Kategoria: 1. Vuoden opinnot

Julkaistu

11# Miehenä hoitoalalla – osa 2

Viikkoja on kulunut jo monta. Eri oppiaineita on aloitettu, kokeita jännätty ja ryhmätöistäkin ensimmäinen on jo palautettu.  Aiemmin mainitsemaani ryhmäjaossa tehtyä poikkeusta lukuunottamatta sukupuolikysymykset eivät ole olleet mitenkään esillä. Valmistuvan kurssin hoitovaatteita odotellessa ollaan vähän jännitetty sieltä löytyviä miesten kokoja. Aika vähän on kuitenkaan tarvinnut muistaa olevansa nimenomaan mies. Vessan ovista sen kuitenkin olen muistanut tarkistaa ettei kenenkään toisen pitäisi sisällä huomautella. Ihan on ollut sellainen olo että miehenä pärjää hoitoalallakin.

Mutta sitten se iski. Täydellinen epätietoisuus. Opettaja puhui hoitotyön turvallisuudesta ja tajusin jotain siitä miltä aivohalvaus voisi ehkä tuntua. Käsityskyky ei kyennyt seuraamaan todellisuutta. Korviini kantautui sarja lauseita joiden sanat ymmärsin mutta sisällöstä suurin osa jäi täysin hämärän peittoon. En ymmärtänyt. Odotin hetken. Turhaan. Ei mitään selitys, ei tulkkausta. Ei selkokielistä versiota miehille tai muuten vain sivistymättömille. Ei mitään. Yritin hakea katseellani muita ryhmän miehiä mutta moderneina nuorukaisina heistä paistoi vain täydellistä itsevarmuutta. Laskin hartiani. Tätä on olla mies. Mutta sitten henkäisin jo syvään. Jotain kävi jo huulilla mutta kysymys jäi lausumatta ääneen: Niin mitä niille kynsinauhoille pitää tehdä? Ensimmäistä kertaa koulun syksyssä mies pelkäsi ja oli hiljaa.

Lapsena nilkassani oli jokin pyöreä kuivettuma. Sitä äiti ja isä rasvasivat aina saunan jälkeen. Välillä varmaan muutenkin. Mieleen on vain jäänyt miten hauskasti olohuoneen matto kutitti paljasta pyllyä siinä rasvatessa. Jossakin vaiheessa se sitten hävisi. Siihen loppui myös rasvaaminen. Rasvaaminen on sittemmin liittynyt lähinnä aurinkoon ja sen vaikutusten välttelyyn. Valurautapannu pitää kuulema rasvata käyttöön. En muista käyttäneeni koskaan itsenäisesti edes huulirasvaa. Rasvaprosentin sain joskus tutkimuksissa kuulla. En muista.

Nyttemmin olen rasvan maailmaan vähän tutustunut. Tarkoilla ohjeilla varustettuna olen ostanut sellaisia kaupasta ja apteekista ihan itse. Lapsia on myös välillä rasvailtu. Onneksi eivät ole kovin kuivakoita hekään. En ole selvästikään kovin valmistautunut hoitoalan haasteisiin näiltä osin. Kynsien leikkaamisen vielä ymmärsin. Kuitenkin juuri kehotus käsien rasvaamiseen ja kunnossa pitämiseen meni jonnekin mitä tajunta ei voinut selittää sanoiksi. Mitä pitää siis tehdä? Pekonin rasva ei taida kelvata.

Vielä vieraammalle vyöhykkeelle mentiin kun opettaja jatkoi kynsinauhoista. Ne pitäisi pitää hyvässä kunnossa ja siisteinä. Selvä. Otan ne tästä lähtien aina mukaani treenaamaan ja lupaan pestä ne sen jälkeen. Kuitenkin epäilen että jotain muuta nyt tarkoitettiin. Ymmärsin ja ymmärrän sen että käsissä ja sormissa ei saa olla haavoja kun ollaan fyysisessä kontaktissa potilaaseen. Jotenkin ymmärrän rasvaamisen olevan väline kuivaa ja (ehkä) halkeilevaa käsien ihoa vastaan. Kynsinauhoihin voi siis tulla myös haavoja. Mutta niiden hoito… Olisi pitänyt olla mies aikanaan niin ei tämäkään olisi jäänyt askarruttamaan. Muistaakseni meidän luokalla on kosmetologi. Voi kun muistaisi kuka. Onneksi on myös Google.

Julkaistu

10# Mitä mursesta* löytyy?

Tämän päivityksen lopussa linkki kahvin ystäville.

– Mitä jos ostaa joka päivä kahvia pahvimukiin? Tai kahdesti? Ajatelkaa sitä kuppien määrää kolmessa ja puolessa vuodessa! 

Tämän kaltaisia ajatuksia nousi esiin kun opiskelimme Ympäristöterveydenhuoltoa. On syytäkin olla huolissaan ympäristöstä ja kuppien määrästä. Ilman yhteistä huolta ja lakisääteistä valvontaa ympäristössämme olisi monia terveyteen haitallisesti vaikuttavia tekijöitä. Elämme monella tapaa säädellyssä ja siksikin siistissä, turvallisessa ja terveellisessä maassa. Joskus säädökset ärsyttävät mutta niiden perusajatus on hyvä.

Itse en osta kahvimukeja koulussa. En osta edes kahvia. Ensimmäisenä koulupäivänä pakkasin mukaan kestomukin. Olin jo laskeskellut pahvimukien turhuutta. Lisäksi olin juuri saanut bambukuidusta tehdyn kahvimukin lahjaksi. Ensimmäisenä päivänä se toimikin hyvin. Tai olihan se vähän epäkäytännöllinen. Vähän liian suuri laukun sivutaskuun ja hieman kömpelö laukun sisään. Eikä ollut niin kätevää koittaa ryystää viimeisiä tippoja pois kupin ehtyessä. Ei kahvia tietokoneeseen tuntui ihan hyvältä säännöltä laukun sisäpuolelle. Kestomuki ei ollut kovin onnistunut sitten käytännössä. Tai oli se siinä mielessä että ensimmäisenä päivänä koulu tarjosi kahvit ja pullat. Täydellinen aloitus heti aulaan astuessa. Seuraavaan tilaan siirtyessä alkoivat edellä mainitut asiat tuntua toimintaa häiritseviltä.

Olisi mukille varmasti löytynyt toimiva tapa liikkua mukana. Olisihan viimeiset tipat voinut kuivata paperilla jne. Kuitenkin tein jo toisena päivänä samanlaisen laskutoimituksen kuin ystävämme Ympäristöterveyden luennolla. Tosin en itse laskenut kuppeja ympäristön vuoksi. Minun mielessäni oli pankkitili. Lounaalle mennessä oli kätevää ostaa lounaskahvi ruuan yhteydessä. Samanlainen käytäntö oli aikoinaan Helsingissäkin tullut havaittua hyväksi. Täällä pienessä yksikössä ollaan luottavaisia ja kahvikuitti piti ihan erikseen pyytää. Eivät usko että joku voisi huijata! Tarjottimen palautuksen jälkeen oli helppo käydä täyttämässä muki kulkematta uudestaan kassan kautta. Oli sen yhden kerran.

Lounaan yhteydessä ostettu kahvi maksoi yhden euron. Saman summan saa maksaa pelkästä kahvista sekä ruokalasta että kahvilasta ostettuna. Euro. Se ei ole kovin suurelta kuulostava määrä. Pieni pyöreä raha. Meillä saa kaksinkertaisen summan jos muistaa laittaa irronneen maitohampaan odottamaan isän yöllisiä hiiviskelyjä. Mutta yhdestä kahteen kuppia päivässä, viidestä kymmeneen kuppia viikossa. Huomaatko mihin pääni pääsi laskuissaan? Olenko minä se jolla on varaa käyttää lukuvuoden aikana 200-400 euroa kahviin. En ole. Eivät ne suuret tulot (koska edes aikuisopiskelijalla ei niitä ole), vaan ne pienet menot. Niin olen kotona oppinut suurten ikäluokkien viisaudesta. 

Varallisuutta on hirvittävän vaikea hankkia nopeasti. Ainakin jos ei ole niitä suuria tuloja. Elämässä on asioita jotka ovat verrattain pakollisia ja myös maksullisia. Globaalisti kuulun ehdottomaan tulohuippuun ja hyvinvointikärkeen. Kuitenkaan asumisen, syömisen ja kasvavien lasten pukemisen aiheuttamia kuluja maksaessa ei tunnu tulo-eliittiin kuuluvalta. Opiskelun aloittaminen tekee myös oman kuoppansa tulopuoleen. Menoja on kuitenkin vakiosti. Mutta siksi niitä pitää koittaa rajata. On paljon helpompaa säästää hitaasti ja vähän kerrallaan kuin paljon nopeasti. Euro sieltä ja toinen täältä. Ja jos keksii jonkin säännöllisesti toistuvan asian josta sen euron saa, niin aina parempi. Kahvi tuntui juuri siltä. 

Jos luvassa on enemmän kuin yhden session mittainen päivä, alan pakkaamaan mursea. Vedenkeitin käy ja termospullo täyttyy. Tumman kahvijauheen määrä pussissa tarkistetaan. Kahvi ei ole itselleni mikään intohimo. Se on asia jota on mukava juoda. Se lämmittää metsällä ja piristää koululla. Siksi eväskahville ei tarvitse asettaa suuria vaatimuksia. En kuitenkaan halua sen seisovan pullossa. Siksi kiehuva vesi ja pikakahvijauhe. Pienen pullon pieneen kuppiin on hyvä tehdä päivän aikana monta kattausta. Juuri oikean syvyinen astia avaimenperän meisselillä sekoitettavaksi. Pieniä kuppeja juomalla ei tule juotua päivän aikana liikaa kahvia. Mutta mukava se pieni erä on aina juoda. Ja säästäähän siinä euron. Mitä tekisinkään sillä reilulla tonnilla jonka tällä kahvittelulla voin tutkinnon aikana säästää?

Ainiin: asuminen, ruoka ja kasvavien lasten vaatteet. Pitää varmaan lopettaa sen vedenkin lämmittäminen.

Lopuksi:

*murse. Man purse. Googlesta löytyvä toistaiseksi yleisempi hakutulos tämänkin blogin nimessä käytetylle sanaleikille. 

Kahvin ystäville voin suositella ystäväni ja työtoverini Harrin kahviin keskittyvää blogia. Uskon että valveutuneelle kuluttajalle hänen arvionsa ovat aarreaitta.  theblackcoffeejournal.com

Julkaistu

9# Kitka – pasianssin paras kaveri.

Olli opiskelija on menossa aamun ensimmäiselle tunnille. Hieman Ollia epäilyttää kenkien astellessa märkää asfalttia pitkin. Olisiko tänä aamuna sittenkään koulua? Sitä Olli miettii tuntiessaan taas uuden sateen ensimmäisten pisaroiden tippuessa nenälle. Olli ei ollut ilmoittautunut kaikille alkaville kursseille. Se ei ollut mahdollista. Kaikkia ei ollut vielä tullut näkyvillä järjestelmässä. Muutenkin lukujärjestyksen kanssa oli ollut ongelmia. Eri järjestelmät näyttivät sinäkin aamuna Ollille keskenään erilaista lukkaria. Seuratkaa tilavarauksia, oli opettaja antanut neuvoksi. Tällainen häiritsee Ollia. Hän olisi mielellään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta ei oikein kehtaa näyttää tietämättömyyttään ja kysyä whatsappissa muilta. Ei ollut vielä luottokaveria jolta kysyä salaa.

Sade ehtii kastella paitaa ja ripeät askeleet kainaloita. Nyt ei ole mukava istua jonkun tytön viereen, joutuu Olli myöntämään kun pääsee luokan ovelle. Mutta hetkinen, jokin tajunnassa varoittaa. Kaikki ei täsmää. Luokassa on ihan vieras ryhmä, Olli huomaa etsittyään hetken edes yhtä tuttua kasvoa. Numero oven päällä on kuitenkin oikea. Olli on sortunut yksinkertaiseen virheeseen ja luottanut puhelinsovelluksen näyttämään tietoon. Hyvä sovellus jos toimisi. Opettajan neuvomiin tilavarauksien seurantaan pitää mennä aina kirjautumisen ja monen klikkauksen kautta. Työlästä. Onneksi whatsappissa ovat toisetkin kyselleet asiaa ja Olli sieltä saa oikean luokan selville. Hän liittyy muiden myöhästyneiden tiivistyvään jonoon. Missä me ollaan, kysellään vähän kuin hyvän huomenen toivotuksina. 

Oikea luokka löytyy vähän matkan päästä. Paita ei ehdi kuivua ja nenä tutkii vaivihkaa kainaloiden tilannetta. Olli ei kuitenkaan joudu tytön viereen. Ei ainakaan liian lähelle että joutuisi huolestumaan nopeiden askelten ja hermostumisen aiheuttamasta hajun pelosta. Luokka on täynnä. Liiankin täynnä. Taas kerran viimeiset joutuvat etsimään paikkaa lattialta. Sinne voi kuitenkin asettua turvallisen etäälle muista. Toisaalta on vaikea nähdä jos jotain heijastetaan luokan eteen. Olli menee siis etunurkkaan ja laskeutuu seinustalla vihreän mutta harmillisen ohuen kokolattiamaton päälle. 

Olisi Olli voinut taaemmaksikin istua. Sillä edessä ei ole vielä mitään nähtävää. Opettajallakin oli  ollut väärä merkintä lukujärjestyksessä ja oikeassa paikassa aloittelu ottaa vielä aikansa. Siksi tietokone ei ole vielä kytkettynä eivätkä laitteet päällä. Rennolla tavallaan opettaja kyselee iloisesti kuulumisia aloittavilta opiskelijoilta. Selvästi hänellä on kuitenkin vaikeuksia keskittyä kuulemaan vastauksia. Opettajan silmät liikkuvat vilkkaasti alaspäin. Jokin pöydän ääressä selvästi tökkii. Ei täällä ole kaukosäädintä, opettaja lopulta paljastaa hätänsä ja katsoo puntaroiden luokan kattoon kiinnitettyjä video-tykkejä. Todettuaan pöydän edelleen kykenemättömäksi auttamaan, opettaja ottaa ripeät askeleet ja alkaa kiivetä toisen pöydän päälle etsien katon rajassa olevaa virtanappia. Ei ihan työturvallisuuden huippua, Ollikin ajattelee huojuvaa pikkupöytää katsellessaan. Toisen tykin napin tavoittaa opiskelija varpailleen nousten. Joku hyöty näistä miesopiskelijoita.

Tykkien käynnistyksen jälkeen opettaja avaa näkyviin sähköisen oppimisympäristön. Sinne tulevat näkyviin keskustelualueet, kaikki kurssin materiaalit ja myös tunneilla näytetyt kuvat. Olli on ehtinyt jo avata lattialla tietokoneen ja vaihtaa nyt pasianssin oppimisympäristön ikkunaan. Joku ehtii sanoa ennen kuin Ollin ajatus muodostuu:

– Ei täällä näy tätäkään kurssia, kuuluu eturivistä. 

Ei näy monella muullakaan. Jostain syystä tiedot opiskelijoista eivät siirry luotettavasti järjestelmien välillä. Mutta ovat ne hyviä, oli luvattu edellisenä keväänä. Ovat varmasti jos toimivat. Olli kääntää pasianssin takaisin esiin.

– Anteeksi! Tämä luokka oli varattu meille. 

Jo vähän aikaa takaseinänä toimivan verhon lävitse oli kuulunut nousevaa ja yhä häiritsevämpää hälyä. Nyt metelöitsijät tulevat sisään. Järjestelmässä on ollut niin sanottu tuplabuukkaus. Hoitoala väistää. Olli pakkaa koneen laukkuun ja siirtyy muun luokan kanssa käytävään miettimään seuraavan lattiapaikan sijaintia. Olli kuitenkin lohduttaa itseään muistelemalla edellisen päivän tietotekniikan tuntia. Siellä ei ollut tietokoneita. Ei ennen kuin opettaja kävi jostain taikomassa esiin kärryn josta riitti kannettavat puolelle porukasta. Ollin tälle naureskellessa, opettaja on katsellut käytävän varresta vapaan luokan. Se on edellistä pienempi. On tämä hommaa, Olli toteaa ja lähtee tarkistamaan onko ulko-ovi pysynyt paikallaan. Voi pasianssia pelata kotonakin.

Luokallamme ei ole ketään Ollia. Eikä tätä kaikkea tapahtunut kenellekään yhtenä aamuna. Pasianssia on tainnut joku välillä pelata. Ollin avulla listasin niitä haasteita joita olemme kaikki joutuneet ensimmäisten viikkojen aikana kohtaamaan. Nämä mainitut vaikeudet eivät ole erityisesti kenenkään syy. Eikä ketään ole tarkoitus tässä syyttää. Suuressa yksikössä muuttujien määrä on valtava. Alkukankeutta väistämättä tulee. Tilavarauksia tehtäessä ei selvästikään ollut käsitystä aloittavan luokkamme suuresta koosta. Samoin jokainen joka on joutunut tekemisiin sähköisten järjestelmien kanssa, tietää miten hankalaa niiden yhteensovittaminen voi olla. Palveluntarjoajan on kai vaikea luvata etukäteen mikä on järjestelmien toiminta ennen käytössä havaittuja virheitä ja niiden korjauksia. Käyttöönotto juuri ennen kesää ei ehkä ollut paras aika testaamisen ja henkilökunnan kouluttamisen suhteen. Joillakin kursseilla on useita opettajia ja on epäselvää kuka järjestelmässä hoitaa mitäkin. Kuitenkin asiat alkavat hiljalleen rullaamaan. Kurssit ovat tulleet ilmoittautumisalustalle ja hitaasti myös oppimisympäristöön. Päivien kuluessa olemme alkaneet mahtua luokkiin paremmin. Ja lukujärjestys on päivittynyt useaksi viikoksi eteenpäin. Jokainen ymmärtää jo olla katsomatta kännykän sovellusta. Opettajat ovat aktiivisia auttamaan ja kanssamme harmittelemaan. Kitkaa on ollut mutta eteenpäin on päästy.

Itse olen vitsaillut miten nämä monet epävarmuustekijät valmistavat opiskelijoita heti tuleviin työelämän tilanteisiin. Järjestelmät eivät toimi, tilat eivät riitä jne. Kuulostaa sairaalasarjan päätösjaksolta. Tietenkin nämä tilanteet harmittavat. Varsinkin kun tätä aloituskitkaa kertyy nimenomaan, noh, siihen aloitukseen jolloin moni muukin asia tuntuu olevan hankalasti hahmotettavissa. Tällainen kitka on omiaan nostamaan jokaisessa esiin sisäisen Ollin.

Elämässä on joskus kitkaa. Mitenkä se gradu? Näin yliopistossa kyseltiin. Ärsyttävän ahkerat ihmiset vastasivat aina jonkin sivumäärän etenemisen merkiksi. Siivous, tiskaus, vessan pesu, urheilu, vapaaehtoistoiminta tai opiskelijariennot. Niillä monet muut vastasivat. Silloin kun kitkaa esiintyy, on vaikea lähteä liikkeelle: kirjoittaa päivän ensimmäiset rivit, avata tenttikirja tai mennä kirjastoon. Silloin oli helppo tehdä muuta. Vielä yksi video, vielä pari peliä, käydään kahvilla – sitten aloitan. Päivittäin monet asiat vastustavat erilaisten asioiden aloittamista. Näin voi olla sekä mielen että ruumiin töissä. Kun pääsee alkuun, on helpompaa jatkaa. Valitettavasti yhden kerran voitettu kitka ei auta suoraan seuraavaa kertaa varten. Kitka odottaa myös seuraavana päivänä. Tottumus kyllä auttaa löytämään keinoja kitkan voittamiseen.

Opiskelijan ja itsenäistä työtä tekevän on tärkeä oppia voittamaan kitkan voima. Siellä missä tehtaan pilli ja äkäinen esimies ei ole vaatimassa, on osattava itse. Olen tehnyt paljon töitä kotona ja joutunut harjoittelemaan itseohjautumista. Se ei ole helppoa. Tuhansia sivuja tekstiä on syntynyt kasvavan perheen elämän äärellä. Vain ohut ovi on yrittänyt turvata isän työrauhaa. Toisaalta kodin hyörinä ja perheenjäsenten läsnäolo on patistanut töihin. Mutta samalla tausta-ääniä ja keskeytyksiä on ollut runsaasti. Oven takaa kuuluvia ääniä vastaan olen kamppaillut joskus kuulosuojaimilla ja ääniympäristön synnyttävillä sovelluksilla. Keskeytyksiä on ollut vaikeampi vastustaa. Pieni pää ei voi muistaa ettei isää saa häiritä. Joskus oven toisella puolella on tarvittu ihan rehellistä apua. Puhelinkin soi aina joskus eikä sitä malta aina pitää hiljaisella. 10-20 minuuttia. Sen verran aikaa kuulema keskimäärin menee mielellä päästä kunnolla takaisin keskeytettyyn ajatustyöhönsä. Huolto-asemat, kirjastot ja monet muut paikat ovat olleet kotityöläisen turvapaikkoja. Oma kitkansa niissäkin. Muutaman neuvon kokoan tähän loppuun itseäni varten. Näin kitkaa vastaan taistellaan:

  • Motivoi itseäsi – miksi tämä on tehtävä.
  • Älä odota että työ alkaa imeä mukaansa. Ala tekemään töitä.
  • Jaa edessä olevat työt mahdollisimman pieniin osiin.
  • Suunnittele missä järjestyksessä ja milloin teet edessä olevat tehtävät.
  • Rytmitä eri tyyppisiä tehtäviä sopivissa jaksoissa peräkkäin niin saat vaihtelua.
  • Pidä lyhyitä mikrotaukoja. Työväline pois kädestä tai silmien edestä, katse kaukaisuuteen ja pieni vartaloa aktivoiva liike. Siemaus kahvia tai vettä. Takaisin töihin. 
  • Tee töitä sijoittuen niin että pasianssin pariin meneminen näkyy muille.
  • Pidä huolta verensokerista ja nesteytyksestä. Myös nuku öisin!
  • Älä lannistu jos yksi päivä menee pieleen.
  • Aseta realistiset tavoitteet eri työskentelyjaksoihin – kiitä, kehu ja palkitse itseäsi.

Hyvä minä!

Julkaistu

8# Toinen viikko ja rytmi nousee.

Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.

Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä. 

Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.

Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.

En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.

Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.

On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin.  Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa. 

Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli  myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.

Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.

Julkaistu

7# Ensimmäinen koe

Kyllä ärsytti! Muistan itseni kovana jännittäjänä. Varsinkin peruskoulussa kokeet olivat kauhea asia. Ei ole helppoa olla hyvä koulussa. Ei tietenkään ole helppoa olla huonokaan. Helppous riippuu varmasti menestyksen ja odotusten väliseen suhteeseen. Itselleni jonkun aikaa jatkuneesta hyvien arvosanojen sarjasta syntyi kovat odotukset itselle ja ainakin luulin että myös kotona. Ajatus ehkä naurattaa mutta olin aidosti tyrmistynyt kun sain kahdeksannella luokalla ensi kertaa seiskan. Siis niin huonon! Äidinkielen kieliopista se oli. En vieläkään ymmärrä kuka muistaa kaikki illa- yms. -tiivit. Kotona ei seiska aiheuttanut mitään poikkeavaa. Taisivat paineet olla enemmän omassa päässä. Ei loppunut kannustus ja koulun arvostus seiskaa esitellessä. Eikä se loppunut sittenkään kun seiska ja alemmatkin alkoivat ilmestyä jopa todistuksiin asti. Seiska oli joissakin lukion aineissa jopa tavallista parempi saavutus. Kunnia kannustajille!

Yliopistossa kokeet olivat pelottavia koska lukeminen oli joskus mitä oli. Tenttien alueet saattoivat sisältää nelinumeroisia sivumääriä ja kaikkia kirjoja ei aina saanut edes nähtäväksi. Siinä olisi tarvittu aivan toisenlaista opiskelutekniikkaa tai edes kyynärpäätaktiikkaa lyhytlainojen hyllyllä. Ehkä kaverilta kysyminen olisi myös auttanut. Aina vastaan tulee myös niitä kursseja jotka eivät ole omia lemppareita. Nekin pitää suorittaa. Tuskin kenelläkään kivoissa aineissa on hankaluuksia. Sain minäkin opetusharjoittelusta täyden arvosanan. Erilaiset kurssit ovat kuitenkin laajan osaamisen pohja. Koulussa ja opinnoissa osaamista on jotenkin tarkkailtava. Helpointa ja ajankäytöllisesti taloudellisinta on usein kirjallisen kokeen järjestäminen. Hyvin hoidetut oppimispäiväkirjat tai muista pienistä askelista koostuvat näytöt saattavat kyllä olla parempia oppimisen kannalta. Prosessi on se joka opettaa, ei koe. Kuitenkin kaikki perinteisestä kokeesta poikkeava on opettajalle aikaa vievä haaste. Lisäksi se vaatii motivoituneita oppijoita. Olen itsekin joskus kirjoittanut koko oppispäiväkirjan takautuvasti juuri ennen palautusta. Olipa hyvin tiivistetty kuukauden mittaiset oppimisen askeleet. Prosessi olisi ollut paljon parempi. Nyt pitää koittaa muistaa opiskella pienin askelin.

Ei kokeen pitäminenkään helppoa ole. Hyvä koe on suunniteltava hyvin ja sen on vastattava opetettuja asioita. Toki opetussuunnitelmat auttavat tähän. Itse olen kerran joutunut leikkimään professoria suunnitellen sekä kurssin että kokeet. Opetuksen suunnittelu, valmistaminen ja pitäminen oli helppoa. Sen kaltaiset asiat kuuluvat pastorin kengissä hankittuun ydinosaamiseen. Mutta kokeen kanssa olin ihan ahdingossa. Korjatessa kokeita öisin, ei ollut helppo myöntää itselleen tehneensä liian helppoja tai liian vaikeita kokeita. Mutta eivät kokeet sitäkään kurssia kaataneet. Kyllä oppilaatkin jotain oppivat. Tänä syksyn sain kutsun yhden pappisvihkimykseen. Matkaa vain oli liikaa mennäkseni. Kunnia kuitenkin kaikille opettajille! 

Koulussa on kokeita. Koulun jälkeen on elämä. Elämässä osaamista koitellaan koko ajan. Eikä opettelu ole vain työelämää varten. Elämä ja varsinkin sen vastoinkäymiset ovat kovia kokeita. Siihen verrattuna koulun kokeet ovat pala kakkua. Kuitenkin tämän koulutuksen ensimmäinen koe jännitti. Joillekin ensimmäinen koe oli englannin tasokoe. Sen avulla oli mahdollista vapauttaa itsensä kyseisen kielen valmistavista opinnoista. Itse olin tästä kokeesta ja koko kurssista vapaa riittävän hyvän lukion arvosanan avulla. Samanlainen koe oli sitten myös matematiikasta. Koe oli tarkoitettu niille joilla on ylioppilastodistuksessa heikompi arvosana kuin C tai jotka eivät ole suorittaneet lukiota. Pitkää ja lyhyttä matikkaa ei eroteltu mitenkään. Ei pitkä A vapauttanut. Kuitenkin olin aika luottavainen. Pääsykokeita varten muistiin palautellut matematiikat olivat menneet kohtuullisesti. Pääsinhän sisään niistä huolimatta. Kuitenkin sen verran jännitti että edellisenä päivänä jäin kirjastoon vähän laskemaan. Youtube on täynnä erilaisia apuvideoita. Sieltä eri laskutyyppejä vähän aikaa kertaillen ja paperille laskemista muistellen olin valmis.

Matematiikka on sairaanhoitajan perustyökalu. Kokeet suoritetaan ilman laskinta. Oikeasti on osattava vaikka verellä otsaan laskien. Tai näin aluksi. Myöhemmin lääkelaskut kulkevat kaikkien opintojen mukana. Alussa kuitenkin opetellaan rutiineja ilman laskimia. Myöhemmin niitä saa käyttää. Nyt olivat testissä yhteenlaskut, vähennyslaskut, jako- ja kertolaskut. Ei mitään ongelmaa. Kaikki onnistuivat varmuuden vuoksi allekain suttupaperiin vaikka osan olisi voinut laskea päässäkin. Harjoittelu oli palauttanut peruskoulun nopeat kynätaidot. Ja kerrankin, ei jännittänyt. Yksikkömuunnoksia varten piirsin tutun taulukon ja siirtelin pilkkua konemaisesti. Prosenttilaskut ja helpot yhtälöt menivät vanhalla muistilla. Sanalliset tehtävät eivät tuntuneet missään. Olinhan aikoinani sentään osannut piirtää graafisella laskimella kaksimielisiä käyriä. Mutta murtoluvut. Onko maailmassa murtolukujakin?! Tuijotin aikani paperia, tein pari epämääräistä merkintää suttupaperin ruutuihin. Olinko tosiaan unohtanut että maailmassa on murtolukuja? Desimaalien laskemisen olin kyllä kerrannut. Hyppäsin yli ja laskin äkkiä ne yhtälöt ynnä muut loppuun. Palasin takaisin päin. Kirosin mielessäni. Jos olisin edellisenä päivänä muistanut murtolukuja olevan olemassa, olisin katsonut kolme minuuttia videoita ja osannut tehdä kaikki nuokin laskut ihan nips naps. Mutta sitähän kokeessa mitataan. Sitä että osaako. En osannut. Puoli tuntia pyörittelin murtolukuja, laskin summittaisia vastauksia desimaaleiksi pyöristäen ja yritin niin saada suuntaa oikeaan vastaukseen. Kokeilin erilaisia malleja ja sain monia vastauksia. Mielen vieressäkään ei käynyt se oikea tapa ratkaista murtolukuja. Ei kertakaikkiaan. 

Onnistuin kuitenkin yhdessä asiassa. En kokenut mitään painetta palauttaa paperiani hyvissä ajoin. Aikani ähistyä lähtivät ensimmäiset. Hitaasti koko luokka tyhjeni. Ei haitannut monentako olisin valmis. Minä ähisin murtolukuja. Totesin että toivotonta. Tarkistin suttupapereista epämääräisesti muiden laskujen välivaiheita. Siinä vaiheessa tarkistus oli lähinnä kosmeettinen. Saattoi sinne joku ajatusvirhe jäädä yksikkömuunnoksiin. Palasin vielä hetkeksi murtolukuihin, merkkasin paperiin parhaimmat yritykseni ja pakkasin penaalin. Siinä vaiheessa opettajakin ilmoitti aikaa olevan enää pari minuuttia. Pari meitä oli enää luokassakaan. 

Kokeen tuloksena oli voitto itsestäni ja halusta palauttaa koe kunniallisessa ajassa. Ei täällä olla voittamassa vaan oppimassa. Opin ainakin muistamaan että murtolukuja on olemassa. Nyt tiedän myös miten ne lasketaan. Näin kokeista otetaan opiksi. Ärsytyksen voimalla otetaan selvää siitä mikä oli hämärässä.

Tämä oli ensimmäinen koulun kokeeni suunnilleen kymmeneen vuoteen. Mutta ihan näin suurta dramatiikkaa tämä koe ei ehkä olisi ansainnut. Panoksena oli yhden pisteen kurssista vapautuminen. Lisäksi koe oli mahdollista läpäistä vaikka kaikki murtoluvut olisivat menneet väärin. Muut tehtävät riittivät vaadittuihin pisteisiin. Lääkelaskuja kohti! Selvisin kokeesta useammallakin tavalla.

Julkaistu

5# Mistä opinnot koostuvat? Ensimmäinen vuosi

Mitä sairaanhoitajan pitää osata? Miten se opitaan? Itseäni auttoi Youtube. Halusin saada opinnoista ja töistä jonkinlaisen käsityksen ennen kouluun hakua. Tällä iällä ei viitsi tehdä monia asioita ilman jonkinlaista varmuutta. Ja kyllähän niitä videoita tosiaan löytyi. Oli näyteltyjä tilanteita, oli haastatteluita ja oli ns. Taitopajoja. Syntyi käsitys hoitajan työkentän moninaisuudesta. Mieleen syntyi aavistus osattavien asioiden kirjosta. Paljon asioita joihin ensimmäisenä vuotena ei vielä päästä. Nyt kerätään pohjaa.

Kokopäiväisinä opintoina sairaanhoitajan koulutus kestää 3,5 vuotta. Opomme sanoi että nykyään ei enää pidetä valmistumisjuhlia koska kaikki valmistuvat vähän kuka milloinkin. 3-4 vuotta on todellinen valmistumisaika. Myöhempinä vuosina on mahdollista tehdä suorituksia vähän joutuisammin jos rahkeet riittävät. Meitä kehotettiin ettei ensimmäisenä vuonna ylimääräistä suorituksia kannata juuri tehdä. 210 opintopistettä tulisi kerätä yhteensä valmistuakseen. Opintopiste vastaa noin 27 tunnin työskentelyä. Sitä en tiedä kuka ihme tuon tuloksen on laskenut. Työmäärä saattaa jakautua opetukseen, ryhmä- ja itsenäiseen työskentelyyn. 1,5 pistettä viikossa on aika tarkkaan opintojen etenemisnopeus. Pisteitä tietenkin saa kasoissa aina suoritetun kokonaisuuden tai kokeen jälkeen.

Ensimmäisenä vuonna rakennetaan perustuksia. Minä korkeakouluopiskelijana on tämän syksyn kursseista se joka kuvaa parhaiten tilaamme matkan alkupäässä. Nyt on aika opiskella mitä opiskeleminen on. Kurssilla opitaan opiskelutekniikasta eli omista tavoista oppia. Myös tiedonhaku ja tieteellisen kirjoittamisen perusteet tulevat tutuiksi. Lisäksi opetellaan viittaamaan. Eikä se tarkoita sitä samaa kuin koulussa jos halusi vessaan. Samalla tavalla pohjaa rakennetaan matematiikan ja kielten (suomi ja ruotsi) preppauskursseilla. Näille mennään jos taidot eivät ole vielä riittävät jatkoon. Varsinaiset kieliopinnot alkavat sitten yhteisesti myöhemmin. Lääkelaskenta alkaa myös pian. Suomessa sairaanhoitajat ovat lääkehoidon toimeenpaneva taho. On tärkeää alkaa heti luoda rutiinia siihen että lääkemäärät osataan laskea aina oikein. Aina! Lääkelaskennasta on mahdollista saada vapautus suorittamalla koe etukäteen täydellisesti. Tämä on tarkoitettu ennen muuta lähihoitajan taustasta tuleville. Suhteellisen luottavaisena laskupäästäni harkitsin hetken menemistä tuohon kokeeseen. Järki kuitenkin sanoi ettei ehkä kannata jättää juuri tätä kurssia väliin. En halua syyllistyä hoitovirheeseen muutaman opistopisteen voittamiseksi.

Perustan rakennusta ovat myös tietotekniikan ja viestinnän kurssit. On osattava käyttää koulun järjestelmiä ja opiskelun apuvälineitä. Viestinnässä opitaan kirjoittamaan, ajattelemaan ja puhumaan. Kohtuullisen tärkeitä taitoja nekin.

Toki hieman hoidollisempiakin asioita päästään käsittelemään. Turvallisuus hoitotyössä pitää sisällään kaiken ehdottoman pohjatiedon. Opimme pesemään käsiä, ymmärtämään infektioita ja käyttämään eri välineitä. Potilaista tehtävät kirjaukset taisivat kuulua myös tähän osastoon. Turvallisuus katoaa heti jos tieto jää välille tai on puutteellista. Ilmeisesti turvallisuuteen kuuluvat myös ensiaputaidot. Hoitotyön etiikka, asiakkuus ja vuorovaikus luo pohjan potilaiden kohtaamiselle ja arvokkaalle työlle. Samalla tämä kurssi toimii osana kielipintoja. Se pidetään kokonaan englanniksi yhdessä nursing-ryhmän kanssa. Kokeet tulevat kuitenkin olemaan suomenksi.

Terveyden ja toimintakyvyn ylläpito johdattelee meidät ravitsemuksen, kuntoutuksen ja yleensäkin sairauksien ehkäisyn tai haittojen vähentämisen maailmaan. Aluksi pohditaan terveyttä käsitteenä ja eri tekijöiden vaikutusta terveyteen. Sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristä opettaa lainsäädäntöä, organisaatiota ja alan palvelurakennetta.

Ihmisen elimistö ja sen toiminta auttaa meitä erottamaan käden jalasta tai kertoo mikä on viscera. Tämä kurssi pitää luultavasti sisällään eniten tankkaamista ja ulkoa opettelua. Olen kyllä aikoinani oppinut kolmen klassisen kielen kieliopit mutta kuitenkin juuri tällainen ulkoa oppiminen on jäänyt aika vähälle viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joten jännitettävää riittää.

Ensimmäisen vuoden suola ovat Taitopajat. Tulemme pistämään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. En muista menemmekö neuloinemme myös suoneen tai mutta suoli ei tule vielä vastaan.  Taitopajoissa käytetään asianmukaisia työvaatteita. Sekin jo kuvastaa sitä että mennään ytimeen. Tai ainakin iholle ja sen läpi. Taitopajoissa opetellaan myös vaikkapa vuodepotilaan liikuttelua. Varmaan myös pesut ja vainajan laitto tulevat jossain vaiheessa tutuksi. Kampuskierroksella kurkimme myös simulaatiohuoneeseen. Siellä hengittävät, puhuvat ja kunnossa ollessaan virtsaavat robotit odottavat meitä kuitenkin vasta tulevaisuudessa. 

Ensimmäisellä lukukaudella jokainen opiskelija pääsee yhden työvuoron ajaksi palvelutaloon. Tämän jokainen toteuttaa oman pienryhmänsä kanssa. Siellä saadaan pieni tuntuma työhön. Kyse on jään rikkomisesta. On helpompi suhtautua harjoituksiin kun on päässyt kontaktiin ihan oikean ihmisen kanssa. Tästä osiosta lähihoitajaksi valmistuneet ovat vapaat. He ovat nähneet ihmisiä ennenkin. Ryhmät jakautuvat kiertämään talon henkilökunnan kanssa. Lisäksi oma opettaja on mukana henkisenä tukena.

Kevätkaudella on ensimmäinen harjoittelu. Lähihoitajat saavat tästä lyhennystä mutta muille tämä jakson kesto on viisi viikkoa. Kyseessä on perusterveydenhoidon harjoittelu. Se suoritetaan useimmiten palvelutaloissa (asukkaat sanovat varmaan yhä vanhainkoti), terveyskeskuksen vuodeosastolla tai samantyyppisessä paikassa. Jokainen hankkii harjoittelupaikkansa itse. Suurin osa paikoista on valmiiksi sähköisessä järjestelmässä. 

Ensimmäinen vuosi on mielenkiintoinen. Jo näitä miettiessäni olen luottavainen siihen että vuoden päästä olen valmis toisen vuoden opintoihin. Näin luottaisin jokaisen kohdalla joka tahtoo ja jaksaa kulkea mukana. Sairaanhoitajalta vaaditaan valtavaa määrää taitoja. Liikutaan teorian ja käytännön jännittävällä rajapinnalla. Suurin osa opittavista taidoista on aivan käsittämättömiä tavalliselle tallaajalle tai tällaiselle hengellisen työn tekijälle. Uskon kuitenkin ettei yksikään sairaanhoitaja ollut hoitsu syntyessään. Työssä oleva hoitajakunta on kova osoitus koulutuksen tasosta. Ihan tavallinen ihminen voi kasvaa hoitajaksi. Siitä kasvusta kipuineen päästään nauttimaan monta päivää näidenkin kurssien kanssa.

Julkaistu

3# Orientaatioviikko

Orienteering, englanniksi suunnistus ja taitaa olla aikalailla sama ruotsiksi. Se on sitä kun koulussa kateltiin karttoja ja mentiin metsään. Monesti useammassakin merkityksessä. Minkä tahansa uuden alussa on hyvä katsoa vähän karttaa ja mietittävä minne ja miten. Tämä on totta työpaikoilla, uusissa tehtävissä, parisuhteessa ja sen eri vaiheissa. Lapsiperheen viikko ei toimi ilman riittävää orientaatiota. Ilman tällaista eteenpäin katsomista asiat ovat aina vaikeampia tai voivat ainakin muuttua vaikeiksi. 

Itse olen vahvasti ad hoc tyyppinen ihminen. Elän vahvasti hetkessä. Huomaan kestäväni ilman paineita sen että pian on taas selviydyttävä. En menetä yöunia vaikka tietäisin joutuvani heräämään seuraavana aamuna aikaisin viimeistelemään työasiat ennen deadlinea. Kokemus tuo siinäkin varmuutta. Improvisaatiota vaativissa tilanteissa en koe vierautta. Olin hyvin otettu kun osaava työtoveri antoi siitä kerran julkisesti kiitosta. Sanoi että pidän langat käsissäni vaikka mitä tulisi mihin aikaan tahansa. Leirityötä johtaessa tällainen on toki tarpeellinen ja välttämätönkin taito. Tai oli ainakin juuri tuolloin – siellä oksennettiin.

Samalla olen oppinut tuntemaan sen painon jota suunnittelemattomuus saa aikaan. Liian usein vältän suunnittelua koska toivon pärjääväni riittävän hyvin ilmankin. Olen joutunut opettelemaan itseohjautumista ja ajankäytön hahmottelu itseni ja muiden vuoksi. Ei ole reilua jos yksi elää viime hetkessä ja improvisoi usein. Muita se jännittää. Suunnitelmallisuus antaa varmuutta ja turvaa. Joskus olosuhteet eivät anna improvisoida ja rikkoutumisvaraa ei jää yhtään. Etukäteen orientoituminen lisää tunnetta asioiden hallinnasta ja on lääke kaaosta vastaan. Pienien valmisteluiden kautta suurikin kokonaisuus rakentuu huomaamatta. Norsutkin syödään sopivina paloina. Suunnistus kunniaan!

Ensimmäisellä kouluviikolla kokoonnuimme luokan kanssa yhteisen kartan ääreen. Korkeakouluissa on tapana pitää uusien opiskelijoiden kanssa erillinen orientaatioviikko. Jatkavat opiskelijat eivät ole silloin paikalla kansoittamassa käytäviä. On helpompi pälyillä epätietoisena ympärilleen kun joka paikassa ei ole selkiä vastassa. Samoin tiloja on enemmän vapaina esimerkiksi IT-asioiden läpikäymistä varten. Käteen on tullut käyttäjätunnus ja salasana. Kirjastokortti lojuu jossakin. Tulevia opintojen rakennetta on heijastettu seinälle ja esitelty pitkälle 2020-luvulle. Koulua on kierretty, monista asioista puhuttu, hirveä määrä opettajia ja henkilökuntaa on vilissyt ohi. Hätäinen nimikierroskin on luokan kesken tehty. Monta kertaa korvani ovat kuulleet opettajien tai muiden suusta toteamuksia siitä miten paljon asiaa on tullut eikä kaikkea tarvitse muistaa. Voisi tietenkin kysyä että miksi se kaikki sitten kaadetaan opiskelijoiden päälle. Kai kyse on tästä ensimmäisestä kartan luvusta. Nyt on tutkittu alustavasti mitä tulee vastaan.

Tuskin kukaan suunnistaja luottaa pelkästään lähtöviivalla tehtyyn kartanlukuun ja lähde sitten kisaan ilman karttaa. Kuitenkin luulen jokaisen tutkivan sitä karttaa myös ennen lähtöä eikä vasta reitillä. Silloin tietää vähän mitä on tulossa ja edetessä mieleen nousee oikeita asioita. Tällä tavalla olen itse suhtautunut taas tähän hässäkkään. En ole yrittänyt muistaa kaikkea. Kaikkea kerrottua ei koskaan tarvitse. Kaiken tarvittavan löytää kun hahmottaa muutamia pääsiaioita ja muistaa ottaa kuvia infoista. Kirjastossa tärkeintä oli tietää mistä neuvoa kysytään. Sehän se riittää. Samalla muistan nyt jo tyytyväisenä oman ahdistukseni viisitoista vuotta nuorempana fuksina Suomen vanhimmassa yliopistossa. Paljon oli asioita silloinkin. Taloja oli vain enemmän ja opiskelijoita hirvesti. Oppilaitokset eivät ole kuitenkaan ensi kertaa asialla. Kyllä jokainen kuljetetaan mukana. Se on kaikkien etu ja koulu saa rahansa valmistuvista henkilöistä. Jos muuten ei pärjää, on onneksi luokallinen ystäviä joilta kysyä uudestaan.

Opiskelijasta pidetään huolta. Opot ja opettajat opastavat kärsivällisesti. Ensimmäinen lukujärjestys lyödään valmiina käteen. Infokansiosta löytyi ateriatukeen oikeuttava kortti ja paljon muuta. Tutorit näyttävät ja neuvovat. Eri kanavia pitkin tulee viestiä tarpeen mukaan. Opiskelijakunnan toimistossa oli monta hymynaamaa vastassa. Monet asiantuntijat ovat käyneet kertomassa mistä heidät löytää jos tarvitsee keskustelu- tai terveydenhoitoapua. Hoitoalan ryhmänä meille on teroitettu yhteishengen merkitystä. Toivon että pysymme kaikki yhteisellä kartalla. Hiljalleen jatketaan ensimmäiselle rasteille.

Julkaistu

1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.