149# Totuus koronarokotteesta

Näistä millin ruiskuista on ollut tämän kevään aikana pulaa, kun ne varattiin ensisijaisesti koronarokotuksiin.

Joudun kirjoittamaan varovasti. Kärkkäimpien lähteiden ja kuulopuheiden mukaan olen juuri vastaanottanut mikrosirun käteeni. Nyt Koronan varjolla olen menettänyt yksityisyyteni ehkä myös oman tahtoni ja varmasti jossakin vaiheessa sitten myös vapauteni. Luultavasti siru tunnistaa nytkin jokaisen kirjoittamani sanan ja ilmoittaa oikealle viranomaiselle, jos erehdyn kirjoittamaan jotakin hyväksytyn totuuden vastaista. Tai sitten jostain kohtaa alkaa kasvamaan pian esiin kolmas käsi.

Ajatus kolmannesta kädestä oli toive, joka kotihoidon harjoittelun aikana heräsi yksikön sairaanhoitajien kesken. Pääsin talven harjoittelussa haistelemaan sitä jännittynyttä tunnelmaa, jossa rokotukset oli aloitettu ja niitä oltiin juuri laajentamassa kotihoidon asiakkaisiin. Silloin kartoitimme asiakkaiden halua ottaa rokote ja lopulta alettiin suunnittelemaan ajoreittejä ja rokotusaikatauluja. Muistaakseni yksikkö oli saamassa 50 annosta viikossa. Hitaasti asia lähti liikkeelle. Henkilökuntaa ei tuon aikaisen tiedon mukaan oltu rokottamassa. Osa oli asiasta hyvillään ja osa pahoillaan. Jotkut pelkäsivät ihan tosissaan rokotteen sivuvaikutuksia. Osa taasen toivoi sen kasvattavan sen kolmannen käden, joka hoitotyössä olisi niin usein tarpeen. 

Joskus aikaisemmin kirjoitin, etten osaa henkilökohtaisesti pelätä koronaa. Eikä ilmeisesti moni muukaan. Rokotepisteessä oli hiljaista ja aikoja on usean viikon ajan saanut niin hyvin, että kutsuttavia ikäluokkia on voitu koko ajan lisätä. Edelleen paikalla oli paljon iäkkäämpiä työikäisiä, joten ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen eivät rokotusajat ole täyttyneet.

Miksi menin ottamaan rokotuksen? Haluan osallistua siihen toiveikkaaseen prosessiin, että maailma voisi olla pian taas vähän normaalimpi. Viime vuoden keväällä, kun maailma meni kovin kiinni, itkin sisäisesti lasten tuskaa näkemättömistä ihmisistä ja tekemättömistä asioista. Tänä vuonnakin on jouduttu seuraamaan tarkasti tiedotuksia henkilörajoituksista ja suljetuista paikoista. Käsiä on hinkattu kyllästymiseen asti ja monta kertaa on täytynyt palata kotipihasta sisään hakemaan sitä turkasen maskia. Sivusta olen kuunnellut, miten hoitoalalla on oltu tiukilla sekä itse taudin, että sen varjolla tehtyjen poikkeusjärjestelyjen kanssa. Moni pelkää tosissaan, että koronan jälkeen hoitoalalta leikataan ja myös lähdetään tosissaan. Taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset haitat ovat olleet suuria. Niille, joille henkilökohtaisen terveyden, tilanteen tai muun syyn takia aika on tuonut myös todellisia pelkoja, aika on ollut kovin raskas. Jos voin olla edistämässä asioiden muuttumista paremmaksi ihan vain kättä ojentamalla, teen sen mielelläni.

Mieleisyyttä lisää asian helppous. Sähköinen ajanvaraus toimi hyvin ja valittavaksi tuli useilta päiviltä kymmeniä ja kymmeniä aikoja vaikka en rynnännyt asialle heti uusien aikojen päivityttyä kalenteriin. Jaossa oli viiden minuutin aikoja keskustassa olevaan väliaikaiseen toimipaikkaan. Saavuttaessa sinne tehokkuus paljastui jo aulassa. Odottamassa tuoleilla ei ollut ketään. Muutama jonossa edellä ollut ihminen huudettiin sisään heti ilmoittautumisen jälkeen. Samoin huudettiin itseni. Lastulevystä oli rakennettu reilu puolenkymmentä koppia, joista jokaisessa työskenteli rokotuspari. Jo talvella lukemani ohjeen mukaisesti toinen kirjasi ja toinen tuikkasi. Nopeasti kerrottiin ohjeita, kyseltiin mahdollisista yliherkkyyksistä ja vähän yritettiin kysellä kuulumisiakin. Ihan ei tainnut olla mielenkiintoa kuunnella kuulumisia. Ei ollut kyllä tarvetta kertoakaan. Piikin otin vastaan influenssarokotteista kertyneellä rutiinilla. Niitä kun on hoitoalalle siirtymisen myötä joutunut ottamaan jo useamman. Voihan olla, että koronapiikistä tulee hoitoalalla myös säännöllisesti otettava. 

Tuikkauksen jälkeen poistuin ohjeen mukaisesti takaovesta ja siirryin seuranta-aulaan. Koska suurin osa rokotteiden vakavista haittavaikutuksista tulee lähes välittömästi piikin jälkeen, oli erittäin ankara suositus jäädä odottelemaan viideksitoista minuutiksi valvottuun tilaan. Siellä aulassa odottelijoita olikin enemmän. Tuloaulan tyhjyys ei ollut pelkästään laiskaa rokotusten ottamisintoa. Tasaisin välein aulaan tuli väkeä ja samoin väkeä poistui. Kukaan ei näyttänyt kuukahtelevan. Se tietenkin on harvinaista. Itsekin olen ollut sairaanhoitajan kanssa muutaman kerran juttelemassa vielä niitä näitä, kun olemme koittaneet viipyä tuon vaaditun vartin verran seuraamassa rokotetun vointia. Säädetyn ajan perästä hyppäsin pyörälle ja polkaisin kotiin. Päivän urheilut suoritin varalta jo aamulla. Eihän koskaan tiedä, josko käsi ihan oikeasti kipeytyy.

Mutta entä rokotteen muut haitat? Tämän vuoden ajan eri paikoista on rummutettu kilpaa sekä koronan, että koronarokotteen haittoja. Molemmat ovat todellisia. Väittäisin kuitenkin, että väestötasolla sairauden haitat ovat suuremmat kuin rokotteen. Huomattavastikin. Hoitoalalla joudutaan tunnustamaan, että ihmiset ovat yksilöitä ja huolimatta hyvin laajoista yleisistä lainalaisuuksista, jotkut voivat reagoida täysin eri tavalla johonkin lääkeaineeseen. Joskus syy voidaan jälkeen päin todentaa ja joskus ei. Lääkkeet ja niin myös rokotteet tehdään massatuotteina. Siinä on niiden vahvuus ja kenties sitten tietystä näkökulmasta heikkous. Jos jokaiselle ihmiselle järjestettäisiin oma tuotantoprosessi, jossa hänen yksilölliset muuttujansa otettaisiin huomioon, olisivat rokotteiden ja kaikkien lääkkeiden haittavaikutukset luultavasti pienemmät. Kaikkia haittoja tietenkään sekään ei voisi poistaa. Jotkut lääkkeet aiheuttavat aina haittoja. Siksi niitä tulee ottaa vain tarpeeseen ja lääkärin ohjeen mukaan. Kuitenkin jokainen voi koittaa päätellä miten kallista ja logistisesti vaikeaa tuollainen jokaiselle räätälöity prosessi olisi. 

Siksi kaikilla rokotteilla on aina mahdollisia haittavaikutuksia. Joillekin ihmisille. Osalle ne voivat olla hyvinkin vakavia ja osa selviää lyhytaikaisilla lihas- tai nivelkivuilla. Osa ei huomaa saaneensa piikkiä ja joku voi saada henkeä uhkaavan reaktion tai pitkäkestoisen vaivan. Kenties hyvä yleissääntö voisi olla, että jos joku rokote on joskus aiheuttanut vakavia vaivoja, keskustele seuraavan ottamisesta lääkärin kanssa. Mainitse pienistäkin haitoista rokotetta ottaessasi. Väestötasolla rokotukset ovat kuitenkin turvallisia.

Mutta entä kun nyt kyseessä on kokeellinen rokote? On totta, että nyt koronaa vastaan pistettävät rokotteet on tuotu käyttöön nopeutetulla aikataululla. Osasta on löydetty haittoja. Joskin aika pienellä ilmaantuvuudella. Suomessa tiedot rokotehaitoista ovat julkista tietoa. Luultavasti monilla on ollut halu nostaa ongelmia tikun nokkaan. Vaikka kaikki haitat eivät välttämättä raportoidu eteenpäin, vakavien ja yleisten haittojen uskoisi tulevan esiin. Käytettävissä oleva aika ei tietenkään ole antanut mahdollisuutta pitkäaikaiseen seurantaan. Olisiko pitänyt odottaa kymmenen vai viisikymmentä vuotta? Ainakin näidenkin rokotteiden vaikutuksia ja haittoja jatkuvasti seurataan ja tutkitaan. Arjessamme altistumme jatkuvasti kemikaaleille, joiden yhteis- ja pitkäaikaishaittoja kukaan ei tutki. Se on pelottavaa. Rokotukset eivät ole enää samanlaista arpapeliä kuin silloin, kun Suomessa tehtiin ensimmäiset laajat rokotukset isorokkoa vastaan 1800-luvun alussa. 

Mutta jos rokote on tarpeeton? Koronan vaikutuksista, vaaroista ja sitä myötä rajoitustoimien laajuudesta voidaan olla monta mieltä. Enkä aio luetella mitä mieltä olen mistäkin. Kuitenkin varmaa on, että rokotekattavuus on yksi mittari, jonka mukaan päättäjät arvioivat mahdollisuuksia rajoitustoimien purkamiselle. Siinä mielessä rokote on hyvin tarpeellinen. Kuten sanottu, sen ottaminen on osallistumista tästä piinasta pääsemiseen. 

Itseäni välillä harmittaa länsimaissa esiintyvä kriittisyys rokotteita vastaan. Se tuntuu typerältä ensimmäisen maailman ihmisten luomalta problematisoinnilta. Samaan aikaan laajat ihmisjoukot elävät tilanteessa, jossa länsimaista hävitetyt sairaudet aiheuttavat kärsimystä ja kuolemaa koska ei ole riittävästi resursseja niiden rokotusten antamiseen, jotka meillä jaetaan ilman, että kukaan ymmärtää olla kiitollinen niistä. Afrikassa ei ole varaa olla rokotekriittinen, kun ei ole varaa niihin.

Tässä asiassa huomaan olevani kansalainen menneestä maailmasta. Kun postmoderni ihminen kysyy hyötyä ja haittaa itselleen, näen itse asian yhteisön ja yhteisen osallistumisen näkökulmasta. Olen valmis kantamaan henkilökohtaisen riskin mahdollisista rokotushaitoista, jos niin voin osallistua yhteisen elämän palauttamiseen kohti normaalia. 

Tai ehkä se on vain siru, joka nytkin kirjoittaa.

Mikä siis on totuus koronarokotteesta? Se, että jokaisella on siitä mielipide. Todennäköisesti se on muodostunut hyvin nopeasti ja vaistonvaraisesti. Hyvin harva on myöskään valmis muuttamaan mielipidettään keskustelun ja faktojen myötä. Päinvastoin me olemme aina taipuvaisia etsimään vain oman mielipiteemme vahvistamiseen sopivia tietoja. Niin mielipiteet yleensä toimivat. Minullakin. 

PS. Pari päivää lakuperäisen tekstin jälkeen lisään, että selvisin piikityksestä tavanomaisilla i.m. injektion seurauksilla. Olkavarsi oli parina seuraavana päivänä kipeä.

148# Och samma på svenska, igen.

– Mokomat ruotsalaiset pyllyt. Näin meillä esikoinen kun ehdottelimme kaksikielisiin urheiluharjoituksiin menemistä nyt alkavan kesän aikana. Ehkä ajatus pelotti. Ketäpä ei. Toisen opiskeluvuoden sisältöihin on kuulunut kaikkea pelottavaa. Moni on nähnyt tai käsitellyt vainajaa ensimmäistä kertaa. Joku on joutunut seuraajaksi tai osallistujaksi elvytystilanteeseen. On menty siään monelaisiin koteihin ja nähty vaikka ja minkälaisia potilastilanteita. Uskon, että eräät kylmimmät hiet kuitenkin vuodatettiin ruotsin kurssilla.

Toisen vuoden toisen kotimaisen opinnot olivat luonteeltaan suullisen kielitaidon opintoja. Keväällä MTV uutisoi sairaanhoitajaopiskelijoiden kurjista kokemuksista Vaasassa. Jutusta nousee esille monia ongelmia mutta luulen yhteisenä kokemuksena olevan sen, ettei ruotsi ole aina ihan hallussa. Vuoden aikana osastoilla hoidin muutaman potilaskohtaamisen mielestäni ihan sujuvasti ruotsiksi. Ja muutaman vähemmän sujuvasti. Olen koittanut noudattaa ruotsin opettajan neuvoa koittaa saada asian hoidettua vaikka kielioppi hajoaisikin matkalla. Luulen, että tulevassa työelämässä taitoja täytyy vielä terästää.

Suullisen kurssin suorittaminen etopetuksessa oli lievästi haastavaa. Luokka jaettiin aina keskustelutuokioita varten pieniin ryhmiin. Näissä ryhmissä motivaatio oli ainakin yhtä vaihtelevaa kuin taidot. Ja aina välillä opettajan kasvot sitten ilmestyivät tietokoneen näytölle merkiksi siitä, että hän saapui kuuntelemaan pienryhmän tai parin puhetta. 

Kurssiin kuului arvioitavina suoritteina viiden minuutin esitelmä alaan liittyvästä aiheesta. Lisäksi tehtiin oppimispäiväkirjaa kevään viimeisestä harjoittelusta ja äänitettiin muutamia keskusteluja tai raportteja. Erityisesti esitelmät taisivat hikoiluttaa arkista hoitotilannetta enemmän. 

Hieman jo naureskellen muistelin nyt esitelmään valmistautuessani kultaisia yliopistoaikoja. Silloin olin voimani tunnossa huomannut, että selviän erilaisista puhetilanteista varsin helposti. Siksi en vaivautunut suuremmin valmistelemaan ruotsin suullista esitelmääkään. Hiki oli vähintään kylmää, kun totesin ettei esiintymistaitoja voi siirtää suoraan toiselle kotimaiselle. Oli aika kauheaa aloittaa lauseita osaamatta sanoa niitä loppuun. Pienelle lisäkeskustelulla opettajan kanssa sain senkin armosto läpi. Nyt tietokoneen ääressä pidettyyn esitelmään ymmärsin valmistautua. Sitä ne vuodet tekevät. Opettavat arvioimaan omat taidot oikein ja valmistautumaan riittävällä tavalla. Esitelmään en taltioinut mutta tässä jokaiselle kielikylvyn tapaiseksi oppimispäiväkirjani kirurgian harjoitteluun liittyen.

Inlärningsdagbok

Första dagen. 

En kirurgisk avdelning. Man säger det är omväxlande avdelningen. Här man vårdar ortopediska patienter men också många annorlunda. På första dagen sjukskötare orienterade oss studerande om avdelningen, platserna och rytmen. Vi fick mycket pappret för att läse hemma före första arbetsdag. Det var bättre mottagning än i varje praktik för. Jag känner mig ivrig. 

Efter första veckan 

Väldigt mycket variation. Varje dag har vi tagit emot patienter som har kommit till den planerade operationen. Vanligtvis är det protes för knä eller höft. Med dessa patienter går det vanligtvis samma väg. Komplikationer är sällsynta. Ändå måste sjukskötarna vägleda dem med rörelse efter operationen. Ibland krävs det mycket smärtstillande medicin. Men många patienter kommer på grund av olyckan. Med dem kan det vara väldigt annorlunda. 

I operationssalen

Jag fick komma in i operationssalen med patienten. Frakturen i benet fixerades med metallplattor. Det var intressant. Men samtidigt ganska tråkigt. Det var ingen kontakt med patienten som var under tung medicinering. Mycket teknisk. Inte varför jag vill bli sjukskötare.

Det första nattskiftet

På natten är avdelningen tyst. Åtminstone på normal natt. Rekordet för ankommande akuta patienter under en natt är åtta. Inte så många patienter behöver hjälp under natten. Fortfarande ganska ofta någon frågar om smärtmedicin. Det finns två sjuksköterskor och en närvårdare i tjänst. 

Den nya upplevelsen

Patienterna förändras ganska snabbt. Vissa stannar bara några nätter. Sällan stannar någon över fyra. Här kan du se många olika saker. Idag träffade jag en med amputerad lem. Patienten hade varit på intensivvård under lång tid. Fortfarande under riktigt tung medicinering. Förstår förmodligen inte riktigt vad som har hänt.

En vanlig dag

Jag var med min instruktör med i läkarrunden. Efter vi såg till att alla läkarens bestämmelser skulle göras. Vi bokade också alla nya undersökningar och förändrade medicinering för många patienter. Om man är med läkaren menar det mycket jobb på dator.  

En bra lunch

En studerande kan lämna avdelningen under lunchen. Det är trevligt att gå till restaurangen och ta en riktig paus. Nu är det ännu trevligare. För första gången finns det studeranden från min klass med på samma avdelning. Det är riktigt bra att prata om vad som händer.

Sista natten

Praktiken är nästan slutet. Jag vet att avdelningen fungerar, jag kan ge råd för många olika typer av patienter, jag har lärt mig mycket om medicinering och gjorde många olika saker. Kateter, dropp eller ekg-elektroderna har blivit bekant. Men framför allt är jag bra med människor. På natten kom en akut patient. Hade cancer spridit sig genom ben och vävnader. Igår visste han inte om cancern. På kvällen berättade läkare till honom att han skulle dö. Mycket smärta. Han vaknade varannan timme och efter att ha gett medicin fick vi hålla i handen tills han somnade. Och igen efter två timmar. Han skulle få bättre medicinering på nästa läkarrund.

De var det

Praktiker är trevlig. Samtidigt är de ganska hårda. Det beror på att hela familjen måste handla med mina arbetstiden. Det var finnt att få positiv gensvar. De frågad mig att ta kontakt under hösten. Jag kanske bara gör det. Avdelningen var en trevlig upplevelse. Personalen var trevlig och stödjande

Tällä yrittämisellä sain tehtävästä nelosen. Suullinen esitelmä ei mennyt ihan yhtä hienosti.

136# Isoin neula ikinä!

– Nyt pistää!

Kuva wikimedia commons. Tunnilla tutkimme kiinnostuneesti tätä neulaa. Valtavan suuri. Luuytimeen pistämisen jälkeen neulan sisäosa on kuvassa vedetty pois ja sen jälkeen ruiskulla voidaan imeä luuydintä. Neulassa oleva käsikahva kertonee jotakin toimenpiteessä tarvittavasta voimasta.

Tässä vaiheessa pulssi nousi hetkessä kahteensataan ja jokainen karvantapainen nousi kauhusta ylös. Eihän tänään pitänyt näin tehdä, ehti käydä jossakin mielen kulmalla. Samaan aikaan toinen mielen kulma kertoi parin äänessä olevan sellaista huvittunutta sävyä, ettei tieto välttämättä pidä paikkaansa. Selän takaa kuulunut nauru paljasti asian todellisen luonteen. Oma jännittyminen purkautui ikään kuin leikkisään apua-voihkaisuun ja viimeistään siinä vaiheessa suojasermin takaa toisetkin parit yhtyivät nauruumme. Paita alas ja paikkojen vaihto. Tavallinen päivä taitopajassa.

Harjoittelujaksojen sävyttämässä vuodessa teoriaopinnot on yritetty puristaa tiiviiksi paketeiksi. Kevään harjoitteluiden väliin jäävään neljään viikkoon mahtuu kolme taitopajaa tai simulaatiota. Ennen lomaa näimme suurimmat neulat tähän asti. 

Paja oli otsikoitu epämääräisesti sisätautien toimenpiteiksi. Kovin suuria intohimoja ei tämä nimi synnyttänyt. Kuitenkin tuttuun tapaan opettaja lähetti lähempänä tiedot pajasta ja ilmoitti tutkittavat materiaalit. Muutama videokin ilmestyi koulun järjestelmään. Selvisi, että edessä oli pistoksia. Hieman materiaaleja tutkiessa alkoi mieleen hiipiä epämääräinen pelko. Edessä olivat Lumbaalipunktio, Sternaalipunktio ja  Pleurapunktio. Oli pistokset lanteeseen (lanne kuvastaa lähinnä käytettävää nikama-aluetta. Pisto tehdään selkäydinnesteen keräämiseksi), rintalastaan ja keuhkoon. Lumbaalipunktion materiaaleissa kerrottiin esimerkiksi, että yhdelle viidestä ilmaantuu voimakas päänsärky ja onnistunutkin pistos saattaa jättää jälkeensä selkäydinnesteen vuodon, joka vaatii myöhemmin tehtävän veripaikan vuodon korjaamiseksi. Ja näin onnistuneessa näytteenotossa. Tässä kohtaa täytyi palata tarkemmalla silmällä opettajan tekstiin. Kysymys mielessä oli että oikeastiko.

Kyllä. Ja ei. Juuri näitä toimenpiteitä valmistelimme. Mutta niiden suorittaminen kuuluu kuitenkin lääkärin toimenkuvaan. Opettaja kertoi, että harjoittelemme toimenpiteissä avustamista. Muita toimenpiteitä tutkiessani olin entistä tyytyväisempi tästä. Ennen muuta siis siitä, etten olisi joutumassa itse näiden toimien kohteeksi. Mielelläni tietenkin olisin itse ollut kokeilemassa niitä kaverille. Tällaista kieroutunutta mielenkiintoa meissä opiskelijoissa on alkanut kasvaa. Kaikkea olisi mukava päästä kokeilemaan ja testaamaan. Harjoittelua odotellessa.

Tänä lukuvuonna taitopajojen järjestäminen on ollut jatkuvasti epävarmaa. Välillä niitä on peruttu ja siirretty kulloinkin voimassa olleiden rajoitusten mukaan. Sitten taas tilanteen salliessa niitä on korvattu. Nyt täällä maaseudulla tilanne on ollut onnellisen rauhallinen ja pääsimme pitämään tunnit ihan normaalein pienryhmin. Tuntui hassulta nähdä ryhmäläisten kasvojen yläosia pitkästä aikaa. Edellinen kerta oli marraskuussa juuri ennen etäopetukseen siirtymistä. Nytkin taitopajat ja simulaatiot ovat ainoita mahdollisuuksia nähdä. toisiamme. niiden lisäksi vain muutamat kokeet on ilmoitettu tehtäväksi koululla.

Kovin suuria intohimoja paja ei herättänyt käytännössäkään. Ei sen jälkeen, kun oli varmistunut, ettei ketään pistetä oikeasti. Nehän ne parhaita ovat. Kuitenkin mielenkiintoista asia oli. Haaveilimme mahdollisuudesta, jossa tunti olisi järjestetty lääketieteen opiskelijoiden kanssa. Näin ehkä jossakin. Kävimme varsin tuttuun tapaan läpi parien muodostuksen, steriilin pöydän valmistuksen ja tarvittavien välineiden asettelun sille. Ihan kuin huomaamatta tulivat kerratuksi taidot steriilien hansikkaiden pukemisesta ja samoin steriilien tarvikkeiden avaamisesta ja ojentamisesta.

Tarvikkeet ennen pöydälle asettelua.

Sen jälkeen jokainen toimenpide katsottiin vielä opettajan johdolla materiaaleista läpi ja lähdettiin. Vuoteille. Jokainen omassa parissaan oli vuorollaan potilaana ja toinen harjoitteli oikean pistopaikan etsimistä ja pistoalueen puhdistamista. Eri kohdissa muisteltiin siis suoliluun harjanteet, Sternumit ja oikeiden kylkiluuvälien etsintä. Erilaisista pienistä operaatioista tuttu reikäliina aseteltiin paikalleen pari kertaa. Rintalastan aluetta peitettäessä pähkäiltiin materiaaleissa mainitsematta jäänyttä seikkaa, kun reikäliinan liepeitä ei haluttu parin suuhun asti. Improvisoitiin siis. Sen verran tässä piti nostaa paitaa ja raottaa kaulusta, että opettaja oli asetellut vuoteiden väliin sermejä. Ne eivät estäneet lähimpien sänkynaapureiden kanssa naureskelua. Moni huomasi, että osa suositelluista asennoista oli potilaalle vähintään epämukavia. 

Mielenkiintoisinta oli tietenkin nähdä käytettävät välineet. Tärkeimpänä erilaiset neulat. Varovasti ne poistettiin steriileistä pakkauksistaan ja asetettiin yhtä varovaisesti toimenpidepöydälle. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kaikki muu oli tehty, unohdettiin steriiliyden vaatimukset ja väline kerrallaan tutkittiin kiinnostuneena kunkin parin kädessä. Lopuksi kaikki menivät tietenkin särmäisjätteisiin. Käyttämättömät. Kallista toki mutta ilman välineitä homma olisi jäänyt ihan torsoksi. Ehkä opiskelijoiden yhteistä mielipidettä tunnista kuvasti hyvin parini ilmoitus pistää. Sen jokainen olisi halunnut tehdä. Kateellisina tulemme katselemaan sitä lääkäriä, jota pääsemme ehkä joskus avustamaan. Sairaus kai tämä pistämisen himokin on. Mutta taatusti hyvänlaatuinen.

120# Kokemuksia saattohoidosta

Kielikuva siitä minne kaivataan vai ihana lupaus meille kipeille?

Jos haavoittunut on onnekas, hänen apunaan on saraseenilääkäri. Toiseksi onnekkain tilanne on silloin, jos lääkäriä ei ole saatavilla ollenkaan. Huonoin tilanne on silloin, jos hän joutuu frankkilaisen lääkärin käsiin.” (Arn Magnuson – vapaa käännös)

Nykyaikaisen lääketieteen tavoitteena on parantaa potilas. Hämmästyttävällä tavalla se usein onnistuukin. Ainakin verrattuna menneisiin aikoihin. Lääketieteen keinot ovat valtavat kasvaneen tiedon ja teknologisen osaamisen kehityksen myötä. Hoitovälineet ja lääkkeet ovat mahdollistaneet taitaville lääkäreille työkaluja, joita entisinä aikoina olisi pidetty yli-inhimillisinä. Tosin nykyaikaisen lääketieteen vanhimmatkin saavutukset olisivat näyttäytyneet ennen noituutena tai jonakin muuna vastaavana keinona. Monet nykyään itsestään selvinä pidetyistä keinoista ovat myös verrattain uusia. Esimerkiksi Penisilliinit ovat olleet käytössä alle sadan vuoden ajan. Osaatko kuvitella maailmaa ilman Antibiootteja? Ajan jatkuessa yhä ihmeellisemmät hoidot, lääkkeet ja taidot tulevat pelastamaan ihmishenkiä, parantamaan elämänlaatua ja ehkä hävittämään yhä useampia sairauksia kokonaan.

Mutta entä kun mitään hoitokeinoa ei enää ole? Tähän tilanteeseen ajaudutaan aina välillä. Omistankin tämän viimeisen sisätautien harjoittelua käsittelevän päivityksen aiheelle. Tietystä raskaudesta huolimatta pidin tätä osaa osaston työstä ehdottomasti harjoittelun mielenkiintoisimpana osana. Tämä olikin ”meillä” erityisosaamista.

Kuva kirjasta Palliatiivinen hoito. (Vainio, A., Hietanen, P. & Hellberg, G. (1998). Palliatiivinen hoito. Helsinki: Duodecim.)

Puhutaan Palliatiivisesta hoidosta. Siihen siirrytään siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtavaan sairauteen ei voida enää vaikuttaa. Vaikuttaminen tarkoittaa sekä parantavan hoidon puuttumista, että kyvyttömyyttä aktiivisesti hidastaa sairauden etenemistä. Yleinen palliatiiviseen hoitolinjaan siirtymisen syy ovat erilaiset syöpätaudit. Myös munuais-, keuho-, sydän- ja neurologisissa sairauksissa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen on tyypillistä. Syy saattaa olla vaikkapa syöpäsairauden aggressiivisuus, kasvaimen sijainti tai elinsiirron estävä yleistila. 

Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen ei ole kytketty automaattisesti elämän loppumiseen. Jotkut palliatiiviset potilaat voivat elää kuukausia tai jopa vuosia. Kyse on ennen kaikkea hoitolinjan ja hoitomahdollisuuksien toteamisesta. Puhutaankin oireenmukaisesta hoidosta. Tänä aikana mahdollisesti puhkeavia muita sairauksia pyritään hoitamaan ja parantamaan normaalista. Toki palliatiiviseen hoitolinjaan siirryttäessä potilas tekee tavallisesti hoitoa rajaavia päätöksiä. Esimerkiksi elvytyskielto on melkeinpä poikkeuksetta voimassa. Kaiken hoidon tarkoituksena on ylläpitää elämän laatua jäljellä olevana aikana. Oleellisena tähän kuuluu kivuttomuus.

Juuri kivunhoidollisista syistä palliatiiviset potilaat usein saapuvat osastolle. Perussairaus on edennyt tavalla, joka on tehnyt olemassa olevan lääkityksen riittämättömäksi. Samalla yleistila on voinut huonontua eikä sen lopullista tilaa voida arvioida ennen kuin kipulääkitys on saatu uudelleen riittävälle tasolle. Kipulääkkeiden rinnalla kulkee usein pahoinvointilääke sillä perussairauden lisäksi tietyn rajan ylittäneet kipulääkkeetkin aiheuttavat pahoinvointia. Samoin kipulääkkeiden lisääntyessä vatsa ja suolisto joutuvat koville. Vatsa saa omat suojalääkkeensä ja suoliston toimintaa autetaan omillaan. Hyvin usein potilas pääsee palaamaan kotiinsa muutamien päivien jälkeen. 

Palliatiiviset potilaat ovat palliatiivisen poliklinikan asiakkaita. Tämä kontakti heille on luotu hoitolinjaan siirtymisen jälkeen. Poliklinikan hoitajat pitävät yhteyttä kotiin ja tekevät tarvittaessa kotikäyntejä. Tarkoitus on tukea yhdessä kotihoidon ja kotisairaalan kanssa kotona pärjäämistä. Useimmat potilaat kun tahtovat olla kotona mahdollisimman pitkään ja kenties loppuun saakka. Säästy yhteiskunnalla on myös huomattavaa sairassijojen tarpeen vähetessä. Kuitenkaan potilaita ei hylätä kotiin. Kaiken muun lisäksi heille myönnetään osastolta niin sanottu lupapaikka. Se tarkoittaa, että he saavat milloin tahansa palata suoraan osastolle, jos perussairauden vuoksi vointiin ja sitä myötä kotona pärjäämiseen tulee muutoksia. Käytännön syistä puhelinsoitto osastolle toki on tehtävä mutta kuitenkaan lupapaikkalainen ei joudu kulkemaan päivystyksen kautta. Muiden kuin perussairautta koskevien tilanteiden osalta hoitoon hakeutuminen tapahtuu normaalisti. Joskus tämä aiheuttaa tilanteita, joissa potilas hakeutuu osastolle syystä, johon lupapaikka ei varsinaisesti oikeuta. Puhelimessa kerrottu, kun ei aina olekaan vastannut totuutta. Toki käytännössä potilas pyritään ottamaan osastolle aina tämän sitä pyytäessä. Kapasiteetti aiheuttaa kuitenkin tarpeen yrittää tehdä joitakin rajauksia. Käytännössä lupapaikka kuitenkin tarkoittaa nimenomaan lupaa tulla. Termissä on taitava psykologinen tekijä. Juuri tuon luvan turvin moni uskaltaa siirtyä kotiin.

Usein elämän loppuvaiheita käsittelevissä keskusteluissa nostetaan esiin kivun pelko. Sitä ei haluttaisi joutua kokemaan. Pelko onkin aiheellinen. Kivun kanssa on raskasta elää ja vaikea kuolla. Samalla pelko on myös turha. Palliatiiviset potilaat saavat kipulääkkeitä käytännössä rajoituksetta. Annostukselle on vain kaksi rajoittavaa tekijää. Toinen on lääkkeen vasteaika. Ennen edellisen annoksen vaikutusten alkamista, uutta annosta ei haluta antaa tai suositella ottamaan. Toinen tekijä on perussairauden edetessä muuttuva kiputilanne. Kuten sanottu, juuri tästä syystä usein potilaat tulevat lyhyille osastojaksoille. Kuitenkin kipulääkkeiden kanssa lääkärit ovat hyvin ymmärtäväisiä ja ainakin omalla osastollani hoitajat kyselemättä ja kiireesti antavat ylimääräisiä (alan kielessä Tarvittassa. Säännölliset lääkkeet ovat Jatkuvia) lääkkeitä aina kun lääkärin ohje suinkin niitä sallii.

Perussairauden edetessä suun kautta annettava lääkehoito muuttuu lopulta riittämättömäksi. Silloin kaivetaan esiin osaston erikoisuus: kipupumppu. Niitä kaikki sairaanhoitajat eivät ole koskaan nähneet mutta palliatiivisessa hoidossa se on perustyökaluja. Niitä lähtee potilaiden mukana myös kotiin. Kipupumppu kanyloidaan kiinni potilaan rasvakudokseen olkavarressa tai rinnassa. Pumppu alkaa pumpata vahvaa opioidia lääkärin määräämällä annostuksella.  Annostusta nostetaan etupainoisesti. Silloin vältetään aiemmin annostelluissa kipulääkkeissä mahdollisesti tulleet vaikeudet annoksen koon suhteen. Systeemiin on sisäänrakennettu potilaan kivun hallintaa helpottava mekanismi. Kipupumpussa on oma nappinsa ylimääräisen annoksen antamista varten. Tämän boluksen koko on myös lääkärin määräämä. Näin potilas, omainen tai hoitaja (osaston hoitajat ovat koulutetut tunnistamaan kiputiloja myös kommunikoimattomasta potilaasta esimerkiksi pesujen yhteydessä) voi antaa tämän lisäannoksen kipukohtauksen iskiessä tai kipujen muuten lisääntyessä. Lisäannoksen nappi on ainoa, jota laitteessa voidaan normaalitilanteessa käyttää. Tuo nappi on myös aikalukittu niin ettei yliannostusta voi antaa. Kuitenkin jatkuvan lääkkeen kanssa lisäannos yleensä riittää. Otettujen lisäannosten määrää seurataan ja niiden perusteella lääkäri osaa määrätä perusannostuksen noston ajoissa. Lukuisat päivittäiset lisäannokset, kun kertovat siitä, että perusannos ei riitä. Samoin jos lisäannoksia on yritetty ottaa useita kertoja edellisestä seuranneen lukitusajan sisällä, tullaan annostusta tarkastamaan. Usein yritetyt lisäannokset kertovat sairaanhoitajille tarpeesta tarkistaa pumpun toiminta tai kanylointiyhteys mahdollisten häiriöiden varalta. Viiden viikon rajallisella kokemuksella en havainnut yhdenkään pumppupotilaan joutuneen yrittämään turhaan lisäannosten ottoa. Vaikka pumppujen annostuksia jouduttiin ajoittain korottamaan, toteutui tuona aikana kymmenien potilaiden kohdalla kipulääkitys varsin hyvin. Tämä oli kaiketi pumpun ja sen lisäannosten seurantaan perustuvan mekanismin ansiota. 

Jos kipua ei saada jostakin syystä hallintaan, ei lääkärien keinovalikoima lopu. Osastolla voidaan käyttää leikkaussaleissa käytettäviä anesteetteja – siis nukutuslääkkeitä. Silloin potilas nukutetaan kipujen ulottumattomiin. Toimenpide ei hidasta, eikä edistä yleissairauden kulkua. Tätä palliatiivista sedaatiota käytetään varsin harvoin mutta se on aina mainittu mahdollisuus. Ilmeisesti toimi liittyy useammin pikemminkin potilaan ahdistukseen kuin varsinaiseen kipuun. Tällöin lääkärinkin ensin ehdottama hoito on ahdistuslääkkeisiin yhdistetty keskusteluapua. Palliatiivisen hoitolinjauksen potilaat yleensä ovat motivoituneita käsittelemään elämänsä asiat läheistensä kanssa tai sisäisesti. Palliatiivisen sedaation tarve on kuulemma suurempi lyhyissä kuin pitkissä hoitosuhteissa. Tämä ei perustu tutkimustietoon mutta hoitajalinnut puhuvat tällaisia. 

Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on saattohoitovaihe. Silloin oletettu elinaika on päiviä tai korkeintaan viikkoja. Usein kyseessä on palliatiivisen asiakkuuden aikana tajuntaan piirtynyt, väistämätön, vaihe. Joskus aggressiivinen syöpä tai muu raju muutos voi tuottaa tilanteen, jossa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen alkaa saattohoitokeskustelulla. Tällainen tilanne on ymmärrettävästi potilaalle ja omaisille järisyttävä, vaikka voinnin kehitys on saattanut kyllä synnyttää todenmukaisia aavistuksia tilanteesta. Keskustelut käy aina lääkäri.

Saattohoitovaiheessakin potilas voi olla kotona tai osastolla. Kuten palliatiivisten potilaiden kanssa yleensäkin, myös saattohoitopotilaiden vointi saattaa vaihdella huomattavasti. Toki yleiskunto on usein varsin huono mutta joskus poikkeuksiakin on. Osa perussairauksista on luonteeltaan sellaisia, että ne etenevät pitkään salakavalasti ja tiettyyn vaiheeseen päästyään iskevät rajusti. Juuri tästä syystä palliatiiviset potilaat voivat elää kotona pitkiäkin aikoja tarvitsematta sairaalahoitoa.

Saattohoitopäätös on potilaan, omaisten ja lääkärin käymän keskustelun tulos. Ehkä huomasit, että kivun hoidosta kertoessani pyrin antamaan siitä varsin positiivisen kuvan. Olen aidosti sitä mieltä. Sen vuoksi kovin monen ei tarvitse kärsiä. Suurempaa kärsimystä aiheuttavat pienen kokemukseni ja kuulemani mukaan liian pitkään viipyneet saattohoitopäätökset. Riski tällaiseen tilanteeseen kasvaa, jos potilas on tiedottomassa tilanteessa ja omaisten keskuudessa ei synny selvyyttä tai ainakaan yksimielisyyttä tilanteesta. Tällöin oireenmukaisen hoidon lisäksi parantavien hoitojen suorittamista jatketaan joskus pitkäänkin. Se tarkoittaa paljon tutkimuksia, toimenpiteitä, verikokeita ja paljon muutakin sellaista mihin liittyy potilaan liikuttelua ja pistämistä. Tämä aiheuttaa usein kipua, joka on oikeastaan tarpeetonta. Suuri yksittäinen tekijä venyneessä saattohoitopäätöksessä on nesteytyksen jatkuminen liian pitkään. Huonossa yleiskunnossa oleva potilas kun tarvitsee usein suonensisäistä nesteytystä. Loppuun kulunut elimistö ei kuitenkaan tarvitse tai edes voi ottaa vastaan tätä nesteytystä. Neste vuotaa ohi verenkierron elimistöön aiheuttaen turvotusta ja kovin usein tuo neste kertyy potilaan keuhkoihin. Liian pitkään jatkuneen nesteytyksen tunnistaa hyvin vaikean kuuloisesti korisevasta ja rohisevasta hengityksestä. Itsekin olen tällaisen potilaan hengitysteitä ollut imemässä avoimemmiksi. Sama uudelleen jopa vartin välein. Kuitenkaan nesteytystä ei voida lopettaa niin kauan kuin omaiset sitä vaativat. Usein hoitojen jatkaminen hiuksen hienosti pitää potilaan elossa mutta samalla antaa sairaudelle jatkuvasti aikaa tehdä tuosta venyvästä ajasta kurjempaa ja kurjempaa. Hoidot kääntyvät potilasta vastaan.

Saattohoitopäätökseen kuuluu potilaan jäljellä olevan elämän rauhoittaminen. Suonensisäinen nesteytys lopetetaan juuri edellä kuvatusta syystä. Kokeet, turhat toimenpiteet ja mittaukset lopetetaan, jottei potilasta turhaan liikuteltaisi tai häirittäisi. Jos potilas kykenee, suun kautta annetaan edelleen sen verran ravintoa kuin hän pystyy ottamaan. Toki tässä vaiheessa ravinnon tarve on hyvin alhainen. Oleellisiksi asioiksi muuttuvat riittävä kivunhoito ja sen mahdollisesti tuoman pahoinvoinnin hallinta. Happea annetaan hengenahdistuksen avuksi ja suun hoito muuttuu lähes joka käynnillä toistettavaksi työksi. Tietyssä vaiheessa potilas, kun alkaa hengittämään ainoastaan suun kautta pää tyynyllä hieman takakenoon retkahtaneena. Unesta hengityksen kuivettaman suun kanssa ehkä heränneenä voit kuvitella miten päiviä jatkuvassa tilanteessa suun limakalvot ovat vaarassa ilman toistuvaa kostutusta. Muuta hoitoa, kuten antibiootteja annetaan jos niillä voidaan vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi kivun määrään. Saattohoitopotilaan omaisille ei ole vierailuaikoja ja omaisten ollessa poissa, hoitajat käyvät huoneessa mahdollisimman usein. Ihannemaailmassa saattohoitopäätös aktivoisi aina saattohoitajan tätä yhtä potilasta kohden. Siis ylimääräisen hoitajan työvuoroon, ettei potilaan tarvitsisi olla yksin pitkiä aikoja. Tällaisesta jonakin yönä haaveilin ja vuorossa olleet olivat samaa mieltä. Kuitenkin uskon näille osastoille hiljalleen valikoituvat niitä työntekijöitä, jotka eivät kiirehdi huoneista turhaan pois. Omaisillekin on mukavampi sanoa sitten, miten usein huoneessa oli oltu. Parhaassa tapauksessa lepäämään lähtenyttä omaista korvasi viime henkäyksellä hoitaja ihan kädestä pitäen. Saattohoitoa enemmän kokeneet kertoivat sellaisenkin erikoisuuden, että verrattain usein potilas kuolee juuri silloin kun pitkään vierellä ollut omainen lähtee ihan vain hetkeksi levähtämään. Hoitajat puhuvat ihmisen tahdosta sinnitellä toisten vuoksi. Omaisen poistuessa jokin tajunnassa myöntää luvan antaa periksi.

Saattohoitoon kuuluu oleellisesti omaistenkin hoitaminen. Siihen kuuluu tuo mainittu vierailuaikojen puuttuminen. Samoin omaiselle pyritään asiaa jatkuvasti selittämään ja tätä valmistamaan tulevaan. Saattohoitokeskusteluissa kuulin lääkärin aina tarjoavan mahdollisuutta henkiseen tai hengelliseen apuun – siis pappia tai psykologia. Saattohoito jatkuu myös kuoleman jälkeen. Omaisille tarjotaan mahdollisuutta osallistua vainajanlaittoon ja tietyn ajan kuluttua kuolemasta palliatiivisen poliklinikan hoitaja soittaa kotiin. 

Vaunun lähtiessä kohti obduktiota huoneessa vallitsee hetken rauha, joka kertoo yhden tien tulleen kuljetuksi loppuun. Sitten siivooja käy omaan työhönsä ja pian huone ottaa vastaan uuden potilaansa. Taukohuoneen oven vieressä potilashuoneesta tuotu sähkökynttilä palaa lyhdyssään vielä hetken. Ikkunaan teipatut omaisten lähettämät kortit kertovat hyvin tehdystä työstä monien viimeisten päivien aikana.

Pastoriudensa tulevaisuutta pohtivan hoitajan mieleen nousevat saatellessa usein sanat tulevasta: ”Eikä kipua ole enää oleva.” Se on pakko olla hyvä paikka.

116# Harjoittelu tuli uniin.

Opintojen alkuvaiheessa meitä opetettiin hengittämään. Tai ei ehkä opetettu mutta kehotettiin muistamaan tuo tärkeä työ kaikissa tilanteissa. Opettajamme muistuttivat, että tulemme näkemään paljon sellaista, mikä saattaa jännittää mielemme kireälle ja ilman kiertokin saattaa siinä ihan kuin lamaantua. Neuvo oli, että välillä jotakin tehdessä tai katsellessa, pitää ihan tietoisesti ajatella hengittämään pitkiä ja rauhallisia huokauksia. 

Tähän samaan neuvoon yhdistettiin varpaille nouseminen. Tarkoituksena ei ollut tehdä meistä baletin harrastajia vaan pikemminkin estää opiskelijoita tuupertumasta milloin minnekin hoitoympäristöihin. Voit vaikka kokeilla tätä. Kun seisovilla jaloillaan lähtee hieman varvistelemaan, veri pumppautuu jo muutamalla toistolla kummasti eteenpäin. Hengityksen ja varpaille nousemisen yhdistelmä toimii varmasti kaikille jännittyneille ja jaloillaan oleville ensiavuksi. Hengityksen unohtaminen ja verenkierron hidastuminen taas altistaa tajunnan tason alenemisille. Varsinkin kun nämä yhdistyvät johonkin muuhun mieltä kuohuttavaan.

En ole pyörtynyt. Enkä tuntenut kauhistusta tai ällötystä. Kuitenkin sisätautien harjoittelussa olen ymmärtänyt, että nämä neuvot olivat syntyneet ihan todellisista havainnoista. Aikojen saatossa moni hoitajaopiskelija on varmasti kokenut pientä heikkoutta silmien edessä avautuvien näkyjen edessä. Perushoidon harjoitteluun verrattuna nähtävää on nyt ollut enemmän. Perushoidossa kyse oli lähinnä erilaisista eritteistä ja ani harvoin edes haavoista. 

Sisätaudeilla haavoja ja eri tyyppisiä haavoja on tullut paljon vastaan. On märkiä haavoja ja on kuivia haavoja. On (verta) vuotavia haavoja ja syviä haavoja haavoja. On haavoja siellä ja ompa täälläkin. On neuloja, on kanyyleja, suolistoavanteita ja nesteen poistoletkuja. On kudosnesteitä, limaa ja ihan rehellistä mätää.

Rapsutellessani vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa kellertävää katetta pois suuresta haavasta, tunsin kyllä kiitollisuutta yläasteen kemian tunneilla kenties heikentyneestä hajuaistista. Kuitenkaan en tuntenut mitään erityistä inhoksi tunnistettavaa tunnetta. Enemmän vallalla oli tottumattoman pelko siitä, että rapsutanko liian syvälle ja otan tervettäkin kudosta pois. Lopettaessani huomasin asennon olleen huono ja hengitys varmasti oli ollut vähän huonoa haavan puoleen kumartuneena. Voin hyvinkin kuvitella, että joku tai itsekin erilaisessa tilanteessa olisin ehkä joutunut hengittelemään tiuhempaan. 

Ja onhan harjoittelussa paljon sellaista, mistä jotkut ovat kuulemma nähneet painajaisiakin. Ruumiskylmiö eri kokoisine vieraineen tai siirtoa varten valmisteltavan vainajan kasvot ovat useammasta suusta kuultua kokemuksia, jota ovat aikansa piinanneet. Jollekin voi ottaa koville kohdata sitä kipua, surua ja ahdistusta mitä sairaalassa liikkuu paljon ennen kuoleman koittamista. Lääkärin kanssa keskustellessani huomasin, että tähän ympäristöön sovin hyvin. Ei niinkään aiemman koulutuksen mutta kylläkin kokemuksen perusteella olen muotoutunut tällaisten tunteiden sekaan solahtavaksi. En itse liikaa hämmenny tai pelästy ympärillä vellovaa. Nyt lukuisissa saattohoitokeskusteluissa mukana seuranneena voisin kuvitella olevani ihan hyvä sellaisessa työssä. Varsinaisesti näiden keskusteluiden käyminen kuuluu lääkäreille ja sairaanhoitaja jatkaa sitten enemmän käytännöllisistä järjestelyistä. Mutta hoidon ohessa hoitajat saavat olla monta kertaa sekä korvina, että suuna.  Osasto onkin täynnä taitavia ja oikealla tavalla tottuneita ammattilaisia.

Exitus on ovela sana. Se ei soita kelloja samalla tavalla kuin se K:lla alkava. Poistumisesta kuitenkin kyse. Lähtövaatteiden määrä hyllyllä kuvastanee käyttöastetta.

– Isoäiti, miksi sinulle on noin suuret korvat, kyseli punahilkka. Vanhoissa töissäni kasvatin minäkin sellaiset. Vaikka pastori on ensisijaisesti puhetyöläinen, tarvitsee hän paljon korviakin. Sellaisiakin, jotka kestävät kuulla tyynesti ja kärsivällisesti sen mitä kukaan ei halua tai saisi sanoa. Isoista korvista on hyötyä myös sairaaloiden maailmassa. Samoin silmistä. Huomaan uskaltavani nähdä kivuliaan tai sekavan potilaan lävitse ja osaan välillä omaisellekin selittää, miten nyt on näkyvissä enemmän sairaus ja rakas on joutunut enemmän kuin piiloon. En ajattele pakenevani kun huomaan potilaassa hengityskatkoksia tai liikoja mieti itseäni, kun puen toista viimeisiin pukuihin. Samalla olen huomannut ilokseni, etten edelleenkään ole kehittänyt tuntoihini non-stick teflonia. On olemassa niitäkin, jotka ovat täysin sokeita kaikille tunteille ja varsinkin negatiivisille. Heitä eivät paljoa toisten murheet paina mutta siksi he eivät voi auttaa niitä kantamaankaan. Tunnen kyllä, mutta en liikaa tai en itseäni rasittavalla tavalla. Tätä puntaroiden olen huomannut olevani jollakin tavalla hyvässä tasapainossa. Onko se merkki voimien lisääntymisestä ylipäätään?

Muutamiin uniin osaston meno on kuitenkin tullut. Pari unta on ollut uuden ympäristön tuomaa tyypillisen sekavaa näkymää, jossa jollakin tavalla kulkevat mukana harjoittelun arki. Tämän tyyppisissä unissa on usein paljon siirtymistä mutta perille pääsemättömyyden tunne. Samoin niissä yleensä paljon etsitään mutta ei löydetä. Ne jäivät ensimmäiselle harjoitteluviikolle, kun tilanteeseen paremmin tottui. 

Kuitenkin eräänä yönä löysin itseni taas yhdestä saattohoitokeskustelusta. Siinä en ollut seuraamassa oven pielessä enkä kurkkimassa olan yli tietokoneelle tehtäviä merkintöjä. Kuten uniin aina joskus sekoittuu, olin keskustelun aikana vuoteessa. Nykimässä peittoa hieman hankalasti ylemmäs. Olin keskustelun kohdehenkilö. Siinä minulle kerrottiin kaikki se, mitä olin kuullut kerrottavan muille. Olo oli yllättynyt. Mutta hyvä. Ei annettu vaatimuksia eikä kyselty osaamista. Kehotettiin vain olemaan ja pyytämään kaikkea tarvittavaa. Oli mukava vain levätä. Merkki siitä, että harjoittelu kuitenkin kuormittaa?  

109# Taas verihommissa – kanylointi

Kirjoitin aikaisemmin veren ja viinanhajun täyttämästä päivästä. Se oli jännityksen ja naurun päivä. Nyt oli aika samanlaisen kauhun ja onnistumisen aika. Oli etsittävä hoitotyön vaatteet kaapista, huomata housujen vähän paisuneen ja suunnata kohti hoitotyön luokkaa. Syksyn ensimmäinen taitopaja ja laskimokanylointi kutsuivat. 

Kanyyli on väline, jolla muodostetaan yhteys elimistön verenkiertoon. Reittejä ovat laskimot ja valtimot. Akuuttihoidossa voidaan kanyloinnin epäonnistuessa muodostaa yhteys suoraan luuytimeen mutta se vaatii ihan erilaisia välineitä ja osaamista. Myös valtimot on julistettu lääkäreiden osaamisalueeksi. Kanyylilla voidaan antaa elimistöön verenkierron kautta nesteitä, ravinteita ja lääkkeitä. Näin mekin opiskelemme paloissa. Keväällä käytiin taitopajassa läpi letkuston valmistamista ja nestepumpun käyttöä. Vasta nyt opiskelimme systeemin loppupään asentamista käteen. Siispä hihat ylös ja reikää tekemään.

Turvallisuus ennen kaikkea. Tämä on turvaneula. Kanyylista poistaessa neulan päälle siirtyy massiivinen turvapala (vasemmalla). Oikealla näkyy neulan merkkikammio johon veri purkautuu merkiksi suoneen osumisesta.

Taitopajoissa on mahdotonta pitää suositeltuja turvavälejä. Siispä jokainen opiskelija laittoi kasvoilleen suu nenäsuojuksen. Tietenkin asiaan kuuluivat normaalit tai ehkä jopa normaalia paremmat käsipesut. Siinä samalla saattoi aistia jännitystä itse kenestäkin ja salaa tarkkailla toisten suonia parin valintaa varten. Ensin opettaja näytti vielä mallisuorituksen tekosuonen virkaa hoitavalla letkulle. Käsissä hypisteltiin myös eri kokoisia välineitä. Tässähän asia menee tietenkin niin, että pienet neulat on helpompi saada kohteeseensa ilman suonen lähtöä karkuteille. Käytännön ohjeena onkin kuulemma, että paikoillaan oleva pieni kanyyli on aina parempi, kuin se suuri, jota ei ole vieläkään saatu paikoilleen. Eli aina on parempi saada laitettua potilaaseen edes vähän kuin ei yhtään. Tietenkin suurilla neuloilla on etunsakin. Kanyylin läpi virtaa sitä nopeammin nesteitä, mitä suurempi kanyyli ja tietenkin myös neula ovat. Hätätilanteissa, vaikkapa suuren verenvuodon vuoksi, käytetään mahdollisimman suurta neulaa, jotta menetettyä verivolyymia voidaan korvata tehokkaasti.

Tähän pajaan lähdimme hyvin erilaisilla eväillä. Osa oli pistänyt yhtään ketään viimeksi alkuvuoden taitopajoissa. Ihan kaikki eivät sielläkään loppuun asti onnistuneet. Osa oli päässyt pistämään harjoittelussa laskimoverinäytteitä ottaessaan. Onnekkaimmat olivat lähihoitajaksi opiskellessaan suuntautuneet ensihoitoon ja odottivatkin tätä pajaa nyt innolla kuin vanhaa ystävää. Ihmeellisiä suonihimoja voi joillakin ollakin. Kuulemma tekisi koko ajan mieli pistää, kun näkee hyviä suonia. Mutta nyt siis pääsimme kaikki suonia jahtaamaan.

Irrota nyt katseesi hetkeksi näytöstä. Nosta kämmenselkäsi kasvojen eteen ja katsele sitä hetki. Näetkö hieman laskimot? Ehkä et. Mutta jos olet lämpimässä, saatat erottaa itsesi siniveristen joukkoon kuuluvaksi. Näinhän aateliset saivat aikoinaan haukkumanimensä. Koska he eivät ruskettuneet ulkona pelloilla ja muissa töissä, heidän laskimonsa näkyivät hyvin. Siinä ne kulkevat, hoitajan näkökulmasta hieman koholla. Jos kääntelet kättä hieman, saatat löytää laskimon myös sivumpana peukalolinjasta tai laskeutumassa etusormesta. Jos käännät käden ympäri, erotat ehkä ranteen puolen laskimoita. Aivan ranteeseen ei tule pistää, koska valtimot ovat siellä hyvin lähellä. Ranteen puolella pistokohta on lähempänä kyynärtaivetta. Kuitenkaan itse kyynärtaive ei nyt ole ensisijaisena kohteena, sillä kanyylin jäädessä paikalleen, raajan kanssa toimiminen olisi hankalaa. 

Kanylointi aloitetaan aina mahdollisimman etäältä vartalosta. Jos kanylointi epäonnistuu, voidaan seuraavilla yrityksillä edetä laskimossa ikään kuin myötävirtaan. Silloin ensimmäisten yritysten rei’istä ei vuoda lääkeainetta pois elimistöstä. Vauvoilla voidaan käyttää myös pään suonia. Muualta kun voi olla vaikea löytää tarpeeksi suurta suonta. Hätätilanteessa voidaan käyttää myös jalan laskimoita.

Saimme kaikki hypistellä eri kokoisia välineitä. Opettajat olivat kuitenkin ystävällisesti valinneet kaikille suhteellisen pienet välineet.

Suonen etsiminen on tärkeä valmistelu toimenpiteen onnistumiselle. Luokasta alkoikin kuulua iloinen läiskintä. Hierontaa, lämmitystä, napsuttelu ja tunnustelua käyttäen mekin yritimme löytää ystävää toistemme käsistä. Toiset etsivät pitempään ja toiset löysivät nopeammin. Joskus suonia saa oikein urakalla houkutella ja eri ihmisillä suonet käyttäytyvät eri tavoin. Kuulemma voidaan käyttää myös ultraääntä, mutta osaavissa käsissä se vain monimutkaistaa asioita. Videon katselun, muiden teoriaopintojen ja opettajan viimehetken vinkkien jälkeen en tiedä olisiko ultraääni ollut turha. Onneksi houkuttelun jälkeen ihan mahdollisen näköisiä suonia oli tarjolla. Alkoholilappua heilutellen siis, toisen käden sormilla rystysen luota kiinni, ettei suoni karkaa neulaa ja pistämään.

Neulan kammioon purskuva veri kertoi piston löytäneen perille. Sitten alkoikin monimutkainen käsityö. Kanyylin asentamiseen liittyy aloittelijan näkökulmasta monia vaiheita, joita ihan mielellään olisimme voineet opetella ennen pistämistä. Muovista kanyyliputkea työnnetään vaiheittain syvemmälle suoneen ja vastaavasti neulaa vedetään sykäyksittäin pois sen sisältä. Tämä tarkoittaa sormien asennon vaihtamista useampaan kertaan. Riittävän syvyyden ja neulan poistamisen jälkeen oikea paikka varmistetaan ruiskuttamalla nestettä kanyylin läpi. Suonen ulkopuolelle livahtanut sisäpuolinen pää näkyisi kohoumana ja tuntuisi kipuna. Suoneen neste vain häviää. Kaikki ankkuroidaan paikalleen juuri siihen tarkoitukseen valmistetuilla laastareilla. 

Mallisuorituksen jälkeen.

Kanyyliin kiinnitetään lopuksi nesteletkusto tai desinfioiva korkki. Paljon käsityötä parin käteen tunkeutuneelle. Eikä se mennytkään ihan putkeen. Opettaja onneksi huomasi, että ensi yrityksellä pyyhkäisin näissä otteen vaihdoissa kanyylin vartta sormella. Siis sitä osaa, joka uppoaa suonen sisään. Bakteerivaara! Siispä uusiksi.

Opettajat pitävät hyvää huolta meidän opiskelijoiden turvallisuudesta. Kaksi opettajaa kiersi luokkaa opastamassa, neuvomassa ja tarkkaan toimenpidettä valvomassa. Välillä nostettiin vähän kauempana pistettävän jalkoja ylös ja juoksutettiin juotavaa. Moni sai käsiinsä useamman reiän yrityksistä. Kaiken kaikkiaan iloinen tapahtuma. Vaikka edellisistä, harjoittelun aikaisista, pistelyistä on mennyt tovi, oli mukava huomata, että tietynlainen perusluottamus asiassa on. Vaikka toisen ihmisen sisään tunkeutuminen on yhä jännittävää, pystyy siinä kuitenkin jollakin tavalla ajattelemaan ja seuraamaan opettajan ohjeita. Lienen itsekin ihan kehityskelpoinen. Näin opettajankin rohkaisi, kun analysoimme ensimmäisen yrityksen vaiheita ja löysin itse sen kohdan, jossa virhe oli tapahtunut. Näiden virheiden analysointien kautta seuraava yritys on aina parempi. Omat virheet ärsyttävät mutta niiden myöntäminen on hyvä keino oppia. Pätee muuten kaikkeen elämään. Toisella kerralla en näpelöinyt putkea.

Entä onko inhottavaa, kun pistetään? Vähän. Ehkä joku toinen sanoisi eri tavalla mutta oma parini ei tökännyt suoraan suonen lävitse, ei iskenyt hermoon, eikä nostanut suonta kireälle ylöspäin. Taitavaa. Oikeastaan ikävintä ei ollut neula ja pistäminen vaan muovisen kanyyliputken liikuttelu kädessä. Vaikka putki on mitättömän pieni, se tietenkin hieroo hieman reiässä. Kuitenkin teipeillä paikoilleen ankkuroitu kokonaisuus kesti ihmeellisellä tavalla kopelointia ja operointia. Ei tuntunut yhtään siltä, että koko suoni räjähtää ulos kädestä. Hyvin nopeasti kaikki olivatkin valmiita, luokka siisti ja vielä ehdittiin syömään. Sellaisia sairaanhoitajaopiskelijat ovat. Heti kestää syödä.

Suunnilleen näin.

74# Kauppareissu Covid-aikaan

Onko mitään surkeampaa näkyä, kuin ostostelija kertakäyttöhansikkaiden kanssa kaivamassa nenää hedelmätiskillä? Sitäköhän tarkoittaa asiantuntijoiden varoittelema valheellinen turvallisuuden tunne? 

Ei, tässä(kään) kohtaa ei pidä käyttää suojaamatonta etusormea. Ei edes epidemia-ajan ulkopuolella. (Ei ole maksettu mainos. Tarjouksia voidaan kyllä ottaa vastaan.)

Kauppojen kassoille on tullut pleksilaseja. Osalla asiakkaista on hengityssuojaimia. Hanskoja joko pidetään enemmän tai niihin kiinnittää vain enemmän huomiota kuin ennen. Kertakäyttöisiä suojakäsineitä näkee välillä. Riskiryhmille on varattu omia asiointiaikoja. Nettikansa vitsailee peittämään yskimistä pieruilla eikä toisin päin. Miten tässä uskaltaa enää käydä kaupassa? 

Ei oireisena. Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja Reissumiehen ystäviltä rehellisyyttä. Kun kukaan ei tietä, milloin ja mitä sairastaa, on hyvä ajatella sairastavansa tai ainakin kantavansa virusta. Silloin oireisena: kuumeisena, nenä vuotavana, yskässä, kivuissa ja mitä niitä olikaan ei pidä lähteä kauppaan. Kyllä sen voi järjestää muutenkin. Nyt jos muulloinkaan ei pidä sortua ajattelemaan toiselle aiheutettua vaivaa, jos pyytääkin apua.

Mahdollisimman harvoin. Kauppa on suurta ihmismäärää keräävä paikka. Nyt kun sosiaalista etäisyyttä on kehotettu harrastamaan, ovat tällaiset keräävät keskukset ratkaisevia kontaktien välttelyssä. Syödä pitää, eikä tilaaminen aina onnistu. Nyt jos koskaan on aika suunnitella ruokalistaa pitemmällä aikatähtäimellä. Vaikka meilläkin jääkaappi on rajallinen, on mahdollista tehdä viikon ostokset kerralla. Ainakin jos vain löytää maitoa hyvällä päiväyksellä. Tässä eri meijereiden merkeillä näyttää olevan eroja. Valitettavasti hinnoillakin on eroa. Kuitenkin kauppakäyntien vähentäminen kahdesta yhteen on onnistunut melko helposti. Paljon vaikeampaa on ollut harrastaa niin hyvää suunnitelmallisuutta, ettei pieniä täydennysreissuja ole tarvinnut tehdä.

Pienellä porukalla. Meillä lapseton otettu usein mukaan kauppaan. Sillä tavalla oppivatkäymään kaupassa. Ovat oppineet kulkemaan karkki- ja leluhyllyjen luota haluamatta ja liikoja pyytämättä. Ovat oppineet auttamaan ja noutamaan. Ovat ehkä samalla oppineet jotain siitä vaivasta, jota jääkaapin täyttäminen vaatii. isommat ovat oppineet toivottavasti jotain rahan arvosta, kotimaisuuden merkityksestä ja monesta muusta. Vaan eipä nyt toistaiseksi. Nyt pitää käydä yksin. Pienet eivät osaa tai malta noudattaa kaikkia ohjeita, joita kohta latelen tähän jatkoksi. 

Ennen kuin on pakko. Nyt on hyvä ennakoida. Yhä joidenkin tuotteiden saatavuus vaihtelee kauppareissujen välillä. Kun monet ihmiset ostavat työpaikkaruokaloiden ja kouluaterioiden edestä ja laillani viikoksi kerrallaan, on hyllyjen täyttökapasiteetti välillä kovilla. Koska tahansa saattaa myöskin iskeä jotakin ei toivottuja oireita päälle. Jos muuttuu nenää niistäväksi yskiskelijäksi, joutuu miettimään kaupassa käymistä tarkemmin. Tuttavan tai verkon kautta tilaamisen järjesteleminen voi kestää hieman ylimääräistä aikaa. Siksi on hyvä käydä ennen kuin kaappi on tyhjä. Kun meillä alettiin tuntea karheutta kurkussa, alettiin varailemaan seuraavalle viikolle noutopalvelua. Sitä onneksi pystyi säätämään lähempänä noutoa. Syömisiä oli aika hankala miettiä kaksi viikkoa eteenpäin. Mutta tekeväthän jotkut sitä koko ajan kiertävine listoineen.

Hiljaiseen aikaan. Monet kaupat ovat varanneet aikoja riskiryhmien asioinnille. Täällä ne ovat aamun varhaisimpia aikoja. Jos ei kuulu riskiryhmään, ei pidä kaupassa silloin käydä. Muutenkin on hyvä vältellä ruuhkaisia aikoja. Pysyy turvaväli paremmin ja hyllyt on ehditty varmemmin täyttää. Tosin nyt on vaikea sanoa, milloin on ruuhkainen aika. Käyttäytyminen on erilaista kuin normaalisti. Kuitenkin tietyt viikonpäivät ovat varmasti vilkkaampia kuin muut. Perjantaina valmistaudutaan viikonloppuun ja maanantaina viikkoon. Jos huomaat jonkin ajan ruuhkaiseksi, yritä seuraavalla kerralla eri aikaa.

Määrätietoisesti. Nyt kaupassa ei ole suotavaa haahuilla, näpläillä ja ihmetellä. Valmis kauppalista auttaa nyt. Meillä minä olen hoitanut pääsääntöisesti ruokakauppareissut vanhimman lapsen syntymästä alkaen. Ensin ei ollut toista lähtijää ja myöhemminkin isän oli jotenkin helpompi irtautua vauva-arjesta. Sitten siitä alkoi muodostua perheen äidin hengähdyshetki ja siksi lapsetkin ovat päässeet usein kauppaan. Mikä hengähdyshetki se olisi, jos lapset jäisivät kotiin? Tämän opiskelun vuoksi hallitsen hyvin muutaman vakiokaupan layoutin. Kauppalista kirjoitetaan asioimisjärjestykseen. Jos joku muu on kirjoittanut listan, käännän sen päässäni asioimisjärjestykseen. Ei tarvitse vaellella. Ja kun ottaa lasten makuun vakiintuneita tuotteita, ei tarvitse paljoa arpoa. Tosin yllättävän vaikea on valikoida hedelmiä nyt ennen koskettamista. Välillä on täytynyt jotain vaihtaa vielä koskettamisen jälkeen. Pitää koittaa kuitenkin olla maistelematta.

Puhtaasti. Käsien pesu saippualla ennen kauppaan lähtemistä kuuluu nyt hyviin varotoimiin. Takin taskut jaetaan lähtiessä puhtaisiin ja likaisiin. Puhtaissa taskuissa on nenäliinoja, käsidesiä, desinfiointipyyhkeitä, kortit ja avaimet. Autosta kärryille mennessä kädet vielä desinfioidaan. Pyyhkeellä voi pyyhkiä myös kauppakärryn kahvat. Käytetty pyyhe menee likaiseen taskuun tai roskiin. Kauppaan paljain käsin. Silloin tietää mitä koskee. Nenään ei kosketa. Eikä kasvoihin. Ei likaiseen taskuun. Punnitessa tuotteiden numeroa painetaan rystysellä tai nikamalla – ei etusormella. Tuo punnituspaikka kun on kokoamispaikan erityiskokoaja. Niitä kaikki sormet tökkivät. Samanlainen piste on kassoilla. Siellä tunnusluku painellaan nenäliinan läpi ja liina likaiseen taskuun. Pakkaamisen jälkeen käsidesiä käsiin ja nyt pullo likaiseen taskuun odottamaan myöhempää. Näin avaimiin ja autoon pääsee vähemmän pöpö-osastoa. Kotona kädet pestään vielä saippualla. Toki, jokainen ostos voi teoriassa olla kontaminoitunut. Mutta ei mikään mielenterveys riitä sen ajattelemiseen ja voima saatikka taito hoitamiseen. Ensisijaisesti kaupassa käydessä yritän ajatella, etten levittäisi mahdollista virusta muihin. Tietenkin hyvä jos samalla voin estää sitä leviämästä omaan kotiini.

Corona ei tykkää saippuasta eikä vahvasta alkoholista. Siksi meidän on hyvä tykätä molemmista.

Joku voisi kaiken jälkeen sanoa, että tuurilla ne laivatkin seilaa. Kristitty muistaa pyhää kastettaan ja siunaa kauppaan lähtiessäänkin itsensä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Mutta ei siltikään sentään tee typeryyksiä ja koettele turhaan Jumalaansa.

Vähätartuntaisia kauppareissuja!

Ymmärrän tilaus- ja kuljetuspalveluiden ongelmat kapasiteetin kanssa. Meillä viikon tuotteet veivät jo melkoisen siivun lokeroista. Hyvä puoli noutopalvelussa oli hinnan edullisuus kotiinkuljetukseen verrattuna.

68# Koronan tyhjentämällä koululla

Lumikki kurkisti ulos ikkunasta ja huusi: ”mene tiehesi! En saa päästää ketään sisään!”   ”Mutta voit kai sinä kuitenkin katsella tavaroitani!” sanoi eukko ja näytti myrkyllistä kampaa ikkunasta ihmettelevälle tytölle. Lumikki ihastui kampaan niin perin pohjin, että Hän unohti kääpiöitten varoitukset ja avasi oven. Kun he olivat sopineet hinnasta, eukko sanoi: ”Annahan kun kampaan tukkasi oikein kauniiksi!” Lumikki ei epäillyt mitään, vaan meni eukon luo kammattavaksi. Mutta tuskin eukko oli koskettanut Lumikin hiuksia kammallaan, kun myrkky alkoi vaikuttaa…

(Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Grimmin veljesten saduista.)

Viimeisenä käsien pesu saippualla ja ulkovaatteet päälle. Ovi avautuu ja jostain läheltä kuuluu hälytysajoneuvojen ääni. Yhdessä vaakasuoraan tulevan jäisen lumen kanssa alleviivaavat täydellisesti poikkeusaikojen alkaneen. Parin käännöksen jälkeen tulee näkyviin tutuksi tullut rakennustyömaa. Purkujätettä siirtävä kaivinkonemies on tullut töihin. Muutamia toisen asteen opiskelijoita liikkuu lähistöllä. Parkkipaikat ovat tyhjät. Samoin tupakkakulmaukset. Jonnekin ovat jääneet pitämään etäisyyttä. Oman koulun pihalla odottaa kaksi polkupyörää. Yleensä puolen päivän aikaan telineet ovat täynnä. Autoja on parhaiden parkkipaikkojen täydeltä. Viereisen rukoushuoneen lainaparkit ovat typötyhjät. Tarkoittaa henkilökunnan olevan koululla. Muut ovat poissa.

Keskipäivän ruuhkan sijasta ruokalassa näyttää vallitsevan tyhjyys. Ovetkin ovat kiinni. Kahvilan edessä ei ole jonoa. Aulan pöydissä on ainoastaan ruokalan henkilökuntaa kahvilla. Kuinahan monennella näin hiipuvan päivän keskellä? Portaiden viereisen oleiluportaat ovat tyhjät. Istuintyynyjä ei ole levitetty viikonlopun siivouksen jäljeltä. Yläkerran kirjastossa joku henkilökuntaan kuuluva kulkee hyllyjen ja kärryn välissä. Kirjaston on luvattu pysyvän auki, vaikka ovet ovatkin kiinni. Vahtimestarille soittamalla pääsee kuulemma käyttämään lainaisautomaatteja. Kirjaston henkilökunta palvelee tarvittaessa puhelimen ja sähköpostin välityksellä.

Käytävät ovat tyhjät. Ruokalan väen kahvipuheet hälisevät vähän taustalla. Muuten syvä hiljaisuus huokuu vastaan käytävistä ja työtiloista. Ei ketään. Kuinka pitkään aikaan? Materiaalin hakemiseen käytetyt koneet ovat kiinni. Kävelen yhdelle. Hetken mietin ja painan virtanappia. Kädet täytyy desinfioida lähtiessä. Konetta availlessa sairaanhoitajaopiskelija asettuu aseptiseen mielialaan. Kädet eivät vaella. Puhelimeen voi koskea. Eivät näprää tukkaa, korvallisia, saatikka nenää ja suupieliä. Eivät ainakaan ennen turvallista tilaa ja puhdistautumista. Paljon tästä on kuultu mutta vaikeaa se on. Viikonlopun apteekkireissulla oli jonoa. Reseptilääkkeiden saamista odotellessa ehti seurata asiakkaita. Kun näki yhden, näki minuutissa kymmenen muuta. Sormet nenällä, sieraimia pyyhkimässä tai silmäkulmaa hinkkaamassa. Sitten vielä naureskellaan käsienpesuohjeille.

Kuitenkin joku on ollut koululla. Koneiden vieressä on kyniä ja muistilappua. Toisessa vakuutellaan kauniilla käsialalla lukijan olevan maailman paras. Kutakuinkin yhtä kauniisti joku on lisännyt alle: ”Itse oot!” Toisessa lapussa kankeampi käsiala kertaa: ”Corona was here! Wash your hands and buy some toiletpaper!” 

Jo edellisellä viikolla oli kerrottu koulun siirtymisestä toistaiseksi etäopetukseen. Siihen valtioneuvoston tiedotustilaisuus ei tuonut muutosta. Pitkin viikonloppua oli tihkunut tietoa etätehtävistä, skypetunneista ja joidenkin tuntien siirtämisestä syyslukukaudelle. Taitopajatuntien kohtaloa jännitettiin whatsappissa kovasti. Maanantain kokouksessa opettajat olivat päättäneet jatkaa taitopajatuntien pitämistä. Tietenkin jo tutuksi tullein ei oireisena tunnille -ohjeilla. Tiistaihin mennessä tuli tieto niidenkin perumisesta toistaiseksi. 

Koulun ohjeissa välttämätön opetus ilmoitettiin järjestettäväksi. Valmistumiseen vaadittavat kypsyysnäytteet mainittiin nimenomaan tähän ryhmään kuuluviksi. Muuta välttämätöntä opetusta ei nimetty. Valtioneuvoston maanantaina ilmoittamat toimet kestävät tällä tietoa täsmälleen harjoittelumme alkamiseen asti. Kolme taitopajaa odottaisi kalenterissa ennen sitä. Voi tietenkin olla, että harjoittelut siirretään myöhemmäksi. Kovasti toivoisin saavani nuo kolme kertaa käytännön oppia ennen kentälle joutumista. Niistä tulisikin vuoden jäätävimmät tunnit. Luokan ilma on tunnetusti huonoa ja saattaa tunnetusti aiheuttaa niistämisen tarvetta, yskää tai aivastelua. Mutta kuka nykyisissä oloissa uskaltaisi niin tehdä?

Hyllystä löysin vanhan tuttavan. Tämän kirjan kanssa hain aikoinaan epäonnistuneesti yleisen historian opintoihin. Ajankohtaisuudesta huolimatta William H. MC Neill jäi nyt hyllyyn.

Seuraavat läsnäoloa vaativat tunnit saattavat odottaa pahimmassa tapauksessa vasta syyskaudella. Mutta koulu pyörii kuitenkin. Tulinkin kirjastoon juuri etätehtäviä varten. Jo ennen poikkeustoimia oli Gerontologisen (ikääntyneiden) hoitotyön kurssilla julkaistu kotiesseen kysymykset. Päätin hiipiä kirjastoon keräilemään kirjoja ennen ovien sulkeutumista. 

Eiköhän näillä saa pohdittua muistisairaan hoitoa. Materiaalia suurempi ongelma tulee olemaan kotiin jääneiden lapsien kanssa arjen rytmittäminen. Kouluhetkiä ja ulkoilua luvassa. onneksi ei ole lokakuu!

Keräsin tarpeelliset kirjat ja vähän muutakin, lainasin automaatilla, pakkasin ja suuntasin viereiselle seinäpumpulle tekemään sen, mitä käsille on näinä aikoina tehtävä. Enhän halua olla tieten tahtoen olla sadun eukko, joka toimittaa aivan viattoman kamman tavoin myrkkyä jonkun ikääntyneen Lumikin luokse. Ja toisin kuin sadussa – tosielämässä kampaa toimii, vaikka se kulkisi ensin harmittomasti seitsemän kääpiönkin käsien kautta. Ja Lumikkeja tässä maassa riittää.

Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan: kirjojen pinnat, laukku ja vetoketjut saattoivat pois lähtiessä olla saastuneet… Siksi on tärkeää miettiä, miten ei tartuta muita.

Päätin ottaa myös vähän enemmän selville, miten tämä yhteiskunta toimii.

Mitä tartuntakäyrän loiventaminen on? Miksi meitä kehoitetaan pitämään välimatkaa?

67# Vieraana koronasiivessä

S: Varjele meitä, laupias Herra Jumala. L: perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista…

Olin varautunut johtamaan paaston ajan vakiintuneeseen tapaan tämän vanhan kirkkorukouksen sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kieltämättä nämä säkeet nousivat mieleen, kun jumalanpalveluksen sijaan lähestyinkin koronasiiven ovikelloa. Taskussa kulkivat mukana Kela-kortti ja pari yksittäispakattua alkoholilappua lääkelaatikosta. Sylissä tuli mukana tulikuuma leikki-ikäinen. Mielessä ehti vilahtaa ajatus muista ovikelloa painaneista sormista. Päässä jyskytti valvottu yö. Muutaman minuutin odottelun jälkeen oven tuli avaamaan maskiin ja hansikkaisiin pukeutunut hoitaja.  – ”Tästä sitten reilusti käsidesiä ja maskit molemmille.” Olimme tulleet Koronasiipeen.

Koronasiipi on ehkä vähän ylimitoitettu ilmaus. Kuitenkin vahvistui jo yöllä hankittu mielikuva terveydenhuollon siirtymisestä poikkeustilaan. Olin ollut sopivasti loppuviikon vapailla koulusta. Siinä ajassa jokin tauti ehti kaataa pienen petiinsä. Sairaanhoidon ohessa yritin myös valmistautua tuuraamaan sunnuntaina omaa sijaistani. Lopulta sain sunnuntaiaamuna soittaa sijaisen tuuraamaan itseäni. 

Hieman epävarmoin ajatuksin lähestyin muutenkin pyhäpäivän tehtäviä. Poikkeuksellisen Korona-tilanteenkin unohtaen tuntui arveluttavalta ajatus lähteä ihmisten ilmoille kuumetautisesta kodista. Ehkä hyvän käytännön mukaan olisi kättelemättä, hajuraolla ja omien käsien tarkkailulla kaikki onnistunut. Kuitenkin sunnuntain vastaisena yönä pääsin tästä sisäisestä kamppailusta. Pikku ihminen alkoi jo alkuyöstä haroa korvaansa ja itkeä sattumistaan. Lääkkeillä pahin terä aina helpotti mutta yllättävän pian kipu alkoi taas herätellä unen läpi. Tunti kuin koko yö olisi mennyt 10-15 minuutin unen ja kivun sykleissä. Vasta aamukuudelta väsymyksen ja lääkkeiden yhteisvaikutus tuuditti rauhalliseen uneen. Silloin zombivaiheeseen päässyt isä alkoi toimeen.

Yön aikana selvitellessäni olin ehtinyt huomata, että juuri perjantaina terveydenhuolto oli asetettu poikkeustilaan. Neuvolat kiinni. Ainoastaan pienet vauvat ja raskaana olevat hoidetaan. Poliklinikat kiinni. Vain kiireelliset tapaukset hoidetaan. Terveysasemat suljettu. Häivähdyksen verran koin sympatiaa niitä kohtaan, jotka elävät arjessa ilman länsimaisia terveyspalveluita. Potilaan herättyä levollisilta aamu-uniltaan uuteen itkuun, otin aamulämmön ja nappasin puhelin kouraan.

Selvästi oli varauduttu sekä resurssien kohdentamiseen, että tartuntojen leviämisen estämiseen. Kuitenkin lastenpäivystys näytti olevan toiminnassa. Samalla se toimi varta vasten perustetun Korona-numeron yöllisenä varayhteytenä pienien potilaiden osalta. Siitäköhän syystä tällä kertaa sinne sai jonottaa? Meidän harvoissa tarpeissamme juuri tuo numero on vastannut hyvin nopeasti. Onnistuin saamaan ajan juuri jumalanpalveluksen alkamisaikaan. Olin jo parin tuntia aiemmin keskeyttänyt sijaiseni rennon vapaapäivän aamun ja ilmoittanut tilanteesta. Olimme toki mahdollisuudesta aiemminkin puhuneet. Otti asian ymmärtävästi. Perheellinen mies. Olivat kuitenkin menossa jumalanpalvelukseen. Lähetin kaikki kirjoittamani ja kiitin ymmärryksestä.

Lääkärinajan lisäksi sain päivystysnumerosta muutamat ohjeet. Sisäänkäynti olikin kuulemma eri kuin tavallisesti. Ovi olisi lukossa. Sisään piti saapua ovikelloa painaen. Käsidesiä piti varautua käyttämään ihan huolella.  – “Ei mitään syytä paniikkiin mutta kuitenkin.” Juuri tällaisista lauseista voi kai päätellä, että joku voisi vähän panikoitua. Melkein tokaisin, että olen luterilainen pastori ja sairaanhoitajaopiskelija. Sillä yhdistelmällä on vaikea panikoitua tällaisissa asioissa. Tyydyin kuitenkin vain kiittämään. Varmasti joku toinen jonotti samaan numeroon.

Mitä odotin ovikellon takaa? Tuntematon uhka elokuvan kaltaista kaaosta? Hoitopaikkaa, jossa sairaat yskivät toistensa päälle? Telttaa, jossa paareja asetellaan pitkin lattioita sänkyjen loppuessa?  No en oikeastaan. Maalaiskaupungissa kaikkialla on hiljaista. Eikä tämä ollut edes se virallinen Koronasiipi. Sellainen löytyi vielä toisen sisäänkäynnin luota. Ei näkynyt jonoa sielläkään. Tämä oli minikoronasiipi. Varmuuden vuoksi myös lastenpäivystys oli jaettu kahtia. Tälle ovelle saapuivat kaikki, joilla on infektio-oireita. Vara ei venettä kaada, sanoo vanha kansa. Varhain sunnuntaiaamuna olimme ainoat koko siivessä. Kaikesta näkyi järjestelyjen uutuus. Ovikello oli teipattu kiinni oveen, eikä sen ääni kuulemma oikein kuulu kansliaan. Tarkoitus on kuulemma siirtää kansliaa pian lähemmäksi. Kaappeja oli teippailtu kiinni ja tarpeelliset välineet oli sijoiteltu pöydille. Vähän selitellen annettiin ohjeita. Vakuutin ymmärtäväni hyvin syyn järjestelyihin.

Käsidesiä käytettiin ja maskeja soviteltiin. Hoitaja ja myöhemmin lääkäri puhuivat kaiken aikaa myös maskiensa takaa. Kaikki tapahtui rauhassa ja lämpimässä hengessä. Vain pienet yksityiskohdat erottivat käynnin arkisesta lääkärireissusta. Päivystyspakkauksena saadun tuhdimman kipulääkkeen kaveriksi löytyi täsmälleen pienen potilaan toivomaa väriä oleva pillimehu. Yllättävän vaikea juottaa aseptisesti. Mutta eri pakkauksia avatessa oppii näköjään avaamaan myös pillimehun imupilliin koskematta. Diagnoosit tehtiin ja reseptit kirjoitettiin. Ohi mennen kysyttiin mahdollisista ulkomaan matkoista. Olisiko erilainen vastaus saanut aikaan erilaisia toimia? Se jäi nyt selvittämättä. Pois lähtiessä maskit hyvästeltiin roskikseen ja isän käsien avulla pienet kädet siveltiin desinfiointiaineella. Eteisessä tuli vastaan seuraava potilas ja uusi hoitaja.

Mainio ensiapu!

Kamppailu nykyistä virusta vastaan tuskin on vielä saavuttanut huippuaan. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuitenkin tarkastuskäynti terveydenhuoltomme etulinjassa synnytti sisälläni kiitollisia tunteita. Samaan aikaan kun monia pyydetään jäämään kotiin, toimii terveydenhuolto näin suppean katsauksen perusteella suomalaisen rauhallisesti ja perusteellisesti. Resursseja kohdennetaan ja toimintaa tehostetaan. Samaan aikaan terveydenhoitoalan työntekijät eivät voi jäädä etätöihin. Heitä kutsutaan etulinjaan. Heiltä saatetaan kysyä lähiaikoina poikkeuksellista venymistä ja taitoa. Me pikkupotilaan kanssa yritämme tehdä osamme. Otamme lääkkeet ohjeen mukaan ja yritämme pysyä poissa päivystyksestä tulevat viikot. Miten sinä voisit helpottaa terveydenhuollon taakkaa? Miten voisit hidastaa viruksen leviämistä? Ketä voisit kiittää? Kun kotirintama kestää, on etulinjassakin helpompi olla.

66# Vainajan hoitotyö

– Kuinka moni on nähnyt vainajan? 

Sata vuotta sitten jokainen olisi nostanut käden. Sata vuotta sitten sairaanhoitajakoulussa ei varmaan olisi moista edes kysytty. Silloin elettiin vielä maailmassa, jossa laajojen rokotusohjelmien vaikutukset eivät olleet vielä saavuttaneet nykyistä tasoaan. Vaikka monet rokkotaudit oli jo hävitetty, riehuivat toiset taudit yhä vapaina. Polio, tuberkuloosi ja vaikkapa kurkkumätä kiersivät siellä täällä. Suvuissa ei tarvitse kaivaa kovin pitkälle, että löytyy tarinoita kotiseuduilla tyhjentyneistä taloista ja pienentyneistä perheistä. Sata vuotta sitten espanjantauti toi oman lisänsä aikalaisten kokemusmaailmaan. Kuolema oli ei jokapäiväinen, mutta kuitenkin varsin usein tavattu vieras.

Nykyään asia on toisin. Hyvä niin. Ainakin meillä Suomessa ja laajasti kehittyneessä maailmassa kuolemaa ja kuolleita ei juuri nähdä. Kotona kuollaan vain poikkeustapauksissa. Muuten ollaan erilaisissa laitoksissa. Vainajaa ei pestä vanhan kansan tapaan omassa saunassa eikä säilytetä riihessä tai kellarissa. Usein joku toinen hoitaa kaikki nämä vaiheet. Samaan aikaan eliniän odote on korkea. Se tarkoittaa, että kuolema on siirtynyt korkeisiin ikävuosiin. Kaikki muu nähdään poikkeuksena. Jonakin sellaisena, jota ihan syystä ei osaa odottaa lähelleen osuvaksi. Ei ole ollenkaan huono asia, että kuolema ei ole osa arkitodellisuuttamme. Samalla sen katoaminen piiloon ja pimentoon on tuonut mukanaan erilaisen ongelman. Kun harjoitusta on vaikea saada, on kuolemaan vaikeampi suhtautua, kun se sitten jossain näyttäytyy. Kuolema on muutamien erikoisammattilaisten ja elämässään poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneiden tuttava. Pakko myöntää. En minäkään ole kuoleman kanssa ollut tekemisissä. En muuten kuin työn puolesta. 

Oli siis alkamassa vainajan hoitotyön tai vainajan laiton tunti. Vastauksena opettajan kysymykseen melkein kaikkien kädet kuitenkin nousivat. Oliko kyse pienryhmän sisäisestä sattumasta vai alalle hakeutumisen salaisista taustatekijöistä? Toki mukana oli työelämässä toimineita lähihoitajia. Osalle tunti ei sisältänyt mitään uutta asiaa.

Vainajan hoitotyö on teknisesti helppo toimenpide. Se opetellaan näin ensimmäisenä vuonna ennen harjoittelua. Nimensä mukaisesti tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, jotka tehdään potilaan kuoltua. Vaikka nytkin puhuttiin väistämättä hieman kuolemaa edeltävästä hoidosta, opetetaan tämä paljon vaativampi hoitotyön osa-alue vasta myöhemmin. 

Rauha ja kunnioitus olivat tunnin pääteemoja. Tämä korostui sekä kuolevan että vainajan hoidon suhteen. Yhden hengen huone – aina. Omaisten mahdollisuus yöpyä huoneessa. Lisätyövoiman kutsuminen töihin, että kuolevan luona voidaan olla. Hoitotyön ohjeena meille annettiin teesi: kenenkään ei tarvitse kuolla yksin.

Mutta tässä vaiheessa saatiin ryhmämme hiljaiseksi. Tai ainakin olisi riski saada luokka hiljaiseksi, jos paikalla ei olisi ollut pastorin kenkiä kuluttanut opiskelija. Yhtenä ohjeistettuna toimenpiteenä oli henkisen tai hengellisen avun tarjoaminen kuolevalle tai omaiselle. Tähän kuului psykologin, pastorin tai muun hengellisen henkilön paikalle kutsuminen. Ohjeen mukaan tämän mahdollisuuden tarjoaminen kuuluu hoitajalle, koska aina tätä mahdollisuutta ei muuten tiedetä tai muisteta. Samoin tässä vaiheessa ohjeena on tuoda huoneeseen virsikirja ja Raamattu. Paitsi jos tiedetään potilaan vakaumuksen olevan kristillisen uskon vastainen. Jälkikäteen lähihoitajamme totesivat tämän olevan usein toisinpäin. Kirjat tuodaan, jos tiedetään potilaalla olevan kristillinen vakaumus. Ryhmän hiljentäminen tapahtui kysymyksillä: Mitä te sitten lukisitte sieltä Raamatusta? Mitä te laulaisitte sieltä virsikirjasta? Tapani mukaisesti en tässäkään rynnännyt vastaamaan opettajan kysymyksiin mutta vanhalla ammattitaidolla annoin sitten muutaman ehdotuksen. Kristillisen vakaumuksen omaavalle ehdotin laulettavaksi virttä 243. Vaikka ensimmäisen säkeistön sanat voivat tuntua kurjilta, on virren kokonaiskertomus huima! Samaan tilanteeseen ehdotin luettavaksi Johanneksen evankeliumin luvusta 11 jakeesta 25 eteenpäin. Ylipäätään totesimme, että mikä tahansa tuttu virsi tai luettava kohta on sopiva. 

Ruokapöydässä puhuimme myöhemmin, että tämä lukemisen saatikka laulamisen vaatimus hoitajalle on aika suuri. Tässä kohtaa eletään murroksessa, jossa menneestä käsin on helppo nähdä mistä tämä hoitotyön kristillinen perinne tulee. Samaan aikaan voi nähdä, että se on monella tapaa myös mennyttä. Kaukana ovat nykyaikaisen sairaanhoitotyön alut diakonissalaitoksissa ja muissa kristillisissä sairaaloissa. Edelleen Diak kouluttaa diakonisen hoitotyön sairaanhoitajia mutta taitaa suurella osalle hoitajista hengellinen näkökulma olla kaukainen. Lohdutin ruokapöydässä ryhmäläisiä sanomalle, että todennäköisesti jos omaiset haluavat jotain laulettavan tai luettavan, he tekevät sen itse tai ovat kutsuneet paikalle jonkun omasta seurakunnastaan. Toinen hyvä vaihtoehto, jonka opettajakin mainitsi, on kutsua paikalle toinen hoitaja. Sellaisen, jolle kyseiset kirjat ovat tutumpia. Samalla varovasti motivoin valmistautumaan tilanteen varalle, jossa omaisia ei ole paikalla ja kuoleva pyytää lukemaan tai laulamaan jotakin. Joskus vuorossa ei ole ketään toista. 

Tarvikkeiden keräilyn vähentämiseksi hoitotyössä on kaikenlaisia valmiita pakkauksia. Miksipä ei siis tällaistakin.

Puhuttuamme tunnilla teoriat lävitse, kävimme käytännön harjoitukseen. Käytettävissä on Exitus-setti. Eli kuolema-pakkaus. Niitä löytyi koulun kaapistakin juuri oikea määrä. Moneen kertaan käytettyjä mutta oikeat artikkelit yhä sisältäviä. Puimme luokkamme nukkemaisille vainajille kertakäyttöpaidan, varmistimme eri keinoin kasvojen, silmien ja raajojen asettumisen siisteihin asentoihin. Lopuksi päälle asetettiin lakana, johon jälleen voidaan taitella ristinmuotoiset taitokset. Mahdollisuuksien mukaan omaisia voidaan kutsua mukaan tekemään näitä toimenpiteitä mutta siitä vastaa aina kaksi hoitajaa. Omaiselle osallistuminen voi olla henkisesti hoitava ja arvokas kokemus. Me olimme ihan tyytyväisiä siitä, että tämänkin sai kerran tehdä ilman oikeaa vainajaa ja varsinkin ilman sitä oikeaa omaista. Se tulee vaatimaan enemmän kuin tämän päivän tunnit. Teknisesti helppo. Henkisesti vaatii totuttelua.

Merkki menneestä maailmasta? Vai yhä kelvollinen välittämään toivoa viimeisen vihollisen edessä? Suurin osa meistä tullaan peittelemään näin (ristillä tai ilman) ennen kylmiöön siirtämistä.

Tiet kaikki kerran kulkee
porteille kirkkomaan,
ja hauta meidät sulkee
kätköönsä ajallaan.
Myös kädet uutterimmat
on kerran vaipuneet,
vain tuhkaa loistavimmat

on maineen seppeleet.

Vaan Herran seurakunta
ei heitä toivoaan,
on sille kuolo unta,
se kiittää surussaan.
Se tietää Vapahtajan
jo nousseen kuolleista.
Hän valmistanut majan
on meille taivaassa.

On maasta meidät luonut
Jumala jokaisen
ja Kristuksessa tuonut
jo uuden luomisen.
Kun täyttymystä ajan
soi taivaan pasuuna,
saa henki jälleen majan
kirkkaassa ruumiissa.


Iloita itkeissäänkin
toivossa sydän saa,
kun hautaan syvimpäänkin
jo aamu sarastaa.
Siis luota voimaan Herran
ja kiitä armoaan.
Tie haudan päättyy kerran
ikuiseen kunniaan.

VK 243