74# Kauppareissu Covid-aikaan

Onko mitään surkeampaa näkyä, kuin ostostelija kertakäyttöhansikkaiden kanssa kaivamassa nenää hedelmätiskillä? Sitäköhän tarkoittaa asiantuntijoiden varoittelema valheellinen turvallisuuden tunne? 

Ei, tässä(kään) kohtaa ei pidä käyttää suojaamatonta etusormea. Ei edes epidemia-ajan ulkopuolella. (Ei ole maksettu mainos. Tarjouksia voidaan kyllä ottaa vastaan.)

Kauppojen kassoille on tullut pleksilaseja. Osalla asiakkaista on hengityssuojaimia. Hanskoja joko pidetään enemmän tai niihin kiinnittää vain enemmän huomiota kuin ennen. Kertakäyttöisiä suojakäsineitä näkee välillä. Riskiryhmille on varattu omia asiointiaikoja. Nettikansa vitsailee peittämään yskimistä pieruilla eikä toisin päin. Miten tässä uskaltaa enää käydä kaupassa? 

Ei oireisena. Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja Reissumiehen ystäviltä rehellisyyttä. Kun kukaan ei tietä, milloin ja mitä sairastaa, on hyvä ajatella sairastavansa tai ainakin kantavansa virusta. Silloin oireisena: kuumeisena, nenä vuotavana, yskässä, kivuissa ja mitä niitä olikaan ei pidä lähteä kauppaan. Kyllä sen voi järjestää muutenkin. Nyt jos muulloinkaan ei pidä sortua ajattelemaan toiselle aiheutettua vaivaa, jos pyytääkin apua.

Mahdollisimman harvoin. Kauppa on suurta ihmismäärää keräävä paikka. Nyt kun sosiaalista etäisyyttä on kehotettu harrastamaan, ovat tällaiset keräävät keskukset ratkaisevia kontaktien välttelyssä. Syödä pitää, eikä tilaaminen aina onnistu. Nyt jos koskaan on aika suunnitella ruokalistaa pitemmällä aikatähtäimellä. Vaikka meilläkin jääkaappi on rajallinen, on mahdollista tehdä viikon ostokset kerralla. Ainakin jos vain löytää maitoa hyvällä päiväyksellä. Tässä eri meijereiden merkeillä näyttää olevan eroja. Valitettavasti hinnoillakin on eroa. Kuitenkin kauppakäyntien vähentäminen kahdesta yhteen on onnistunut melko helposti. Paljon vaikeampaa on ollut harrastaa niin hyvää suunnitelmallisuutta, ettei pieniä täydennysreissuja ole tarvinnut tehdä.

Pienellä porukalla. Meillä lapseton otettu usein mukaan kauppaan. Sillä tavalla oppivatkäymään kaupassa. Ovat oppineet kulkemaan karkki- ja leluhyllyjen luota haluamatta ja liikoja pyytämättä. Ovat oppineet auttamaan ja noutamaan. Ovat ehkä samalla oppineet jotain siitä vaivasta, jota jääkaapin täyttäminen vaatii. isommat ovat oppineet toivottavasti jotain rahan arvosta, kotimaisuuden merkityksestä ja monesta muusta. Vaan eipä nyt toistaiseksi. Nyt pitää käydä yksin. Pienet eivät osaa tai malta noudattaa kaikkia ohjeita, joita kohta latelen tähän jatkoksi. 

Ennen kuin on pakko. Nyt on hyvä ennakoida. Yhä joidenkin tuotteiden saatavuus vaihtelee kauppareissujen välillä. Kun monet ihmiset ostavat työpaikkaruokaloiden ja kouluaterioiden edestä ja laillani viikoksi kerrallaan, on hyllyjen täyttökapasiteetti välillä kovilla. Koska tahansa saattaa myöskin iskeä jotakin ei toivottuja oireita päälle. Jos muuttuu nenää niistäväksi yskiskelijäksi, joutuu miettimään kaupassa käymistä tarkemmin. Tuttavan tai verkon kautta tilaamisen järjesteleminen voi kestää hieman ylimääräistä aikaa. Siksi on hyvä käydä ennen kuin kaappi on tyhjä. Kun meillä alettiin tuntea karheutta kurkussa, alettiin varailemaan seuraavalle viikolle noutopalvelua. Sitä onneksi pystyi säätämään lähempänä noutoa. Syömisiä oli aika hankala miettiä kaksi viikkoa eteenpäin. Mutta tekeväthän jotkut sitä koko ajan kiertävine listoineen.

Hiljaiseen aikaan. Monet kaupat ovat varanneet aikoja riskiryhmien asioinnille. Täällä ne ovat aamun varhaisimpia aikoja. Jos ei kuulu riskiryhmään, ei pidä kaupassa silloin käydä. Muutenkin on hyvä vältellä ruuhkaisia aikoja. Pysyy turvaväli paremmin ja hyllyt on ehditty varmemmin täyttää. Tosin nyt on vaikea sanoa, milloin on ruuhkainen aika. Käyttäytyminen on erilaista kuin normaalisti. Kuitenkin tietyt viikonpäivät ovat varmasti vilkkaampia kuin muut. Perjantaina valmistaudutaan viikonloppuun ja maanantaina viikkoon. Jos huomaat jonkin ajan ruuhkaiseksi, yritä seuraavalla kerralla eri aikaa.

Määrätietoisesti. Nyt kaupassa ei ole suotavaa haahuilla, näpläillä ja ihmetellä. Valmis kauppalista auttaa nyt. Meillä minä olen hoitanut pääsääntöisesti ruokakauppareissut vanhimman lapsen syntymästä alkaen. Ensin ei ollut toista lähtijää ja myöhemminkin isän oli jotenkin helpompi irtautua vauva-arjesta. Sitten siitä alkoi muodostua perheen äidin hengähdyshetki ja siksi lapsetkin ovat päässeet usein kauppaan. Mikä hengähdyshetki se olisi, jos lapset jäisivät kotiin? Tämän opiskelun vuoksi hallitsen hyvin muutaman vakiokaupan layoutin. Kauppalista kirjoitetaan asioimisjärjestykseen. Jos joku muu on kirjoittanut listan, käännän sen päässäni asioimisjärjestykseen. Ei tarvitse vaellella. Ja kun ottaa lasten makuun vakiintuneita tuotteita, ei tarvitse paljoa arpoa. Tosin yllättävän vaikea on valikoida hedelmiä nyt ennen koskettamista. Välillä on täytynyt jotain vaihtaa vielä koskettamisen jälkeen. Pitää koittaa kuitenkin olla maistelematta.

Puhtaasti. Käsien pesu saippualla ennen kauppaan lähtemistä kuuluu nyt hyviin varotoimiin. Takin taskut jaetaan lähtiessä puhtaisiin ja likaisiin. Puhtaissa taskuissa on nenäliinoja, käsidesiä, desinfiointipyyhkeitä, kortit ja avaimet. Autosta kärryille mennessä kädet vielä desinfioidaan. Pyyhkeellä voi pyyhkiä myös kauppakärryn kahvat. Käytetty pyyhe menee likaiseen taskuun tai roskiin. Kauppaan paljain käsin. Silloin tietää mitä koskee. Nenään ei kosketa. Eikä kasvoihin. Ei likaiseen taskuun. Punnitessa tuotteiden numeroa painetaan rystysellä tai nikamalla – ei etusormella. Tuo punnituspaikka kun on kokoamispaikan erityiskokoaja. Niitä kaikki sormet tökkivät. Samanlainen piste on kassoilla. Siellä tunnusluku painellaan nenäliinan läpi ja liina likaiseen taskuun. Pakkaamisen jälkeen käsidesiä käsiin ja nyt pullo likaiseen taskuun odottamaan myöhempää. Näin avaimiin ja autoon pääsee vähemmän pöpö-osastoa. Kotona kädet pestään vielä saippualla. Toki, jokainen ostos voi teoriassa olla kontaminoitunut. Mutta ei mikään mielenterveys riitä sen ajattelemiseen ja voima saatikka taito hoitamiseen. Ensisijaisesti kaupassa käydessä yritän ajatella, etten levittäisi mahdollista virusta muihin. Tietenkin hyvä jos samalla voin estää sitä leviämästä omaan kotiini.

Corona ei tykkää saippuasta eikä vahvasta alkoholista. Siksi meidän on hyvä tykätä molemmista.

Joku voisi kaiken jälkeen sanoa, että tuurilla ne laivatkin seilaa. Kristitty muistaa pyhää kastettaan ja siunaa kauppaan lähtiessäänkin itsensä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Mutta ei siltikään sentään tee typeryyksiä ja koettele turhaan Jumalaansa.

Vähätartuntaisia kauppareissuja!

Ymmärrän tilaus- ja kuljetuspalveluiden ongelmat kapasiteetin kanssa. Meillä viikon tuotteet veivät jo melkoisen siivun lokeroista. Hyvä puoli noutopalvelussa oli hinnan edullisuus kotiinkuljetukseen verrattuna.

68# Koronan tyhjentämällä koululla

Lumikki kurkisti ulos ikkunasta ja huusi: ”mene tiehesi! En saa päästää ketään sisään!”   ”Mutta voit kai sinä kuitenkin katsella tavaroitani!” sanoi eukko ja näytti myrkyllistä kampaa ikkunasta ihmettelevälle tytölle. Lumikki ihastui kampaan niin perin pohjin, että Hän unohti kääpiöitten varoitukset ja avasi oven. Kun he olivat sopineet hinnasta, eukko sanoi: ”Annahan kun kampaan tukkasi oikein kauniiksi!” Lumikki ei epäillyt mitään, vaan meni eukon luo kammattavaksi. Mutta tuskin eukko oli koskettanut Lumikin hiuksia kammallaan, kun myrkky alkoi vaikuttaa…

(Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Grimmin veljesten saduista.)

Viimeisenä käsien pesu saippualla ja ulkovaatteet päälle. Ovi avautuu ja jostain läheltä kuuluu hälytysajoneuvojen ääni. Yhdessä vaakasuoraan tulevan jäisen lumen kanssa alleviivaavat täydellisesti poikkeusaikojen alkaneen. Parin käännöksen jälkeen tulee näkyviin tutuksi tullut rakennustyömaa. Purkujätettä siirtävä kaivinkonemies on tullut töihin. Muutamia toisen asteen opiskelijoita liikkuu lähistöllä. Parkkipaikat ovat tyhjät. Samoin tupakkakulmaukset. Jonnekin ovat jääneet pitämään etäisyyttä. Oman koulun pihalla odottaa kaksi polkupyörää. Yleensä puolen päivän aikaan telineet ovat täynnä. Autoja on parhaiden parkkipaikkojen täydeltä. Viereisen rukoushuoneen lainaparkit ovat typötyhjät. Tarkoittaa henkilökunnan olevan koululla. Muut ovat poissa.

Keskipäivän ruuhkan sijasta ruokalassa näyttää vallitsevan tyhjyys. Ovetkin ovat kiinni. Kahvilan edessä ei ole jonoa. Aulan pöydissä on ainoastaan ruokalan henkilökuntaa kahvilla. Kuinahan monennella näin hiipuvan päivän keskellä? Portaiden viereisen oleiluportaat ovat tyhjät. Istuintyynyjä ei ole levitetty viikonlopun siivouksen jäljeltä. Yläkerran kirjastossa joku henkilökuntaan kuuluva kulkee hyllyjen ja kärryn välissä. Kirjaston on luvattu pysyvän auki, vaikka ovet ovatkin kiinni. Vahtimestarille soittamalla pääsee kuulemma käyttämään lainaisautomaatteja. Kirjaston henkilökunta palvelee tarvittaessa puhelimen ja sähköpostin välityksellä.

Käytävät ovat tyhjät. Ruokalan väen kahvipuheet hälisevät vähän taustalla. Muuten syvä hiljaisuus huokuu vastaan käytävistä ja työtiloista. Ei ketään. Kuinka pitkään aikaan? Materiaalin hakemiseen käytetyt koneet ovat kiinni. Kävelen yhdelle. Hetken mietin ja painan virtanappia. Kädet täytyy desinfioida lähtiessä. Konetta availlessa sairaanhoitajaopiskelija asettuu aseptiseen mielialaan. Kädet eivät vaella. Puhelimeen voi koskea. Eivät näprää tukkaa, korvallisia, saatikka nenää ja suupieliä. Eivät ainakaan ennen turvallista tilaa ja puhdistautumista. Paljon tästä on kuultu mutta vaikeaa se on. Viikonlopun apteekkireissulla oli jonoa. Reseptilääkkeiden saamista odotellessa ehti seurata asiakkaita. Kun näki yhden, näki minuutissa kymmenen muuta. Sormet nenällä, sieraimia pyyhkimässä tai silmäkulmaa hinkkaamassa. Sitten vielä naureskellaan käsienpesuohjeille.

Kuitenkin joku on ollut koululla. Koneiden vieressä on kyniä ja muistilappua. Toisessa vakuutellaan kauniilla käsialalla lukijan olevan maailman paras. Kutakuinkin yhtä kauniisti joku on lisännyt alle: ”Itse oot!” Toisessa lapussa kankeampi käsiala kertaa: ”Corona was here! Wash your hands and buy some toiletpaper!” 

Jo edellisellä viikolla oli kerrottu koulun siirtymisestä toistaiseksi etäopetukseen. Siihen valtioneuvoston tiedotustilaisuus ei tuonut muutosta. Pitkin viikonloppua oli tihkunut tietoa etätehtävistä, skypetunneista ja joidenkin tuntien siirtämisestä syyslukukaudelle. Taitopajatuntien kohtaloa jännitettiin whatsappissa kovasti. Maanantain kokouksessa opettajat olivat päättäneet jatkaa taitopajatuntien pitämistä. Tietenkin jo tutuksi tullein ei oireisena tunnille -ohjeilla. Tiistaihin mennessä tuli tieto niidenkin perumisesta toistaiseksi. 

Koulun ohjeissa välttämätön opetus ilmoitettiin järjestettäväksi. Valmistumiseen vaadittavat kypsyysnäytteet mainittiin nimenomaan tähän ryhmään kuuluviksi. Muuta välttämätöntä opetusta ei nimetty. Valtioneuvoston maanantaina ilmoittamat toimet kestävät tällä tietoa täsmälleen harjoittelumme alkamiseen asti. Kolme taitopajaa odottaisi kalenterissa ennen sitä. Voi tietenkin olla, että harjoittelut siirretään myöhemmäksi. Kovasti toivoisin saavani nuo kolme kertaa käytännön oppia ennen kentälle joutumista. Niistä tulisikin vuoden jäätävimmät tunnit. Luokan ilma on tunnetusti huonoa ja saattaa tunnetusti aiheuttaa niistämisen tarvetta, yskää tai aivastelua. Mutta kuka nykyisissä oloissa uskaltaisi niin tehdä?

Hyllystä löysin vanhan tuttavan. Tämän kirjan kanssa hain aikoinaan epäonnistuneesti yleisen historian opintoihin. Ajankohtaisuudesta huolimatta William H. MC Neill jäi nyt hyllyyn.

Seuraavat läsnäoloa vaativat tunnit saattavat odottaa pahimmassa tapauksessa vasta syyskaudella. Mutta koulu pyörii kuitenkin. Tulinkin kirjastoon juuri etätehtäviä varten. Jo ennen poikkeustoimia oli Gerontologisen (ikääntyneiden) hoitotyön kurssilla julkaistu kotiesseen kysymykset. Päätin hiipiä kirjastoon keräilemään kirjoja ennen ovien sulkeutumista. 

Eiköhän näillä saa pohdittua muistisairaan hoitoa. Materiaalia suurempi ongelma tulee olemaan kotiin jääneiden lapsien kanssa arjen rytmittäminen. Kouluhetkiä ja ulkoilua luvassa. onneksi ei ole lokakuu!

Keräsin tarpeelliset kirjat ja vähän muutakin, lainasin automaatilla, pakkasin ja suuntasin viereiselle seinäpumpulle tekemään sen, mitä käsille on näinä aikoina tehtävä. Enhän halua olla tieten tahtoen olla sadun eukko, joka toimittaa aivan viattoman kamman tavoin myrkkyä jonkun ikääntyneen Lumikin luokse. Ja toisin kuin sadussa – tosielämässä kampaa toimii, vaikka se kulkisi ensin harmittomasti seitsemän kääpiönkin käsien kautta. Ja Lumikkeja tässä maassa riittää.

Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan: kirjojen pinnat, laukku ja vetoketjut saattoivat pois lähtiessä olla saastuneet… Siksi on tärkeää miettiä, miten ei tartuta muita.

Päätin ottaa myös vähän enemmän selville, miten tämä yhteiskunta toimii.

Mitä tartuntakäyrän loiventaminen on? Miksi meitä kehoitetaan pitämään välimatkaa?

67# Vieraana koronasiivessä

S: Varjele meitä, laupias Herra Jumala. L: perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista…

Olin varautunut johtamaan paaston ajan vakiintuneeseen tapaan tämän vanhan kirkkorukouksen sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kieltämättä nämä säkeet nousivat mieleen, kun jumalanpalveluksen sijaan lähestyinkin koronasiiven ovikelloa. Taskussa kulkivat mukana Kela-kortti ja pari yksittäispakattua alkoholilappua lääkelaatikosta. Sylissä tuli mukana tulikuuma leikki-ikäinen. Mielessä ehti vilahtaa ajatus muista ovikelloa painaneista sormista. Päässä jyskytti valvottu yö. Muutaman minuutin odottelun jälkeen oven tuli avaamaan maskiin ja hansikkaisiin pukeutunut hoitaja.  – ”Tästä sitten reilusti käsidesiä ja maskit molemmille.” Olimme tulleet Koronasiipeen.

Koronasiipi on ehkä vähän ylimitoitettu ilmaus. Kuitenkin vahvistui jo yöllä hankittu mielikuva terveydenhuollon siirtymisestä poikkeustilaan. Olin ollut sopivasti loppuviikon vapailla koulusta. Siinä ajassa jokin tauti ehti kaataa pienen petiinsä. Sairaanhoidon ohessa yritin myös valmistautua tuuraamaan sunnuntaina omaa sijaistani. Lopulta sain sunnuntaiaamuna soittaa sijaisen tuuraamaan itseäni. 

Hieman epävarmoin ajatuksin lähestyin muutenkin pyhäpäivän tehtäviä. Poikkeuksellisen Korona-tilanteenkin unohtaen tuntui arveluttavalta ajatus lähteä ihmisten ilmoille kuumetautisesta kodista. Ehkä hyvän käytännön mukaan olisi kättelemättä, hajuraolla ja omien käsien tarkkailulla kaikki onnistunut. Kuitenkin sunnuntain vastaisena yönä pääsin tästä sisäisestä kamppailusta. Pikku ihminen alkoi jo alkuyöstä haroa korvaansa ja itkeä sattumistaan. Lääkkeillä pahin terä aina helpotti mutta yllättävän pian kipu alkoi taas herätellä unen läpi. Tunti kuin koko yö olisi mennyt 10-15 minuutin unen ja kivun sykleissä. Vasta aamukuudelta väsymyksen ja lääkkeiden yhteisvaikutus tuuditti rauhalliseen uneen. Silloin zombivaiheeseen päässyt isä alkoi toimeen.

Yön aikana selvitellessäni olin ehtinyt huomata, että juuri perjantaina terveydenhuolto oli asetettu poikkeustilaan. Neuvolat kiinni. Ainoastaan pienet vauvat ja raskaana olevat hoidetaan. Poliklinikat kiinni. Vain kiireelliset tapaukset hoidetaan. Terveysasemat suljettu. Häivähdyksen verran koin sympatiaa niitä kohtaan, jotka elävät arjessa ilman länsimaisia terveyspalveluita. Potilaan herättyä levollisilta aamu-uniltaan uuteen itkuun, otin aamulämmön ja nappasin puhelin kouraan.

Selvästi oli varauduttu sekä resurssien kohdentamiseen, että tartuntojen leviämisen estämiseen. Kuitenkin lastenpäivystys näytti olevan toiminnassa. Samalla se toimi varta vasten perustetun Korona-numeron yöllisenä varayhteytenä pienien potilaiden osalta. Siitäköhän syystä tällä kertaa sinne sai jonottaa? Meidän harvoissa tarpeissamme juuri tuo numero on vastannut hyvin nopeasti. Onnistuin saamaan ajan juuri jumalanpalveluksen alkamisaikaan. Olin jo parin tuntia aiemmin keskeyttänyt sijaiseni rennon vapaapäivän aamun ja ilmoittanut tilanteesta. Olimme toki mahdollisuudesta aiemminkin puhuneet. Otti asian ymmärtävästi. Perheellinen mies. Olivat kuitenkin menossa jumalanpalvelukseen. Lähetin kaikki kirjoittamani ja kiitin ymmärryksestä.

Lääkärinajan lisäksi sain päivystysnumerosta muutamat ohjeet. Sisäänkäynti olikin kuulemma eri kuin tavallisesti. Ovi olisi lukossa. Sisään piti saapua ovikelloa painaen. Käsidesiä piti varautua käyttämään ihan huolella.  – “Ei mitään syytä paniikkiin mutta kuitenkin.” Juuri tällaisista lauseista voi kai päätellä, että joku voisi vähän panikoitua. Melkein tokaisin, että olen luterilainen pastori ja sairaanhoitajaopiskelija. Sillä yhdistelmällä on vaikea panikoitua tällaisissa asioissa. Tyydyin kuitenkin vain kiittämään. Varmasti joku toinen jonotti samaan numeroon.

Mitä odotin ovikellon takaa? Tuntematon uhka elokuvan kaltaista kaaosta? Hoitopaikkaa, jossa sairaat yskivät toistensa päälle? Telttaa, jossa paareja asetellaan pitkin lattioita sänkyjen loppuessa?  No en oikeastaan. Maalaiskaupungissa kaikkialla on hiljaista. Eikä tämä ollut edes se virallinen Koronasiipi. Sellainen löytyi vielä toisen sisäänkäynnin luota. Ei näkynyt jonoa sielläkään. Tämä oli minikoronasiipi. Varmuuden vuoksi myös lastenpäivystys oli jaettu kahtia. Tälle ovelle saapuivat kaikki, joilla on infektio-oireita. Vara ei venettä kaada, sanoo vanha kansa. Varhain sunnuntaiaamuna olimme ainoat koko siivessä. Kaikesta näkyi järjestelyjen uutuus. Ovikello oli teipattu kiinni oveen, eikä sen ääni kuulemma oikein kuulu kansliaan. Tarkoitus on kuulemma siirtää kansliaa pian lähemmäksi. Kaappeja oli teippailtu kiinni ja tarpeelliset välineet oli sijoiteltu pöydille. Vähän selitellen annettiin ohjeita. Vakuutin ymmärtäväni hyvin syyn järjestelyihin.

Käsidesiä käytettiin ja maskeja soviteltiin. Hoitaja ja myöhemmin lääkäri puhuivat kaiken aikaa myös maskiensa takaa. Kaikki tapahtui rauhassa ja lämpimässä hengessä. Vain pienet yksityiskohdat erottivat käynnin arkisesta lääkärireissusta. Päivystyspakkauksena saadun tuhdimman kipulääkkeen kaveriksi löytyi täsmälleen pienen potilaan toivomaa väriä oleva pillimehu. Yllättävän vaikea juottaa aseptisesti. Mutta eri pakkauksia avatessa oppii näköjään avaamaan myös pillimehun imupilliin koskematta. Diagnoosit tehtiin ja reseptit kirjoitettiin. Ohi mennen kysyttiin mahdollisista ulkomaan matkoista. Olisiko erilainen vastaus saanut aikaan erilaisia toimia? Se jäi nyt selvittämättä. Pois lähtiessä maskit hyvästeltiin roskikseen ja isän käsien avulla pienet kädet siveltiin desinfiointiaineella. Eteisessä tuli vastaan seuraava potilas ja uusi hoitaja.

Mainio ensiapu!

Kamppailu nykyistä virusta vastaan tuskin on vielä saavuttanut huippuaan. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuitenkin tarkastuskäynti terveydenhuoltomme etulinjassa synnytti sisälläni kiitollisia tunteita. Samaan aikaan kun monia pyydetään jäämään kotiin, toimii terveydenhuolto näin suppean katsauksen perusteella suomalaisen rauhallisesti ja perusteellisesti. Resursseja kohdennetaan ja toimintaa tehostetaan. Samaan aikaan terveydenhoitoalan työntekijät eivät voi jäädä etätöihin. Heitä kutsutaan etulinjaan. Heiltä saatetaan kysyä lähiaikoina poikkeuksellista venymistä ja taitoa. Me pikkupotilaan kanssa yritämme tehdä osamme. Otamme lääkkeet ohjeen mukaan ja yritämme pysyä poissa päivystyksestä tulevat viikot. Miten sinä voisit helpottaa terveydenhuollon taakkaa? Miten voisit hidastaa viruksen leviämistä? Ketä voisit kiittää? Kun kotirintama kestää, on etulinjassakin helpompi olla.

66# Vainajan hoitotyö

– Kuinka moni on nähnyt vainajan? 

Sata vuotta sitten jokainen olisi nostanut käden. Sata vuotta sitten sairaanhoitajakoulussa ei varmaan olisi moista edes kysytty. Silloin elettiin vielä maailmassa, jossa laajojen rokotusohjelmien vaikutukset eivät olleet vielä saavuttaneet nykyistä tasoaan. Vaikka monet rokkotaudit oli jo hävitetty, riehuivat toiset taudit yhä vapaina. Polio, tuberkuloosi ja vaikkapa kurkkumätä kiersivät siellä täällä. Suvuissa ei tarvitse kaivaa kovin pitkälle, että löytyy tarinoita kotiseuduilla tyhjentyneistä taloista ja pienentyneistä perheistä. Sata vuotta sitten espanjantauti toi oman lisänsä aikalaisten kokemusmaailmaan. Kuolema oli ei jokapäiväinen, mutta kuitenkin varsin usein tavattu vieras.

Nykyään asia on toisin. Hyvä niin. Ainakin meillä Suomessa ja laajasti kehittyneessä maailmassa kuolemaa ja kuolleita ei juuri nähdä. Kotona kuollaan vain poikkeustapauksissa. Muuten ollaan erilaisissa laitoksissa. Vainajaa ei pestä vanhan kansan tapaan omassa saunassa eikä säilytetä riihessä tai kellarissa. Usein joku toinen hoitaa kaikki nämä vaiheet. Samaan aikaan eliniän odote on korkea. Se tarkoittaa, että kuolema on siirtynyt korkeisiin ikävuosiin. Kaikki muu nähdään poikkeuksena. Jonakin sellaisena, jota ihan syystä ei osaa odottaa lähelleen osuvaksi. Ei ole ollenkaan huono asia, että kuolema ei ole osa arkitodellisuuttamme. Samalla sen katoaminen piiloon ja pimentoon on tuonut mukanaan erilaisen ongelman. Kun harjoitusta on vaikea saada, on kuolemaan vaikeampi suhtautua, kun se sitten jossain näyttäytyy. Kuolema on muutamien erikoisammattilaisten ja elämässään poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneiden tuttava. Pakko myöntää. En minäkään ole kuoleman kanssa ollut tekemisissä. En muuten kuin työn puolesta. 

Oli siis alkamassa vainajan hoitotyön tai vainajan laiton tunti. Vastauksena opettajan kysymykseen melkein kaikkien kädet kuitenkin nousivat. Oliko kyse pienryhmän sisäisestä sattumasta vai alalle hakeutumisen salaisista taustatekijöistä? Toki mukana oli työelämässä toimineita lähihoitajia. Osalle tunti ei sisältänyt mitään uutta asiaa.

Vainajan hoitotyö on teknisesti helppo toimenpide. Se opetellaan näin ensimmäisenä vuonna ennen harjoittelua. Nimensä mukaisesti tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, jotka tehdään potilaan kuoltua. Vaikka nytkin puhuttiin väistämättä hieman kuolemaa edeltävästä hoidosta, opetetaan tämä paljon vaativampi hoitotyön osa-alue vasta myöhemmin. 

Rauha ja kunnioitus olivat tunnin pääteemoja. Tämä korostui sekä kuolevan että vainajan hoidon suhteen. Yhden hengen huone – aina. Omaisten mahdollisuus yöpyä huoneessa. Lisätyövoiman kutsuminen töihin, että kuolevan luona voidaan olla. Hoitotyön ohjeena meille annettiin teesi: kenenkään ei tarvitse kuolla yksin.

Mutta tässä vaiheessa saatiin ryhmämme hiljaiseksi. Tai ainakin olisi riski saada luokka hiljaiseksi, jos paikalla ei olisi ollut pastorin kenkiä kuluttanut opiskelija. Yhtenä ohjeistettuna toimenpiteenä oli henkisen tai hengellisen avun tarjoaminen kuolevalle tai omaiselle. Tähän kuului psykologin, pastorin tai muun hengellisen henkilön paikalle kutsuminen. Ohjeen mukaan tämän mahdollisuuden tarjoaminen kuuluu hoitajalle, koska aina tätä mahdollisuutta ei muuten tiedetä tai muisteta. Samoin tässä vaiheessa ohjeena on tuoda huoneeseen virsikirja ja Raamattu. Paitsi jos tiedetään potilaan vakaumuksen olevan kristillisen uskon vastainen. Jälkikäteen lähihoitajamme totesivat tämän olevan usein toisinpäin. Kirjat tuodaan, jos tiedetään potilaalla olevan kristillinen vakaumus. Ryhmän hiljentäminen tapahtui kysymyksillä: Mitä te sitten lukisitte sieltä Raamatusta? Mitä te laulaisitte sieltä virsikirjasta? Tapani mukaisesti en tässäkään rynnännyt vastaamaan opettajan kysymyksiin mutta vanhalla ammattitaidolla annoin sitten muutaman ehdotuksen. Kristillisen vakaumuksen omaavalle ehdotin laulettavaksi virttä 243. Vaikka ensimmäisen säkeistön sanat voivat tuntua kurjilta, on virren kokonaiskertomus huima! Samaan tilanteeseen ehdotin luettavaksi Johanneksen evankeliumin luvusta 11 jakeesta 25 eteenpäin. Ylipäätään totesimme, että mikä tahansa tuttu virsi tai luettava kohta on sopiva. 

Ruokapöydässä puhuimme myöhemmin, että tämä lukemisen saatikka laulamisen vaatimus hoitajalle on aika suuri. Tässä kohtaa eletään murroksessa, jossa menneestä käsin on helppo nähdä mistä tämä hoitotyön kristillinen perinne tulee. Samaan aikaan voi nähdä, että se on monella tapaa myös mennyttä. Kaukana ovat nykyaikaisen sairaanhoitotyön alut diakonissalaitoksissa ja muissa kristillisissä sairaaloissa. Edelleen Diak kouluttaa diakonisen hoitotyön sairaanhoitajia mutta taitaa suurella osalle hoitajista hengellinen näkökulma olla kaukainen. Lohdutin ruokapöydässä ryhmäläisiä sanomalle, että todennäköisesti jos omaiset haluavat jotain laulettavan tai luettavan, he tekevät sen itse tai ovat kutsuneet paikalle jonkun omasta seurakunnastaan. Toinen hyvä vaihtoehto, jonka opettajakin mainitsi, on kutsua paikalle toinen hoitaja. Sellaisen, jolle kyseiset kirjat ovat tutumpia. Samalla varovasti motivoin valmistautumaan tilanteen varalle, jossa omaisia ei ole paikalla ja kuoleva pyytää lukemaan tai laulamaan jotakin. Joskus vuorossa ei ole ketään toista. 

Tarvikkeiden keräilyn vähentämiseksi hoitotyössä on kaikenlaisia valmiita pakkauksia. Miksipä ei siis tällaistakin.

Puhuttuamme tunnilla teoriat lävitse, kävimme käytännön harjoitukseen. Käytettävissä on Exitus-setti. Eli kuolema-pakkaus. Niitä löytyi koulun kaapistakin juuri oikea määrä. Moneen kertaan käytettyjä mutta oikeat artikkelit yhä sisältäviä. Puimme luokkamme nukkemaisille vainajille kertakäyttöpaidan, varmistimme eri keinoin kasvojen, silmien ja raajojen asettumisen siisteihin asentoihin. Lopuksi päälle asetettiin lakana, johon jälleen voidaan taitella ristinmuotoiset taitokset. Mahdollisuuksien mukaan omaisia voidaan kutsua mukaan tekemään näitä toimenpiteitä mutta siitä vastaa aina kaksi hoitajaa. Omaiselle osallistuminen voi olla henkisesti hoitava ja arvokas kokemus. Me olimme ihan tyytyväisiä siitä, että tämänkin sai kerran tehdä ilman oikeaa vainajaa ja varsinkin ilman sitä oikeaa omaista. Se tulee vaatimaan enemmän kuin tämän päivän tunnit. Teknisesti helppo. Henkisesti vaatii totuttelua.

Merkki menneestä maailmasta? Vai yhä kelvollinen välittämään toivoa viimeisen vihollisen edessä? Suurin osa meistä tullaan peittelemään näin (ristillä tai ilman) ennen kylmiöön siirtämistä.

Tiet kaikki kerran kulkee
porteille kirkkomaan,
ja hauta meidät sulkee
kätköönsä ajallaan.
Myös kädet uutterimmat
on kerran vaipuneet,
vain tuhkaa loistavimmat

on maineen seppeleet.

Vaan Herran seurakunta
ei heitä toivoaan,
on sille kuolo unta,
se kiittää surussaan.
Se tietää Vapahtajan
jo nousseen kuolleista.
Hän valmistanut majan
on meille taivaassa.

On maasta meidät luonut
Jumala jokaisen
ja Kristuksessa tuonut
jo uuden luomisen.
Kun täyttymystä ajan
soi taivaan pasuuna,
saa henki jälleen majan
kirkkaassa ruumiissa.


Iloita itkeissäänkin
toivossa sydän saa,
kun hautaan syvimpäänkin
jo aamu sarastaa.
Siis luota voimaan Herran
ja kiitä armoaan.
Tie haudan päättyy kerran
ikuiseen kunniaan.

VK 243

65# Korona tuli kouluun

”Ohjeita koronavirusepidemiaan varautumiseen

Kiinasta alkuvuonna käynnistynyt uuden koronaviruksen aiheuttama COVID- 19 tartuntatautiepidemia tarkoittaa varautumistoimien tehostamista myös työpaikoilla. Minkäänlaiseen paniikkiin ei ole aihetta, mutta asiaan on kuitenkin hyvä suhtautua vakavasti ja varautua epidemian leviämiseen.

Näin meidät toivotettiin talvilomalta tervetulleiksi kouluun. Loman aikana eri tahot olivat selvästi heränneet. Samana päivänä, kun koulun järjestelmässä vilahti Korona-tiedotus, tulivat saman sisältöiset tiedotteet kaikkien lasten päivittäisistä seikkailupaikoista. Koulullakin jo huhuttiin nursing-ryhmässä pidetystä hengityssuojaimesta. 

Aasiassa oli jäänyt kiinni joukkio joka pesi, pakkasi ja myi käytettyjä suojaimia. Muutama vähän käytetty löytyy meiltäkin puhallusvillan kanssa toimimisen jäljiltä. Kuinkahan paljon tästä uskaltaisi pyytää? vain vähän lasten pelleilyissä pidetty.

Korona virukseen liittyen olemme ehtineet koulussa vääntää monta hyvää vitsiä ja kaivaa netistä useamman meemin. Samalla tiedämme, että kyse on vakavasta asiasta. Jokainen sairastuminen, kuolema ja näiden pelko on jonkun henkilökohtainen tragedia. Myös välilliset haittavaikutukset koskettavat monien elämää. Tätä ei kenenkään tule väheksyä. Hoitoalalle suuntautuneina me kuitenkin sisäistämme, että tämä tauti on yksi muiden joukossa. Niitä tulee ja niitä menee. Samalla kuitenkin tunnistamme, että jokainen meistä on säännöllisesti tekemisissä niin sanottujen riskiryhmien kanssa. Harjoittelujaksokin lähestyy.

Koska aihe on myyvä ja kiinnostava, on netti ja uutisointi täynnä erilaista tietoa, tietäjää ja tarinan myyjään. Ei pidä lähteä sensaatiota lietsovan median ajamaksi. Siitä seuraa vain pelkoa ja paniikkia. Kannattaa ajatella itse asiaa rauhallisesti. Siinä auttaa viranomaistietojen seuraaminen. Vaikka viranomaiset ovat joskus hitaita, joskus nopeita, joskus yli- tai alireagoivia, joskus oikeassa ja joskus jopa väärässä, on heillä käytettävissään keskimäärin paras tieto ja parhaat asiantuntijat. Aihetta miettiessäsi voit ottaa tavaksi tarkistella vaikkapa thl:n sivuja. Siellä kukaan ei vedätä sinua tahallaan. 

Monet Koronan vaikutukset ovat jo nyt välillisiä. Suuret sulkutoimenpiteet vaikkapa Kiinassa ovat laittaneet talouden pyörät paikoin pysähdystilaan. Jos tällaiset normaalia elämää rajoittavat toimenpiteet jatkuvat ja laajenevat eri puolilla maailmaa, on teollisuuden tarvitsemien osien ja tuotteiden tilausten kohtalo vaakalaudalla. Samoin matkailuala on kokenut huomattavia iskuja liikenteen hidastuessa taivaalla. Paikallisesti karanteenialueet vaikuttavat ymmärrettävästi palveluiden kysyntään. Näillä aloilla toimivien on hyvä aika tarkastella kulutustottumuksiaan ja miettiä mahdollisia säästökohteita oman talouden puskureiden vahvistamiseksi. Ylipäätään maailmantalous saattaa olla vaarassa ajautua alamäkeen ja silloin lomautukset, irtisanomiset ja työtuntien vähennykset voivat olla edessä monilla aloilla myös meillä.

Jo hyvän aikaa maailmalla on huudeltu hengityssuojainten perään. Joissakin maissa on valiteltu kaikenlaisen terveydenhoidossa tarvittavan materiaalin loppumista. Pahiten tilanteesta on kärsinyt monien talouspakotteiden kohteena oleva Iran. Suomessa on vakuuteltu materiaalin riittämistä. Lainsäädäntö velvoittaa monenlaisen materiaalin varaamista eri tasoilla. Lait velvoittavat sairaaloita, apteekkeja ja maahantuojia kutakin pitämään tavaraa varastossa. Määriä ei ole kommentoitu mutta Suomessa on vanhastaan ollut hyvät perinteet ja lainsäädäntö poikkeusoloihin varautumisessa. (Kirja-suositus: Suomen huoltovarmuus) Hyvinä aikoina toki on yleensä taipumus vähentää huonoihin varautumista. Toivottavasti tätä ei jouduta testaamaan pohjia myöten.

Varmaa kuitenkin on, että levitessään Korona voi haastaa jopa Suomen laadukkaan terveysjärjestelmän. Asia johon jokainen voi vaikuttaa, on päivystystoiminnan resurssit. Tautiepäilyjen todennäköisesti levitessä ja tartuntamäärienkin kasvaessa suuri vaara piilee kausiflunssansa kanssa Koronaa pelkäävien ihmisten virrassa kohti terveyskeskuksia. Paniikinomaisen kansainvaelluksen sattuessa suuri määrä työtä ja resursseja tultaisiin käyttämään aivan tavallista flunssaa ja influenssaa sairastavia testaillessa. Samoin todellisten Korona tapausten määrän kasvu voi kuormittaa järjestelmää. Siksi jokainen voisi tehdä pienen tarkistuksen oman kotinsa lääkekaappiin. Sinne ei pidä mennä keräilemään juuri nyt apteekista vuosien tarvetta kaikkea mahdollista. Mutta onko siellä tarpeeksi yhden flunssan tai kuumeen kanssa selviämiseen? Onko siellä laastaria ja muuta haavanhoitoon tarvittavaa? Onko siellä kuumemittari? Löytyykö siellä helpotus yhteen vatsa- tai oksennustautiin? Taudin iskiessä ei ole mukava rynnätä apteekkiin. Eikä joka vaivan takia ole normaalistikaan hyvä rynnätä päivystyksiä kuormittamaan. Pieni varautuminen antaa mahdollisuuden tuumailla tilannetta rauhassa kotosalla. Tarvittaessa on myös hyvä käyttää päivystyksien neuvontanumeroita. Niihin vastaa aina erittäin asiantunteva hoitaja, joka osaa arvioida oireiden perusteella hoitoon hakeutumisen tarvetta.

Lääkekaapin ohella voi olla hyvä koeponnistaa muutenkin oman kotinsa sairauden tai häiriön sietokyky. Edelleenkään en sano, että pitäisi rynnätä kauppoihin hakemaan puolen vuoden ruoka- tai vessapaperivarastoja. Mutta voisitko ensi kauppareissulla ostaa yhden paketin enemmän vaikkapa lempipastaasi? Voisitko ottaa tavaksi ostaa käyttämääsi tuotetta ennen kuin edellinen pakkaus loppuu? Tai mahtuisiko kotiisi pakkaus enemmän sitä vessapaperia tai nenäliinoja? Pitämällä huolen siitä, ettei kaikki ole koko ajan lopussa, pystyy antamaan itselleen liikkumavaraa kaupankäynnin suhteen mutta toisaalta mikään ei mene haaskaukseen. Martat ohjeistavat niin sanotusta kotivarasta. Soveltamalla sitä omiin ruokailutottumuksiinsa, voi helposti kehittää kotiin pienen ja kiertävän ruokapuskurin. Tilan ja halun salliessa sitä voi kasvattaakin. Kuitenkin yhteistä etua ja maailmalla nähtyä kauppapaniikkia vähentää huomattavasti se, jos mahdollisimman monella olisi kotonaan vähän puskuria. 

Pelko myy. Siksi Korona myy. Virus ja sen aiheuttama sairaus on asia, josta rikkaus ja länsimainen elintaso ei välttämättä pelasta. Toisin on nälän tai likaisen juomaveden aiheuttamien sairauksien suhteen. Niihin joutuu kuolemaan vain jos on köyhä, kolmannen maailman asukas tai sodan repimässä maassa. Milloin olet viimeksi kuullut uutisia näistä uhreista? Pelko myy. Siksi Korona on kaikkialla mediassa. Siksi se täyttää mielemme ja herättää pelkomme. Samalla se muistuttaa, ettemme ole koskemattomia. Me nälkää, janoa ja sairauksia näkemättömät saatamme usein ajatella, ettei mikään voi meihin koskea. Ehkä on aika herätä huomaamaan oman koskemattomuutemme valheellisuus. Voisiko tämä kokemus auttaa näkemään muiden hätää lähellä ja kaukana?

Tänään käänsin aiheen äärellä syntyneen blogin amerikkalaisen ystävyyskirkkomme lehdestä. Huomasin ajattelevani hyvin samalla tavalla. Jaan sen tässä alla. Alkuperäisteksti Roy Askins

Mitä jos en voi paeta ruttoa?

Vuonna 1527 Luther kirjoitti kirjeen ystävälleen ruton riehuessa Euroopassa ja taudin iskiessä sekä ystävän kotiseudulle Sleesiaan että Lutherin omaan kotikaupunkiin Wittenbergiin. 

1300-1500 luvuilla Mustasurma ja muut ruttotaudit tappoivat 75–200 miljoonaa ihmistä Euraasiassa ja vaikutti vastaansanomattomalla tavalla Euroopan historiaan. Kirput kuljettivat vaarallista bakteeria, jotka aiheuttivat tulehdusta ja turvonneita kyhmyjä sairastajan iholla. Joskus nämä kyhmyt räjähtivät märkärakkuloina. Joskus ne levisivät kaikkialle ruumiiseen. Yleensä sairaus tappoi uhrinsa viikon sisällä.

Ruton iskiessä kaupunkiin, rikkaat yleensä pakenivat maaseudulle. Lutherille esitettiin yksinkertainen kysymys: Pitäisikö kristityn paeta tätä kammottavaa sairautta?

Me emme voi paeta uudenlaista Korona-virusta maaseudulle. Millä tavalla kristityn tulisi elää, kun hän ei voi paeta lähestyvää sairautta?

Elä kastettuna

Kaste ei ole taianomainen manaus, joka pitää kristityn turvassa. Mutta kasteessa Pyhä Henki yhdistää kristityn Kristukseen ja Hänen ylösnousemukseensa. Apostoli Paavali kirjoittaa: Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. (Room. 6:4)

Kastettuna eläminen on sitä, että uskoo ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa (Room. 8:31-39). Elät kastettuna, kun naurat paholaisen yritykselle aiheuttaa sinulle pelkoa ja kauhua. Luther sanoo: ”Lähetä nämä kaikki kauhut suoraan takaisin hänelle.” Ole luottavainen, älä pelkää kuolemaa – olet yhdistetty Kristukseen.

Kuitenkin kuolema odottaa meidän jokaisen näköpiirissämme sillä synnin palkka on kuolema. (Room. 6:23). Tai Lutherin sanoin: ”Koska kuolema on rangaistus, jonka Jumala on laittanut päällemme synnin tähden, meidän tulee olla kuuliaiset Jumalalle ja varmana uskossa odottaa rangaistustamme.”

Kristus on kuolemallaan maksanut syntimme rangaistuksen. Siksi vaikka odotamme fyysistä kuolemaamme, saamme odottaa sitäkin ylösnousemustoivon kanssa. Kastettuna elävä ei pelkää tappavaa ruttoa tai mitään tautia. Ei enempää kuin hän pelkää ja rakastaa Jumalaa ja luottaa yksin Häneen.

Täytä kutsumustasi kuolemaan asti.

Kristityt täyttävät kutsumustaan lähimmäisiään kohtaan. Aviopuolisot pitävät huolta toisistaan, vanhemmat huolehtivat ja suojelevat lapsiaan. Samoin lapset pitävät aikanaan huolta vanhemmistaan.

Pastori pysyy paikoillaan ja pitää huolta myös kuolevista seurakuntalaisistaan. Hän pysyy rutonrepimien kuolinvuoteiden vierellä ja todistaa heille Kristuksesta. Lopulta hän hautaa heidät. Samoin lääkärien ja muiden hoitotyön ammattilaisten tulee pysyä paikoillaan ja hoitaa potilaitaan.

Liikkeenharjoittajien tulee jatkaa toimintaansa, jotta heidän työntekijänsä voivat turvata perheittensä toimeentulon. Vanhempien tulee yhä pitää huolta lapsistaan ja vastavuoroisesti aikuisten lasten täytyy pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan.

Kristityllä on velvollisuuksia myös ystäviään ja muita lähimmäisiään kohtaan. Kristityn tulee huolehtia myös sairastuneista lähimmäisistään. Joskus siihen kuuluu sairaudelle altistuminen ja jopa tartunnan saaminen. Kuitenkin Luther sanoo: “Joka ei tee näin lähimmäiselleen vaan hylkää hänet onnettomuuden hetkellä, on Jumalan silmissä murhaaja.”

Älä koettele Jumalaa

Jumalaa ei tule koetella kuolevaa lähimmäistä palvellessa. Lutherin päivinä osa ihmisistä kieltäytyi tarttumasta toimeen ruton suhteen. ”He sanovat, että se on Jumalan rangaistus. Siksi jos Hän tahtoo suojella heitä, he voivat selvitä ilman lääkkeitä ja varotoimenpitetä. Tämä ei ole Jumalaan luottamista vaan pikemminkin Hänen koettelemistaan.”

Varomaton ihminen ei koettele vain Jumalaa. Hän asettaa vaaraan myös perheensä terveyden. Käytä siis lääkkeitäsi, käytä suojavarusteita, jos ne ovat tarpeen. Noudata lääkärin ohjeita ja vältä taudin leviämistä oman toimintasi kautta. Luther rohkaisi lukioitaan ”pitämään kotinsa puhtaina”. Tänään se voisi tarkoittaa viranomaisten ohjeiden seuraamista.

Kun mahdollista, seuraa virallisia ohjeita. Älä luovu toivostasi Kristukseen Jeesukseen. Samalla Herra on antanut meille myös muita auttajia. Me noudatamme terveen järjen käytäntöjä lähimmäisemme parhaaksi.

Lopuksi

Kaikissa asioissa, ripustaudu Kristukseen. Mene jumalanpalvelukseen. Tunnusta syntisi. Omista syntien anteeksiantamus. Nauti Herran ruumis ja veri, joka on puhdas ja kokonaisvaltainen parannuskeino lahjoittamaan pelastuksen ja lohdutuksen. Jos sairastut, älä pelkää pelkästään sairautta ja sen vahinkoa ruumiille. Sen sijaan pelkää Häntä, joka voi heittää sekä ruumiin että sielun helvettiin. Hän itse valitsi kuolla puolestasi. Niin Hän on sovittanut sinut kaikesta ruumiin ja sielun sairaudesta.

60# Small talk ja kädet genitaaleilla

On se ilmoja pidellyt. Todellakin. Usein kuulee meidän suomalaisten olevan huonoja pienessä jutustelussa eli small talkissa. Erityisen vaikeaksi säästä puhuminen menee, kun se on tehtävä käsi vieraan ihmisen sukuelimillä.

Nukkejen käyttö harjoituksissa aiheuttaa omat ongelmansa. Ne eivät tarjoa aivan aitoa potilaskokemusta. Niiden raajat saattavat myös irrota huolimattomassa käsittelyssä. Tässä “Anne” odottaa toimenpidettä asianmukaisesti peitettynä.

On selvää, ettei teoria ja käytäntö aina kohtaa. Koulussa opetetaan aina välillä asioita ja käytäntöjä, joiden mukaan työelämässä ei toimita. Näin tunnustavat monet opettajamme. Samaa todistavat työelämässä ollevat lähihoitajamme. Kuitenkin välillä tulee vastaan niitä tilanteita, joita ei kerta kaikkiaan opeteta. Joskus kirjoista ei löydy mitään vinkkiä ja käytännön harjoituksissa asia ohitetaan ihan täysin. Kenties oikea vastaus löytyy sieltä kentän kokemuksesta. Tällainen yksityiskohta löytyi virtsateiden katetrointia opiskellessa.

Virtsateiden katetrointi ei ole toimenpiteenä se opiskelijoiden suurinta kiinnostusta nauttiva. Kuitenkin toimenpiteenä se on paitsi vaativa, myös äärimmäisen tarpeellinen. Katetrointi on toimenpide, joka suoritetaan henkilön ollessa kykenemätön virtsaamaan itsenäisesti. Virtsarakkoon asetetaan eli työnnetään luonnollista reittiä pitkin katetriputki, jota pitkin virtsa pääsee valumaan. Vaihtoehtoina ovat kertakatetrointi tai kestokatetrointi. Kertasuoritusta ihmiset voivat opastuksen jälkeen sujuvasti hoitaa myös itsenäisesti kotona. Silloin ohut putki poistetaan joka tyhjennyksen jälkeen. Kestokatetroinnissa putki asennetaan kiinteästi paikalleen ja liitetään keräyspussiin, johon virtsa pääsee valumaan. Tietenkin tämä putki pitää säännöllisesti vaihtaa, koska infektioriski on olemassa. 

Toimenpide on hyvin tarpeellinen. Yritä itse olla käymättä vessassa vuorokauden ajan. Jos senkään jälkeen käynti ei yksinkertaisesti ole mahdollinen, on helppo iloita tästä avustetusta rakon tyhjennyksestä. 

Tarpeellisuus ei tietenkään tee toimenpiteestä erityisen pidettyä. Voin kuvitella, ettei se kaikkein mukavin ole potilaankaan näkökulmasta. Kontakti on varsin intiimi. Kenties juuri potilaan motivoimista varten meille näytettiin teoriatunnilla video siitä ainoasta toisenlaisesta vaihtoehdosta. Yleensä halutaan tunkeutua rakkoon siis luonnollista reittiä pitkin. Se tarkoittaa virtsaputkea. Toinen vaihtoehto on epäluonnollinen reitti. Videolta todistimme periaatteessa saman toimenpiteen suorittamista vatsan peitteiden lävitse. Välineitä ja vaiheita oli tietenkin paljon enemmän kuin virtsaputkea pitkin edetessä. Ilman omakohtaista kokemusta voin kertoa, ettei tuo vatsan lävistäminen näyttänyt ollenkaan hyvältä vaihtoehdolta. Kannattaa suostua katetrointiin auliisti, jos se todetaan tarpeelliseksi. 

Toimenpide on teknisesti varsin yksinkertainen. Kuitenkin se on samalla hyvin haastava. Näin opettaja meitä motivoi. Katetrointi on hyvin vaikea suorittaa hyvin. Tulehdusriski nimittäin on huomattava, kun muodostetaan yhteys rakon sisäpuolelle. Parin kanssa harjoitellessa päästiin opettelemaan taas steriilien välineiden käyttöä ja niiden puhtauden varjelua. Oli välttämätöntä jatkuvasti keskustella. Mitä nyt tehdään, minne laitetaan, mihin avustaja koskee tai on koskenut. Tuskin kukaan toivoo saavansa ylimääräistä tulehdusta. Siksi opettaja oli herkkä huomauttamaan epäpuhtaista kontakteista. Ei ilkeyttään mutta jotta oppisimme kiinnittämään huomiota asiaan.

Mutta mitä ei siis opetettu? Ohjeiden mukaan työpari jakautuu varsinaiseen katetroijaan ja avustajaan. Katetroijalla on steriilit hansikkaat ja hänen kätensä ovat siis oleelliset infektio estämisessä. Alkuvalmisteluiden jälkeen katetroiva hoitaja tarttuu sukupuolesta riippuen potilaan penikseen tai isoihin häpyhuuliin niitä levittäen. Tätä otetta ei saa irrottaa ennen kuin kaikki on valmista. Tämä vaatii ensimmäisillä kerroilla henkistä kestävyyttä. Kuulema myöhemminkin huomattavaa sormien ja käden lihasten kestävyyttä. Tämä ote säilyttäen suoritetaan viimeiset pesut, annetaan puudutus ja suoritetaan varsinainen katetrin asettaminen. Avustaja ojentaa kaiken aikaa välineitä steriilien pakkausten avulla katetroivan hoitajan vapaaseen ja yhä puhtaaseen käteen. Tämä tarkka perityöskentely oli ilman muuta harjoituksen parasta antia.

Toimenpidettä ei tietenkään tule suorittaa ilman puudutusta. Puudutusaine toimii samalla liukasteena. Miehille puudutetta laitetaan enemmän, koska virtsaputki on pitempi.  Puudutetta voidaan laittaa ruiskulla myös suoraan katetriin mutta enimmäkseen virtsaputkeen. Ja tässä vaiheessa kirja vaikenee. Ohjeena annettin, että puudutusaineen annetaan vaikuttaa parin minuutin ajan. Mutta miten tuosta parista minuutista selvitään? Pari minuuttia pysähtynyttä toimintaa ja odottelua. Vaikkakin sermin tai verhon suojaamana, on potilas paljastettuna hoitajien edessä. Katetroivan hoitajan käsi on kaiken aikaa sukuelimillä. Hyvä aika small talkille? Pitäisikö puhua säästä vai edellisestä viikonlopusta? Voisiko hoitohuoneen katosta löytää asiaa? Hoitajien ammatillisuudesta huolimatta tilanne voi olla erityisesti potilaan näkökulmasta kiusallinen tai vapaammin sanottuna kuumottava. 

Luulen, ettei tätä pysähtynyttä hiljaisuutta oikeasti tapahdu. Harjoituksissa tämä kuitattiin toteamalla, että nyt odotamme pari minuuttia. Oikeasti samaa aikaa voi käyttää selittämällä lyhyesti uudelleen toimenpiteen seuraavat vaiheet. Samoin tässä kohtaa avustava hoitaja alkaa avaamaan katetria eli letkua ja ojentaa sen katetroijalle. Opiskelijoilla tässä kohtaa saattaisi melkein pari minuuttiakin mennä. Kokeneilla hoitajilla tuskin. En tiedä jäädäänkö sitten kellottamaan noita minuutteja. 

Harjoituksessa kiusaantunutta hiljaisuutta ei tullut. Kaikki suoritettiin nukeille. Muuten olisi saattanut varsin moni harkita alan vaihtoa. Meidän parivlajakkomme pääsi suorittamaan tässä samassa yhteydessä myös pienen kirurgisen toimenpiteen. Paikalleen jätettävän kestokatetrin päässä on erillistä kanavaa pitkin täytettävä pallo. Se täytetään nesteellä katetrin paikalleen syöttämisen jälkeen. Näin katetri ankkuroidaan virtsarakon sisälle, eikä se pääse luiskahtamaan omaan tahtiinsa ulos. Tämä pallo on ulkomaisten kielien vaikutuksesta yksinkertaisesti ballonki.

Poiston yhteydessä meidän ballonkimme ei sitten suostunutkaan tyhjentymään. Opettajakaan ei keksinyt syytä moiseen. Yhteen suuntaan kulkeneen nesteen pitäisi tulla myös takaisin. Saimme purkaa ”Kallen” alapään. Se ei suorastaan auttanut mutta erilaisen venyttelyn ja vanuttelun jälkeen saimme ruiskuumme imettyä tuon täyttönesteen. Ei tarvinnut halkaista ”Kallen” virtsaputkea ja ympäröivää kudosta. 

“Kalle” leikkauspöydällä. Valkoinen, virtsarakkoa esittävä, putki on tässä avattu. Parini yrittää houkutella katetria ulos.

Tämä taitopajatunti oli hyvä osoitus siitä, että sairaanhoitaja näkee kaiken ja kokee kaikenlaista. Se vaatii opiskelijalta ammatillista kasvua ja tottumista näkemään ihmiskehon kaikki osat ja toiminnot neutraaleina. Ainakin töissä ollessaan. Opiskelija tarvitsee siihen aikaa ja kokemusta. Mutta kunhan opiskelija alkaa kuoriutumaan ammatilliseen kypsyyteen, ei kenenkään potilaan pidä turhaan arastella hoitajan katsetta tai kosketusta. Hän on kypsä ammattilainen, joka haluaa nähdä vain toimenpiteen ja sen vaatimat asiat. 

Ja tämän kaiken luettuasi, joko uskot että hoitoala vaatii rohkeutta.

VAROITUS! Tässä meille näytetty video vatsan peitteiden läpi menevällä vaihtoehdolla. Ei herkille mutta hyvinkin niille jotka haluavat puntaroida soveltumistaan alalle.

56# Toukkahoitaja

Mihin haluaisit suuntautua? Minkälaisissa töissä voisit nähdä itsesi? Mikä työ kiinnostaa? Opettajat auttavat meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita jo vähän haaveilemaan tulevasta. Tätä tapahtuu hops-keskusteluissa ja vähän tuntien lomassakin. Me opiskelijat kyselemme sitä toisiltamme joskus. Vähän aikaa sitten vastaan tuli kaikkein eksoottisin vaihtoehto: toukkahoitaja!

Olemme käsitelleet haavoja ja niiden hoitoa. Itsenäinen kurssi ja siihen liittyvä koe piti suorittaa tammikuun aikana. Palautuspäivän jälkeen haavanhoitoa käsiteltiin tunnilla ja siihen liittyen jaettiin useiden hyödyllisten nettisivujen osoitteet. Osa sivuista esitteli haavojen luokitteluun liittyvää asiaa. Toiset esittelivät haavanhoitotuotteita ja niiden käyttöä. Kätevästi oman yrityksensä tuotteita esiteltiin. Samalla päästiin kurkkimaan tietenkin erilaisia haavoja. 

Itse koin pienen aikamatkan yli viidentoistavuoden taakse. Olin juuri muuttanut opiskelemaan. Yhtenä tavarana muuttokuormassa oli veljeni vanha tietokone. Hän ei ollut muistanut tai viitsinyt poistaa kovalevyltä jotakin oman opiskelualansa tietokantaa. Siihen aikaan tietokannat piti siirtää koneelle. Eipä konekaan ollut kovin helposti siirrettävä. Aina joskus aikaa tuhlatessani klikkailin sieltä auki kuvapankin. vastaan tuli haavoja, ihottumia, rupia ja aivan kaikkea, mitä opetuskäyttöön voidaan lääketieteen ammattilaisille syöttää. Aina välillä noiden kuvien katselu tuntui urotyöltä. Nyt katsellut haavat eivät tuntuneet missään. Toki välillä on saanut nähdä haavoja ihan tosielämässäkin. Mutta ehkä nuo menneisyyden kuvamaratonit tappoivat jotain inhoa pois. Tuskin kovin pahalta tulee tuntumaan myöskään tuleva haavojen hoidon taitopaja. En tiedä simuloidaanko siellä hajua. Se voi olla näköä hankalampi asia.

Haavoja käsittelevän tunnin loppupuolella tuli vastaan kuitenkin jotain ylimääräisen nielaisemisen arvoista. Luulen muutamankin harkinneen tradenomiksi hakeutumista. Tutustuimme lyhyesti toukkahoitoon. Nam nam.

Kuva: Wikimedia Commons

Ehkä olet nähnyt elokuvissa toukkia asetettavan haavoihin. En tiedä, miten ensimmäinen viisas on osannut toukat paikalleen asettaa ja ne hyödyllisiksi havaita. Ehkä vapaana vaeltavat toukat ovat tehneet jotakin muutakin mutta niiden hyödyllinen tehtävä on ollut kuolleen kudoksen ja bakteerikasvuston poistaminen. Tätä samaa tehdään nykyäänkin. Usein kuitenkin muilla keinoilla. Haavan hoito ja tämä kudosten rapsuttelu on yksi pian hallitsemistamme taidoista.

 Lähivuosikymmeninä toukat ovat kuitenkin tehneet paluun. Toukat paitsi poistavat haitallista kudosta, myös vaikuttavat antibakteerisesti. Vaikutus perustuu toukkien ruuansulatukseen eli ilmeisesti sylkeen. Sylki tappaa bakteereita. Toisaalta toukat syövät bakteereja sisältävää kudosta ja niin vähentävät tulehdusta. 

Voitko kuvitella toukkahoitajan. Hän on se hiljainen mutta ystävällinen työyksikön jäsen. Hän ei osallistu kovin usein työajan ulkopuolella järjestettyihin rientoihin, eikä puheittensa perusteella vietä muutenkaan aikaa ystävien kanssa. Hänellä ei ole perhettä. Ei ainakaan ihmisperhettä. Lomien aikana hän kuulemma reissaa lämpimissä maissa. Kosteat viidakot, koskemattomat luolat ja rehevät merenrantakasvustot ovat hänelle mieluisia rentoutumispaikkoja. Siellä hän ei kuitenkaan makaa leporankana. Hän tutkii. Hän kaivaa ja kääntelee. Löytäessään jotain, hän nappaa sen mukaansa, kuljettaa kotiinsa ja liittää sen lopulta perheensä joukkoon. Toukkaperheensä. Sillä se on toukkahoitajan todellinen elämä.

Hän viihtyy kellarissa. Hämärä ja kostea on hänen valtakuntansa. Hänen ja toukkien. Kananmunakennot ovat hänen rakkailleen tehty koti. Siellä hän ruokkii ja hellii noita luikertelevia kullannuppujaan. Kyse ei ole vain harrastuksesta. Ei. Toukat ovat paljon enemmän. Ne ovat toukkahoitajan perhe. Ja yhdessä heillä on tehtävä.

Aina joskus toukkahoitaja kutsutaan paikalle. Paljastetaan tulehtunut, haiseva, haava. Siellä missä muut kauhistuvat, toukkahoitaja iloitsee. Lemu on merkki hyvästä apajasta hänen omilleen. Hän asettaa kylmälaukussa matkustaneet ystävänsä ruuan ääreen. Kymmenen tarkkaan valittua, 2-3 millimetriä pitkää, tropiikin sukuista suloisuutta pääsee aukomaan suutaan haavaan. Harsojen avulla kaikki peitetään katseilta jopa viideksi vuorokaudeksi. Muut huoneessa jäävät hämmennyksen valtaan. Kuitenkin toukkahoitaja tietää – pian on aika. 

Ajan koitettua toukkahoitaja tulee jälleen. Tällä kertaa mukana ei ole kylmälaukkua vaan termospullo. Siinä haisee viina. Harsot poistetaan. Viimeisetkin kierrokset ovat puhtaat. Märkä on poissa. Samoin haju. Sen muut hoitajat saattoivat havaita jo saapuessaan. Toukat ovat tehneet työnsä. Muutama kurkkii kiitollisena haavan onkaloiden aukoista. Kovan työn uuvuttamat toukat ovat kasvaneet. Jo useiden senttien mittaiset ahmatit on helppo löytää. Toukkahoitaja poimii ne yksitellen. Katsoo jokaista kiitollisena, ikään kuin hyvästiksi. Pudottaa sitten rakkaansa yksi kerrallaan avattuun termospulloon. Toukkien viimeinen matka kulkee alkoholikylvyn kautta. laitakaupungin aasialaiseen ilmestyy pian illan erikoinen. Kahdeksan… yhdeksän… laskee toukkahoitaja termospullon pinnan pulpahdellessa. Yhdeksän jälkeen hiljaisuus. Toukkahoitaja kumartuu lähemmäksi haavaa. Katsoo toiseenkin ihonalaiseen onkaloon. Pyytää jotakuta pois valon edestä. Ehkä niitä olikin vain yhdeksän, toukkahoitaja tuumaa hiljaa. Hän sulkee termospullon korkin, kiittää ja lähtee viereiseen huoneeseen. Tuttu lääkäri on pyytänyt arviota toiseen haavaan. Mitähän kymmenen ahkeraa ahertajaa saisi siellä aikaan? Toukkahoitajan poistuessa hiljaisuus täyttä huoneen avoimen haavan ja sen syvien onkaloiden äärellä. Potilasta kuulemma oksettaa. Samoin toista hoitajaa. Toukkahoitajaa ei haittaa. Hän on ylpeä. Erityisesti tuosta yhdestä. Siitä joka jäi eloon.

Toivottavasti toukkahoitaja ei tule uniisi. Tässä video hoidon todellisesta etenemisestä. Toukkien määrä on todellisuudessa paljon suurempi mutta ne eivät nykyaikana vaella vapaina haavassa.

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

51# Töks, töks, töks – löytyykö verta?

Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.

Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte. 

Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.

Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut. 

Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin. 

Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen! 

Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.

Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta. 

Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.

Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.

Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.

Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.

Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.

Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon? 

Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.

50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.