirjoittamassa kalenteriin muistiin pyydetyt esirukousaiheet. Oltuani hieman yli kaksi tuntia seisaallaan päätin istahtaa etupenkkiin levähtämään. Harmittelin, etten ollut muistanut ottaa eväitä. Käsi hakeutui oman virsikirjan sivuille ja päätin levähtäessä laulaa kunnolla, kun pärskeitä ei tarvinnut varoa tuulettimienkin huutaessa tyhjän tilan katossa. Kahden säkeistön päästä ovi taas kävi. Ensimmäiset saapuivat seuraavaan jumalanpalvelukseen. Lauloin rohkeasti virren loppuun ja ovi alkoi käydä yhä kiihtyvään tahtiin. Nyt ovi tosin kävi jopa hieman yli yhdentoista. Nuorempi väki ja lapsiperheet kun tulevat jopa viimehetken jälkeen. Uusi kanttorikin pääsi aloittamaan. Lasten äänet vaihtuivat kirkkaaksi veisuuksi. Vanhimpia sävelmiä laulettaessa kanttori laittoi parastaan ja vuosituhantisten sävelten läpi saattoi aavistaa enkelien laulun maalaiskaupungin pienessä kirkkosalissa. Puolen vuoden jälkeen tuntui että sain seisoa siellä, mistä en koskaan kaivannutkaan pois.

Vajaat yhdeksänkymmentä minuuttia ja uusi väki seisoskelee myöskin hieman epätietoisena. Halu toisten puheille on kova mutta kukaan ei oikein hahmota turvaetäisyyksien vaatimuksia. Lapset kirmaavat rohkeammin sinne ja tänne. Taas moni haluaa puhella pastorin kanssa. Kaukainen aamupala ja unohtunut välipala tuntuu vatsassa kipuna ja jaloissa heikkoutena. Perheen aamussa oli tapahtunut jokin yllätys ja yksinäinen pyöräily kotiin odotti. Ovella jäin vielä juttelemaan pitkäksi aikaa muutamien seurakuntaneuvoston jäsenten kesken. Paljon oli kulkenut mietteitä poikkeuksellisen kevään aikana. Sijainen sai samalla paljon kehuja asioiden hoitamisesta. Hyvä oli sekin kuulla. Kotimatkalla ylämäet oli vaikea selvittää tyhjiin valutetuilla jaloilla. Kotona ruoka oli viisaan vaimon ansiosta odottamassa. 

Illalla iskivät pirut. Niin olen nimennyt ne levottomat ajatukset, jotka tulevat usein sunnuntain jälkeen. Ne tarttuvat johonkin asiaan tai kuultuun uutiseen ja yrittävät karkottaa kaiken unen. Nuo pirut osaavat kertoa, miksi se on juuri minun syyni. Nämä pirut kertovat kuinka huonosti se viikon ainoa työpäivä ja kaikki sitä edeltävä on tehty. Nuo pirut ovat vahvoja ja pelottavia. Niillä tuntuu olevan voi hukuttaa mieli synkkään hautaan ja ruumis valvottuun riutumiseen. Ne ovat taitavia väitteissään ja niiden puheita voi erehtyä pitämään tosina.

Pitkän tauon jälkeen niitä oli vaikea karkottaa. Tai oikeastaan niiden tuleminen nytkin yllätti. Luulin niiden kuuluvan vain väsyneeseen mieleen. Siitä saivat mokomat vauhtia ja voimaa. Kuitenkin nyt voimia oli kuin olikin paremmin moisten käsittelemiseen. Levännyt mieli saattoi kuunnella rauhassa mokomat ajatukset. Sen jälkeen järki kertoi miksi ajatusten villeimmät väitteet ja huolet eivät olleet totta. Aikansa siihen meni, mutta hyväksi koetut keinot yhdistettynä parempiin voimiin esti yötä muuttumasta pyörimiseksi. Mutta hetkeksi aikaa pelästyin ja olin kyllä valmis polttamaan vanhat kengät.

97# Palavalla sillalla?

Tänä vuonna hyvin vähällä käytöllä olleet vaatteet.

Oletko nyt ottanut etäisyyttä? Vieläkö käytte siellä? Oletko polttanut sillat? Esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä on vuoden kuluessa yritetty selvittää perheemme suhdetta työnantajaan ja koko hengelliseen liikkeeseemme. Koulussakin joku ihmetteli, ettei ole koskaan kuullut pappismiehen lähtevän toiselle alalle. 

Ehkä kuulunkin siis harvinaiseen joukkoon. Hengellisistä töistä ei ole ollut tapana lähteä. Ei suurin joukoin. Ei muuta kuin sairauden tai vastaavan kautta. Sen sijaan moni on saattanut tavata kummallisesti käyttäytyviä, väsymyksen ja turhautumisen kuluttamia hengellisen työntekijöitä. On pitkään omalla paikallaan taistelleita sotainvalideja. Sellaisiakin, joiden olisi kannattanut ajoissa painaa jarrua, pitää taukoa tai vaihtaa alaa.

Ehkä jonkun kyselijän mielessä on pilkahtanut hämmennyksen lisäksi vahingoniloinen toive hengellisestä romahduksesta. Joku toinen on ollut toiveikas irrationaaliselta vaikuttavan hengenmiehen viisastumisesta. Kenties jossakin mielessä on tulvinut huoli iltapäivälehtien joskus esiin nostamista lahkoista paenneista ja heidän elämänsä vaikeuksista. Jollekin yritysmaailman kokemukset ovat nostaneet pelon tulevien ovien sulkeutumisesta, nyt kun sanoin etten olekaan väsymätön supermies.

Olenko siis ottanut nyt etäisyyttä? Mahdollisuuksia ainakin on ollut. Vuoden vaihduttua uusi vapaus toi kalenteriin paljon menoja. Oli huippu harvinainen hiihtolomaa jopa kahden viikonlopun ylitse. Syntymäpäiviä ja muita juhlia tuli kalenteriin, puolikuntoisena tai perheen sairastaessa ei ollut pakko lähteä sunnuntaisinkaan mihinkään ja sitten iski tietenkin korona. Sen lisäksi, että opettelin olemaan irti vastuusta ja vähemmän tavoitettavissa, lakkasi kaikkien ihmisten näkeminen täysin. Kun pastorin sanotaan olevan naimisissa seurakunnan kanssa, tulikin totaalinen ero. Ainakin asumusero. Tämä kyllä auttoi henkisesti siinä irtautumisessa, mikä oli aivan tarpeenkin.

Halua irtautua kunnolla olisi ollut. Kun väsyttää tarpeeksi, maailma kaventuu. Helposti mieli kiinnittyy huonoihin tai ärsyttäviin asioihin. Silloin työyhteisön asioista ei vain huomaa parantamisen varaa vaan niihin kiinnittyy sitkeästi ja suuttuneesti omassa mielessään. Eri ihmisistä on helppo nähdä syitä loukkaantua, kiukustua ja vetäytyä pois. Lomalaisen mielenmaisemassa oli selvästi leikkauspiste, jossa tämä kerääntynyt ärtymys ja loman tuoma henkisen irtautumisen vapaus kohtasivat ennen kuin ärtymys sai mahdollisuuden sulaa pois voimien alkaessa taas kertyä. 

Syytäkin lähteä olisi. Kun yrittää löytää itsestään kehityskohteita, on epäonnistumisten lista koko ajan vaarassa räjähtää käsiin. Kun pitäisi opiskella itseään, ei voi olla ajattelematta omia tekemisiään ja toimintamallejaan. Silloin harmi ja jälkikäteen nouseva häpeä uhkaa välillä nousta vaikeasti kestettäväksi. Samalla lähellä on epätoivo muutoshaasteiden edessä. Kohtuullisen helppoa on tunnistaa itsestä tapoja ja malleja, jotka pitäisi muuttaa. Niiden muuttaminen konkreettisilla askeleilla on vaikeaa.

Esimerkiksi olen ja tulen ehkä aina kärsimään keskimääräistä suuremmasta miellyttämisen halusta. Sen ansiosta sopeudun helposti kaikkien ihmisten seuraan ja pärjään kaikissa yhteisöissä. Kuitenkin tuon miellyttämisen halun vuoksi omilla jaloilla seisominen on joskus vaikeaa. Jos välttää konfliktia ja epämiellyttävän tunteen luomista toisille, ajautuu helposti ongelmiin pitkällä aikavälillä. Näin ainakin, jos on asemassa jossa oletetaan hankalien asioiden nousevan esiin juuri itseni kautta. Vapaaehtoisorganisaatio rakentuu helpommin, jos sille jaksaa aina tarvittaessa antaa kritiikkiä. Työtehtäviä ei kerry liikaa, jos muistaa sanoa usein ei. Ihmiset sitoutuvat paremmin yhteiseen näkyyn, jos ristiriitoja kehtaa nostaa kahvipöytiin avoimesti. Jaksaa paremmin, kun kertoo, ettei jaksa. Ja niin edelleen. Tämän kanssa olen kamppaillut aina ja ehkä vähän kerrallaan oppinutkin siitä. Nyt lomalaisena olen löytänyt sille tämän yhteisen nimen. On masentavaa huomata, miten syvällä tietynlaisen rohkeuden puute asuu. Ehkä tämän ymmärtäminen auttaa rohkeuden opettelussa. Samalla on lamaannuttavan masentavaa tietää, että sitä joutuu kamppailemaan tilanne kerrallaan. Ehkä tähän kohtaan päästäkseen on täytynyt vähän oppiakin.

Jos tuota pelkäämistä vastaan voi taistella joka kerta erikseen, ovat monet muut kehityskohteet vaikeampia haarukoida. Mikä voisi olla pieni askel, jolla estää vaikkapa tunnetilojen siirtyminen työn ja kodin välillä? Siis se, ettei kodissa olleet ristiriidat pyöri päässä lamauttavana harmina työhuoneessa ja toisaalta, miten edesauttaa etteivät tekemättömät työt salaa nakerra ajatuksen pintakerrosten alla perheen kanssa ollessa? Hoitajien foorumille tätä joskus itsekin ajattelin mutta sen tehokas soveltaminen on vaikeaa. Näin itsensä kanssa painiessa tulee välillä sellainen olo, että jos antaisi vain olla. Oma heikkous tuntuu liian suurelta.

Mutta. Vuosien varrella ole tavannut melko vähän läpeensä ehjiä ihmisiä. Osalla heikkous on paremmin kätkettyä tai viisaammin käsiteltyä kuin toisilla. Kuitenkin nämä eri tavalla heikot ovat paljastuneet monella tavalla toimintakykyisiksi ihmisiksi. Kuinka ehjä itsenikään tarvitsee olla? Välttämätöntä ei ehkä olekaan olla ehjä vaan ymmärtää oman rikkonaisuutensa luomat haasteet ja löytää riittäviä keinoja niiden kanssa selviämiseen. Joskus heikkous voi olla edellytys selvitä muiden heikkojen kanssa. Oman erinomaisuuden puute on antanut vuosia silmät ja korvat kestää puutteita muissa. Miksi niin ei voisi olla jatkossakin?

Mahdollisuuksista, halusta ja tarpeesta huolimatta en ole ottanut etäisyyttä. En ole lähtenyt pois sen enempää kuin vapaalla olevan työntekijän kuuluukaan. Voimien kriisi on ollut todellinen eikä siitä selviäminen ole mitenkään itsestäänselvyys. 

Hengellinen kriisi lienee myös jollakin tavalla todellisuutta. Tai ainakin väsymisen tuoma lommo siihen. Ehkä joku on joskus päätynyt töihin rakkaan harrastuksensa pariin. Tavallaan niin käy seurakuntatyötä tekevälle. Silloin saa tehdä itselleen rakasta työtä. Vaarana tosin on se, että työ ja sen haasteet vievät harrastuksesta maun ja ilon. Pastorin ongelma voi olla joskus se, että hän huomaamattaan alkaa elää koko kristillistä elämäänsä seurakunta mielessään. On raskasta rukoilla, kun jokainen sana tuo mieleen seurakunnan murheet. On hankalaa lukea Raamattua, kun mieli koko ajan valmistaa siitä saarnaa tai hartauspuhetta. Jos suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä niin ei aina suutarillakaan. Väsymys korreloi jotenkin siihen, että vuoden vaihduttua ja viikoittaisen saarnaamisen päätyttyä oli melkein vastenmielistä tarttua kristityn peruskirjaan Raamattuun. Joka sunnuntai toisen saarna kyllä ruokki ja piti pinnalla. Voima riitti täpärästi perheen kanssa lausuttuihin rukouksiin ja veisattuihin virsiin. Vasta kesällä käsi hakeutui esikoisen kouluun lähtiessä seurakunnalta saamaan pyhään kirjaan. Yhdessä alettiin taas lukemaan. Lapset pyysivät usein lisää. Luettava oli. Ja oli kuin en olisi vuosiin lukenut. En sillä tavalla. Mielessä joku oli kääntynyt oikein päin. Luin vain. En valmistellut tulevaa ketään toista varten. Tuntui tuoreelta ja raikkaalta.

Vuosien varrella omia puheitani on kertynyt nettiin satoja. Osassa niistä on varmasti väsymyksen, nuoruuden tai ymmärtämättömyyden tuomaa kulmikkuutta. Kuitenkin uskon niiden kaikkien olevan yhä totta. En ole liikahtanut minnekään sillä tavalla. En vaikka tilaa siihen olisi ollut. Kukaan seurakunnassa tai työyhteisössä ei ole sanonut nytkään yhtäkään pahaa sanaa. On tullut todeksi se, ettei voimien loppuminen ole hengellistä heikkoutta, eikä lepääminen syntiä. Näin ei voisi olla kaikissa hengellisissä liikkeissä. Ärsyttävällä tavalla taaskin valtakunnallinen esimies vain ymmärsi, tuki ja kiitteli. Paljasti toki olevansa hieman puolueellinen, koska toivoo samalla, että hyvänä työntekijänä palaisin vielä takaisin. Ei antanut mitään syytä ärsyyntyä, loukkaantua tai pettyä. 

Toisaalta heikkous ja sen kestäminen houkuttaisi sulkemaan ovet ja vetäytymään pois. Toisaalta se lähentää. Moni on kiittänyt ääneen puhumisesta. Monella on riittänyt puhetta omasta rikkinäisyydestä, kun on ymmärtänyt pastorin oikeasti ymmärtävän siitä jotain. Ajatus siltojen polttamisesta tuntuu kaukaiselta, kun ei huomaa olevansa siltaa ylittämässä.

Tätä päivitystä kirjoittaessa ajatukset matkasivat lähes kymmenen vuoden päähän. Heikkoudesta puhuttiin silloinkin.

87# Ahdistus kesälaitumilla

Hei Jani-Matti!

Kliinisen hoitotyön lääkelaskukoe on oikein. 

Näillä sanoilla julistettiin kesäloma itselleni alkaneeksi. Kevätlukukausi päättyi melkein harjoitteluun toukokuun puoliväliin mennessä. Sitä seurasi vielä yksi uuvuttavan raskas koulupäivä etänä. Melkein viisi tuntia kuulokkeilla. Viimeinen koulupäivä sisälsi palautteen jakamista harjoittelusta ja parista kevään opintojaksosta. Lisäksi pääsimme kuulemaan vielä tutor-opettajan ajatuksia ja kysymyksiä kuluneesta keväästä. Raskaan päivän aloituksena tehtiin kokeita.

Jaossa noissa kokeissa oli kliinisen hoitotyön kymmenen opintopistettä. Ison jakson iso koe. Etänä aikaa 90 minuuttia ja koealueena kaikki luentomateriaalit ja aiheen mukainen kirja. Lopulta aika vaatimaton alue pistemäärään nähden. Etäkokeesta johtuen kaikki materiaali saatiin tietenkin pitää apuna koetta tehdessä. Tosin opettaja oli pyrkinyt tämän huomioimaan koetta tehdessään. Varoitti etukäteen, ettei kokeessa pärjää etukäteen lukematta. Väitti, ettei kysymyksiin ehdi vastata, jos joutuu etsimään tietoa materiaaleista ja lisäksi lupaili soveltavaa tehtävää. Toki koealueen asiat olivat monelta osin harjoittelussa koettuja tai nähtyjä. Tuskin kovin moni osasi hermoilla. Ainakaan tätä ensimmäistä osaa.

Tuttuun tapaan koe oli kuitenkin jaettu kahteen osaan. Toinen osa oli laskennan osuus. Kolme laskua ja 30 minuuttia. Eivät laskut olleet erityisen vaikeita, mutta kyllä ne nostavat tietyn jännityksen esiin. Tiputusnopeuksissa jouduin ainakin itse varmuuden vuoksi laskemaan kaiken kahdesti ja toisaalla mietin, pitäisikö vastausta supistaa vai ei. Kaikki tai ei mitään periaate tekee hommasta jännittävän ja tämän osuuden tuloksia jäin odottamaan. Teoriakokeen suhteen en odota mitään yllätyksiä. Mutta laskenta olisi ollut ikävä uusia kesäkuussa.

Opettajan viesti vapautti epävarmuuksista. Kevätkausi on ohi! Juhlistin tätä käymällä koulussa palauttamassa vielä paperiset versiot harjoittelun dokumenteista. Yhä autio koulu ei varsinaisesti kohottanut kesämielelle. Viimeisen koulupäivän etäisyys ei mahdollistanut luokan viimeistä tapaamista ennen taukoa. Päätimme vuoden urakan yhtä koruttomasti kuin monet muutkin tämän kevään puurtajat. Kunhan kevään viimeiset pisteet kulkevat koneistojen lävitse, tulee oman puurtamiseni saldoksi 65 pistettä.

Lapsena koulu loppui aina todistuksen hakemiseen ja jäätelöön. Loput lauantaista kului jonkinlaisessa onnellisessa hämmingissä, kun ei ymmärtänyt alkanutta vapauden aikaa. Nyt edessä on loma elokuun loppuun asti. Silti hämmingin sijaan mieleen leijuu alakulo. 

Pyynnöstä lähetin harjoittelupaikkaan omat tietoni. Kuitenkin juuri ennen harjoittelun loppua tuli tieto ulkopuolisten sijaisten ottamisen kiellosta ja sairaanhoitopiirin yt-neuvotteluista. Eivät ole Korona-miljoonat vielä löytäneet hoitoalan tarpeita. Tässä tilanteessa en odota yhteydenottoa kesätöiden merkeissä. Pari päivää punnitsin mahdollisuutta lähettää vielä hakemuksia muihin paikkoihin. Vääjäämättä lähestyvä taskunpohja motivoi moista miettimään. Lopulta päädyin jättää tämän tekemättä. Ajatus täysin vieraaseen paikkaan menemisestä kesäloman kustannuksella ei innostanut tarpeeksi. Tähän kesään on varattu paljon toiveita ja odotuksia. Siksi siihen on varattu myös taskunpohjalta. Nyt se ei tee edes tiukkaa koska Korona poisti keväältä ja kesältä kaikki suuret matkustamisen mahdollisuudet. Vaikka työttömän kesän hintalappu hirvittää, ei sekään ollut lopulta alakulon syy. 

Osittain se kumpusi syyllisyydestä. Onko ihmisellä oikeus olla kolme kuukautta tekemättä mitään? Koulusta kyllä on ilmoitettu, että kesällä joudumme aloittamaan kiireisen syksyn opintoja verkossa. Samoin kuumimpaan lomakauteen tuurailen jonkin verran sijaistani. Kuitenkin muita ihmisiä, yhteiskuntaa saatikka sen verokertymää hyödyttäviä toimia on vähän. Omille uutterille vanhemmille jopa hävetti tunnustaa, että kesä eletään säästöillä. Toisaalta tuntuu turhalta. Toisaalta itsekkäältä. 

Mutta ei alakulo ehkä tuostakaan tule. Tätähän on odotettu ja toivottu. Nyt on aikaa olla. Tuo oleminen ei ole turhaa, eikä se varmastikaan tule jättämään aikaa pelkälle itsekkyydelle. Ehkä nyt eletään monien lyhyiden viikonloppujen takaisinmaksua ja väliin jääneiden vapaiden palautuksia. Kenties on aika yrittää korvata monia henkisiä poissaoloja ja suodattamattomana työhuoneesta keittiöön siirtyneitä tunnetiloja. Ehkä on aika olla. 

Toki tähän aikaan on listattu paljon tekemistäkin. Listalla on monen päivän projekteja ja yhden aamupäivän hommia. Jännitettäväksi jää esimerkiksi, miten tapetointi onnistuu, mitä pihakivetyksen alta löytyy, miten varaston siivous lopulta onnistuu ilman dynamiittia ja onko kellarissa muutakin kuin hämähäkin seittiä. Ja paljon muuta. Mikäli uusia rajoituksia Koronan suhteen ei tule, on tarkoitus myös lomailla varovasti, ottaa ilo irti kotikaupungin palveluista, ulkoilla, leikkiä, urheilla ja … olla vain. Laatuaika on paljon aikaa. Ehkä tämä kesä jää lasten mieleen erityisellä tavalla. Laatuaikaa, jota ei varmaan koskaan toisten tule. Yllättäen hintalappu tuntuu euroissa laskettuna jopa vaatimattomalta. 

Tähän laatuaikaan liittyy aivan erityinen aikamääre. Olen jäljittänyt alakulon lähteen juuri siihen. Ennen kesälomia. Näin sovimme alkuvuodesta esimiehen kanssa tulevaisuuden tarkastelun aikataulusta. Muutaman viikon sisällä pitäisi osata sanoa jotakin siitä miltä tuntuu ja miltä luulen tuntuvan, kun vuosi loppuu. Tuntuu – hyvin haastavalta yrittää ennustaa seitsemän kuukauden päähän. Olenko levännyt? Kyllä. Olenko virkistynyt? Olen. Olenko saanut niin paljon etäisyyttä, että olen voinut arvioida itseäni ja tapaani tehdä töitä? Ehkä? Olenko vakuuttunut siitä, että sisäinen seinä ei odottaisi töihin palaajaa pian ensi vuonna? …? Tulee mieleen tilanne, jossa korkealla paikalla alkaa miettimään korkeanpaikan kammoa. Kun sitä tarpeeksi pitkään miettii, alkaa korkeus kauhistuttaa. Kun miettii jaksamista ja sen riittämistä, on helppo löytää monta sudenkuoppaa ja muuta ansaa langettavaksi.

Aloitin pari päivää sitten yhden näistä kesän monipäiväisistä töistä. Aloin valmistella tapetointia. Verrattain helposti irtoavan vanhan tapetin alta paljastui myös tasoitetapetti. Osittain se repeili tapetin mukana mutta suurimmaksi osaksi ei. Kuitenkin se pitää nyt repaleisena poistaa kokonaan uuden tieltä. Mokoma on tiukassa. Erilaisilla aineilla ja välineillä sitä on nirhitty suurin osa kaikesta työhön jo käytetystä ajasta. Välillä työtä tehdään neliösentti tai vähemmänkin kerrallaan. Siinä nitkuttaessa ajatusta ei paljoa tarvitse. Koska koko aikaa ei jaksa kuunnella mitään, saa mieli vaellella paljon vapaana. Aina välillä se palautuu juuri tuohon tulevaan puhelinpalaveriin. Tuosta huoneesta on tulossa kovaa vauhtia huokausten huone. Ehkä sieltä löytyy seinäpinnan lisäksi myös viisaus.

Huokausten huone.
Lappu päivittämättä! Kevätkauden päätöskahvit piti juoda kotona. Säästyi taskunpohjalta sekin.
Näillä ohjeilla ei neljänkymmenen hengen luokka voi kokoontua kevään viimeisiin iloitteluihin. Syksyllä nähdään! Toivottavasti!

81# Pääsin töistä. Virkistävää vaihtelua.

Käytin auton katsastuksessa. Tai oikeastaan käytin kaksi kertaa, kun ensimmäisellä kerralla löytyi vikaa. Yritin olla viisas ja hoitaa asian ennen harjoittelun alkua. Sitten uusinnan kanssa jouduinkin itselleni uudenlaisen ongelman eteen: miten hoitaa auto oikeaan paikkaan oikeaan aikaan?

Olen tottunut siihen, että työaikaa voi käyttää vapaasti. Jos auto pitää käyttää katsastuksessa, lapset neuvolassa tai ruumis lenkillä, sen voi tehdä melkein milloin vain. Kunhan päivän, viikon, kuukauden, vuoden ja elämän aikana kaikki työt tulevat tehdyksi. Tuollainen oman työajan hallinta antaa paljon vapauksia. Se tekee usein elämästä helppoa. Ei ainakaan tarvitse miettiä katsastuksen aukioloaikoja.

Nyt harjoittelun alettua piti miettiä. Jos työhön pitää olla valmiina tuntia ennen ovien aukeamista toisaalla, on keksittävä jotain muuta. Yksinkertaistahan se oli. Kävin viemässä auton edellisenä päivänä harjoittelun jälkeen. Se on ilmeisesti se väli, jossa monet muutkin ihmiset yrittävät hoitaa asioitaan. Miten tekevät ne, joiden työpäivä on pari tuntia myöhemmässä ikkunassa?

Avaimia ottaessaan paikan tutuksi tullut mies alkoi pohtia työn kestoa. Sama paikka teki vaadittavat huollot. Lupaili laittaa tekstiviestiä ja muuta mukavaa. Sanoin kuitenkin, ettei se ole tarpeen. Paljastamatta ihan kaikkea kevään sisällöistä kerroin pääseväni töistä kolmelta ja tulevana sitten hakemaan puhtaat paperit saanutta autoa. Ja näinhän sitten seuraavana päivänä tapahtui.

Nuo kaksi sanaa jäivät pyörimään mieleeni. Päästä töistä. Voiko niin tosiaan olla? Huomasin päässeeni töistä viimeksi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisissä kesätöissä. Silloin tiettyyn aikaan trukki laitettiin lataukseen, käveltiin tuotantohallin läpi leimaamaan ja kadottiin pukuhuoneeseen. Siitä alkaa olla sen verran aikaa, että tasakymmeniin pyöristettynä se alkaisi jo kahdella. Sen jälkeen en ole enää päässyt töistä.

Olen alkanut käyttää pastorin työn aikahaasteita kuvatessani termiä 24/7. Silloin ei päästä töistä. Työn tekeminen voidaan tietenkin lopettaa. Ainakin aktiivinen tekeminen. Aina välillä joku osa töistä tulee valmiiksi ja projekti vaihtuu toiseen. Aina joskus jonkun ihmisen kohdalla kaikki työ tulee valmiiksi. Silloin vielä omaisten kanssa jatketaan matkaa. Kun itse lopettaa työn tekemisen, kukaan toinen ei jatka samaa työtä. Silloin on hyödyllistä jatkaa ja venyttää. Edes vähän. 

Jotkut ovat käsittäneet tuon 24/7 päivystysvelvollisuuden taakaksi. On sekin siinä mukana. Mutta ei se oikeastaan ole raskasta. Vuosien kuluessa ja voimien hiipuessa olen lakannut pitämästä työpuhelinta öisin päällä. Tavallaan se on kurjaa. Kuitenkin todellinen tarve vuosien varrella on ollut minimaalista verrattuna ei kiireellisiin, satunnaisiin tai ihan kiusaksi tehtyihin yhteydenottoihin. Henkinen rasite on ollut hyötyjä suurempi. Toki tilanteessa, jossa tarve on ollut ennakoitavissa, olen luvannut päivystää laajemmin.

Jatkuvaan työhön kuuluu se, että puhelin voi soida melkein milloin vain. Kaikki tietävät, että silloin isä lähtee. Ainakin työhuoneeseen tai muualla ollessa syrjemmälle. Viisautta on ollut oppia laittamaan tuo puhelin pois elämän tärkeiden hetkien ajaksi. Silloin sitä pitää vain osuvissa hetkissä vilkaista. Samoin ovikello voi soida. Vuosien varrella hyvin monenlaisina aikoina. Joskus takana odottaa ystävällinen tervehdys. Joskus tunteja vievä hätä. Tällainen tietty ennakoimattomuus ottaa osansa. Kenties eniten perheeltä. Välillä joustoja on haastava saada takaisin, koska aina on vähimmäismäärä työtä ja välillä sekin on tarpeeksi. Aina kun on ollut mahdollista, on pitänyt yrittää laiskotella. Olen hyvä laiskottelemaan.

Todellinen haaste on kuitenkin pään sisäinen. Kun töistä ei pääse, ne jatkuvat melkein aina päässä. Eikä kyse ole vain turhasta murehtimisesta ja märehtimisestä. Joskus saattaa siihenkin syyllistyä. Mutta kun työ on paljolti ajatustyötä, sitä voi jatkaa melkein milloin vain. Sitä voi saada eteenpäin melkein milloin vain. Välillä jonkun ehkä luovuudeksi kutsuma osa-alue melkein vaatii sitä. On kätevää, kun osaa töistä voi tehdä melkein missä ja milloin vain. Vai onko? Joskus on. Usein ei. Ei ainakaan levon kannalta. 

Lisäksi hengellisessä työssä asiat ovat aina läheisiä ja henkilökohtaisia. Työhön liittyvät asiat putkahtavat päähän uutisissa, somessa tai ihan hartautta harjoittaessa. Ihmiset ovat läheisiä ja merkityksellisiä. Surun kanssa kulkeminen tuntuu itsessäkin. Turhautumisen näkeminen turhauttaa omassakin rinnassa. Kadonneita lampaita surraan ja itketään. Samalla kun pitäisi olla äärimmäisen herkkä ihmisten kanssa, pitäisi osata olla tietyllä tavalla kova itsensä tähden.

Kaikki se mikä tekee 24/7 työstä raskasta, tekee siitä myös rakasta. En usko, että missään saa niin syvää kiitosta ja kiitollisuuttaa osakseen. Tuskin missään saa olla niin rauhassa kuin hyvin tehdyn työ äärellä seurakunnassa. Ei ole toista paikkaa missä voi niin turvallisesti epäonnistua, kuin tuo työ jossa kyse ei ole omasta maineesta. Kun pääsee ihmisten kanssa raottamaan iankaikkisuuden portteja, löytää suuren riemun. Kuitenkin me luterilaiset tunnustamme, etteikö se voisi samalla ottaa koville.

Pääsen töistä. Muutaman viikon ajan 15.00 ti 14.45 jos olen mennyt aamulla vuoronvaihtoa seuraamaan. Ilta- ja yövuorokin pitää kokea. Jos jonain päivänä on yllättäen tullut ylimääräistä, on seuraavana päivänä käsketty lähteä aikaisemmin. Ei ole tullut uniin. Ei noussut murheina mieleen. Joku toinen on tullut jatkamaan siitä, mihin yksi vuoro lopetti. Toki oikeat työntekijät joutuvat katselemaan kauemmaksi ja pitemmän ajan haasteita kulkee mukana. Opiskelija kuitenkin katsoo päivän kerrallaan. Haasteet ovat pienet. Kiitokset niihin nähden ihan riittävät. Saattaisi tähänkin ajallaan kyllästyä. Nyt kuitenkin mieli lepää.

“Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90)

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.   

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja. 

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle. 

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

26# Kuolevan kirje kotiin

Huomenna vietetään pyhäinpäivää. Populaarikulttuurissa ja marketin hyllyillä edessä on meksikolaisen kuolleiden päivään (dia de los muertos) tai iiriläisen halloween juhlaan viittaavat menot. Kaupallistamisen mahdollisuudet ilman muuta tukevat tätä tapaa viettää juhlapäivää. On paljon parempaa liiketoimintaa, myydä pukuja ja koristeita, kuin pelkkiä kynttilöitä. Aku Ankasta tutulla tavalla ehkä pian meilläkin lapset kiertävät keräämässä karkkia ovelta ovelle. On mukava yrittää voittaa kuoleman teemat, lyömällä ne leikiksi. Näin ehkä monet aikuisetkin ajattelevat moisesta. Tai ovatkohan ajatelleet enempää?

Kuitenkin kynttilöille on markkinarako. Monet niitä käyvät ostamassa ja sytyttämässä. Marraskuun pimeydessä kuljetaan laajasti kohti hautausmaita. Suomalaisessa perinteessä pyhäinpäivänä muistetaan rakkaita vainajia. Surun ja lohdutuksen teemat ovat vahvasti läsnä. Kristillisissä seurakunnissa saatetaan sytyttää kynttilöitä vuoden aikana kuolleiden muistoksi.

Kristillisessä teologiassa pyhäinpäivän sisältö ei pelkisty pelkkään suruun ja lohdutukseen. Toisin kuin meksikolaisessa kuolleiden päivässä, kristityt viettävät pyhäinpäivää elävien päivänä. Hautausmaiden kynttilämerien alkuperäinen perusviesti on tulevan ylösnousemuksen valon muistaminen. Kristillisessä kirkossa kynttilän valo muistuttaa tästä jo kastekynttilässä, jossa ihminen liitetään Kristukseen ja Hänen ylösnousemuselämäänsä.

Kristityt uskovat, että ainoastaan vainajien ruumis on mennyt hautaan. Sielu on jo siirtynyt iankaikkisuuteen ja siellä he odottavat ylösnousemuksen päivää ja iankaikkisen elämän varsinaista alkamista. Pyhäinpäivänä kristityt muistavat, että heidän kuolleensa eivät ole kuolleet vaan ainoastaan odottavat meistä elävistä erillään tulevaa maailmaa. Näin ollen kuolema ei ole lopullisesti erottanut eläviä kuolleista. Kristityt odottavat jälleennäkemistä rakkaittensa kanssa.

Tämä yhteys kristillisessä kirkossa nähdään tapahtuvan myös yli meidän muistimme rajojen. Pyhäinpäivänä muistamme niitäkin kristittyjä vainajia, joita emme itse ole koskaan tavanneet. Heitä muistetaan esimerkkinä ja rohkaisun antajana. Itselläni on tapana lueskella pyhäinpäivän tienoilla mummuni äidin kirjettä kotiinsa vuodelta 1939. Hän muistuttaa minua, ettei kuoleman edessä voi lyödä leikiksi, mutta sen edessä voi kyllä kestää.

Diakonissalaitos kirurginen osasto Oulu perjantaina. 

Vaari hyvä ja myös kaikki minun lapseni. On raskasta ilmoittaa teille totuutta. Vaan tottapa te kestätte, kun minunki on täytynyt kestää. Tohtori Elovainio aikaisi vatsan minulta, eikä se ollut vaikeaa, kun nukuttivat minun. Tuo haava on kyllä kipeä ja vähän kuumetta. Vaan täällähän osataan hoitaa. Ruoka laukun suu korjattiin vain. Ruoka laukun senämässä on kasvi jota ei voi leikata ja suolistossa on kasvi jota ei voi leikata, muutoin kuin henki menee. Ja tuo viimeksi mainittu kasvi juuri vaivaa tuota selkää. Niin että jos minä eläisinki niin kauan vielä, että tuo haava paranee ja pääsen täältä pois, niin ei minun elämäni ole muuta kuin tuskaa vain ja enhän minä kauan elä, kun en täälläkään ole vielä syönyt muuta kun teetä ja kylmää vettä. Helsingissähän kuulus olevan semmoinen hoitola jotta sähköllä poltetaan kasvit, mitä ei voi leikata, vain siihen meillä ei ole varaa, enkä minä jaksa. Voi kun minä olen heikko. Jos minä en täältä hengissä palaa niin maksakaa Pekkalan Annalle neljäs osa kiloa voita ja 3 litraa kurnaalia. Ne tekee 7 mrk 25 penniä ja Taakkalan Lyytille on minun omituista velkaa 30 markkaa, että ne velat ei minun tuntoani vaivaaJa sitten te tytöt ja pojat huolehtikaa kaikin hyvin kärsivällisesti niistä pienemmistä, niin kauan kun he kaikki ovat isoja. Koittakaa täyttää heitän pieninmätki vaatimuksensa niin kuin minäkin olen koettanut, että eihe tuntisi itseään kovin orvoiksi. Ja sinä isä koita olla isä ja äiti lapsille. Ole kärsivällinen ja lempeä heile, että he eivät sinua pelkää, vaan kaikkine huolinensa tulevat sinun luoksesi, niin kun he ovat tulleet aina minunni luokse. Ja turvaa sinäki jumalaan. Et arvaa kuinka tuntuu hyvälle, kun tälle tilalle ihminen joutuu, niin kun on turva jumalassa. Välistä uskominen on ollut heikkoa, vain onpa jumala vahvistanut. En pelkää kuolemaa ollenkaan. Suurin suruni ja huoleni on kun lapseni jääpi ja sinä isä. Olisin tahtonut sinun rinnallasi taistella vanhaksi, olla sinulle apuna ja sitten vanhana kuolla yhessä. Vain tottapa se on Luoja näin määrännyt. Ja lapset kaikki elekää eläkö kovin hurjasti. Etenkää elekää uskon asiaa pilkkana pitäkö, ei ole leikkiä teitänkään kohtalla, kun joututte kuoleman portille. Onko Kaija ollut pahana ja luuleeko Anni että äiti taas tuopi pikku vauvan täältä. Jospa minä vielä niin kauan eläisin että pääsisin täältä kotiin. Että saisin nähtä vielä kaikki. Tästä tulee niin huonoa kun ei saa selältään liikkua, tuo haava on niin kipeä. Se on aivan sydän alasta napaan asti. Hetän pois kun niin väsyttää, kertokaa kaikille tutuille terveisiä. Vain olkaa te omaseni lämpimimmin tervehtitty. 

Näitä toherti

Äiti

Hyvää pyhäinpäivää sinulle ylösnousemuksen odotuksessa ja iankaikkisen elämän toivossa!