60# Small talk ja kädet genitaaleilla

On se ilmoja pidellyt. Todellakin. Usein kuulee meidän suomalaisten olevan huonoja pienessä jutustelussa eli small talkissa. Erityisen vaikeaksi säästä puhuminen menee, kun se on tehtävä käsi vieraan ihmisen sukuelimillä.

Nukkejen käyttö harjoituksissa aiheuttaa omat ongelmansa. Ne eivät tarjoa aivan aitoa potilaskokemusta. Niiden raajat saattavat myös irrota huolimattomassa käsittelyssä. Tässä “Anne” odottaa toimenpidettä asianmukaisesti peitettynä.

On selvää, ettei teoria ja käytäntö aina kohtaa. Koulussa opetetaan aina välillä asioita ja käytäntöjä, joiden mukaan työelämässä ei toimita. Näin tunnustavat monet opettajamme. Samaa todistavat työelämässä ollevat lähihoitajamme. Kuitenkin välillä tulee vastaan niitä tilanteita, joita ei kerta kaikkiaan opeteta. Joskus kirjoista ei löydy mitään vinkkiä ja käytännön harjoituksissa asia ohitetaan ihan täysin. Kenties oikea vastaus löytyy sieltä kentän kokemuksesta. Tällainen yksityiskohta löytyi virtsateiden katetrointia opiskellessa.

Virtsateiden katetrointi ei ole toimenpiteenä se opiskelijoiden suurinta kiinnostusta nauttiva. Kuitenkin toimenpiteenä se on paitsi vaativa, myös äärimmäisen tarpeellinen. Katetrointi on toimenpide, joka suoritetaan henkilön ollessa kykenemätön virtsaamaan itsenäisesti. Virtsarakkoon asetetaan eli työnnetään luonnollista reittiä pitkin katetriputki, jota pitkin virtsa pääsee valumaan. Vaihtoehtoina ovat kertakatetrointi tai kestokatetrointi. Kertasuoritusta ihmiset voivat opastuksen jälkeen sujuvasti hoitaa myös itsenäisesti kotona. Silloin ohut putki poistetaan joka tyhjennyksen jälkeen. Kestokatetroinnissa putki asennetaan kiinteästi paikalleen ja liitetään keräyspussiin, johon virtsa pääsee valumaan. Tietenkin tämä putki pitää säännöllisesti vaihtaa, koska infektioriski on olemassa. 

Toimenpide on hyvin tarpeellinen. Yritä itse olla käymättä vessassa vuorokauden ajan. Jos senkään jälkeen käynti ei yksinkertaisesti ole mahdollinen, on helppo iloita tästä avustetusta rakon tyhjennyksestä. 

Tarpeellisuus ei tietenkään tee toimenpiteestä erityisen pidettyä. Voin kuvitella, ettei se kaikkein mukavin ole potilaankaan näkökulmasta. Kontakti on varsin intiimi. Kenties juuri potilaan motivoimista varten meille näytettiin teoriatunnilla video siitä ainoasta toisenlaisesta vaihtoehdosta. Yleensä halutaan tunkeutua rakkoon siis luonnollista reittiä pitkin. Se tarkoittaa virtsaputkea. Toinen vaihtoehto on epäluonnollinen reitti. Videolta todistimme periaatteessa saman toimenpiteen suorittamista vatsan peitteiden lävitse. Välineitä ja vaiheita oli tietenkin paljon enemmän kuin virtsaputkea pitkin edetessä. Ilman omakohtaista kokemusta voin kertoa, ettei tuo vatsan lävistäminen näyttänyt ollenkaan hyvältä vaihtoehdolta. Kannattaa suostua katetrointiin auliisti, jos se todetaan tarpeelliseksi. 

Toimenpide on teknisesti varsin yksinkertainen. Kuitenkin se on samalla hyvin haastava. Näin opettaja meitä motivoi. Katetrointi on hyvin vaikea suorittaa hyvin. Tulehdusriski nimittäin on huomattava, kun muodostetaan yhteys rakon sisäpuolelle. Parin kanssa harjoitellessa päästiin opettelemaan taas steriilien välineiden käyttöä ja niiden puhtauden varjelua. Oli välttämätöntä jatkuvasti keskustella. Mitä nyt tehdään, minne laitetaan, mihin avustaja koskee tai on koskenut. Tuskin kukaan toivoo saavansa ylimääräistä tulehdusta. Siksi opettaja oli herkkä huomauttamaan epäpuhtaista kontakteista. Ei ilkeyttään mutta jotta oppisimme kiinnittämään huomiota asiaan.

Mutta mitä ei siis opetettu? Ohjeiden mukaan työpari jakautuu varsinaiseen katetroijaan ja avustajaan. Katetroijalla on steriilit hansikkaat ja hänen kätensä ovat siis oleelliset infektio estämisessä. Alkuvalmisteluiden jälkeen katetroiva hoitaja tarttuu sukupuolesta riippuen potilaan penikseen tai isoihin häpyhuuliin niitä levittäen. Tätä otetta ei saa irrottaa ennen kuin kaikki on valmista. Tämä vaatii ensimmäisillä kerroilla henkistä kestävyyttä. Kuulema myöhemminkin huomattavaa sormien ja käden lihasten kestävyyttä. Tämä ote säilyttäen suoritetaan viimeiset pesut, annetaan puudutus ja suoritetaan varsinainen katetrin asettaminen. Avustaja ojentaa kaiken aikaa välineitä steriilien pakkausten avulla katetroivan hoitajan vapaaseen ja yhä puhtaaseen käteen. Tämä tarkka perityöskentely oli ilman muuta harjoituksen parasta antia.

Toimenpidettä ei tietenkään tule suorittaa ilman puudutusta. Puudutusaine toimii samalla liukasteena. Miehille puudutetta laitetaan enemmän, koska virtsaputki on pitempi.  Puudutetta voidaan laittaa ruiskulla myös suoraan katetriin mutta enimmäkseen virtsaputkeen. Ja tässä vaiheessa kirja vaikenee. Ohjeena annettin, että puudutusaineen annetaan vaikuttaa parin minuutin ajan. Mutta miten tuosta parista minuutista selvitään? Pari minuuttia pysähtynyttä toimintaa ja odottelua. Vaikkakin sermin tai verhon suojaamana, on potilas paljastettuna hoitajien edessä. Katetroivan hoitajan käsi on kaiken aikaa sukuelimillä. Hyvä aika small talkille? Pitäisikö puhua säästä vai edellisestä viikonlopusta? Voisiko hoitohuoneen katosta löytää asiaa? Hoitajien ammatillisuudesta huolimatta tilanne voi olla erityisesti potilaan näkökulmasta kiusallinen tai vapaammin sanottuna kuumottava. 

Luulen, ettei tätä pysähtynyttä hiljaisuutta oikeasti tapahdu. Harjoituksissa tämä kuitattiin toteamalla, että nyt odotamme pari minuuttia. Oikeasti samaa aikaa voi käyttää selittämällä lyhyesti uudelleen toimenpiteen seuraavat vaiheet. Samoin tässä kohtaa avustava hoitaja alkaa avaamaan katetria eli letkua ja ojentaa sen katetroijalle. Opiskelijoilla tässä kohtaa saattaisi melkein pari minuuttiakin mennä. Kokeneilla hoitajilla tuskin. En tiedä jäädäänkö sitten kellottamaan noita minuutteja. 

Harjoituksessa kiusaantunutta hiljaisuutta ei tullut. Kaikki suoritettiin nukeille. Muuten olisi saattanut varsin moni harkita alan vaihtoa. Meidän parivlajakkomme pääsi suorittamaan tässä samassa yhteydessä myös pienen kirurgisen toimenpiteen. Paikalleen jätettävän kestokatetrin päässä on erillistä kanavaa pitkin täytettävä pallo. Se täytetään nesteellä katetrin paikalleen syöttämisen jälkeen. Näin katetri ankkuroidaan virtsarakon sisälle, eikä se pääse luiskahtamaan omaan tahtiinsa ulos. Tämä pallo on ulkomaisten kielien vaikutuksesta yksinkertaisesti ballonki.

Poiston yhteydessä meidän ballonkimme ei sitten suostunutkaan tyhjentymään. Opettajakaan ei keksinyt syytä moiseen. Yhteen suuntaan kulkeneen nesteen pitäisi tulla myös takaisin. Saimme purkaa ”Kallen” alapään. Se ei suorastaan auttanut mutta erilaisen venyttelyn ja vanuttelun jälkeen saimme ruiskuumme imettyä tuon täyttönesteen. Ei tarvinnut halkaista ”Kallen” virtsaputkea ja ympäröivää kudosta. 

“Kalle” leikkauspöydällä. Valkoinen, virtsarakkoa esittävä, putki on tässä avattu. Parini yrittää houkutella katetria ulos.

Tämä taitopajatunti oli hyvä osoitus siitä, että sairaanhoitaja näkee kaiken ja kokee kaikenlaista. Se vaatii opiskelijalta ammatillista kasvua ja tottumista näkemään ihmiskehon kaikki osat ja toiminnot neutraaleina. Ainakin töissä ollessaan. Opiskelija tarvitsee siihen aikaa ja kokemusta. Mutta kunhan opiskelija alkaa kuoriutumaan ammatilliseen kypsyyteen, ei kenenkään potilaan pidä turhaan arastella hoitajan katsetta tai kosketusta. Hän on kypsä ammattilainen, joka haluaa nähdä vain toimenpiteen ja sen vaatimat asiat. 

Ja tämän kaiken luettuasi, joko uskot että hoitoala vaatii rohkeutta.

VAROITUS! Tässä meille näytetty video vatsan peitteiden läpi menevällä vaihtoehdolla. Ei herkille mutta hyvinkin niille jotka haluavat puntaroida soveltumistaan alalle.

56# Toukkahoitaja

Mihin haluaisit suuntautua? Minkälaisissa töissä voisit nähdä itsesi? Mikä työ kiinnostaa? Opettajat auttavat meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita jo vähän haaveilemaan tulevasta. Tätä tapahtuu hops-keskusteluissa ja vähän tuntien lomassakin. Me opiskelijat kyselemme sitä toisiltamme joskus. Vähän aikaa sitten vastaan tuli kaikkein eksoottisin vaihtoehto: toukkahoitaja!

Olemme käsitelleet haavoja ja niiden hoitoa. Itsenäinen kurssi ja siihen liittyvä koe piti suorittaa tammikuun aikana. Palautuspäivän jälkeen haavanhoitoa käsiteltiin tunnilla ja siihen liittyen jaettiin useiden hyödyllisten nettisivujen osoitteet. Osa sivuista esitteli haavojen luokitteluun liittyvää asiaa. Toiset esittelivät haavanhoitotuotteita ja niiden käyttöä. Kätevästi oman yrityksensä tuotteita esiteltiin. Samalla päästiin kurkkimaan tietenkin erilaisia haavoja. 

Itse koin pienen aikamatkan yli viidentoistavuoden taakse. Olin juuri muuttanut opiskelemaan. Yhtenä tavarana muuttokuormassa oli veljeni vanha tietokone. Hän ei ollut muistanut tai viitsinyt poistaa kovalevyltä jotakin oman opiskelualansa tietokantaa. Siihen aikaan tietokannat piti siirtää koneelle. Eipä konekaan ollut kovin helposti siirrettävä. Aina joskus aikaa tuhlatessani klikkailin sieltä auki kuvapankin. vastaan tuli haavoja, ihottumia, rupia ja aivan kaikkea, mitä opetuskäyttöön voidaan lääketieteen ammattilaisille syöttää. Aina välillä noiden kuvien katselu tuntui urotyöltä. Nyt katsellut haavat eivät tuntuneet missään. Toki välillä on saanut nähdä haavoja ihan tosielämässäkin. Mutta ehkä nuo menneisyyden kuvamaratonit tappoivat jotain inhoa pois. Tuskin kovin pahalta tulee tuntumaan myöskään tuleva haavojen hoidon taitopaja. En tiedä simuloidaanko siellä hajua. Se voi olla näköä hankalampi asia.

Haavoja käsittelevän tunnin loppupuolella tuli vastaan kuitenkin jotain ylimääräisen nielaisemisen arvoista. Luulen muutamankin harkinneen tradenomiksi hakeutumista. Tutustuimme lyhyesti toukkahoitoon. Nam nam.

Kuva: Wikimedia Commons

Ehkä olet nähnyt elokuvissa toukkia asetettavan haavoihin. En tiedä, miten ensimmäinen viisas on osannut toukat paikalleen asettaa ja ne hyödyllisiksi havaita. Ehkä vapaana vaeltavat toukat ovat tehneet jotakin muutakin mutta niiden hyödyllinen tehtävä on ollut kuolleen kudoksen ja bakteerikasvuston poistaminen. Tätä samaa tehdään nykyäänkin. Usein kuitenkin muilla keinoilla. Haavan hoito ja tämä kudosten rapsuttelu on yksi pian hallitsemistamme taidoista.

 Lähivuosikymmeninä toukat ovat kuitenkin tehneet paluun. Toukat paitsi poistavat haitallista kudosta, myös vaikuttavat antibakteerisesti. Vaikutus perustuu toukkien ruuansulatukseen eli ilmeisesti sylkeen. Sylki tappaa bakteereita. Toisaalta toukat syövät bakteereja sisältävää kudosta ja niin vähentävät tulehdusta. 

Voitko kuvitella toukkahoitajan. Hän on se hiljainen mutta ystävällinen työyksikön jäsen. Hän ei osallistu kovin usein työajan ulkopuolella järjestettyihin rientoihin, eikä puheittensa perusteella vietä muutenkaan aikaa ystävien kanssa. Hänellä ei ole perhettä. Ei ainakaan ihmisperhettä. Lomien aikana hän kuulemma reissaa lämpimissä maissa. Kosteat viidakot, koskemattomat luolat ja rehevät merenrantakasvustot ovat hänelle mieluisia rentoutumispaikkoja. Siellä hän ei kuitenkaan makaa leporankana. Hän tutkii. Hän kaivaa ja kääntelee. Löytäessään jotain, hän nappaa sen mukaansa, kuljettaa kotiinsa ja liittää sen lopulta perheensä joukkoon. Toukkaperheensä. Sillä se on toukkahoitajan todellinen elämä.

Hän viihtyy kellarissa. Hämärä ja kostea on hänen valtakuntansa. Hänen ja toukkien. Kananmunakennot ovat hänen rakkailleen tehty koti. Siellä hän ruokkii ja hellii noita luikertelevia kullannuppujaan. Kyse ei ole vain harrastuksesta. Ei. Toukat ovat paljon enemmän. Ne ovat toukkahoitajan perhe. Ja yhdessä heillä on tehtävä.

Aina joskus toukkahoitaja kutsutaan paikalle. Paljastetaan tulehtunut, haiseva, haava. Siellä missä muut kauhistuvat, toukkahoitaja iloitsee. Lemu on merkki hyvästä apajasta hänen omilleen. Hän asettaa kylmälaukussa matkustaneet ystävänsä ruuan ääreen. Kymmenen tarkkaan valittua, 2-3 millimetriä pitkää, tropiikin sukuista suloisuutta pääsee aukomaan suutaan haavaan. Harsojen avulla kaikki peitetään katseilta jopa viideksi vuorokaudeksi. Muut huoneessa jäävät hämmennyksen valtaan. Kuitenkin toukkahoitaja tietää – pian on aika. 

Ajan koitettua toukkahoitaja tulee jälleen. Tällä kertaa mukana ei ole kylmälaukkua vaan termospullo. Siinä haisee viina. Harsot poistetaan. Viimeisetkin kierrokset ovat puhtaat. Märkä on poissa. Samoin haju. Sen muut hoitajat saattoivat havaita jo saapuessaan. Toukat ovat tehneet työnsä. Muutama kurkkii kiitollisena haavan onkaloiden aukoista. Kovan työn uuvuttamat toukat ovat kasvaneet. Jo useiden senttien mittaiset ahmatit on helppo löytää. Toukkahoitaja poimii ne yksitellen. Katsoo jokaista kiitollisena, ikään kuin hyvästiksi. Pudottaa sitten rakkaansa yksi kerrallaan avattuun termospulloon. Toukkien viimeinen matka kulkee alkoholikylvyn kautta. laitakaupungin aasialaiseen ilmestyy pian illan erikoinen. Kahdeksan… yhdeksän… laskee toukkahoitaja termospullon pinnan pulpahdellessa. Yhdeksän jälkeen hiljaisuus. Toukkahoitaja kumartuu lähemmäksi haavaa. Katsoo toiseenkin ihonalaiseen onkaloon. Pyytää jotakuta pois valon edestä. Ehkä niitä olikin vain yhdeksän, toukkahoitaja tuumaa hiljaa. Hän sulkee termospullon korkin, kiittää ja lähtee viereiseen huoneeseen. Tuttu lääkäri on pyytänyt arviota toiseen haavaan. Mitähän kymmenen ahkeraa ahertajaa saisi siellä aikaan? Toukkahoitajan poistuessa hiljaisuus täyttä huoneen avoimen haavan ja sen syvien onkaloiden äärellä. Potilasta kuulemma oksettaa. Samoin toista hoitajaa. Toukkahoitajaa ei haittaa. Hän on ylpeä. Erityisesti tuosta yhdestä. Siitä joka jäi eloon.

Toivottavasti toukkahoitaja ei tule uniisi. Tässä video hoidon todellisesta etenemisestä. Toukkien määrä on todellisuudessa paljon suurempi mutta ne eivät nykyaikana vaella vapaina haavassa.

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

51# Töks, töks, töks – löytyykö verta?

Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.

Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte. 

Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.

Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut. 

Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin. 

Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen! 

Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.

Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta. 

Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.

Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.

Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.

Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.

Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.

Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon? 

Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.

50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.

49# Liikkeellä ja rohkeasti iholla

Sairaanhoitajaksi opiskeleminen vaatii rohkeutta. Etkö usko? Laita kätesi selkäpuolellesi ja etsi sormenpäillä selkärangan nikamat. Lähde hivuttamaan sormia alaspäin. Jatka housun vyötärön ohitse. Kun nikamat lakkaavat tuntumasta, alat lähestyä ristiluuta. Syvällä lantion keskellä sijaitsee ristiluu. Jos jatkaisit vielä alaspäin, löytäisit vielä häntäluun. Ei tarvitse mennä sinne asti. Ristiluuta saa etsiä pakaroiden kaaren alueelta mutta ei vielä suorastaan niiden välistä. Ketä sinä koskettaisit tänne? Kenen antaisit koskea itseäsi tänne? Sairaanhoitajaksi opiskelu vaatii rohkeutta molemmin päin. 

Olen viime viikkoina leikkinyt paljon koiraa. Sukulaisten ja ystävien lemmikkejä seuraillessa lapset ovat alkaneet hoitaa koiran kaipuutaan leikkimällä koiria. Kaikkein parasta on, jos saa isän mukaan isoksi ja vanhaksi koiraksi. Sellaiseksi laiskaksi, joka tykkää makoilla ja ei hypi liikaa. Koiran leikkiminen ei ole mitään uutta. Sitä tein jo perhepäivähoidossa. Silloin Hopeanuoli oli juuri tullut Suomeen. Ei olisi ehkä sopinut hoitoikäisten leikkien malliksi. Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen saanut palata koiran rooliin. 

Lapsista tässä leikissä on selvästi parasta olla koiran omistaja. Erityisesti nuorimmaista kiehtoo tämä mahdollisuus päästä komentamaan isää. Koko porukalla leikkiessä saattaa yksi ilmestyä kissana tai oravana mukaan. Silloin meno on villi ja vanhan koiran polvet ja ranteet kovilla. Nuorimman kanssa kahdestaan leikkiessä pitkiä aikoja saattaa kulua rauhallisesti. Hän tykkää ihan vain silitellä koiraa. Sellainen leikki on mukavaa koiran roolissakin. Näin opetetaan koskemista ja kosketettavana olemista. 

Omien lasten kanssa eläminen on ollut hyvä opettaja. Hoitaessa lasten luonnollisia siisteyteen liittyviä toimia vuosikaudet hoitaessa olen saanut opetella hoitoalalle tärkeää asiaa: ihmiskehoon koskettamisen ei tarvitse olla seksuaalista. Onneksi se voi sitäkin olla. Kuitenkin hoitajan ja ehkä hoidettavankin on helpompi olla, jos ymmärtää kosketuksen voivan olla muunkin laista. 

Tätä me olemme käyneet rohkeasti opettelemaan. Kukaan ei ole siitä puhunut. Mutta yhtäkkiä se vain alkoi. Loppusyksyn ensiapukurssilla pääsimme jo vähän toisiamme lähelle. Kuntoutuksen tunnilla jatkettiin vähän samaan suuntaan. Tämä viikko jatkettiin potilaan siirtämiseen liittyvillä harjoituksilla. Opettajana oli kinestetiikkaan perehtynyt fysioterapeutti. Opettelimme potilaan omaa liikettä, painon siirtoja ja oman kehomme liikeratoja käyttäen siirtämään potilaita sängyssä, sängystä ja sänkyyn. Käsi selän takaa ristiluun alta, halausote ja vetäkää pakarasta, olivat ohjeiden joukossa. Samoin ohjasimme hengitystä ja opettelimme ohjaamaan hengitystä oman kätemme painoa vasten. Siis toisen hengitystä. Oltiin jo lähellä toista. Näin pitää uskaltaa ja vähän myös luottaa. 

Sama jatkuu tulevilla viikoilla, kun taitopajoissa vastaan tulevat laskimoverinäytteen ottaminen ja injektioiden pistäminen. Näissä harjoitusvälineenä on oma pari. Näin opiskelijat pääsevät jo opettelemaan ihmisten kanssa toimimista ja lähelle menemistä. Tarkka oppija on kuullut puhuttavan kosketuksen merkityksestä ja koskettamisen tavan eroista. Hoitaja ei ole koskettelija mutta hän koskee väistämättä potilaisiin paljon. Tietynlaisella kosketuksella voidaan luoda luottamusta, rauhaa ja turvaa. Erilaisella koskettamisella saadaan potilas varmasti vetäytymään kaikesta yhteistyöstä. 

Tällä videolla näkyy esimerkiksi harjoittelemamme tuoliintuuppaus ja pakarakävely. Mukana on myös tuo nosturi ja muita ihol apuvälineitä.

Kinestetiikan saloihin perehtyessämme, saimme kuulla monia hyviä myyntipuheita potilaan aktivoinnin hyödyistä. Potilaan oman liikkeen aktivoinnin kerrottiin säästävän paitsi hoitajan kehoa, myös parantavan potilaan mieltä. Liikuntakyvyltään rajoittunutkin potilas hyötyy siitä, että hänen kehoaan liikutetaan luonnollisia ratoja hyväksikäyttäen.  Vähintään potilas saa hyvin kosketuskokemuksen. Tämän vastakohtana voisi olla riuhtovilla liikkeillä ja puristavilla otteilla tehty nosto. Silloin kaikki työ perustuu hoitajan voimaan ja valitettavasti potilas passivoituu ja hoitajan työkyky kokee vuosien varrella suuria haasteita. Kyllä potilaita nostetaankin. Tunnin lopuksi halukkaat pääsivät leikkimään nosturilla. Sitä voidaan käyttää halvaantuneen potilaan liikuttelussa.

Luulen, että kaikki huijasimme hieman näissä liikuttelun harjoituksissa. Ainakin vähän sellainen olo jäi. Yrityksistä huolimatta, kukaan ei varmaankaan kyennyt olemaan täysin passiivinen. Ehkä menetelmät tuntuivat osittain siksi niin toimivilta. Kulloinkin potilaana oleva kyllä vakuutteli, ettei auttanut. Liikkeiden ohjaus ja painonsiirrot tosin on suunnattu niin, että ne aktivoivat potilaan omaa toimintaa tai ainakin käyttävät hyväkseen tämän painoa. Ehkä olimme keskimäärin jäntevämpiä ja itsemme koossa pitäviä potilaita. Eikä kukaan tarrannut kiinni sängyn laidasta tai siirtynyt takaisin kesken siirron. Ehkä näitäkin tilanteita voisi simuloida?

Tässä videossa näkyy hyvin potilaan oman painopisteen ohjaaminen polvesta tai lantion alueelta painaen. Tunnin jälkeisillä silmillä on helppo nähdä otteet esimerkiksi kyynärpäästä kainalo sijaan. Ja tietenkin iloinen asukas!

Tällaisen tunnin jälkeen itselleni jäi sekä iloinen että harmistunut olo. Tällaiselle osaamattomalle näiden taitojen harjoitteleminen on välttämätöntä. Samoin apuvälineiden testailu. Eikä olo voi ylipäätäänkään huono, kun oli päästy tekemään. Kuitenkin tieto siitä, että se oli sitten siinä, jäi harmittamaan. Tällainen taitamaton ei opi mitään tekniikoita yhdellä tai kahdella yrittämällä. Enkä nyt sano tätä vain kinestetiikasta innostuneena. Kaipaisin toisotoa ja opetusta ihan mistä tahansa potilaan liikuttamiseen liittyvästä. Kaipaisin vähintään toista kertaa, jotta olisi mitään mahdollisuutta omaksua edes tärkeimmät tekniikat. Tarvittaisiin paljon toistoa lihasmuistin synnyttämiseksi. Opintojen suunnittelijat kenties luottavat näiden asioiden tulevan vastaan ensimmäisessä harjoittelussa. Oma kokemukseni muualta vain on sellainen, että siellä missä ei ole aikaa, tehdään sitten vain jotenkin. Onko harjoittelun ohjaaja motivoitunut tämän tyyppiseen potilaiden liikutteluun? Onko hän motivoitunut odottamaan, kun opiskelija yrittää näitä muistella? Vai nostetaanko äkkiä niska-pakara -otteella ikkunasta ulos? Joko opiskelija tai potilas. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi kovin miellyttävä.

Ymmärrän että työpaikoilla ei välttämättä ole kovin helppoa omaksua uusia tapoja liikuttaa potilasta. Lähihoitajamme todistavat, että paljon opettajan vältettävien listalle asettamia tyylejä on käytössä. Mutta onhan vaikea alkaa käyttämään mitään uudenlaista yksin? Jos itse on tottunut johonkin, on potilaskin tottunut johonkin. Uusi on pelottavaa ja hankalaa molemmille. Tarvittaisiin varmasti työnantajien ja esimiestason heräämistä. Ihmisiä on kuitenkin mahdollista kouluttaa jos sitä tahdotaan tehdä.

47# Hikeä, verta? ja piikkejä.

Odotukset kevätkaudesta eivät ole aiheuttaneet pettymystä. Jo ensimmäinen viikko tammikuussa on tuonut opintoihin säpinää. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme huhkimaan ja hikoilemaan kuntoutuksen tunnilla. Aina hyvä merkki, kun huomaa opettajan pöydän vieressä tyhjäksi jätetyt talvikengät ja opettajan jalassa lenkkarit. Silloin on liikettä luvassa!

Opettelimme vuoteessa tehtäviä liikeharjoituksia eli kuntoutusta, istumasta ja istumaan auttamista ja kyynärsauvojen ohjeistamista potilaalle. Nousemisen avustamisessa autettava sai halutessaan tilata väärällä tekniikalla autetun noston. Rivakoin väärä nosto oli kahden auttajan voimin kainalosta ja housun kauluksesta. Silloin lähti autettava lujaa kohti kattoa eikä omaa kontrollia ollut. Tätä tietenkin pitäisi yrittää välttää. Tekniikkaa voidaan varmasti käyttää ovimiehen töissä. Oikeassa tekniikassa autettavan omaa liikettä ei blokata vaan hän pääsee osallistumaan mahdollisimman paljon. Kahden opiskelijatoverin käsissä tämäkin pappa pääsi turvallisesti liikkeelle. Opettaja kiersi vieressä antamassa vinkkejä liikkeiden suunnista ja asennoista. Tarkoitus on, ettei kovin monen selässä koskaan poksahtaisi. 

Kyynärsauvojen kanssa pääsimme käytäville asti huhkimaan. Itse kukin sai ihan hyvän treenin päiväänsä, kun käytävien lisäksi kuljimme portaita ylös ja alas. Portailla horjuessa oli helppo kuvitella, ettei hissittömässä kerrostalossa eläminen ole helppoa. Ei ainakaan, jos yleiskunnoltaan jo heikentynyt henkilö joutuu sauvojen varaan. Portaita alas tullessa vähän pelotti. Kursorisesti opettaja paljasti meille myös pyllymäen vastakohdan eli istumanousun. Tämä on niille, jotka eivät pärjää kyynärsauvojen kanssa mutta jotka sitkeästi tahtovat asua yläkerroksen kodissa toipumisen ajan. Ja ymmärrän. Kuka nyt kotoaan pois tahtoisi.

Ohi kulkevat muiden alojen opiskelijat vähän naureskelivat luokkamme sauvaryhmille. Itse muistelin lukioiässä vietettyjä viikkoja kyynärsauvoilla. En tiedä oliko silloin opastus jäänyt antamatta vai kuulematta. Joka tapauksessa menin nuo viikot yhä koulujen pihoissa nähtävään tapaan eli harpontatekniikalla. Siinä edetään toista jalkaa maahan laskematta hurjilla hypyillä. Jalkaa olisi silloin saanut kyllä varata mutta näyttävällä tyylillä eteneminen oli ainoa, jonka tiesin. Kolmikerroksisen koulun sisällä keikkuessa olisi joku nyt opituista tyyleistä ollut ihan tervetullut. Seuraavalla viikolla opettelemme saman opettajan johdolla erilaisia avustuksia ja liikutteluja sängyssä. Joustavat vaatteet mukaan, on lupaava termi.

Loppuviikosta vastaan tulivat syksyn anatomian tunneilta tutut teemat. Suoliluun harjanne, polvilumpio, solisluu, olkalisäke ja niin edelleen. Nyt niitä ei enää käyty läpi papereista ja elimistön kartoista. Nyt niitä tunnusteltiin itsestä. Myöhemmin niitä tunnustellaan toisistamme. Niiden avulla etsitään oikeaa pistopaikkaa injektioille. Opitun teorian päälle aletaan nopeasti rakentamaan käytäntöä. 

Harjoitusten yhteydessä harjoitellaan kaikin puolin oikeaa toimintaa jotta se opittaisiin rutiiniksi. Nytkin pöydät pyyhittiin alkoholilla, kädet desinfioitiin, hanskat puettiin ja välineiden kunto ja päiväykset tarkistettiin. Näissä päiväystä vielä riitti.

Aiempien opiskelijoiden tekemä video injektioiden antamisesta sai luokkamme harvinaisen keskittyneeksi. Neulojen uppoamista katsellessa ainakin itse sain herätyksen siitä, ettei näissä opinnoissa tule selviämään iho ehjänä. Videon lomaan ja perään opettaja kävi samoja asioita vaihe vaiheelta lävitse. Ohi mennen kuultu sivulause soi varmaan useammissakin korvissa. ”Tauon jälkeen käyn hakemassa välineitä niin harjoitellaan jo vähän ennen taitopajaa.” Tunnin lopuksi pääsimme onneksi hiipivästä pelostamme. Vuorossa olisi vain injektion valmistelu. Kaverin pistäminen olisi vuorossa vasta kolmen viikon kuluttua. 

Väittäisin, etten omista piikkikammoa. Kuitenkin ajatus näistä harjoituspistoista herättää jollakin tavalla huolestuneita ajatuksia. On vaikea saada kiinni, onko se huolestuttava asia pistää itse kaveria. Vai se, että kaveri pistää? Vai se, jos kaveri on peloissaan itseni pistämisestä? Raportoin siitä taitopajan läheisyydessä. Toivon mukaan totta tulevat tässäkin olemaan sanonnat: kaikkeen tottuu ja kokemus tuo varmuutta. 

Tauon jälkeen ryhdyimme vaihe vaiheelta työhön. Jokainen asensi ruiskuunsa kunnioitettavan kokoisen imuneulan. Tästä sitten nitkuteltiin arasti suojakorkkia irti. On helppo kuvitella, että tässä vaiheessa aina joskus joku opiskelija pistää itseään. Suojakorkkiin kun oli vaikea saada tuntumaa ja rajua vetoahan helposti korjaa päinvastaisella liikkeellä. Pöytäryhmän lähihoitajan kokeneet vinkit pyörittelystä, kynnen käytöstä ja varovaisesta tekniikasta tulivat tarpeeseen. Opettaja taisi aistia jännitystä ja rauhoitteli kertomalla, että tänään emme pistä ketään ja niin mahdollinen pistovahinko on samanlainen kuin keittiössä veitsen sattuessa. Neula vain olisi puhtaampi. Toki ennen taukoa oli käyty läpi toimintaa pistovahingon sattuessa. On siitä puhuttu aikaisemminkin. Paljon niitä kuulemma tapahtuu. Käytetyillä eli likaisilla neuloilla tapahtuneissa vahingoissa on riskinsä. Kuitenkin ne kuulemma ovat oikeilla toimenpiteillä hyvin torjuttavissa myös piston sattuessa. Kuitenkin juuri riskien takia meitäkin ohjataan ja rokotetaan. 

18G ja 23G. Mitä suurempi numero, sitä pienempi neulan koko. Tämä voi tuntua hämmentävältä. Kuitenkin myös haulikoiden kanssa käytetään Gauge-mitoitusta ja niissäkin iso luku tarkoittaa pientä läpimittaa.

Kaiken kaikkiaan opettajan kohta kohdalta etenevässä opastuksessa oli turvallisen tuntoista askarrella neuloilla. Tietenkään hän ei voinut seurata jokaista opiskelijaa kerralla. Välillä meinasi jännitys nousta, kun huomasin jonkun toisen kamppailevan tiukkojen korkkien kanssa. Kuitenkin paljon vierustovereita enemmän mietitytti se omassa kädessä liikkuva neula. Kuulemma tätä oppii tekemään liikoja miettimättä, sanoivat lähihoitajat. Mutta kuulemma hyvä vähän miettiä.

Huomaatko eron neulojen välillä?

Kunnioitettavan kokoisilla imuneuloilla opettelimme imemään määrättyä määrää lääkeainetta. Harjoituksissa tämä lääke on steriiliä keittosuolaliuosta. Ilmakuplien kanssa taisteltuamme saimme poistaa imuneulan jäteastiaan ja vaihdoimme ruiskuun neulan, joka oli huomattavasti miellyttävämmän eli pienemmän näköinen. Koska nyt ei ollut aika harjoitella pistämistä, imeytettiin liuos paperiin ja vaihdettiin eri kokoiset neulat tilalle. Tutustuimme kahdenlaisiin neuloihin. Toisella olisi tarkoitus pistää ihon alla olevaan rasvakudokseen ja toisella sen läpi lihakseen asti. Molemmissa on omat tekniikkansa. Tikanheitto-ote jäi terminä mieleen. Jokainen voi arvata, yritetäänkö sillä päästä lähelle vai syvälle. Näitä pistopaikkoja ja injektioon liittyviä toimenpiteitä kehotettiin sitten kotona harjoittelemaan kynällä tai neulattomalla lääkeruiskulla. Uskaltaisiko kotona kysellä rasvakudoksia harjoituksiin? Tosin joulun jälkeen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sen saaliin perässä. 

Luulen että me hoitoalalla kokemattomat olimme hyvin tyytyväisiä tästä mahdollisuudesta päästä puuhailemaan neulojen kanssa. Olisi tuntunut hurjalta joutua pistämään kaveria heti ensikosketuksella. Nyt kova mielikuvaharjoitteleminen käyntiin niin tuo edessä oleva kaverin pistäminen ei kauhistuttaisi niin paljoa. Tosin useamman mielikuviin taisi jäädä kummittelemaan opettajan varoitukset neulan katkeamisesta. Saapa nähdä.

39# Palvelutalopäivän jälkeen

Millaista sulla oli? Hyvä kysymys luokkakaverin suusta. Takana oli kokemuksiltaan monipuolinen päivä. Uutta oli vilissyt silmien edestä suuri määrä. Korva oli jo luopunut toivosta rekisteröidä kaikkea ymmärrettäväksi. Mitä uutta siinä olikaan ollut? Aikuisten vaipat, Peg-letkut, Trake-letku, liman imeminen, insuliinikynä ja sen käyttö, lääkkeiden annostelu ja jako, peräruiske, syöttäminen, tässä vain muutamia mainitakseni.  

PEG-letku kuvattuna hoitotyön luokassa Kalle-nukella. Menee siis suoraan vatsalaukkuun ja korvaa ruokatorven silloin kun sitä ei voi käyttää. Ruoka on tietenkin silloin nestemäistä ja lääkkeistä pillerit otetaan hieman erilaisella tavalla.

Etukäteen ajattelin, ettei tämä palvelutalopäivä olisi mitenkään mullistava. Eikä se mitenkään jännittänyt. Talo itsessään oli tuttu. Opettajan etukäteisviesteistä olin luullut, että menisimme hieman erityyppiselle osastolle. Saavuttaessa, huomasin kuitenkin jopa osaston olevan tuttu. Vuosien aikana olin käynyt siellä useat kerran ja välillä hyvinkin aktiivisesti. Johonkin aikaan muistin ovikoodinkin, vaikka se ei ehkä ollut sallittua. Olivat vain hoitajat sen kertoneet, että pääsen sisään ja ulos oman aikataulun mukaan. Sen verran tiheään kävin saattelemassa silloista asukasta niin sanotusti riemuitsevaan seurakuntaan. Nyt siitä oli jo aikaa. Ovikoodi oli vaihtunut. Luultavasti useampaankin kertaan. Mutta vielä osasin sanoa, mikä huone oli se tutuin. Tätä myötä tiesin heti, millainen olisi tämän osaston ja käytävän asukkaiden kunto. Pääsykokeessa taisin sanoa psykologille, että hoitotyö on tuttua siitä sängyn toiselta puolelta ja toisesta roolista. Nyt oli tilaisuus päästä siihen sängyn toiselle puolelle. 

Laitostason hoitoa antavan osaston toiminta on pohjimmiltaan sellaista, mitä jokainen vanhempi on joutunut kodissaan opettelemaan. Toki hieman pienemmässä mittakaavassa. On vain niin, että osa meistäkin saavuttaa jossain vaiheessa kunnon, jossa muistutamme taas lasta ja jopa vauvaa. Pukeminen, peseminen ja ruokkiminen muodostavat perushoidollisen rungon näillä osastoilla. Sen päälle rakentaa kunkin tarpeen mukainen lääke- ja muu-hoito. Virikeohjaaja vastaa koko talon ei hoidollisesta toiminnasta. Osa kerroksen asukkaista pystyttiin ilmeisesti otollisena päivänä nostamaan pyörätuoliin ja tuomaan ajoittain kerroksen yhteistilaan. 

Perushoidollinen puoli voi hoitajaopiskelijoita pelottaa. Tai ei se varmaan kaikkien suosikki ainakaan ole. En minäkään suorastaan riemusta kiljunut, kun pääsimme vaippoja vaihtamaan ja sen alaisia pesuja suorittamaan. Voin kuitenkin myöntää kokeneeni tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys tuli siitä, ettei siinä kohtaa tuntunut myöskään mitenkään pahalta tai kummalliselta. Sitä samaa, mihin pienet lapset ovat isäänsä opettaneet. Isät ja äidit saavat uransa aikana katoavina kunniamerkkeinä päälleen kakat ja pissat, eikä oksennuksiltakaan aina vältytä. Ja kun sitä jonkun verran opettelee, ei se enää tunnu niin ihmeelliseltä. Samanlaista se on varttuneemman ihmisen kanssa. Vauvan vaipan asettaminen on vain helpompaa, koska asiakas liikkuu helpommin. Jo perushoidon taitopajassa opettaja totesi, ettei näitä vaippoja voi vaihtaa, nostamalla nukkea vain nilkoista ylemmäksi. 

Suurta taitoa, kekseliäisyyttä ja vastuuntuntoa tämä perushoito kuitenkin vaatii. Juuri sellaisia ominaisuuksia, joita aikuisilla miehillä ja naisilla pitäisi olla. Tämän kokeilupäivämme aikana, saimme kulkea melkein koko ajan työssä olevan hoitajan työparina. Niin asukkaiden liikuttelu ja peseminen kävi verrattain sukkelasti. Ehdin välillä ihmetelle ääneen, millaista kätevyyttä kaikki tämä vaatii yksin tehtynä. Vakuutti että jokainen kyllä löytää keinot. Vaikeaa se vain välillä voi kuulemma olla.

Yksi merkittävä ero näillä osastoilla on, verrattuna pienten lasten kanssa tuttuihin hommiin. Seinillä ja kaappien päällä toimenpiteitä todistavat monet valokuvat. Oli helppo löytää silmiinsä hääkuvia, lapsia ja lapsenlapsia. Oli kortteja ja tervehdyksiä isovanhemmalle. Laitosmaisen huoneen seinustoilla saattoi tunnistaa talon varustukseen kuulumattomia kalusteita. Kaiketi muistoja edellisestä kodista ja ehkä pitkänkin matkan takaa. Kaikki todisti siitä, ettei avuttomuus ja heikkous kertonut edessä olevasta kehityksestä ja odottavasta elämästä. Pienten lasten kanssahan on näin. Tällaisessa laitoksessa viesti oli päinvastainen ja vaikea. Kaikki me kuljemme kohti kuihtumista ja unohtumista. Näissä huoneissa kuihtuminen oli totta mutta unohtumista vastaan todistivat käsin askarrellut kortit. Jo papin vaatteissa noita käytäviä kulkiessani ihmettelin, miten nopeasti hyväkuntoinenkin saattaa käydä kovin pieneksi.

Pitkiä aikoja nämä asukkaat joutuvat viettämään yksin. Moni ilahtui hoitajien saapumisesta. Osa kutsui ja kaipasi välilläkin. Uskon, että jokainen talossa soisi heille lisää aikaa. Halu ei kuitenkaan muutu rahaksi, resursseiksi ja ajaksi. Kaiken sen pitäisi tulla eri tasolta. Tässä talossa hoitajamitoitus oli kunnossa, ruoka ja pyykki hoidettiin muun henkilöstön puolesta. Kuitenkin aika oli niin sanotusti kortilla. 

Voin antaa todistukseni vain niistä kolmesta hoitajasta, jotka sattuivat olemaan vuorossa päivämme aikana. Heillä riitti hyvää sanottavaa asukkaista vielä kahvillakin. Huoneissa kohtaamiset hoituivat luontevasti ja arkisen lämpimästi, sijaisenkin toimesta nimeltä kutsuen. Päivämme toteutui suotuisten aikataulujen alla, eivätkä mitkään suuret yllätykset päässeet aiheuttamaan kiirettä. Voin kuvitella, että joskus hermot tällaisissa taloissa voivat kiristyä. Sitä kiire ja riittämättömyys saavat aikaan. Ajan kuluessa tällainen voi hioa motivoituneestakin hoitajasta väärällä tavalla särmikkään ja penseän. Itse sain kuunnella vielä neuvoja siitä, miten kääntäminen tuntuu asukkaasta paremmalta tai kuka mistäkin televisiokanavasta tykkää. Samoin panin merkille, miten jaksettiin miettiä sekä muiden vuorossa olevien että seuraavaan vuoroon tulevien parasta. Lääkkeet jaettiin listan mukaisesti ajallaan eikä kaikessa menty helpoimman mukaan. Moni toimenpide ja ratkaisu tehtiin asukkaan edun, ei oman vapaa-ajan maksimoinnin ehdoilla. 

Niin, miten meni? Kaiken keskeltä mieleeni palautui kirkkaimpana huone, jossa sain syöttää samalle asukkaalle aamupalan ja lounaan. Kovin monia sanoja emme vaihtaneet, koska toiselta ne olivat jo paljon kadonneet. Olin saanut vihjeen, että hän haluaa itse pitää mukia ja siitä juoda. Samanlaisia nokkamukeja myydään marketeissa vauva öljyjen vieressä. Annoin hänen valita kulloinkin mehu-, maito- ja vesimukin välillä. Ehkä vauhtimme oli vähän liiankin rauhallinen mutta niin käy, kun tällaista rauhallista kehotetaan pitämään tahti rauhallisena. Kirjoissa oli kehotettu vaalimaan omatoimisuutta. Siinä rohkeudessa annoin hänen pitää oman käteni kautta myös lusikkaa. Helpompihan se on syödä, kun itse saa säädellä rytmiä. Välillä pidimme vähän taukoa, pidimme vain lusikkaa ja siinä samalla toisiamme. Välillä katseemme kohtasivat ja hymyilimme. En voinut olla ajattelematta sitä, miten hän luultavasti on joskus ollut syöttäjän paikalla. Niinhän minäkin olen ollut syötettävänä ja luultavasti tulen joskus taas olemaan. Näin me kuljemme kaikki hyvin samankaltaisia polkuja. Välillä vain luulemme olevamme kovin erilaisia. Nyt minä sain hetken osoittaa kunnioitusta ja palvella.

– Ihan hyvin, vastasin. Oli aika lailla sellaista kuin odotinkin. Ei mitenkään kauheaa. Mukava päivä! Sitten yritin sanoa jotain viisaampaa mutta en välttämättä onnistunut.

Hoitajamitoisuksesta on tänä vuonna puhuttu. Tämä sama kuva löytyi osaston kansliasta julisteena. Mitä eroa siis on lukujen 0,5 ja 0,7 välillä?

38# Päivä palvelutalossa

– Ei ole ihmisten aika tämä, tuumin suljettuani kotioven. Ovi piti sulkea varovasti, koska koko perhe jäi vielä nukkumaan. Tavallista varhemmin olin siis liikkeellä. Kuitenkin marraskuun lumia astellessa, mieliala kohosi. Arvelin edessä olevan mielenkiintoinen päivä. Lyhyt matka vei ohi pimeiden talojen ja harvakseltaan autoiltujen teiden. Kaupunki vielä heräili. Reitti oli tuttu aikaisemmilta hoitoreissuilta. Ihan palvelutalon naapurissa on edelleen päivähoitopaikka. Nyt siellä ei käy enää ketään meidän perheestämme ja matka jatkuikin sen ohi. 

Parkkipaikan kulmalla luokkalainen huikkaa huomenia. Oli pelännyt tulevansa väärään paikkaan ja oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä. Hetken päästä paikalle tulivat kaksi muuta pienryhmämme paikalle saapuvaa opiskelijaa ja opettaja iloisesti tervehtien. Opettaja oli seikkaillut saman päivän jo kolmen muun ryhmän kanssa läpi, eikä meitäkään halunnut yksin taloon lähettää. Pienen tuumailun jälkeen marssimme urheasti sisään.

Eteisessä oli vastassa talon virikeohjaaja. Hän kertoi tuntevansa koko talon ja tulleensa siksi meille oppaaksi. Jätti sanomatta, ettei kukaan osastojen hoitajista ehtisi jättää paikkaansa nyt aamutoimien alkaessa. Hetken perästä naisopiskelijat ja opettajamme saavat opastuksen omalle pukuhuoneelleen. Itse jäin nyt kärsimään vähemmistön osasta. Virikeohjaaja kuitenkin palasi nopeasti ja lähti viemään minua omalle paikalleni – kellariin. Useamman mutkan jälkeen ovessa tervehtivät kirjaimet hyvässä järjestyksessä: pukuhuone Miehet. Tänä syksynä on puhuttu mies- ja nais- varushenkilöiden majoittamisesta samoihin tupiin. Ovat perustelleet, että ulkopuolisuuden tunne vähenisi ja tiedonkulku paranisi. Pitkän kellarikäytävän ovella mietin, että tämä on mahtanut olla monen varusnaisen. Pukuhuone on kaukana, ikään kuin jälkeenpäin jonnekin pakolla perustettu. Sisällä oli kuitenkin ihan oikeita kaappeja ja täpärästi sovitettu penkki. Toiset ovet paljastivat vessan ja suihkun sijainnin. Kunnallisissa laitoksissa on selvästi nimetyt ovet, panin merkille. Ison osan pienestä lattiasta täytti vaaterekki. Siitä sain valita itselleni housut ja paidan. 

Kouluun joudumme jossakin vaiheessa ostamaan omat hoitotyön vaatteemme. harjoituksissa tullaan käsittelemään likaavia aineita, eikä toista kannata aina neulattaa arkivaatteissa. Kuitenkaan tällaisille työpaikoille omia vaatteita ei tuoda. Infektioriski. Melkoinen projekti oli etsiä omalle vartalotyypille sopivat vaatteet sarjoista, joiden kokomerkintöjen paikkansapitävyydestä ei ollut oikein tietoa. Siniset, valkoiset ja vihreät vaatteet saivat etsiä joukostaan voittajaa hyvän hetken, ennen kuin kelvollinen pari löytyi. Pitkä jalkainen ja pieni mahainen joutuu lopulta aina tyytymään tällaisissa tilanteissa housuihin, jotka ovat aavistuksen liian lyhyet. Mutta mitäpä 17 vuotta vanhat sandaalit ja sairaanhoitajaopiskelija-nimikyltti eivät peittäisi?  Täpärästi löysin kellarini loukoista takaisin aulaan ennen muiden valmiiksi tulemista. Naiset. Ei tainnut olla sielläkään helppoa vaaterekkien kanssa.

Siirryimme yläkertaan ja jakauduimme kahtia eri osastoille. Opettaja kävi parittamassa jokaisen työvuorossa olevan hoitajan kanssa. Muistin heti ilmoittaa annettujen ohjeiden mukaisesti, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Perään naurahdin, että olen sentään kerran kääntänyt nukkea luokassa. Päivän parini totesi sen riittävän hyvin. Onneksi vastassa ei ollut ärsyyntynyttä tosikkoa, kiittelin hyvää varjelusta kun hinkkasin päivän ensimmäisiä käsidesejä potilashuoneen ovella. Vielä on paljon opittavaa, sormuskin oli jäänyt sormeen. Äkkiä taskuun, uudet desit hierontaan ja hoitajan perässä huoneeseen.

Saapuessamme, aamutoimet olivat käynnissä. Meidän modulissamme oli puolenkymmentä asukasta. Kaikki olivat vuoteeseen autettavia. Aamu lähti vauhdikkaasti käyntiin ja hoitajan perässä kävin työhön. Huomasin onnekkaana saaneeni seurakseni parin, joka ei ollut kyllästymiseen asti joutunut selittämään töitään. Myöhemmin jopa totesi, miten mukava on selittää töiden ohella asioita. Aamupesujen lisäksi aamupäivään kuului aamupalan tarjoilu ja useammassa tapauksessa sen syöttäminen. Lyhyen kahvitauon ja lääkärin puhelinkierron saattelemana saimme kaiken tehtyä viisi minuuttia ennen lounastaukoa. En tiedä hidastinko, vai nopeutinko läsnäolollani asioita. varmaan vähän sekä että. Oman modulimme asioiden valmistumisen jälkeen, kävimme kiertämässä muut käytävät. Tapana on tarkistaa ja tarvittaessa auttaa, että kaikki pääsisivät ajoissa syömään. Siitä kun ei sopisi myöhästyä, ettei asukkaiden ruokailu puolestaan myöhästy. Näin amatöörin silmiin tuli kovasti sellainen vaikutelma, että osastolla voi olla joskus melkoinen kiire. Työn keskellä oli helppo kuvitella, miten hyvin pienillä marginaaleilla tekemistä voi tulla lisää. Yksi vaippa sotkemassa lakanan, itse juovan asukkaan otteen lipeäminen, limaa suusta imettäessä kakomisen muuttuessa oksentamiseksi – nämä ja varmasti monet muutkin olisivat tapahtuessaan vieneet hyvinkin sen viisi minuuttia, joka meille jäi pelivaraa aamupäivän osalta. 

Lounaan jälkeen alkoi asukkaiden lounas. Ruokana oli perunamuusia, nakkimuusia, porkkanamuusia ja jotain vihreän vihanneksen muusia. Asukkailla sekä hampaiden että liikunnan määrä on vähäinen ja siksi ruoka tarjoillaan vähemmän kiinteänä. Sain viettää tämän lounasajan jo tutuksi tulleen asukkaan kanssa. Aamupuurolla olimme oppineet jo toistemme tavat lusikan molemmin puolin. Lounasaikaan kiirettä oli muutenkin hieman vähemmän, sillä osastolle ilmestyi omaisia auttamaan ruokailuissa. 

Tuon yhden syöttämisen jälkeen ehdin täpärästi auttaa vähän vaippojen tarkastuksissa ja makuuasentojen korjaamisissa. Sitten kuuden tunnin aikamme olikin jo ohi. Toiselta käytävältä löysin luokkalaiseni ja yhdessä kiittelimme hoitajaporukan. Ala-aulassa opettaja odottikin jo desinfiointiaineen kanssa. Siitä saivat osansa kengät. Ei kannata viedä kotiin mitään sellaisia tuliaisia.

Yllätyksekseni löysin tuon melkein hylätyn pukuhuoneen ilman opastustakin. Hoitovaatteet pyykkikoriin ja omat vaatteet tilalle. Sormuksen olin muistanut ottaa pois taskusta. Nimikyltti meni taas hyvin palvelleiden sandaaliveteraanien kanssa reppuun ja kotimatka alkoi. Sopivasti pihalla osuin eri kerroksessa olleiden luokkakavereiden kanssa samaan rytmiin. Siinä me kolme amatööriä purimme pari päällimmäistä tunnetta. Hymyilytti. 

36# Ennen palvelutalopäivää

Hoitoaloilla on tapana pitää jäänsärjentä- tai jyvien erotuspäiviä. Joku toinen voisi puhua tutustutus- tai motivointipäivästä. Kyseessä on tutustuminen johonkin perushoidon yksikköön ja joskus sen seurauksena opiskelijoiden määrä luokassa voi laskea. Joku saattaa havahtua huomaamaan, ettei tämä ollutkaan hänelle. Toisaalta tällainen päivä voi lisätä motivaatiota ensimmäisen vuoden teoriapainotteisiin opintoihin. tällainen päivä tuli meidänkin osaksemme marraskuussa. Neljässä ryhmässä teimme kukin kuuden tunnin tutustumiskäynnin palvelutaloon. Tosin omana päivänäni meitä oli paikalla vain neljä opiskelijaa. Sillä arvaapa, olivatko lähihoitajat mukana. Nyt heidän menneet opintonsa kantavat hedelmää. 

Mikä on palvelutalo? Oikeastaan puhutaan palveluasumisen yksiköstä. Kyseessä on jotain, josta puhuttiin ennen vanhainkotina. Asukkaille tarjotaan haluttu määrä palveluita, kuten pyykki-, ruoka, virike- ja hoivapalveluita. Oman, kodinomaisen, huoneen lisäksi on yleensä yhteistiloja, joihin vaelletaan lukemaan lehtiä, katselemaan televisiota tai muuten puuhailemaan. Riippuen asukkaiden kunnosta, on myös ruokasali mahdollinen. Meidänkin ohjeissamme taisi olla maininta viriketoimintaan osallistumisesta. Kuitenkaan meidän koulumme tutustumiskerrat eivät päässeet oikeastaan tähän palveluasumisen puolelle lainkaan. Kaikki ryhmät vierailivat vuorollaan laitostason hoitoa antavilla osastoilla. Työntekijät luonnehtivat kerroksiaan kertoen, että kymmenen vuotta sitten tämän kuntoiset potilaat olisivat olleet terveyskeskuksen vuodeosastoilla. Oman moduulini (käytäväosa, jonka huoneista vastaa yksi työntekijä), asukkaista kaikki olivat vuoteeseen autettavia.

Tällainen päivä voi herättää monenlaisia pelkoja. Kaikki eivät ole olleet tekemisissä asukkaiden ikäryhmän kanssa. Silloin voi olla vaikea miettiä, mitä puhua ja miten ylipäätään olla. Joku ei ole kohdannut heikosti kommunikoivaa tai vuoteen omana olevaa. Joku arastelee koskettamista tai alastomuuden näkemistä. Vaipat ja niiden sisällöt voivat olla monella mielessä. Tällaisilla osastoilla joku saattaa olla saattohoidossa. Meidän luokkamme on tosin käynyt vielä pääsykokeiden yhteydessä soveltuvuuskokeet läpi. Näin voisi luottaa siihen, ettei kukaan kohtaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Kuulema ensi vuonna sisään pääsee ilman soveltuvuuskokeita! Seuraavien yhteishakujen lähestyessä aion tätä kommentoida. Silloin voi tällainen päivä karsia enemmänkin väkeä.

Koulun puolesta tiedostettiin, miten tämä päivä poikkeaa monen arkisesta ympäristöstä. Useamman viestin verran opettaja ohjeisti ja rohkaisi meitä tulevasta. Tuli muistutus kynsien kunnosta, kynsinauhojen hoitamisesta, sopivista kengistä ja talon puolesta saatavien hoitovaatteiden alle laitettavista omista vaatteista. Lisäksi tuli ohjeita hyvästä käyttäytymisestä. Onhan nimikylteissämme aina koulunkin nimi.

Erityistä huomiota tässä yhteydessä ja vähän pitkin syksyä on kiinnitetty kielenkäyttöömme. Koulun käytäviltä on tullut palautetta siitä, miten kamalalta kuulostaa, kun hoitoalan opiskelijat kiroilevat käytävillä. On muistutettu siitä, että kiroileminen opintoihimme liittyvässä harjoittelussa voi johtaa jopa harjoittelun hylkäämiseen? Meille ei kerrottu, millainen määrä ärräpäitä ylittää tämän kriittisen rajan. Yksi alatyylinen ilmaisu tuskin vielä hylsyä antaa mutta selvästi kyseessä on asia, johon kiinnitetään työpaikoilla huomiota. Seurataankohan töissä olevien suuta yhtä lujasti?

Yhtä lailla tervehtiminen, kättely ja esittäytyminen ja kännykän käyttö saivat omat ohjeensa. Näin näitä työelämän taitoja opetellaan vähä kerrallaan. Myös aktiivista työotetta ja reippaan asenteen merkitystä korostettiin. 

Näiden kehotusten lisäksi opettaja myös asetti meille turvalliset rajat. 

– Muistakaa sanoa, että olette aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa työssä. Älkää tehkö mitään, mitä ette osaa. Älkää tehkö mitään itsenäisesti. ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ OSALLISTUKO LÄÄKEHOITOON tai kirjaamiseen! Huomasitko missä paino oli? Näin saimme luvan ihan mennä katsomaan ja makustelemaan hommaa ilman mitään tekemisen paineita.

Tällainen osaamista esittelemätön asenne oli hyvä antaa meille luvan kanssa. Sillä taitoja oli ehditty opetella vähän. Yhden kerran olimme käyneet hoitotyön luokassa kääntelemässä ja pesemässä nukkea. Yhden kerran! Pesemiset simuloitiin silloin ilman vettä. Luokan potilas ei liikkunut liikoja, eikä ollut mitenkään pesun tarpeessa. Tuo potilas ei myöskään keskustellut, kommentoinut, huutanut, kiroillut tai tehnyt muutakaan elävän ihmisen elkeitä. Syöttämistä kaikki luokasta eivät olleet ehtineet kokeilla ollenkaan. Mutta soveltuvuuskokeet läpäisseinä rohkeasti eteenpäin! Olimmehan saaneet kirjastakin kappaleen luettavaksi tätä varten.

Siispä kello herätti 05.45. Nimikyltti odotti eteisen pöydällä ensimmäistä käyttökertaansa. Jääkaapista eväät pääsivät kylmälaukkuun kylmäkallejen kaveriksi. Repussa odottivat luotettavat, 2002 Saksan kesävaihto-ohjelmaan ostetut, sandaalit. Aamun aloituksen jälkeen hyvästelin puhelimet keittiön hyllylle ja tyhjensin kaikki taskut muutenkin kaikesta ylimääräisestä. Kengät jalkaan ja lumisateessa kohti erilaista koulupäivää.

Ennen lähtöä piti vielä muistaa käydä silmälasikotelolla. Tutkimusten mukaan ikäihmiset nimittäin johtavat hoitajiin kohdistuvan väkivallan tilastoja. Vakavien sattumusten saralla kärjessä ovat varmasti muut. Kuitenkin pienellä googlettamisella löytyy tutkittua tietoa, joka kertoo huitomisten, puristamisten ja puremisten runsaasta määrästä senioreita hoitavissa paikoissa. Heidän puolustuksekseen on todettava, että nuo tutkimukset eivät ota kantaa suhteellisiin lukuihin. Potilaiden, asiakkaiden ja asukkaiden määrä tässä varttuneimpien ikäryhmässä vain on valtava. Silloin tilastoihin kertyy tapauksia. Mutta urheilulasit menivät kuitenkin omaan päähäni. Näillä voimakkuuksilla ei viitsi ottaa pientäkään riskiä ykköslasien kanssa. Näin hiivin kengät jalassa eteisen halki ja suljin talon oven muiden jäädessä vielä nukkumaan. Sitten vain reppu selkään ja kohti seikkailuja. Lumi rahisi kivasti reippaan opiskelijan kenkien alla. Marraskuu oli pimeä mutta opiskelijan mieli valoisan innokas.