Talvilomien aika kalenterissa paljastaa, että yhteishakujen aika lähestyy. Tämän vajaan lukuvuoden aikana olen saanut muutamaan kertaan kysymyksiä ja ammattikorkeakoulun eroista. Samoin olen itse huomannut miettiväni tätä. Olen myös miettinyt, miten nykyinen itseni pärjäisi vanhoissa yliopisto-opinnoissani ja miten vanha minäni olisi pärjännyt ammattikorkeakoulussa. Ehkä nämä ajatukset voivat auttaa jotakuta asiaa miettivää.
En tietenkään ole mikään asiantuntija. Olen opiskellut tasan yhtä tutkintoa yhdessä yliopistossa ja nyt opiskelen tasan yhtä tutkintoa yhdessä ammattikorkeakoulussa. Siksi nämä havainnot ovat aika henkilökohtaisia. Kuitenkin ne ovat tosia.
Pieni vs. suuri
Yliopistoissa on pieniä koulutusohjelmia. On myös pieniä yliopistoja ja pieniä kampuksia. Itse kuitenkin opiskelin siellä, missä suuri oli kaunista. Yliopisto oli iso ja keskustassakin kampus oli jakautunut moneen kortteliin. Ahtaimpina aikoina piti lähteä toiseen kaupunginosaankin. Usein käytössämme olivat yliopiston suurimmat salit. Aloitusvuotenani teologinen tiedekunta otti sisään kaksisataa opiskelijaa. Ihan helposti ei koko ryhmään voinut tutustua. Pienryhmäopetus tarkoitti ensimmäisinä vuosina viidenkymmenen opiskelijan ryhmiin jakautumista kielten opetuksessa. Ei siis aivan yksilöllistä ohjausta. Myöhemmin opinnoissa kyllä jakauduttiin omien kiinnostusten ja erikoistumisten mukaan pienempiin yksiköihin. Kuitenkin opiskelijoiden massa oli suurta ja opettajia oli vähän saatavilla.
Ammattikorkeassa pieni on kaunista. Maaseutu koulussa koko koulu on pieni ja opiskelijoiden määrä rajallinen. Ruokala on kyllä ajoittain aika täynnä mutta se johtuu siitä, että se on ainoa. Luokallamme aloitti 50% ilmoitettuja aloituspaikkoja suurempi joukko. Kuitenkin kasvot ja nimet on kohtuullista painaa mieleen. Pienryhmissä voi oppia, millainen kukin luokkakaveri on harjoituksissa ja kenen kanssa on minkäkinlaista toimia. Opettajia vilisee käytävillä suhteellisen paljon. Vaikka läsnäoloa vaativaa opetusta ei ole liian paljoa.
Juna vs. vapaus
Sairaanhoitajaksi opiskelevalla opinnot etenevät kuin juna. Lukujärjestys ilmoitetaan ja kursseille ilmoittaudutaan jotta päästään käsiksi niiden sähköisiin tietoihin. Kursseja ei valita kiinnostuksen tai aikataulujen mukaan. Viimeisenä vuotena on suuri harjoittelu jossa suuntautumisen saa valita itse. Lisäksi on kolmen pisteen verran vapaasti valittavia opintoja. Muuten vain mennään käskyjen mukaan.
Olin yliopistossa aikana, jolloin sähköinen asiointi oli vasta tuloillaan. Kursseille kyllä ilmoittauduttiin alussakin sähköisesti mutta paperisen opinto-oppaan käytettävyys oli vielä parempi. Muutaman peruskurssin jälkeen alkoi vapaus vallita. Kursseille mentiin jos mentiin ja mentiin kun mentiin. Järjestys ja aikataulu ei ollut kaikilla sama. Valinnanvaraa peruskurssien jälkeen oli paljon myös pääaineiden sisällä. Tuskin kahta maisteria valmistuu kovin usein täsmälleen samoilla opintojen sisällöillä. Huomattava osa opinnoista oli mahdollista suorittaa kirjatenttinä. Viisi opintoviikkoa tarkoitti joitakin tuhansia sivua kirjoja. Lopulta se riippui kirjojen kielestä. Listalla oli yleensä suomea, englantia, saksaa ja ruotsia. Harvoin olivat toisilleen vaihtoehtoisia. Pelin henki toki oli se, ettei joka kirjaa tarvinnut lukea pilkkutarkasti. Yliopiston vapautta oli hallita laajoja kokonaisuuksia, vastata essee-tehtäviin sisällysluettelon ja aiemmin omaksutun tiedon perusteella. Ei tarvinnut omaksua kovin yksityiskohtaista tietoa.
Tiedon lähteet vs. käytäntö
Suomen vanhimmassa yliopistossa (Turun akatemia siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin.) ja vanhimmassa tiedekunnassa tiedon jalanjäljet olivat pitkät. Tämä tunnelma korostui, kun sain niin monta kertaa kävellä luennoille ja kirjastoon Helsingin kantakaupungin, Suomen pankin ja Säätytalon välistä, lopuksi pyrähtää Senaatin toria pitkin. Usein vielä yliopiston vanhan päärakennuksen läpi toisella puolella oleville luennoille. Näissä kortteleissa saattoi aistia pääkaupunkimme alkuvaiheita, menneiden sukupolvien ajatustyötä, suomalaisuuden käsitteen rakentumista ja tietenkin monia historiallisia tapahtumia.
Vanhassa tiedekunnassa tiedon jäljet olivat pitkät. Uusilla opiskelijoilla kesti aikansa oivaltaa yliopiston henki. Enää ei opeteltu faktoja ja tietoja. Jokainen luennoija opetti oman aineensa äärellä niitä teorioita ja niitä tutkijoita, joiden teorioihin ja tutkimuksiin oli mielistynyt. Joku toinen olisi saattanut esittää samaa asiaa kovin erilaisesta näkökulmasta. Näin opiskelijat eivät päässeetkään enää suoranaisesti käsiksi tietoon vaan nimenomaan tiedon lähteille. Oli opittava kuuntelemaan, lukemaan, ajattelemaan ja kokoamaan tietoa eri lähteistä. Oli opittava näkemään eri koulukuntien ja historiallisten systeemien rajat, pohjaoletukset ja ajatuksen juoksu. Kaiken keskellä oli opittava etsimään ne ajattelijat, joihin itse uskalsi nojata ja luottaa.
Tämä oli yhteistä kaikille kolmelle koulutuslinjallemme. Opettajiksi tai kirkon töihin mielivät toki joutuivat opettelemaan osansa myös käytännön elämää. Vielä tänäkin päivänä kuulen silloin tällöin didaktiikan opettajamme henkisen haamun kommentoimassa opettajia ja opetusta. Hyvin käytännöllisiäkin neuvoja saatiin. Kuitenkin itse olin harjoittelussa kokonaisen kuukauden. Sen lisäksi pidin jonkin verran tunteja koulussa. Kaikki muu harjoittelu tehtiin vain opiskelijaryhmissä. Teologin tehtäviin haluavalle kesätyöt seurakunnissa ovat huomattava käytännön opettaja. Yliopisto kun opettaa ajattelijoita ja tieteen tekijöitä. Tiedemiestä minusta ei tullut. Kieliopinnoista huolimatta en lue kaikkia historiallisia tekstejä alkukielillä. Enkä niitä ainoita yhä vähän käyttämiäni edes ilman hyviä apuvälineitä. Kuitenkin huomaan saaneeni hyvin laajan yleissivistävän koulutuksen länsimaisesta kulttuurista, yhteiskunnasta ja ihmisestä. Samalla olen joutunut havaitsemaan muiden maailmankatsomusten merkityksen niiden piirissä eläville ihmisille. Ei hyödytön taito hoitotyössäkään. Ennen kaikkea taisin oppia oppimaan. Etsimään tietoa ja olemaan siitä kiinnostunut. Välillä ihan hätkähdän ihmisiä jotka kehuvat omalla viisaudellaan ja sen todisteeksi latelevat sarjan joitakin tietoja. Ikään kuin viisaus olisi asioiden oppimista ulkoa. Viisautta se voi olla. Mutta ei sivistystä.
Hoitajaopinnoissa ollaan myös teorioiden ja tutkimuksen muodostamalla pohjalla. Opetuksessa tieteelliset teoriat ja keskenään kiistelevät oppineet eivät kuitenkaan ole läsnä. Kitkaa tulee opetettavien suositusten ja hoitotyön käytäntöjen välisestä erosta. Mutta tunneilla opetetaan selkeästi hyväksyttyjen suositusten ja toimintaohjeiden mukaan. Opettajalla ei ole valtaa muuttaa sisältöä, näkökulmaa tai teoriaa. Hän on nimenomaan opettaja, ei yliopiston tutkija loppumattomien kysymysten äärellä. Tulevia hoitajia opetetaan täsmäiskun tavoin kohti tiettyjen taitojen oppimista. Siihen riittyy toki riittävä teorian tuntemus. Perusasetelma on tietynlainen halki, poikki ja pinoon -systeemi. Liikaa ei pidä ajatella. Se jätettäneen sitten hoitotieteen ja terveystieteen maisteriopiskelijoille.
Kumpi on siis parempi?
En osaa sanoa, kumpi on parempi yliopiston ja ammattikorkeakoulun taistelussa. En osaa sanoa sitä edes oman suppean kokemukseni vertailussa. Yliopisto oli haastava paikka. Se oli haastava juuri vapautensa ja valtavien mahdollisuuksiensa takia. Mutta se myös antoi ja opetti paljon. Nykyinen minäni olisi varmasti paljon parempi yliopisto-opiskelija kuin entinen itseni. Omalla vuosikurssillani monet vanhemmista ja perheellisistä opiskelijoista olivat juuri niitä ärsyttävän tehokkaista, rentoja ja osaavia. Entinen minäni olisi pärjännyt varasti ihan hyvin näissä hoitajaopinnoissa. Ehkä hän olisi ollut hermostuneempi, suorituspaineisempi ja vähemmän elämästä ja itsestään ymmärtävä. Ehkä on siis turhaa vertailla oppilaitoksia tällä kokemuksella. Itseni vertailussa voin vain todeta olevani tyytyväinen kehitykseen. Varmasti tämänkin koulu ja aika täällä opettaa paljon hyödyllistä tulevaisuutta varten. Toivottavasti omat opinpolkusi johdattavat sinua hyvään suuntaan!
Lopuksi pieni kuvasarja rakkaudesta vanhaa opiskelupaikka kohtaan.
