Kategoria: 1. Vuoden opinnot

Julkaistu

79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: ”Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.
Julkaistu

78# Harjoittelu tekee mestarin? 1. viikko.

Harjoitus tekee mestarin, koska mestariksi voi tulla vain tunnettuaan osaamattomuuden tunteen. Se joka luulee osaavansa, ei koskaan tahdo oppia. osaamattomuuden tunne on kuulemma tuttu ensimmäisen harjoitteluviikon aikana. En ole siltä itsekään välttynyt. 

Keskellä pääsiäisen jälkeistä lumimyrskyä suuntasin harjoittelupaikkaan. Minuutilleen oikeaan aikaan sairaanhoitaja saapui ottamaan vastaan. Täsmällistä. Pidennetystä viikonlopusta hänkin ehkä hieman tempautui arkeen. Koronan uhka sotki harjoitteluitamme niin onnistuneesti, että oma paikkani sai tiedon tulostani vasta kiirastorstaina. Ohjaajalle pääsin lähettämään sähköpostia vasta myöhemmin. Oli kuulema lukenut sen samana aamuna. Tiedon toivottavasti oli saanut johdolta aiemmin. Ammattilainen pystyi kuitenkin ottamaan homman haltuun. Harjoittelijan näkökulmasta viikkoon ei sisältynyt ohjaajan haparointia vaan pikemminkin ohjattavan haparoinnin kärsivällistä sietämistä.

Sillä ohjattava haparoi. Uudessa talossa ja uusissa hommissa kaikki ei onnistu heittämällä. Kahtena ensimmäisenä päivänä tunnuin olevan pari sekuntia ja pari askelta jäljessä. Onneksi en sen enempää. Yksinkertaisissa asioissa huomaa, ettei rutiini ja lihasmuisti ole vielä kehittynyt. Ihan sama, kenen kanssa auttamassa asukasta, se toinen näyttää saavansa sukan aina paljon nopeammin autettavan jalkaan. Ja monta muuta asiaa meni samoin.

Sukkien lisäksi viikkoon kuului housuja, vaippoja ja pesuja. Oli syöttämistä, nostamista ja suihkuttamista. Pesin silmälaseja ja harjasin tukkaa. Pääsin ajamaan henkilönostimella ja työntämään pyörätuolia. Autoin ruokailussa: tarjoilin, kannoin, keräsin, pyyhin ja sain nähdä jatkoa varten ulkoroskiksenkin. Kuulin mitä minkäkin oven takaa löytyy. Kuulin myös, etten saa harjoittelun aikana avain mihinkään niistä ovista. Pesin käsiä, desinfioin käsiä, laitoin hanskoja ja otin hanskoja pois, pesin ja desinfioin uudestaan. Ihmettelin perjantaina, miksi kädet eivät ala tuntua kuivilta ja kärsineiltä. Muistin, että olin sentään pääsiäisenä valmistautunut harjoitteluun ravaamalla kädet. Kerran.

Suurin osa viikosta kului siis hyvin perushoidollisia tehtäviä harjoitellessa. Niin on tarkoituskin. Näitä tein ohjaajan kanssa ja näitä tein monen eri lähihoitajan kanssa. Sairaanhoitajan erityistaitoja pääsin vähän kurkistamaan ohjaajan niitä tehdessä. Iloitsin siitä, että hän jaksoi tehdessä selittää ja kertoa. Opettajakin ehti viikon aikana tätä ohjaajaa kehua. Ei ole ensimmäistä kertaa asialla. 

Valitettavasti ohjaajani tekee lyhennettyä työaikaa. Osastolla ei ole toista sairaanhoitajaa, vaikka tarve olisi. Koska lyhentämistä ei tehdä päiviä lyhentämällä, oli ohjaaja osan viikosta poissa. Monissa harjoittelukertomuksissa nämä kohdat aiheuttavat opiskelijoissa suurta hämmennystä ja eksynyt kananpoika ilmiötä. Näin koin itsekin. 

Osasto koostuu kahdesta erillisestä yhteistilasta ja ympärillä olevista asukashuoneista. Kolmantena aamuna kääntyilin toisen siiven yhteistilassa ilman ohjaajaa tietämättä mihin ryhtyä. Olin edellisenä päivänä ollut ohjaajan kanssa toisessa siivessä. Se hämmensi lisää. Hetken mietittyäni totesin, etten tunne asukkaiden tarpeita ja autettavuuden tasoja ollenkaan tarpeeksi alkaakseni johonkin. Kurkin hetken huoneisiin ja löysin yhdestä lähihoitajan työn touhusta. Esitin pyynnön päästä mukaan juuri edellä mainitusta syystä. Pääsin. Kolmannessa huoneessa sainkin jo kehotukseen hoitaa yksin autettavan asukkaan aamutoimet itsenäisesti. Vähän kyselin ja vähän lisää lähihoitaja opasti. Hoiteli huoneessa muita töitä samalla. Asukkaan lähtiessä aamupalalle, muisti vielä kehaista. Kehaisin takaisin, että hyvin neuvoi taustalta.

Samalla tavalla pääsin päivien aikana monen muun matkaan oppimaan. Suuri henkinen apu oli seurata kuudetta viikkoa paikalla olleen lähihoitajaopiskelijan otteita. Selvästi tekemällä oppii. Sillä asenteella kaikki tuntuivat ottavan mukaan. Kukaan ei näkyvällä tavalla harmittellut sitä, jos joutui harjoittelijaa neuvomaan. Myös itsestäni tuntui, että pääsiäispyhän vuoksi lyhennetynkin viikon aikana ehti päästä monesta asiasta kärryille. Tätä auttoi se, että vietin viikon viimeiset päivät samassa siivessä. Asukkaista moni tuli tutuksi. Silloin on helppo lähteä tekemään oikeita asioita. 

Ehkä lyhentäen voisi sanoa ensimmäisen viikon menneen hienosti. Oli upeaa herätä ennen kuutta ja lähteä toimeen. Oli mukava palata valoisan aikaan kotiin. Oli hieno huomata pääsevänsä hiljalleen selville asiasta jos toisestakin. Oli mukava huomata saavansa jonkin verran vastuuta ja myös kiitosta. En tiedä tekevätkö talon omat työntekijät työnsä ajatuksiinsa uppoutuneina. Se on rutiinin tuoma etuoikeus ja vaara. Uuden äärellä sain itse tehdä työhön täysin upoten. Päivät kuluivat tutussa leiritunnelmassa. Ruokailusta ruokailuun edettiin koko ajan jotakin tehden. Olen aina tykännyt olla leireillä. Silloin ei ehdi ajatella muita maailman ja elämän huolia. Samalla tavalla nämä harjoittelupäivät kuluivat. Positiivisessa jännityksessä kohti uutta viikkoa!

Tässä alustavia ajatuksia seuraavan viikon ohjauspalaveriin. Saas nähdä miten miehen käy.
Julkaistu

77# Köyhin eväin harjoitteluun

Ottaisitko tällaisen amatöörin työpariksesi? Aika moni joutuu viiden viikon aikana ottamaan.

– No jännittääkö, kuului parisängyn toiselta laidalta.

Ihan oikeutettu kysymys. Ensimmäinen harjoittelu oli vain yhden yön päässä. Viisi viikkoa. tehostetun palveluasumisen yksikössä oli alkamassa. Oli ainakin syytä jännittää. 

Harjoitteluun liittyvä jännitys oli oikeastaan kovimmillaan jo puoli vuotta sitten. Silloin kuunneltiin oman sydämen sykettä varausjärjestelmän äärellä. Sairaanhoitajan opinnot käynnistyvät ja jatkuvat melkein koko ensimmäisen vuoden koulun sisäisillä opinnoilla. Ensimmäinen harjoittelu tulee meillä nyt kevätkauden päätteeksi. Se jälkeen odottaa enää yksi kooste- ja koepäivä. Kyseessä on perusterveydenhuollon harjoittelu. Jos pääsee kokeilemaan sairaanhoitajan erikoistaitoja, niin hyvä. Kuitenkin pääpaino on potilaan kohtaamisessa, liikuttelussa ja perustarpeiden kuten vaikkapa puhtauden hoidossa. Lähihoitajat suorittavat viiden viikon harjoittelun lyhimmillään kahdessa viikossa. Riippuu työkokemuksesta.

Jokainen voi hakea itselleen harjoittelupaikan, mistä vain tahtoo ja saa. Kuitenkin asian helpottamiseksi on julkisen puolen harjoittelupaikkoja koottu yhteiseen järjestelmään. Sieltä kunkin harjoittelun mahdollisia paikkoja voi tutkia ja tykkäillä etukäteen. Jossakin vaiheessa ilmoitetaan hetki, jolloin varaaminen alkaa. Luulen, että tässä ensimmäisessä harjoittelussa tulivat esiin kaikki järjestelmän huonot puolet. Maantieteellisesti systeemissä on kyllä rajauksia. Oman maakunnan paikat aukenevat ensin paikallisille ja viiveellä muille. Kuitenkin pienellä alueella hakijoita oli paljon. Koko oma luokkamme ja nursing-ryhmä. Kun yhdessä yksikössä ja yhdellä lehdellä on haettavissa yhdestä neljään paikkaan, eivät kaikki millään pääse ensimmäiseen vaihtoehtoonsa. Perushoidon harjoittelussa riski pieneen nokitteluun oli aivan ilmeinen. Hoitoalan kokemuksen kanssa opiskelevat tahtoivat terveyskeskuksen ja sairaalan osastoille. Eivät ehkä suoraan näreyttäneet naamaansa, jos joku muu ilmoitti käyvänsä kilpailemaan samoista paikoista mutta eivät halunneet missään nimessä vanhuspalvelun yksiköihin. Ymmärrän. Osa lähihoitajistamme on ollut vuosia töissä näissä paikoissa. Itse mitään osamattomana olin ihan tyytyväinen tällaiseen paikkaan. Otin tärkeimmäksi vaatimukseksi sijainnin.

Taistelu paikoista alkoi eräänä päivänä kello 12. Omassa toivepaikkassani oli jaossa neljä sijaa. Kukin tahoillaan unohti muun ja asettui koneen ääreen. Oman ykköstoiveen sivut avattiin. Alkoi kellon tuijottaminen ja sivun päivittäminen. Infotunnilla oli näytetty varausnäkymää ja jokainen suunnilleen tiesi mistä pitäisi painaa. Sykkeet alkoivat nousta siellä ja täällä. Sivulla näkyi uusin päivitysaika. 11.59.50 kohdassa olisi varmasti voinut kuulla eri puolilla kaupunkia olevien luokkalaisten sydänäänet, ellei oma jännitys olisi tykyttänyt rinnassa niin kovaa. Pieneen hetkeen oli puristautumassa paljon odotuksia ja toiveita. Kukaan ei tahtonut myöhästyä mutta jokainen tiesi, etteivät kaikki voi onnistua. Hetken päästä whatsapp alkoi täyttyä ilosta ja inhosta.

Hieman epäselväksi jäin, kuka luokastamme oli nopein. Omassa toiveyksikössäni ensimmäinen paikka meni seitsemässä sekunnissa. Ehkä joku hyvä päivittäjä ja tarkka ajoittaja oli sitäkin nopeampi. Itselläni meni yksitoista. Osasto oli täynnä noin kahdessakymmenessä. Tästä voi miettiä, millaista taistelua käytiin halutuimpien osastojen yhdestä paikasta.

Kevätkaudella pidettiin harjoitteluinfo. Käytiin läpi tavoitteita. Opintosuunnitelman mukaisien tavoitteiden mukaan opiskelija esimerkiksi hankkii valmiuksia hoitotyön kliinisten auttamismenetelmien ja hoitotyön prosessin toteuttamiseen, osaa työskennellä ergonomisesti oikein, perehtyy ihmisen hengellisiin ja sielunhoidollisiin tarpeisiin osana ihmisen henkistä eheyttä, osaa käyttää potilastietojärjestelmää, tunnistaa sisäisen yrittäjyyden merkityksen ja osaa toimia yrittävällä työotteella jne… Tämän lisäksi annettiin ohjeita hyvin käytännöllisistä taidoista, joita tavoitelistaan tulisi laittaa. Kaikkea ensimmäisenä vuonna opiskeltua saa tehdä, jos sitä yksikössä tehdään.Käytiin läpi myös hylätyn harjoittelun kriteerit. Hylsyä pukkaa esimerkiksi epäergonomisesta työskentelystä, infektioiden torjunnan laiminlyömisestä, työtehtävien välttelystä, perusteettomista poissaoloista tai jos ei kykene ottamaan vastaan palautetta. Madonlukujen lisäksi opettaja antoi monia muita ohjeita lukuisilla ryhmätunneilla. Myös kannustusta tuli kovasti. Ei jäänyt sen puolesta syytä jännittää.

Ehkä sen puolesta olisi voinut jännittää, että ei käytännön tunteja ole pidetty liikaa. Moni toimenpide on tehty kerran nukelle tai kerran ihmiselle. Kokemusta ei ole kertynyt liikaa. Kevään simulaatiotunnit simuloitiin etäyhteydellä. Ei siis kovin käytännöllistä taitojen kokeilua. Yleinen vitsi on, että sekä koulu että harjoittelupaikka sysäävät opetusvastuuta toisilleen. Ehkä joku olisi voinut jännittää Koronaakin. Tai ylipäätään harjoitteluiden toteutumista sen vuoksi. Itse olin ajatellut muuta.

Minulle harjoitteluun liittyy kysymys, millaista tätä olisi tehdä työkseen. Opiskeleminen on hurjan mukavaa. Melkein koko ajan on sellainen olo kuin olisi lomalla. Lomalla on yllättäen mukavaa. Ehkä se alkaisi jossakin vaiheessa kyllästyttää. Mutta ainakaan siitä ei makseta loputtomiin. Siksi työpäivien kokeileminen eri yksiköissä tulee olemaan tärkeää selvitystyötä alaa kohtaan. En jännitä niinkään päivien kulkua, mukaan pääsemistä, ohjaajan kanssa yhteistoimintaa tai työyksikköön sujahtamista. Ne menevät kyllä jokainen, miten ovat mennäkseen. Työ tekijäänsä neuvoo, on joskus sanottu. Ja toivottavasti myös ne, jotka osaavat paremmin. Taitoja on kertynyt tarpeeksi. Ainakin sen verran, että osaan kysyä ja ilmaista epävarmuutta oikeassa kohdassa. Uskon että eväät riittävät. – Ei kyllä, vastasin jännitys kysymykseen jostain unen rajalta. Sitten kello olikin jo 5.45. Oli aika lähteä kokeilemaan.

Miesten pukuhuone.

Valitettavasti lähtö oli köyhin eväin. Edellisen viikon kauppalistalla ei ollut muistettu ajatella harjoittelun myötä ulkoistuvaa lounasta ollenkaan. Viimeisen pääsiäispyhän iltana ei viitsitty alkaa kokkaamaan uutta kadonneiden juhlaruokien jälkeen. Päivään lähdettiin purkkieväillä. Niillä pärjää aina. Vaikka ovatkin kyllä aika köyhät. 

Köyhät eväät. Nuudelia, purkkibroileria ja keitettyä vettä. (Olisi vedenkeitinkin löytynyt mutta jälkiviisautta ei voi harrastaa etukäteen.)
Julkaistu

75# Kukot tunkiolla

Kun aloitin opiskelut, aloin myös seuraamaan sitä tässä blogissa. Tämä on oma mielenterveystyöni ihan itseäni varten. Kirjoittaessa tulee käsiteltyä asioita ja tunteita alta pois. Mukavaa, että olet lukenut mukana. Toivottavasti jostakin on ollut iloa tai hyötyä muillekin. 

Aluksi ajattelin, että tämä on blogi sairaanhoitajan opinnoista miehen näkökulmasta. Tämä on onnistunut ja onnistuu myös jatkossa. Päivityksiä tehtailee edelleen mies. Kuitenkin yksi ajatus oli alusta asti tuhoon tuomittu. Etukäteen ajattelin tekeväni aina säännöllisesti päivityksiä, miten nyt juuri mies tai miehet kokevat jonkin asia. Mieli ohjasi kohti vastakkainasettelua naisten kanssa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mies-nais akseli osoittautui aivan liian heppoiseksi. Akseleita ja muuttujia nimittäin alkoikin hahmottua paljon enemmän. En ollutkaan enää mies naisvaltaisella alalla. Olin myös yliopistokoulutettu, varhaiskeski-ikäinen, luterilainen, naimisissa, perheenisä ja niin edelleen. Valtava määrä ihmistä määrittäviä muuttujia. Kaikissa en tietenkään ollut yksin vaan löysin luokaltamme samaa kokeneita tai samassa tilanteessa eläviä. Mutta mitä enemmän tätä olen miettinyt, on aivan tuskastuttavan yksinkertaistavaa yrittää sanoa, että jokin on vain koska mies. Enemmän mukana lukeneet ovat huomanneet, ettei näitä kovin paljon olekaan yritetty kaivella esiin. Ehkä joku mies löytää ajatuksistani jotain, minkä huomaa tutuksi. Silloin se ehkä oli mieheltä miehelle. Tai jostakin muusta nimikkeestä muulle. Uskon ja toivon, että myös naiset voivat löytää itselleen jotakin tuttua tai tutustumisen arvoista.

Mutta ennen etäopetukseen siirtymistä miehet sentään kerran erottuivat yhtenä laumana:

– Älkää ottako nyt niitä esiliinoja. Näin loppuivat yhden tunnin aloituksen ohjeet. Esiliinoja oli vähänlaisesti jäljellä. Säännöllisesti kohtaamme hoitotyön luokassa välineiden vähyyden. Tai ainakin tulee muistutuksia niiden hinnoista. Harjoituksia on vaikea tehdä ilman välineitä. Kuitenkin ovelalla tavalla välineitä kierrätetään. Usein kaapista löytyy avattu pakkaus, joka otetaan käyttöön ikään kuin avaamattomana. Samoin pulloissa olevat nesteet eivät aina ole niitä, mitä niissä oikeasti pitäisi olla. Nukkepotilaan suonista saatetaan imeä juuri laitettu neste takaisin ja käyttää hetken päästä uudestaan seuraavassa vaiheessa. Kalliita desinfiointipyyhkeitä (5€/kpl) näytetään usein vain mallin vuoksi mutta desinfioinnit suoritetaan pullon ja liinan avulla. Tietenkin silloin, kun pistetään neulalla toiseen opiskelijaan, ovat kaikki välineet tietenkin juuri niin kuin pitääkin. Mutta opiskelija kyllä huomaa, ettei koululla ole liikaa rahaa käytössä.

Hoitovälineiden säästäminen on joka tunnille näkyvä puoli säästötöistä. Ja niistä toki onkin helppo säästää. Välineitä kuluu paljon. Moderni sairaanhoito on hyvin pitkälle kehittyneen teollisen prosessin mahdollistama. Puhtaita ja kertakäyttöisiä välineitä on valtavat määrät. Tietenkin osa niistä maksaa. Osa välineistä on myös monikäyttöisiä ja ne kulkevat oman hienostuneen puhdistus ja pakkausprosessinsa kautta. Välineiden suuri määrä ja iso kulutus kertoo karua kieltään. Kaikissa osissa maailmaa ei välttämättä ole varaa tällaiseen terveydenhoitoon. Ja tietenkin on helppo aavistaa ettei olekaan. Nyt Korona-aikana meille on kerrottu suojavälineiden valtavasta puutteesta kaikkialla maailmassa. Myös Suomessa. Paras mahdollinen hoito vaatii paljon. 

Koulussa säästetään valitettavasti myös tuntien määrässä. Me opiskelijat tahtoisimme paljon enemmän juuri näitä kalliita taitopajatunteja. Ylipäätään toivomme aina enemmän läsnäolo-opetusta. Eikä tämä ole nurinaa poikkeusolojen etäopetusta vastaan. Normaalin opetuksen joukossa olevat verkkokurssit eivät ole suosikkejamme. 

Koska tunteja on rajatusti, yrittävät opettajat venyttää teoriaa mahdollisimman paljon käytännön suuntaan. Teorialuokkiin tuodaan välillä ja niiden käyttöä opetellaan. Välillä vapaaseen käytännön luokkaan hyökätään myös teoriatunnilla. Nämä koko luokan kanssa pidetyt käytännön harjoitukset eivät ole kovin onnistuneita. Jokainen voi kuvitella eron, jos koko luokka parveilee luokassa tai kun sama luokka on jaettu neljään pienryhmään. Koko luokan parveillessa harva pääsee tekemään tai edes innostuu yrittämään. Mutta tietenkin tällainen voi olla paljon parempi kuin pelkkä teoriatunti.

Mutta miten tämä liittyy meihin miehiin? Me erotuimme joukosta juuri tällaiselle tunnilla. Oli harjoiteltu puolilaiskasti nenämahaletkun laittoa luokan nukeille. Nenämahaletku on väline, jolla aivotapahtumapotilaalle voidaan antaa ravintoa tai lääkkeitä. Sama reitti mahdollistaa myös näytteenoton mahanesteistä. Letkun nimi kertonee aika selvästi kulkureitin. Oikeassa kohtaa pyydetään potilasta siemaisemaan vettä. Näin keuhkoputki hetkeksi sulkeutuu ja letku saadaan kohti vatsaa. Oletko muuten huomannut koskaan, ettei hengittäminen ja nieleminen ole mahdollista yhtäaikaa? Sama putki jakautuu kahtia ja nerokkaalla tavalla juuri nieleminen laukaisee keuhkoja suojaavan mekanismin. Nukella tätä vaihetta ei tietenkään tarvinnut tehdä.

Luokka suhtautui harjoitukseen tilanteen mukaisella passiivisuudella. Luultavasti alle puolet kokeili toimenpidettä nukelle. Kun neljä kerrallaan voi tehdä, on lopuilla aikaa olla keskittymättä. Yllättäen tunnille tuli kuitenkin sähköä. Yksi opiskelijoistamme alkoi ehdotella letkun asettamista itselleen. Osa luokasta alkoi innostua ja paikalla olleet kaksi opettajaa antoivat epähuomiossa alustavan suostumuksensa. Tai eivät ainakaan suorilta kieltäneet tekemästä. Pian huomasimme kaikki kolme luokkamme jäljellä olevaa miesopiskelijaa (kaksi on vaihtanut alaa) olevamme asian kanssa jo aika tosissaan. Idean isä asettui potilassängylle ja me kaksi muuta menimme hakemaan niitä viimeisiä esiliinoja. Itse olin oikeastaan lupautunut vain avustamaan. Mutta siinä valmistautuessa selvisi, ettei tämä toinen herra ollut harjoitellut toimenpidettä nuken kanssa. Sovimme, että hänen on nyt parempi avustaa. Niin olimme alkamassa miehekkäästi urheilemaan. Yksi potilaana ja kaksi letkua sieraimeen tunkien. Luokan naiset hakivat parhaita mahdollisia katselupaikkoja. Tuskin tässä tulee oksennusta kummempaa, ajattelin kun haimme välineet. Letku kun kulkee ikävästi nielun kautta. Opettaja kaivoi meille nyt oikeasti käyttämättömät välineet esiin. 

Tunnelman tiivistyessä kasvoi myös vastuun paino. Opettajat päättivät soittaa ylemmälle portaalle. Ei vastannut ja opettajat eivät halunneet meidän alkavan toimeen ilman selvää lupaa ylempää. Sirkus peruttiin. Naiset lähtivät. Me miehet jäimme keräilemään välineitä harmistuneina. Opettajat vakuuttivat, etteivät epäilleet meidät taitojamme mutta miten varma on aina varma. Ymmärrän tämän. Sen joka on vastuussa, on ajateltava kaikkein pahimmat vaihtoehdot. Olisimme saattaneet rikkoa limakalvoja, tökkiä keuhkoputkeen, oksennuttaa keuhkoon ja mitähän muuta. Olivat kaiketi oikeassa. Olivat myös oikeassa myös siinä, kun eivät epäilleet taitojamme. Olihan toinen meistä tehnyt sen kerran nukelle. Kukot tunkiolla.

Julkaistu

73# Miksi tulisi isona hoitajana?

– Mihin aiot suuntautua? Kysymys, joka ilmestyy vastaan vähän sieltä ja täältä. Jo syyskuussa tätä alettiin kyselemään. Eikä vastaaminen ole vielä muuttunut helpommaksi. Olen yrittänyt asennoitua löytämään vastauksen, haluanko edes lopulta olla tällä alalla. Sen kanssa riittää vielä aika paljon painittavaa. Suuntautumiset ja erikoistumiset tuntuvat vielä ihan kummallisilta kysymyksiltä. Ja kuitenkin ne selvästi hiipivät mieleen.

Kolmasosa sairaanhoitajan opinnoista on käytännön harjoittelua. Hyvin monenlaista pääsee näkemään ja kokeilemaan. Samalla näkee monia erilaisia työyksiköitä. Vaikka tälläkään tavalla ei ole mahdollista nähdä ihan kaikkea, on lähtökohta kuitenkin hyvä. Etsivä löytää. Se on totta suuntautumisen ja varmasti myös mielekkään työyhteisön suhteen. 

Harjoittelut seuraavat teoriajaksoja. Niiden aikana kuhunkin hoitotyön alueeseen syvennytään laajasti. Ihanteellisessa tilanteessa harjoitteluun hakeminen rytmittyisi niin, että teoriaopintoja olisi jo vähän tehty ja olisi paremmin selvillä, millaiseen harjoittelupaikkaan haluaisi hakea. Mutta näin ei ole. Haku harjoitteluun on ilmeisesti aina hyvin etupainotteisesti ja teorian opiskelu seuraa sitten lähellä käytännön jaksoa. Osaamisen kannalta näin tietenkin on toimittava. Mutta kiinnostusten selvittämiseksi tämä ei ole paras rytmi. 

Maaliskuun puolivälissä meillä on jälleen harjoitteluihin haku. Toisen vuoden opinnoissa harjoitteluihin päästään kotihoidossa, sisätaudeissa ja kirurgisessa hoitotyössä. Luokka on jaettu kolmeen ryhmään niin että paikkoja riittää. Maaliskuussa haettiin yhteen syyskauden harjoitteluun loka-marraskuussa. Aika pitkä aikajänne. Itse olin sisätautien ryhmässä. Paikkoja oli hyvin ja luulen kaikkien päässeen sinne, mihin etukäteen yhdessä suunnitellessa oli toivonutkin. Kuitenkin näin etukäteen oli hyvin vaikea hahmottaa, mihin ehkä haluaisi ja mihin kannattaisi mennä. On iso ero mennä sydänosastolle, keuhko-osastolle tai päivystysluonteisemmalle poliklinikalle. Piti koittaa kysellä lähihoitajilta. 

Päädyin valitsemaan yleislääketieteellisen osaston. Sellaisen, jossa annetaan myös palliatiivista hoitoa sekä saattohoitoa. Sain kuulla etukäteen kehuja osaston henkilökunnan osaamisesta ja hoidon laadusta. Lisäksi ajattelin näin pääseväni tutustumaan äärimmäisen potilaskeskeiseen hoitotyöhön. Tavallaan ajattelin tämän liittyvän jollakin tavalla myös aiemmassa elämässä kerättyihin taitoihin.

Jo tämän kevään opinnoissa yritettiin raottaa salaisuuden verhoa tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Oli opintokäyntien aika. Ryhmiin jaettuna jokainen luokasta kävi tutustumassa johonkin sairaalan tai terveyskeskuksen yhteydessä olevaan työyksikköön. Nämä sitten esiteltiin koko luokalle. Esittely näin Korona-aikana tapahtui etänä. 

Mihin hoitoalalla saattaa päätyä? Seuraavat väläykset perustuvat luokkalaistemme esityksiin.

Tehohoitoon.Tehohoito on vaikeasti sairaiden potilaiden pitkä- tai lyhytaikaista hoitoa. Tehohoidossa potilaita tarkkaillaan jatkuvasti. Siellä elintoimintoja valvotaan ja ylläpidetään erikoishoidoin ja erikoislaittein. Tehohoidossa hoitajamitoistus on yleensä kunnossa. Yksi hoitaja vastaa yhdestä potilaasta. Tehohoidon ammattilainen hoitajasta kehittyy hitaasti työtä tehdessä. Opiskelija voi päästä teho-osastolle sisätautien ja kirurgian opintojen harjoitteluissa sekä tietenkin syventävässä harjoittelussa. Tehohoidossa raskaana nähtiin vastuiden lisääntyminen koulutuksen vähentyessä. Hyvänä puolena mainittiin työn vaihtelevuus ja hyvän hoidon vaikutusten nopea näkyminen.

Aistiklinikka. Myös tunto on aisti. Siksi aistiklinikan sisältä löytyy myös ihotautien poliklinikka. Siellä tehdään laajoja ja vaikeiden ihottumien hoitoa. Toimintaan kuuluu myös allergiatestien tekoa, pitkäaikaishaavojen hoitoa ja vaikkapa luomiseurantaa. Korva- nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla hoidetaan nimensä osoittamien alueiden vaivoja. Myös esimerkiksi kasvojen alueen murtumien hoito tehdään täällä. Kuuloasemalla hoidetaan kuulolaitteiden hankintaa ja tehdään kuulomittauksia. Silmäyksikkö katsoo silmiä. Paikallisessa yksikössä hoidetaan kaihi-, karsastus-, paineenalennus- ja kyyneltieleikkaukset. Aistiklinikka mahdollistaa sairaanhoitajalle hyvin terävän erikoistumisalan. Koulutus tapahtuu yksikön omana perehdytyskoulutuksena. Pienen yksikön heikkoutena nähtiin sairaslomien ja sijaisuuksien hoituminen sekä pitkät leikkauspäivät. Hyvänä pidettiin esimerkiksi päivätyötä ja mahdollisuutta kehittyä pitkälle omassa suuntautumisessaan. 

Yhteispäivystys.Yksikössä toimii sisätautien- kirurgian erikoissairaanhoito, yleislääketieteen seuranta ja päivystävät vastaanotot. Seurannassa ja vastaanotoilla tehdään hoidon tarpeen arviointia. Yhteispäivystyksen henkilökunnalle järjestetään erilaisia koulutuksia ajankohtaisista asioista, esimerkiksi laite- ja lääkekoulutuksia. Antoisaa yhteispäivystyksessä on potilaiden sekä omaisten tyytyväisyys ja kiitokset, kyky auttaa ja mahdollisuus oppia joka päivä uutta. Raskasta ovat kiire, vaikeat potilastilanteet ja siirtymät hyvin erilaisten tilanteiden välillä. Ei ole helppoa poistua elvytystilanteesta kuunnellakseen flunssapotilaan vaivoja. 

Obduktio-osasto. Obduktiolla tarkoitetaan ruumiinavausta eli autopsiaa. Sen tehtävänä on kuolinsyyn selvittäminen. Lääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan, kun tiedetään kuoleman aiheutuneen sairaudesta, mutta sairauden laatu on epävarma. Vastaavasti oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan poliisin pyynnöstä, kun kuoleman ei tiedetä aiheutuneen sairaudesta, kuoleman on aiheuttanut tapaturma, myrkytys, itsemurha, hoitotoimenpide, rikos, tai kuolema on muuten tapahtunut yllättävästi. Obduktiopreparaattoriksi haluava ei tarvitse sairaanhoitaja koulutusta. Alalle ei pysty opiskemaan missään oppilaitoksessa. Koulutus tapahtuu oppisopimuksella tarpeen mukaan. Tähän liittyy myös alan varjopuoli: sijaisia on hyvin vaikea saada. Työn hyvinä puolina oli esimerkiksi mahdollisuus itsenäiseen työskentelyyn. 

Psykiatrian osasto. Psykiatriset osastot on jaettu yleensä lasten, nuorten ja aikuisten osastoihin. Psykiatrisella osastolla toimitaan moniammatillisissa tiimeissä esimerkiksi psykologin ja sosiaalityöntekijän kanssa. Esittelevän ryhmän mukaan paikallisessa työyksikössä on pyrkimys pitää henkilöstöstä 70 prosenttia miehinä. Kyse ei ole alan miesten vaikeudesta pitää itseään miehenä.  Enemmän tähän vaikuttavat turvallisuusnäkökulmat. Työhön tulevat saavat erityisen turvallisuuskoulutuksen. Harjoitteluissa mielenterveys- ja päihdetyön jaksolla on mahdollista hakea psykiatrian osastoille. Henkilökunta nimesi työn hyviksi puoliksi esimerkiksi onnistuneen hoidon palkitsevuuden ja henkilöstön jaksamisen hyvän huomioinnin. Vaikeana pidettiin vaikeita potilaskohtaloita. 

Synnytysosasto. Sairaanhoitaja ei ole kätilö. Mutta kuulema lasten hoitotyön jakson jälkeen on tavallista, että joku opiskelija jää äitiyslomalle. Kuulema hoitotyön luokan vauvoilla on tällainen vaikutus. Synnytysosastolla sairaanhoitaja voi sijaistaa. Paikallisella osastolla on kuulema huima yhteishenki. Mutta samalla työssä kohdataan ilojen lisäksi myös elämän raskaita varjopuolia.

Luokan vauvat kuvattuna eri tunnin yhteydessä. Nämä odottavat vasta kolmantena vuotena.

Lastensairaala. Lastensairaalan potilaina ovat kaikki alle 17 vuotiaat lapset. Potilaskunnasta johtuen lastensairaalassa painotetaan perhekeskeisyyttä ja avoimuutta. Omaisille ja potilaille kerrotaan rehellisesti kaikista asioista. Henkilöstön koulutukseen panostetaan paljon, koska pienten potilaiden hoito on äärimmäisen tarkkaa. Samoin uuden työntekijän perehdytysajat mainittiin pitkiksi. Lasten välittömyys ja kiitollisuus kerrottiin työn hyviksi puoliksi. Samoin työyhteisön välittömyys ja hierarkian puute. Toisaalta lasten hankalat tilanteet koettiin kuluttaviksi. Elämän epäreiluuden nähtiin tulevan esiin monien perheiden kohtaloissa. 

Ensihoitokeskus. Nykyään ambulanssia ei voi soittaa taksiksi. Kyytiä kun siltä ei välttämättä saa. Ambulanssi on luonteeltaan enemmän hoito- ja hoidonarvion yksikkö. Kyytiä sitten tarvittaessa voi saada.Sairaanhoitaja ei ole ensihoitaja. Kuitenkin sairaanhoitajan koulutuksella voi päästä ensihoidon tehtäviin. Sairaanhoitaja voi työskennellä niin sanotussa perustason ambulanssissa. Paremmin koulutetun parina myös hoitotason autossa. Sairaanhoitaja tarvitsee hoitotasolle 30 opintopisteen lisäkoulutuksen. Keväästä 2020 myös C-ajokortti tarvitaan ratin taakse pääsemiseen, eli puute käytännössä karsii uudet hakijat. Harjoittelut akuutin hoitotyön jaksolla. Myös päivystyksessä suoritettu harjoittelu voidaan katsoa riittäväksi myöhemmässä työnhaussa. Ensihoidon hyvinä puolina nähtiin työn vaihtelevuus ja kova panostus työhyvinvointiin. Haasteita olivat rankka ja epäergonominen työ sekä vaativat asiakastilanteet.

Tai ainahan voi alkaa opettajaksi. Jos olisi valmis sairaanhoitajan tutkinto taskussa niin saattaisin innostua kokeeksi vaikka hakemaankin.

Julkaistu

72# Hengenvaara

Nyt orastavan Korona-kriisin aikana on puhuttu eri maiden terveydenhuollon kapasiteetista. Erityisiksi tunnusluvuiksi ovat nousseet tehohoidon paikat. Uutissivustot ovat alkaneet seurata tartunnan saaneiden ja kuolleiden lisäksi tehohoidossa olevien määrää. En tiedä tarkkaan, onko median antaman tehohoitokäsitteen alla vielä paljon muuttujia mutta Koronan vuoksi ilmoitettujen tehohoidossa olevien määrä lähestyi jokin aika sitten kymmentä prosenttia ilmoitetusta tehohoidon kapasiteetista Suomessa. Tosin on kerrottu, että lisäksi on olemassa tehovalvonnan paikkoja. Asiantuntijat selittäkööt näiden eroa kommenteissa. Ministeri Kiuru lupasi tehohoidon kapasiteetin kaksinkertaistamista. Lääkärilehdessä todettiin, ettei monissa maissa kysellyt hengityskoneet tule muodostamaan ongelmaa meillä. Supistamalla toimintoja esimerkiksi leikkaussaleissa, on lehden mukaan mahdollista kerätä jopa tuhansia koneita. Kuitenkin yhtä pullonkaulaa on vaikea ohittaa. Mistä osaavaa henkilöstöä? Mistä lääkäreitä ja hoitajia?

Millainen on sinun mielestäsi sairaalan äänimaisema? Itse ajattelen aina erilaisia piipahduksia. Televisiosta on voinut oppia, että nuo piipahdukset liittyvät usein potilaan seurattuihin elintoimintoihin. Runsaat ja kiihtyvät piippaukset yleensä tarkoittavat hoitohenkilöstön nopeaa ilmestymistä. Samoin äänet voivat kertoa hoitoon käytettävien laitteiden eri vaiheista ja käyttäjää vaativista toimenpiteistä. Ennen kuin Korona lakkautti kevään kontakti-opetuksen, pääsimme mekin ajamaan näitä koneita.

Kommunikaatiotaidot, puhtaudesta ja ravitsemuksesta huolehtiminen ovat sairaanhoitajan perustaitoja. Näitä taitoja on opiskeltu opintojen ensimmäisenä vuonna. Sairaanhoitajan tulee hallita potilaan liikuttelu silloinkin tämä ei ole itse liikuntakykyinen tai jos hän on liikuntarajoitteinen. Sairaanhoitajan täytyy osata tarvittaessa pestä potilasta, vaihtaa vaatteita ja vuodevaatteita. Sairaanhoitajan tulee osata syöttää ja ymmärtää ravitsemuksen merkitys laajemminkin hoidon kannalta. Näitä perustaitoja harjoitellaan ensimmäisen vuoden harjoittelussa. Nämä taidot eivät katoa mihinkään muiden taitojen karttuessa. Päinvastoin tarkkaa hoitoa vaativissa yksiköissä perustaitojen hallinta korostuu. Tehohoidossa tarkkuus lääkehoidossa, työskentelyn aseptiikka eli puhtaus, potilaan puhtaus ja ravitsemus eivät ole mitenkään vähäarvoisia asioita. Puhumattakaan hoitajan roolista moniammatillisen tiimin keskellä. Ensimmäisenä vuonna tylsänä opeteltu kirjaamisen taito nousee suureen arvoon siellä, missä tietokatkokset aiheuttavat välittömän hengenvaaran.

Tulevina vuosina eri opintojaksoissa ja harjoitteluissa erilaiset erikoistumismahdollisuudet tulevat esille. Samalla opitaan monia taitoja perustaitojen päälle. Jo ensimmäisen vuoden edetessä olemme päässeet perustamaan moni taitoja esimerkiksi lääkehoidon suhteen. Koneen ajamisella taitopajassa tarkoitin tuntia, jolla pääsimme käsiksi yhden sairaalamaailman ikonisen esineen kanssa. tutustuimme tiputusletkuston käyttöön.

Jo aikaisemmin teorialuokassa opettaja esitteli mukaan kantamasta laatikosta erilaisia välineitä. Jokainen pöytäryhmä sai käännellä ja kokeilla käsissään erilaisia komponentteja. Kotiläksynä katsottiin videoita ja tutustuttiin kirjan ohjeisiin. Harmilliseen tapaan pääsimme vasta kuukauden päästä käytännön tunnille muistelemaan, miten kaiken pitikään tapahtua. 

Tiputusletku ja varsinkin sen yläpäässä oleva pullo tai pussi on mielessäni kaikkein selvin yksittäinen sairaalamaailman liittyvä asia. Sen vuoksi se varmaan helposti pääsee televisiossa lavasteisiinkin. Kyseessä on myös monikäyttöinen artikkeli. Tiputuksella voidaan antaa suoneen nesteytystä, ravintoa tai lääkeaineita. Tarvittaessa useita asioita voidaan tehdä yhtä aikaa. Muinaisina aikoina sairaanhoitaja on joutunut silmämääräisesti laskemaan pullosta tippuvia pisaroita ja säätämään käsikäyttöisellä sulkimella tiputusnopeuden lääkärin määräämään vauhtiin. Tätä jaloa taitoa mekin opettelimme lääkelaskennankurssilla. Tiukasti jouduimme oppimaan mitä millilitran tunneissa tarkoittaisivat tippoina minuutissa. Joskus tämä voi olla tarpeellinen taito. Nykyään saadaan kuitenkin usein ajaa konetta. 

Kone tässä tapauksessa on infuusioautomaatti. Se säätelee infuusion eli tiputuksen nopeutta annetun ohjeen mukaan. Hoitajan tarvitsee osata syöttää oikeat lukemat automaatiin ja sen jälkeen kone tekee muunnoslaskelmat itsenäisesti. Tämä kone muodostaa huomattavan osan hoitoympäristön äänimaisemasta. Se varoittaa häiriötiloista ja ilmoittaa annetun ajan jälkeen annettavan aineen olevan kohta loppu. Tehohoidossa kone voidaan kytkeä kehittyneempään valvontalaitteistoon. Mutta me emme päässeet vielä painamaan siihen liittyviä nappeja. 

Tämä on kaappaus jostakin tehohoitoa käsittelevästä jutusta. Tässä potilaalle menee 2-3 infuusiota pumpun kautta (kolmas ylhäältä ei näyttäisi olevan juuri nyt päällä). Samoin hänelle menee yhtäaikaa ruiskupumpuilla yhdeksää eri lääkettä. Tällaisen kokonaisuuden hallinta vaatii vähän enemmän kuin yhtä tuntia yhden pumpun käytöstä. taidot ovat samat mutta kokonaisuus, tarkkuus ja kommunikointikyky vuorojen välissä nousee ihmeelliseksi taiteeksi. Ei väheksytä hoitajia!

Tunnilla oli oikeastaan neljä osaa. Ensiksi laskettiin lääkärin antamasta annostuksesta oikea määrä lääkeainetta ja liuotettiin se muuhun infuusionesteeseen pussissa tai pullossa. Tässä piti osata laskea sekä käyttää neulaa ja ruiskua turvallisesti ja tarkasti. Oikea määrä lääkettä on äärimmäisen tarkka asia. Sen jälkeen harjoiteltiin letkuston käyttökuntoon laitto. Tämä vaatii tarkkuutta aseptiikan suhteen ja tarkkuutta letkustoon pyrkivien ilmakuplien varalta. Suoneen pääsevät ilmakuplat kun ovat vaarallisia potilaalle. Tämän jälkeen tai sen osana yhdistettiin letkusto koneeseen ja syötettiin oikeat luvut. Viimeisenä oli asennus potilaaseen ja siihen liittyvät monet vaiheet ja toimenpiteet. Samoin harjoiteltiin vielä kaiken purku oikeine toimenpiteineen. Monessa kohtaa taistellaan infektioita vastaan puhdistamalla ja desinfioimalla. 

Valitettavasti kaikki tämä saatiin tehdä vain yhden kerran. Tällä tunnilla pääsin tosin käyttämään hyvää keinoa oppia asiat paremmin. Muidenkin hetken empiessä, ilmoitin itseni opettajan käsiksi, kun kaikki käytiin tunnin aluksi yhdessä läpi. Usein menetellään juuri näin. Opettaja selittää toimenpiteen perusteellisesti ja yksi tai useampi opiskelija tekee sitä ohjeiden tahtiin opettajan neuvomana. Tavallaan tuon mallisuorituksen tekeminen on kuumottava paikka. Mutta tosiasiassa siinä saa parhaalla mahdollisella tavalla opettajan ohjeet jokaiselle työvaiheelle. Ainakin sain tehdä tämän kahdesti. Samaa keinoa täytyy koittaa päästä käyttämään useamminkin. Sillä hiljalleen alkaa hahmottua, miten laaja ja vaativa on sairaanhoitajan työkenttä. Ei ihme, että monia meidänkin luokallamme tuleva vastuu arveluttaa. Huonosti hoidetusta työstä seuraa ennemmin tai myöhemmin hengenvaara. 

Meidän luokkamme hieman rauhallisempi tilanne. Hetken päästä tähän ajattiin telineessään yksi kone. Pulloja ja pusseja käytetään eri ryhmien harjoituksissa useita kertoja. Siinä vaiheessa kun moneen kertaan lävistetty pullo vuotaa ohi letkuston, se heitetään roskiin.
Julkaistu

70# Ensimmäinen etäviikko

– ”Onko kirkkokin peruttu?” Näin poikkeustila iski kotikoululaisen tajuntaan kotiläksynä ollutta linturetkeä tehdessä. Ei tämä meidän vanhin aina ole niin innokas lähtijä sunnuntaisin. Mutta ainakin on tottunut lähtijä. Joskus ollaan reissussa, joskus sairaana ja kesäloman aikana ei koskaan mennä oman seurakunnan jumalanpalvelukseen, ettei isällä iske työvaihde päälle. Mutta muuten tietää, että mennään. Nytkin kun isä on ollut poissa töistä.

Vaikka tuossa vaiheessa viikko oli vasta puolessa välissä, oli jo monta asiaa ehditty perua. Ei lähdetty liikuntaharrastukseen, ei toisenakaan päivänä. Ei päästy pistooliradalle eikä edes perheen kesken uimaan. Koulu oli muuttunut yllättäen kotona käytäväksi. Kaikki pyynnöt kauppareissulle mukaan pääsemisestä alettiin tylysti torjua. Ei edes kirkkoon. Näin alakoululainen näytti ymmärtävän, että on astuttu aivan poikkeukselliseen aikaan. 

Linturetki jatkui. Samalla käytiin tutkimassa läheistä rakennustyömaata ja tekemässä opettajan lähettämiä harjoituksia. Mitä näet? Mitä kuulet? Mitä tunnet? Mitä toivot? Mitä mahtaa pieni toivoa? Ei oikein osannut sanoa iltapalan herkkuja lukuun ottamatta. Niitä onneksi oli.

Talvilomalta palaamisen jälkeen aloitin toimet Koronan varalta. Oli selvää, että se tulossa. Mutta nopeus oli yllättävä. Samalla myös hallituksen toimet tulivat nopeasti mutta sitä tuskin voi pitää huonona asiana. Lomalta palaamisen jälkeen aloin varovasti laajentamaan kodin tarpeiden kiertovarastoa. Meillä kaupassa yritetään normaalistikin käydä mahdollisimman paljon etupainoisesti. Tuoretuotteita ei tietenkään voi ostaa liikaa etukäteen mutta säilyvissä tuotteissa meillä on jo pitkään pyritty siihen, että kaapissa on aina myös täysi pakkaus odottamassa. Pienemmissä pakkauksissa tämä sama toteutuu vähän useamman pakkauksen puskurilla. Näin ei haittaa, jos joskus jotain unohtuu ja ruokalistaa voi suunnitella ja soveltaa rennosti. Aina ei tarvitse käydä kaupassa, jos ei tahdo tai voi. En joutunut taistelemaan vessapaperista. Kaikkea ei meilläkään ollut mutta kävin hakemassa tärkeimpiä pahimpien ruuhkien helpotettua ja kaupan hyllyjen täytyttyä uudelleen. 

Nyt näitä kauppareissuja saa tehdä ihan hartiavoimin. Kahden viikoittaisen kauppareissun sijaan nyt käydään vain kerran ehkä pitkänkin aikaa. Pieni lisä kontaktien välttelyn talkoissa. Ostokset täytyy tehdä sillä ajatuksella, että jo seuraavana päivänä alkaa jotain oireita ja seuraava kauppareissu siirtyy. Toki ruokaa saa tilata ja apuakin saa. Mutta koskaan ei tiedä kuka tutuista ilmoittaa olevansa oireinen ja kuinka pitkät jonot tilauksissa on. Kaikki ostettu tulee syödyksi eikä mukana ole mitään normaalista poikkeavaa. Herkkujen seassa pari harvinaisuutta. Tuoretuotteita täytyy hankkia yhä noin viikon välein. 

Nyt jokaisen on hyvä pitää ainakin pientä puskuria ruuan ja muiden kodin tarpeiden suhteen. On todistettu, että ihmisten ostokäyttäytyminen voi olla yllättävä. Ensin vessapaperi ja säilyvä ruoka. Sitten kun väläytettiin lääkkeiden ostorajoituksista, alettiin ostamaan lääkkeitä. Mikä tuote seuraavana? Jos ei ole vielä hankkinut itselleen pientä puskuria eri asioiden suhteen, se kannattaa tehdä nyt. Silloin ei tarvitse olla tyhjentämässä hyllyä tai harmittelemassa tyhjän hyllyn edessä myöhemmin. Pitkittyessään poikkeusolot saattavat vaikutta tuotanto- ja kuljetusketjuihin. Niitä suurempi uhka vielä vähän pitemmälläkin aikavälillä ovat niistä julkaistut uutiset ja niiden mahdollisesti synnyttämät ostoryntäykset.

Tällä viikolla olen iloinnut monista ammattilaisista, jotka ovat pystyneet jatkamaan töitään. Pienten koulusta on tullut tehtäviä, itse olen saanut opetusta, posti on saapunut ja roskat ovat kadonneet. Vesi ja sähkö on toiminnassa. Ja hyvä, että nettikin toimii. Kaupassa mikään ei viitannut tällä viikolla poikkeusaikaan. Paitsi, että monia tuotteita oli tuotu ylimääräisiä lavoja viime viikon kaltaisen tilanteen varalta. Nyt nuo lavat olivat täynnä. Siivoojat olivat vieneet edellisen viikon muovit mennessään.

Koulussa olemme siirtyneet etäopetukseen. Hieman yli puolet luokasta löysi tiensä ensimmäisille Skypessä pidettäville tunneille. Mikään ihanteellinen tilanne nuo tunnit eivät olleet. Puhelut katkeilivat, videot pätkivät ja kotona kykkivät opiskelijat olimme poikkeuksellisen passiivisia. Opettaja ei nähnyt chat-näkymää koko ajan ja kaikki arkailivat itsensä poistamista mute-tilasta.

Ruotsin sanakoe suoritettiin myös etänä. Tosin alusta oli vanha tuttu. Nyt tarjottiin jokaiselle mahdollisuutta loistaviin pisteisiin. Kymmenen minuutin aikana huonompikin oppija olisi ehtinyt kaivaa oikeat sanat tietoonsa. Jopa paperisesta monisteesta! Oma tulokseni 15/28 oli tuttua tasoa. Nyt hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa useampi kohta jäi tyhjäksi ja monen kohdalla oikeinkirjoitus petti jälleen. 

Koulusta on tullut tietoa päivittäin. Opettajien viesteistä täytyy koota uutta tilannekuvaa. Kaikkea eivät tiedä vielä opettajatkaan. Kaikki taitopajaopetus kevään osalta ainakin on peruttu. Harjoitteluita jatketaan toistaiseksi. Nähtäväksi jää, mikä on tilanne kolmen viikon päästä, kun me olisimme vuorossa. Muuten opetusta annetaan nyt lukujärjestyksen mukaisina skype-tunteina tai tehtävinä. Melkoinen haaste tämä tulee olemaan, kun samalla saa osallistua kotikoulun vetämiseen lapsille. 

Kurkussakin tuntuu oikeastaan pientä karheutta. Saapa nähdä… Onneksi on niitä herkkuja varastossa. Saattaa paaston aika katketa.

Askartelutunnin tulos. Ei sisälly sairaanhoitajan opintoihin.
Emme jääneet vallan ilman jumalanpalvelusta. Emme vaikka ”kirkko” jäikin siivoamatta. Tervetuloa keskiviikkoisin ja sunnuntaisin samalla kanavalle!
Kakku ja vuoka olivat eri mieltä irtoamisen suhteen. Kuitenkin saatiin viettää kirkkokahvitkin.
Julkaistu

68# Koronan tyhjentämällä koululla

Lumikki kurkisti ulos ikkunasta ja huusi: ”mene tiehesi! En saa päästää ketään sisään!”   ”Mutta voit kai sinä kuitenkin katsella tavaroitani!” sanoi eukko ja näytti myrkyllistä kampaa ikkunasta ihmettelevälle tytölle. Lumikki ihastui kampaan niin perin pohjin, että Hän unohti kääpiöitten varoitukset ja avasi oven. Kun he olivat sopineet hinnasta, eukko sanoi: ”Annahan kun kampaan tukkasi oikein kauniiksi!” Lumikki ei epäillyt mitään, vaan meni eukon luo kammattavaksi. Mutta tuskin eukko oli koskettanut Lumikin hiuksia kammallaan, kun myrkky alkoi vaikuttaa…

(Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Grimmin veljesten saduista.)

Viimeisenä käsien pesu saippualla ja ulkovaatteet päälle. Ovi avautuu ja jostain läheltä kuuluu hälytysajoneuvojen ääni. Yhdessä vaakasuoraan tulevan jäisen lumen kanssa alleviivaavat täydellisesti poikkeusaikojen alkaneen. Parin käännöksen jälkeen tulee näkyviin tutuksi tullut rakennustyömaa. Purkujätettä siirtävä kaivinkonemies on tullut töihin. Muutamia toisen asteen opiskelijoita liikkuu lähistöllä. Parkkipaikat ovat tyhjät. Samoin tupakkakulmaukset. Jonnekin ovat jääneet pitämään etäisyyttä. Oman koulun pihalla odottaa kaksi polkupyörää. Yleensä puolen päivän aikaan telineet ovat täynnä. Autoja on parhaiden parkkipaikkojen täydeltä. Viereisen rukoushuoneen lainaparkit ovat typötyhjät. Tarkoittaa henkilökunnan olevan koululla. Muut ovat poissa.

Olen ennenkin ladannut tänne kuvia tyhjistä paikoista. Ne kuvat oli otettu perjantaina hieman ennen viittä. Tämä on tiistai keskipäivällä.

Keskipäivän ruuhkan sijasta ruokalassa näyttää vallitsevan tyhjyys. Ovetkin ovat kiinni. Kahvilan edessä ei ole jonoa. Aulan pöydissä on ainoastaan ruokalan henkilökuntaa kahvilla. Kuinahan monennella näin hiipuvan päivän keskellä? Portaiden viereisen oleiluportaat ovat tyhjät. Istuintyynyjä ei ole levitetty viikonlopun siivouksen jäljeltä. Yläkerran kirjastossa joku henkilökuntaan kuuluva kulkee hyllyjen ja kärryn välissä. Kirjaston on luvattu pysyvän auki, vaikka ovet ovatkin kiinni. Vahtimestarille soittamalla pääsee kuulemma käyttämään lainaisautomaatteja. Kirjaston henkilökunta palvelee tarvittaessa puhelimen ja sähköpostin välityksellä.

Käytävät ovat tyhjät. Ruokalan väen kahvipuheet hälisevät vähän taustalla. Muuten syvä hiljaisuus huokuu vastaan käytävistä ja työtiloista. Ei ketään. Kuinka pitkään aikaan? Materiaalin hakemiseen käytetyt koneet ovat kiinni. Kävelen yhdelle. Hetken mietin ja painan virtanappia. Kädet täytyy desinfioida lähtiessä. Konetta availlessa sairaanhoitajaopiskelija asettuu aseptiseen mielialaan. Kädet eivät vaella. Puhelimeen voi koskea. Eivät näprää tukkaa, korvallisia, saatikka nenää ja suupieliä. Eivät ainakaan ennen turvallista tilaa ja puhdistautumista. Paljon tästä on kuultu mutta vaikeaa se on. Viikonlopun apteekkireissulla oli jonoa. Reseptilääkkeiden saamista odotellessa ehti seurata asiakkaita. Kun näki yhden, näki minuutissa kymmenen muuta. Sormet nenällä, sieraimia pyyhkimässä tai silmäkulmaa hinkkaamassa. Sitten vielä naureskellaan käsienpesuohjeille.

Kuitenkin joku on ollut koululla. Koneiden vieressä on kyniä ja muistilappua. Toisessa vakuutellaan kauniilla käsialalla lukijan olevan maailman paras. Kutakuinkin yhtä kauniisti joku on lisännyt alle: ”Itse oot!” Toisessa lapussa kankeampi käsiala kertaa: ”Corona was here! Wash your hands and buy some toiletpaper!” 

Jo edellisellä viikolla oli kerrottu koulun siirtymisestä toistaiseksi etäopetukseen. Siihen valtioneuvoston tiedotustilaisuus ei tuonut muutosta. Pitkin viikonloppua oli tihkunut tietoa etätehtävistä, skypetunneista ja joidenkin tuntien siirtämisestä syyslukukaudelle. Taitopajatuntien kohtaloa jännitettiin whatsappissa kovasti. Maanantain kokouksessa opettajat olivat päättäneet jatkaa taitopajatuntien pitämistä. Tietenkin jo tutuksi tullein ei oireisena tunnille -ohjeilla. Tiistaihin mennessä tuli tieto niidenkin perumisesta toistaiseksi. 

Koulun ohjeissa välttämätön opetus ilmoitettiin järjestettäväksi. Valmistumiseen vaadittavat kypsyysnäytteet mainittiin nimenomaan tähän ryhmään kuuluviksi. Muuta välttämätöntä opetusta ei nimetty. Valtioneuvoston maanantaina ilmoittamat toimet kestävät tällä tietoa täsmälleen harjoittelumme alkamiseen asti. Kolme taitopajaa odottaisi kalenterissa ennen sitä. Voi tietenkin olla, että harjoittelut siirretään myöhemmäksi. Kovasti toivoisin saavani nuo kolme kertaa käytännön oppia ennen kentälle joutumista. Niistä tulisikin vuoden jäätävimmät tunnit. Luokan ilma on tunnetusti huonoa ja saattaa tunnetusti aiheuttaa niistämisen tarvetta, yskää tai aivastelua. Mutta kuka nykyisissä oloissa uskaltaisi niin tehdä?

Hyllystä löysin vanhan tuttavan. Tämän kirjan kanssa hain aikoinaan epäonnistuneesti yleisen historian opintoihin. Ajankohtaisuudesta huolimatta William H. MC Neill jäi nyt hyllyyn.

Seuraavat läsnäoloa vaativat tunnit saattavat odottaa pahimmassa tapauksessa vasta syyskaudella. Mutta koulu pyörii kuitenkin. Tulinkin kirjastoon juuri etätehtäviä varten. Jo ennen poikkeustoimia oli Gerontologisen (ikääntyneiden) hoitotyön kurssilla julkaistu kotiesseen kysymykset. Päätin hiipiä kirjastoon keräilemään kirjoja ennen ovien sulkeutumista. 

Eiköhän näillä saa pohdittua muistisairaan hoitoa. Materiaalia suurempi ongelma tulee olemaan kotiin jääneiden lapsien kanssa arjen rytmittäminen. Kouluhetkiä ja ulkoilua luvassa. onneksi ei ole lokakuu!

Keräsin tarpeelliset kirjat ja vähän muutakin, lainasin automaatilla, pakkasin ja suuntasin viereiselle seinäpumpulle tekemään sen, mitä käsille on näinä aikoina tehtävä. Enhän halua olla tieten tahtoen olla sadun eukko, joka toimittaa aivan viattoman kamman tavoin myrkkyä jonkun ikääntyneen Lumikin luokse. Ja toisin kuin sadussa – tosielämässä kampaa toimii, vaikka se kulkisi ensin harmittomasti seitsemän kääpiönkin käsien kautta. Ja Lumikkeja tässä maassa riittää.

Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan: kirjojen pinnat, laukku ja vetoketjut saattoivat pois lähtiessä olla saastuneet… Siksi on tärkeää miettiä, miten ei tartuta muita.

Päätin ottaa myös vähän enemmän selville, miten tämä yhteiskunta toimii.

Mitä tartuntakäyrän loiventaminen on? Miksi meitä kehoitetaan pitämään välimatkaa?

Julkaistu

66# Vainajan hoitotyö

– Kuinka moni on nähnyt vainajan? 

Sata vuotta sitten jokainen olisi nostanut käden. Sata vuotta sitten sairaanhoitajakoulussa ei varmaan olisi moista edes kysytty. Silloin elettiin vielä maailmassa, jossa laajojen rokotusohjelmien vaikutukset eivät olleet vielä saavuttaneet nykyistä tasoaan. Vaikka monet rokkotaudit oli jo hävitetty, riehuivat toiset taudit yhä vapaina. Polio, tuberkuloosi ja vaikkapa kurkkumätä kiersivät siellä täällä. Suvuissa ei tarvitse kaivaa kovin pitkälle, että löytyy tarinoita kotiseuduilla tyhjentyneistä taloista ja pienentyneistä perheistä. Sata vuotta sitten espanjantauti toi oman lisänsä aikalaisten kokemusmaailmaan. Kuolema oli ei jokapäiväinen, mutta kuitenkin varsin usein tavattu vieras.

Nykyään asia on toisin. Hyvä niin. Ainakin meillä Suomessa ja laajasti kehittyneessä maailmassa kuolemaa ja kuolleita ei juuri nähdä. Kotona kuollaan vain poikkeustapauksissa. Muuten ollaan erilaisissa laitoksissa. Vainajaa ei pestä vanhan kansan tapaan omassa saunassa eikä säilytetä riihessä tai kellarissa. Usein joku toinen hoitaa kaikki nämä vaiheet. Samaan aikaan eliniän odote on korkea. Se tarkoittaa, että kuolema on siirtynyt korkeisiin ikävuosiin. Kaikki muu nähdään poikkeuksena. Jonakin sellaisena, jota ihan syystä ei osaa odottaa lähelleen osuvaksi. Ei ole ollenkaan huono asia, että kuolema ei ole osa arkitodellisuuttamme. Samalla sen katoaminen piiloon ja pimentoon on tuonut mukanaan erilaisen ongelman. Kun harjoitusta on vaikea saada, on kuolemaan vaikeampi suhtautua, kun se sitten jossain näyttäytyy. Kuolema on muutamien erikoisammattilaisten ja elämässään poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneiden tuttava. Pakko myöntää. En minäkään ole kuoleman kanssa ollut tekemisissä. En muuten kuin työn puolesta. 

Oli siis alkamassa vainajan hoitotyön tai vainajan laiton tunti. Vastauksena opettajan kysymykseen melkein kaikkien kädet kuitenkin nousivat. Oliko kyse pienryhmän sisäisestä sattumasta vai alalle hakeutumisen salaisista taustatekijöistä? Toki mukana oli työelämässä toimineita lähihoitajia. Osalle tunti ei sisältänyt mitään uutta asiaa.

Vainajan hoitotyö on teknisesti helppo toimenpide. Se opetellaan näin ensimmäisenä vuonna ennen harjoittelua. Nimensä mukaisesti tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, jotka tehdään potilaan kuoltua. Vaikka nytkin puhuttiin väistämättä hieman kuolemaa edeltävästä hoidosta, opetetaan tämä paljon vaativampi hoitotyön osa-alue vasta myöhemmin. 

Rauha ja kunnioitus olivat tunnin pääteemoja. Tämä korostui sekä kuolevan että vainajan hoidon suhteen. Yhden hengen huone – aina. Omaisten mahdollisuus yöpyä huoneessa. Lisätyövoiman kutsuminen töihin, että kuolevan luona voidaan olla. Hoitotyön ohjeena meille annettiin teesi: kenenkään ei tarvitse kuolla yksin.

Mutta tässä vaiheessa saatiin ryhmämme hiljaiseksi. Tai ainakin olisi riski saada luokka hiljaiseksi, jos paikalla ei olisi ollut pastorin kenkiä kuluttanut opiskelija. Yhtenä ohjeistettuna toimenpiteenä oli henkisen tai hengellisen avun tarjoaminen kuolevalle tai omaiselle. Tähän kuului psykologin, pastorin tai muun hengellisen henkilön paikalle kutsuminen. Ohjeen mukaan tämän mahdollisuuden tarjoaminen kuuluu hoitajalle, koska aina tätä mahdollisuutta ei muuten tiedetä tai muisteta. Samoin tässä vaiheessa ohjeena on tuoda huoneeseen virsikirja ja Raamattu. Paitsi jos tiedetään potilaan vakaumuksen olevan kristillisen uskon vastainen. Jälkikäteen lähihoitajamme totesivat tämän olevan usein toisinpäin. Kirjat tuodaan, jos tiedetään potilaalla olevan kristillinen vakaumus. Ryhmän hiljentäminen tapahtui kysymyksillä: Mitä te sitten lukisitte sieltä Raamatusta? Mitä te laulaisitte sieltä virsikirjasta? Tapani mukaisesti en tässäkään rynnännyt vastaamaan opettajan kysymyksiin mutta vanhalla ammattitaidolla annoin sitten muutaman ehdotuksen. Kristillisen vakaumuksen omaavalle ehdotin laulettavaksi virttä 243. Vaikka ensimmäisen säkeistön sanat voivat tuntua kurjilta, on virren kokonaiskertomus huima! Samaan tilanteeseen ehdotin luettavaksi Johanneksen evankeliumin luvusta 11 jakeesta 25 eteenpäin. Ylipäätään totesimme, että mikä tahansa tuttu virsi tai luettava kohta on sopiva. 

Ruokapöydässä puhuimme myöhemmin, että tämä lukemisen saatikka laulamisen vaatimus hoitajalle on aika suuri. Tässä kohtaa eletään murroksessa, jossa menneestä käsin on helppo nähdä mistä tämä hoitotyön kristillinen perinne tulee. Samaan aikaan voi nähdä, että se on monella tapaa myös mennyttä. Kaukana ovat nykyaikaisen sairaanhoitotyön alut diakonissalaitoksissa ja muissa kristillisissä sairaaloissa. Edelleen Diak kouluttaa diakonisen hoitotyön sairaanhoitajia mutta taitaa suurella osalle hoitajista hengellinen näkökulma olla kaukainen. Lohdutin ruokapöydässä ryhmäläisiä sanomalle, että todennäköisesti jos omaiset haluavat jotain laulettavan tai luettavan, he tekevät sen itse tai ovat kutsuneet paikalle jonkun omasta seurakunnastaan. Toinen hyvä vaihtoehto, jonka opettajakin mainitsi, on kutsua paikalle toinen hoitaja. Sellaisen, jolle kyseiset kirjat ovat tutumpia. Samalla varovasti motivoin valmistautumaan tilanteen varalle, jossa omaisia ei ole paikalla ja kuoleva pyytää lukemaan tai laulamaan jotakin. Joskus vuorossa ei ole ketään toista. 

Tarvikkeiden keräilyn vähentämiseksi hoitotyössä on kaikenlaisia valmiita pakkauksia. Miksipä ei siis tällaistakin.

Puhuttuamme tunnilla teoriat lävitse, kävimme käytännön harjoitukseen. Käytettävissä on Exitus-setti. Eli kuolema-pakkaus. Niitä löytyi koulun kaapistakin juuri oikea määrä. Moneen kertaan käytettyjä mutta oikeat artikkelit yhä sisältäviä. Puimme luokkamme nukkemaisille vainajille kertakäyttöpaidan, varmistimme eri keinoin kasvojen, silmien ja raajojen asettumisen siisteihin asentoihin. Lopuksi päälle asetettiin lakana, johon jälleen voidaan taitella ristinmuotoiset taitokset. Mahdollisuuksien mukaan omaisia voidaan kutsua mukaan tekemään näitä toimenpiteitä mutta siitä vastaa aina kaksi hoitajaa. Omaiselle osallistuminen voi olla henkisesti hoitava ja arvokas kokemus. Me olimme ihan tyytyväisiä siitä, että tämänkin sai kerran tehdä ilman oikeaa vainajaa ja varsinkin ilman sitä oikeaa omaista. Se tulee vaatimaan enemmän kuin tämän päivän tunnit. Teknisesti helppo. Henkisesti vaatii totuttelua.

Merkki menneestä maailmasta? Vai yhä kelvollinen välittämään toivoa viimeisen vihollisen edessä? Suurin osa meistä tullaan peittelemään näin (ristillä tai ilman) ennen kylmiöön siirtämistä.

Tiet kaikki kerran kulkee
porteille kirkkomaan,
ja hauta meidät sulkee
kätköönsä ajallaan.
Myös kädet uutterimmat
on kerran vaipuneet,
vain tuhkaa loistavimmat
on maineen seppeleet.

Vaan Herran seurakunta
ei heitä toivoaan,
on sille kuolo unta,
se kiittää surussaan.
Se tietää Vapahtajan
jo nousseen kuolleista.
Hän valmistanut majan
on meille taivaassa.

On maasta meidät luonut
Jumala jokaisen
ja Kristuksessa tuonut
jo uuden luomisen.
Kun täyttymystä ajan
soi taivaan pasuuna,
saa henki jälleen majan
kirkkaassa ruumiissa.


Iloita itkeissäänkin
toivossa sydän saa,
kun hautaan syvimpäänkin
jo aamu sarastaa.
Siis luota voimaan Herran
ja kiitä armoaan.
Tie haudan päättyy kerran
ikuiseen kunniaan.

VK 243

Julkaistu

64# Kevät toi kokeet

Ensimmäisen vuoden hoitajaopiskelijoille kevät tulee aikaisin. Ulkona kevään merkkejä ei lumen ja lumisateen alta näy. Kuitenkin selkeinä päivinä aurinko lämmittää ja lumi on alkanut sulaa siellä täällä. Ehkä kevät tulee ulkonakin. Meille koulussa kevät kuitenkin tulee nopeasti. Viiden viikon harjoittelu alkaa ennen huhtikuun puoliväliä. Sen vuoksi kurssit ja opetus ovat ravanneet kohti loppuaan jo hyvän aikaa. Talviloman ympärillä pidettiin useita eri kokeita. 

Heti tammikuussa syliini heitettiin pommi. Olin elänyt siinä uskossa, että englantia lukuun ottamatta kaikki syyskauden kurssit jäivät syksyyn. Mutta näin ei ollutkaan. Hoitotyön turvallisuuden kurssilta oli jäänyt vielä yksi osio tähän vuoteen. Tähän sisältyi lääkehoidon koe. Opeteltavana oli lääkehoidon peruskäsitteitä ja turvallisuuteen liittyviä toimenpiteitä. Koealueeksi annettiin tuntimateriaalin lisäksi muutamia satoja sivuja kahdesta eri kirjasta. Tätä alueen laajuutta monet kauhistelivat. Itse en vaivautunut kauhistelemaan. Muistelin yliopistoaikojen tenttikirjojen vuoria tuhansine sivuineen. Pari kirjaa ei tuntunut nyt kovin suurelta urakalta. Pakko kuitenkin myöntää, että tässä lääkehoidon kokeessa arveluttavalta tuntui uusien ja kummallisten termien oppiminen. Muutamaan sataan sivuun mahtuu paljon yksityiskohtaista tietoa jota ei voi ohittaa isoilla kokonaisuuksilla ja sisällysluetteloa muistelemalla. 

Tätä yritämme välttää!

Kuitenkin pelko jäi pieneksi. Koe ilmoitettiin kotikokeeksi. Silloin koepaperi julkaistaan sähköisessä järjestelmässä tiettyyn aikaan. Sen jälkeen opiskelija lataa kokeen omalle koneelleen ja vastattuaan palauttaa sen takaisin järjestelmään. Tähän kokeeseen aikaa annettiin tunti. Myöhästyneinä palautetut kokeet hylätään suoraan. Vaikka tällainen koe voi tuntia jonkun mielestä ahdistavalta, on se mielestäni tosi mukava. Kotikoe tarkoittaa mielestäni aineiston hallinnan taitojen mittaamista. Niinpä saatoin muokata kokeeseen valmistautumisen asian vaatimalle tolalle. Toinen kirja löytyi netistä ladattavana ja toisen olin onnistunut ostamaan halvalla toisen vuoden opiskelijalta. Paperikirjan luin eli selailin läpi tietääkseni ennen kaikkea lukujen sisällöt. Sen jälkeen askartelin tarralaput törröttämään tiivistelmäsivuilta ja lopun sanahakusivujen alusta. Tämän lisäksi katsoin läpi järjestelmät, joista meitä on opetettu etsimään lääketietoja. Sähköisen kirjan jätin avattavaksi tarvittaessa. Ja tämähän riitti. Kokeessa oli termien sanojen selittämistä ja oikeiden termien yhdistämistä. Lisäksi oli järjestelmistä haettavaa tietoa vaativia tehtäviä. Ei sovellettuja tehtäviä eikä yhtään vapaasti kirjoitettavaa osiota. Kokeen sisällöt olivat siis täydellisesti sopivat valitsemaani lähestymistapaan. Kovaa selaamista ja hyvin tehtyjä tarralappuja tämä vaati. Voi sitä, joka yritti vastailla vain muistinsa varassa.

Näillä värikkäillä apulaisilla pääsi pitkälle. Kyllä sivuja selatessa onneksi huomasi monien termien tarttuneen myös kurssilta ja käytännön harjoituksista. Ehkä tämä koe oli luonteeltaan kertaus.

Paljon pelottavampia kokeita ovat olleet ruotsin sanakokeet. Tai ne olisivat pelottavia, jos opettaja ei olisi vesittänyt koko hommaa kertomalla, etteivät ne juuri vaikuta loppuarvosteluun. Sanakokeiden pelottavuus liittyy niiden suoritustapaan. Meillä ne tehdään koneella. Kone antaa sanan suomeksi ja opiskelija yrittää kirjoittaa sen sitten ruotsiksi. Yhden kirjaimen virhe tarkoittaa punaista ruksia ja nollaa pistettä. Opettaja ei katso kirjoitettuja sanoja vaan ainoastaan pistemäärää. Puolikkaita pisteitä tai armoja ei tunneta. Yrittääpä siinä muistaa onko se migrenanfall vai migränanfall.

Myöskään lääkelaskenta ei ole päästänyt meitä otteestaan. Jokaisessa hoitotyön opintojaksossa on tutkinnon loppuun asti oma laskennan kokeensa. Tämä laskennan osuus on kuulemma irrallinen osa opintojakson muusta kokeesta. Näin siis laskennan kokeen epäonnistuessa ei joudu uusimaan koko kurssin koetta. Ja tietenkin myös toisinpäin. Gerontologian eli vanhustyön kurssilla koe korvataan verkkokokeella ja kotona tehtävällä esseellä. Siksi laskennan osuus järjestettiin jo ennen lomaa. Lääkelaskenta aiheutti jokaiselle omat sydämen tykytyksensä jo varsinaisella kurssilla. Siksi näitä muiden kurssien yhteydessä olevia kokeita odotettiin pienellä jännityksellä. Kuitenkin opettaja oli vakuutellut, näiden kokeiden olevan helpompia. Laskimenkin sai kaivaa esiin ja tuoda luokkaan. Ja oikeassa opettaja olikin. Kokeessa oli kaksi tehtävää samasta taustatiedosta. Piti laskea lääkepurkin riittävyys tietyllä vuorokausiannoksella. Lisäksi piti osata tablettien vahvuuden perusteella laskea tiettyjen päivien aikana saatu lääkkeen vaikuttavan aineen määrä. Eli niin helppoja laskuja, että itse kukin taisi luulla menevänsä johonkin kamalaan kompaan. Pienellä muutoksella opettaja olisi voinut vaikeuttaa koetta huomattavasti. Lääkkeiden määrä purkissa oli ilmoitettu roomalaisilla numeroilla. Asterixia lukeneet osaavat jonkin verran näitä. Mutta jos kolmenkymmenen kappaleen purkissa olisikin ollut lääkettä L määrä? Silloin olisi uusinta voinut odottaa yllättävän montaa. Opettaja oli armollisella päällä koetta tehdessään.

Toukokuussa, harjoittelun jälkeen, odottaa vuoden suurin koe. Silloin koealueena ovat kaikki ensimmäisenä vuonna opetetut hoitotoimenpiteet ja niihin liittyvä teoria. Kymmenen opintopisteen kurssilla koe voi olla huomattavan kokoinen. Kuitenkin luulen, että se vaikeampi koe järjestetään viitenä viikkona ennen tätä paperikoetta. Se on aikaa harjoittelulle, jossa toivottavasti mahdollisimman monia opetettuja taitoja päästään näkemään ja tekemään ihan oikeasti. Muutamia kokeita ehdimme tehdä ennen sitäkin. Katsotaan millä päällä opettajat niissä ovat.