35# Hoitaja hoidettavana

Kerroin tässä vähän aikaa sitten vanhimmalle lapselleni, että olen hänestä ylpeä. Ei vastannut ensin mitään. Pyyhkäisi halaavan käden sormilla vain vähän. Ikään kuin kuulemisen merkiksi. Sitten kysyi: ”miks?” Syitä olisi kyllä taas ollut paljon. Ihan todellista syytä en osannut paljastaa. Ehkä edes tuo ylpeys ei ollut oikea sana. Mutta ei kaikkea voi lapselle pukea sanoiksi. Valehdella ei tietenkään saa, mutta totuuden eri puolia täytyy vähän säännöstellä. Ei lapsen vielä tarvitse kaikkea tietää tai kestää.

Talvikauden laiskottelu sai viikonloppuna tauota hetkeksi. Lumet ovat sulaneet pois ja maa hiljalleen kuivunut. Lumi, liukkaus ja märkyys ovat pitäneet pitkään liikuntapaikkoja panttivankeinaan. Lauantaina päätimme lähteä taas pelaamaan. Koko sula kausi juostiin koulun pihalla ja muilla liikuntapaikoilla pallon perässä. Kauden alkaessa kentän varjoisissa osissa oli taas lunta. Kausi loppui ensilumeen. Arki-iltoina ei aina voi mennä mutta koulujen lomien aikaan saattoivat pienet jalkamme lähteä kaksikin kertaa päivässä kenttiä etsimään. Pysyy siinä isäkin hyvin kesäkunnossa. Ja lapsethan rakastavat sitä. Rakastavat sitä, kun välillä isä vähän huijaa ja antaa pallon mennä. Rakastavat myös sitä, kun huomaavat ettei isä anna yhtään periksi ja silti on vaikeuksissa. Nauraa hykertävä hengästyneistä suupielistään, kun juoksevat kaikkensa antaen ja pysyvät hetken rinnalla. 

Kenttä oli kyllä nytkin liukas. Uutta lunta oli satanut valkoiseksi väriksi ja vettä tuli harvakseltaan. Asfaltti oli niin liukas, että vanhempi isä olisi joutunut päivystykseen. Tällainen nuorempi sai pelastettua itsensä täpärästi kaatumasta mutta ei liukastumasta. Tekonurmen tapainen kuitenkin piti ihan kohtuullisesti. Vartissa lukemat olivat 10-0 ja kesäkunto oli todettu menetetyksi. Pienten posket olivat punaiset ja itse harmittelin, miksi en ollut taaskaan pukenut teknisiä kerroksia. 

Sitten saimme harvinaisen vieraan. Sisarussarjan nuorin saapui kentälle äitinsä kanssa. Keskusteltuaan vähän aikaa hanskoista ja heijastinliivistä, liittyivät peliin. Harvoin tämä pienin on kanssamme pelannut. Eivätkä isommat siitä yleensä pidäkään. Pieni kun ei aina erota jalkapalloa sylipallosta. Pientä turhautumista oli nytkin vanhimman äänessä, kun pallo katosi kerta toisensa jälkeen pienimmän syliin. Kuitenkin äidin peliin tulo oli vielä harvinaisempana selvästi rohkaiseva voima. Isommat vetäytyivät vähän kauemmaksi ja odottivat. Pienen jälleen pudottaessa pallon kenttään, esikoisemme kumartui kuiskaamaan joukkuetoverilleen. Nopeasti näytti hioutuvan hyvä suunnitelma. Pienimmän hapuillessa eteenpäin, isommat alkoivat perääntyä. Tekivät muutaman tunnustelevan lähestymisen palloa kohti. Mutta nopeasti myös vetäytyivät, kun pienin alkoi pelokkaasti ottamaan palloa syliin. Asettuivat nuo molemmat isot maalivahdeiksi ja kuiskuteltu suunnitelma oli huipentumassa käytäntöön. Tämän kaiken saattoi vastakkaiselta maalilta aavistaa noista pienistä eleistä. Hutera potku lähetti pallon matkaan. Yksi maalivahti heittäytyi taitavasti pallon ohi suuresti kiljaisten ja sitä kohti muka käsillä kurottaen. Toinen yritti potkaista palloa vastaan mutta jalka ohjautui täpärästi ohi. Potkun seurauksena aikoi vielä kaatua mutta kompuroidessaan ehti huomata, ettei pienen sisaruksen potku riittänyt saattamaan palloa maaliviivan yli. Nopealla korjausaskeleella säilyi vielä hetken pystyssä ja sitten toiseen suuntaan kaatuessaan, ihan vahingossa, ohjasi jalallaan pallon maaliin. ”Nouh!,” huusi vielä vahingoksi mokomaa naamioiden.

Pienen jäädessä tuulettamaan, tulivat jo molemmat vahdit tulisina salamoina kohti itse vartioimaani maalia. Äitiä ei jääty odottamaan ja isälle ei annettu armoa helpolla laukauksella. Mutta taas puolustussuunnassa odotettiin kärsivällisesti. Monia erilaisia heittäytymisiä, epäonnistuneita torjuntoja ja innokkaita kannustushuutoja riitti tuolla maalilla. Ja aina välillä tultiin tutulla raivolla ja tehtiin maaleja hurjalla todennäköisyydellä. Hienoja pelaajia. Mutta ovatko muka joskus huomanneet, ettei isäkään aina ole ollut tosissaan? Ovatko pitäneet siitä? Ilmeisesti. Tavattoman kilpailuhenkiset hurjimukset antamassa pienelle onnistumisia, rohkaisua ja kannustusta. Voiko kentän yli nähdä parempaa?

Lapset ovat suurenmoinen asia. He ovat kallein asia, mitä täältä ajasta voi saada. Mutta ovat he myös raskas taakka. Vanhempana oleminen on raskas kestävyyslaji. Vuosien kertyessä haasteet muuttuvat mutta rasitus pysyy. Vauva- ja pikkulapsivaiheessa rasituksessa on paljon fyysistä sen henkisen lisäksi. Kun vuodet vierivät, alkaa henkinen kuormitus jäädä hallitsevaksi. Usein sitä kokee epäonnistuvansa ja usein ei jaksaisi. Välillä ei jaksa. Mutta sitten aivan yllättäen nuo voimaa imevät hirviöt muuttuvat taivaan enkeleiksi. Täysin odottamatta ja odottamattomalla tavalla he voivat kaataa vanhemman sydämen täyteen lämpöä, lihakset täyteen voimaa ja tulevaisuuden pullolleen uskoa. Lapset ovat vaikeita, koska eivät osaa pitkään aikaan valehdella hyvin, tai pidätellä itseään. he paljastavat armotta, millaisia me isot olemme. Mutta juuri tuon takia maailma kääntyy välillä hyvällä tavalla ympäri. On suurta onnea saada kohdata lapsen peittelemätön katse ja hymy, kokea muiskaus poskellaan, saada hali tai hierovat kädet hartioilleen. 

Lasten kasvaessa alkaa paljastua vanhemmuudesta taas yksi uusi, ja odottamaton, puoli. On ihmeellistä kokea kumppanuutta lapsensa kanssa. Nämä isommat alkavat saavuttaa ikää, jossa he eivät aina vain vaadi ja pyydä. He myös antavat. 

”Miks?” Kuului kysymys. Vastasin: Kun annoit niin hienosti toisen tehdä maaleja – monta kertaa. Tuli hyvä mieli nähdä, että ajattelit pienempää. Ensi kesänä saadaan varmasti kaikki pelata yhdessä.

Ajattelin: Sinä hoidit tänään minua. Sinä näytit, etten ole voinut epäonnistua kaikessa. Vaikka minä olen usein ikävä ja kärsimätön, olet sinä nyt kovin lempeä ja pitkämielinen.  Olet Rakas.

Tuota viimeistä olen tänä vuonna opetellut iltaisin sanomaan. Toivon kuulevani sitä sitten kun itse sitä kaipaan. Itsekästä tämä vanhemmuus.

30# Elääkö hoitaja itse terveellisesti?

Monilla terveysalan työpaikoilla on kuulema voimassa työajan kestävä tupakointikielto. Meille on kerrottu, ettei kyse ole vain työntekijöihin kohdistuvista terveystoimista. Kyse on myös potilasturvallisuudesta. Osalla potilaista voi olla vakavaa erityisherkkyyttä tai merkittäviä hengitysvaikeuksia. Ei ole kuulemma ennen kuulumatonta, että tupakan haju saa potilaalla aikaan astmakohtauksen. Tupakoivia opiskelijoita odottaa siis harjoittelussa savuttomat ajat. Myös tästä syystä oppilaitoksemme tarjoaa ilmaisia nikotiinituotteita tupakasta eroon kaipaaville. Tämä ei ole vain hoitajan tai potilaan suorien terveyshyötyjen vuoksi. Kyse on myös identiteetistä ja esimerkistä. Meille on suoraan kerrottu, ettei tupakointi kuulu hoitajan identiteettiin. Nuuskasta ei puhuttu mitään. 

En tiedä identiteetistä. Työhuoneessani lojuu harjoitteluja varten hankittu nimikyltti, joka ilmoittaa omalla nimelläni minun olevan sairaanhoitajaopiskelija. Sitä identiteettiä ei kuitenkaan vielä oikein ole. En siis osaa sanoa, mikä kuuluu tai ei kuulu omaan hoitajan identiteettiini. On helppo ymmärtää, että menneinä aikoina on korostunut sairaanhoitajien asema esimerkin näyttäjinä. Tätä asetelmaa on varmasti ruokkinut tilanne, jossa mahdollisuudet kouluttautua eivät ole jakautuneet kovin tasaisesti kansan kesken. Jo muinoin kesämökillä isäni Päätaloja lukiessa huomasin päähenkilö Kallen jopa pelkäävän sotasairaalojen sairaanhoitajia. Lotat ja hoitoapulaiset olivat hänelle turvallisemmin lähestyttäviä kansan naisia. Mutta sairaanhoitajat tuo Taivalkosken maalaispoika näki herrasväen parempina tyttöinä.

Yhteiskuntamme on kulkenut maailmansodan jälkeen pitkän matkan ja monet asiat ovat muuttuneet. Lukuisat nykyiset itsestäänselvyydet ovat verrattain nuoria yhteiskunnallisia saavutuksia. Suuri saavutus on tasavertainen ja maksuton koulutus. Vanhempien asema ja varat eivät määrää elämän suuntaa entisten aikojen malliin. Tutkimukset kyllä osoittavat vanhempien koulutuksen vaikuttavan lasten koulutukseen. Samanlaisia tilastoja olemme tässäkin koulutuksessa tutkineet. Suurissa otannoissa enemmän koulutettujen vanhempien lapset pärjäävät koulussa paremmin ja opiskelevat korkeammalle asteelle asti. Näin yleensä – poikkeuksia näihin otantoihin varmasti mahtuu. Kuitenkin nämä muutokset puhuvat enemmän asenteesta koulutukseen, kodin kannustuksesta, mallista ja avusta. Ne eivät tee rajaa vanhempien yhteiskuntaluokkien tai edes nykyisten tulotasojen mukaan. Koulutusputki on tasaveroisesti auki kaikille. 

Näin en voi väittää kuuluvani parempien porukkaan tai herrasväkeen, vaikka olenkin sairaanhoitajakoulussa. Näin en voinut väittää edes yliopistossa ollessani. Kuitenkin identiteetti on itse kullakin muodostumassa meidänkin luokallamme. Tulevissa opinnoissa tulemme opettelemaan terveysneuvonnan antamista. Se on keskeinen osa sairaanhoitajan työtä arjessa. Tuo neuvonta ei aina muodostu virallisista neuvontatuokioista. Se on paljon pientä ohjausta ja neuvomista. Ensimmäisen vuoden opintojen alussa käymme läpi niitä teoriataitoja, joitten pohjalta voimme alkaa toisia neuvomaan. Tämä tiedon omaksuminen rakentaa osaltaan identiteettiä. Tai ainakin vaikuttaa arkeen. Sitä tulee ajateltua monia asioita.

Ajattele vaikka tätä: Kädet tarttuvat kauppakärryyn. Kädet ovat paljaana. Valtava lista taudinaiheuttajia rullaa tajunnan läpi. Mikähän koittelemus tästä vielä tulee? Jos asiaa oikein ajattelee, keksii melkoisen listan asioita, joihin kauppakärryn vaanijat ehtivät tarttua lyhyelläkin reissulla: kaikki ostokset ja mihin kaupassa muuten koskee, puhelin, kauppalista, lompakko, kauppakassit, auton avaimet, auto, kodin avaimet, kodin ovien kahvat, takki ja sitten sen jälkeen pääsee jo pesemään kädet. Tartuntaketju on ihan valmis. Ei näitä kannata liikaa ajatella. Eikä arkisessa elämässä ole samanlaisia riskejä kuin hoitoympäristössä. Mutta joka ahdistuu, pitäkööt hanskat kädessä tai varatkoon käsidesin taskuun. Niissä kärryn kahvoissa voi olla jännittäviä juttuja.

Ihan yhtälailla näitä huomaa aina välillä miettivänsä ihan käsiä pestessä. Tietenkin näin käy, kun on opetettu käsiä pesemään. Olen kyllä käsiä pessyt ennenkin. Ainakin joskus. Kuitenkin monta kertaa infektioiden torjuntaan valmennettu mieli huomaa: nyt käsi koski käsipyyhkeen annostelijaan tai pesualtaan reunaan. Tässä tilanteessa käsi pitäisi oikeastaan pestä uudelleen. Samoin koulun wc-tiloissa täytyy osata välttää käsipesun jälkeen oven kahvaa. Joku teknisten alojen opiskelija on kuitenkin sen sotkenut. Samaa voi sitten miettiä koulun ovenkahvoissa tai portaiden kaiteissa. Tuurilla ne laivatkin seilaa.

Hieman totisemmalla tavalla opiskelu on vaikuttanut ruokailemisen arkeen. Ravitsemuksen tentin myötä tulee ihan vakavasti mietittyä monen aterian koostumusta. Jo aikaisemmin olen huomannut viisauteni kasvaneen syömisen suhteen. Fuksivuoden jälkeen en ole nähnyt lautasellani kahta juustolla ja makkaralla täytetyn ja päällystetyn läppäpitsan yhdistelmää. Niitä kyllä joku varttuneempi opiskelija yhteiskeittiössä kauhistelikin. Näiden opintojen myötä tullut havahtuminen syömiseen ei ole näkynyt kauppakäynneillä. Kaapeista ja keittiöstä kyllä löytyy useimmiten sitä, mitä huomaan kaipaavani ateriaan lisää. Enemmän kyse on huomaamisesta ja viitsimisestä lisätä ne annokseen. Itse olen kaivellut yhä useammin esiin pähkinöitä siemeniä, porkkanoita ja vihreitä vihanneksia. Niitä on helppo lisätä vähän joka palalle. En muista koskaan ennen syöneeni aamupalalla mitään kasvia. Nyt lisääntynyt tietoisuus pakottaa miettimään tätäkin. Ja vaimo kiittää elämäänsä pidentävää miestä!

Hitaan aamun aamupala. Nopean aamun eineksistä ei ehdi ottaa kuvia. Mainitsemisen arvoinen asia on, että ennen kahvin päätymistä kuppiin, on siitä juotu vettä aamun käynnistämiseksi.

Ja miehellä on syytä kiittää vaimoaan! Kouluun liittyy tarve olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olen tottunut rakentamaan itse viikon kalenterin. Ainakin toistaiseksi tuntuu ihan virkistävältä, saada aikataulun vaatimuksia muilta. Käytännössä tämä on johtanut aamujen aikuistumiseen. Lapset ovat toki jo pitkään vaatineet tiettyä heräämisen rytmiä. Kuitenkin on ollut yhtä lailla helppoa jäädä venymään toisen kahvikupin ääreen, kunhan on saattanut lapset omiin seikkailuihinsa. Tunnen pientä riemua aina, kun lukujärjestys ilmoittaa aamun alkavan 8.00. Edes akateeminen vartti ei anna siinä armoa. Tuntuu kuitenkin hyvältä saada itsensä ruokittuna, ihmisen kaltaisena, eväät laukussa ja melkein heränneenä alkavalle tunnille. Tällaisina aamuna lasten aamuun osallistuminen jää tosin itseltäni aika pieneksi. Silloin kaikki lapset jäävät toisen vastuulle. Kiitos! 

Opintojen tuoma ja lähes päivittäinen muutos arkeen on koulumatka. Se jos mikä on arjen terveysteko. Vuosien varrella olen tottunut työmatkaan, joka muodostuu yhden ainoan oven sulkemisesta. Työhuoneeseen on menty eteisestä. Tietenkin seurakuntatyössä täytyy olla välillä myös liikkeellä. Kuitenkin selkein työpaikka on vuosien ajan ollut tuo työhuone. Raja töiden ja kodin välillä ei ole ollut kovin selkeä saatikka tiivis. Ajoittain tämä on ollut kätevää. Välillä hankalaakin. 

Nyt koululle saa aina lähteä. Ja sieltä saa tulla myös pois. Fyysisesti vaihtuva paikka, auttaa myös henkisessä siirtymässä. Toisessa paikassa olen toista asiaa varten, eikä toisen paikan asioilla tarvitse kuormittaa mieltä. Vähän tätä sääntöä joudun rikkomaan. Välillä kouluasioita on kertailtava kotona ja hyppytunneilla on helppoa tehdä hetki töitä. Kuitenkin yritän pääsääntöisesti pitää nämä kaksi paikkaa erillään. Koulumatka ei ole pitkä. Menomatkalla alamäki auttaa vauhdikkaaseen päivän aloitukseen. Matkalla ehtii märehtiä läpi päivän asioita ja perille päästyä siirtymä pään sisällä on valmis. Vaikka en käy joka päivä koululla, olen saanut seurailla valonmäärän vaihtumista ja syksyn etenemistä. 

Koulumatkat eivät riitä vielä liikunnaksi. Sitä joutuu harrastamaan myös vapaa-ajalla. Tässä… kröhm kröhm… iässä liikuntaa on pakko harrastaa. Muuten alkavat hajota sekä paikat että pää. Jos jostakin syystä tulee pitempi tauko liikkumiseen, alkaa jostakin kolottamaan. Ainakin mieli synkkenee ja pinna kiristyy. Toimistotyöläisenä olen joutunut kamppailemaan ajoittain selän, niskan ja hartioiden kanssa. Työhyvinvointikysely näytti aikanaan kovasti punaista tällä osastolla ja huomasin ettei särkylääkkeen ottaminen ehkä olekaan luonteva kotiinpaluun merkki. Liikunta ja nimenomaan lihasharjoittelu on poistanut nämä vaivat kokonaan. Mitään kaappia minusta ei ole tullut. Mutta vaivat ovat pysyneet vuosia poissa ihan kohtuullisella treenaamisella. Runko pinnan alla on vahvistunut ja jumittavat paikat ovat aktivoituneet liikkeelle. 

Syksyn lopussa lähiliikutapaikalla oli aamuisin hiljaista. Välillä yli lensi turistiryhmä.

Näin pakkaskaudella kaipaisin kyllä lisää liikuntaa. Lämpimillä keleillä on luontevaa mennä aamulla tai illalla juoksemaan hidasta lenkkiä tai vauhdikasta HIIT-treeniä. Ja perheen vuoksi aamu ja ilta on se ajankohta. Muiden ollessa valveilla, ei oikein viitsi ottaa itselleen sellaisia aikoja. Tai toki välillä, lasten mentyä seikkailuihinsa, voi ottaa omaa aikaa. Mutta kylmä, märkä ja pimeä ei oikein kutsu. Uimassa olisi mukava käydä mutta se vie myös oman aikansa. Ehkä tämä talvi voisi olla vesipetoja varten. 

Tiivistäen voisin todeta, ettei minusta ole kenenkään esikuvaksi terveysasioissa. Vuosikymmenen vertailussa väittäisin kuitenkin eläväni terveellisemmin kuin kymmenen vuotta sitten. Pienehköt muutokset ovat olleet jollakin tavalla pysyviä ja se tuntuu. Esikuvaksi en kuitenkaan ala. Kuitenkaan en ajattele, että tarvitsisikaan. Nykyisissä töissäni olen monta kertaa esikuvana. Säännöllisesti kerron ihmisille elämään liittyviä asioita ja annan joskus myös ohjeita. Kuitenkaan en anna niitä oman elämäni, vaan muualta omaksutun tiedon perusteella. Näin voinevat tehdä myös sairaanhoitajat. Oma elämä voi olla mitä vain mutta ammattilainen ei ota sitä ohjenuorakseen. Ammattilainen nojaa siihen, mitä viisaampi on kertonut. 

”Älä syö, niin kuin minä syön, vaan syö, niin kuin minä sanon.” Kesällä tämä työhuoneen kätköissä asuva arkku oli vielä täynnä. Kyllä lapsetkin ovat siitä osansa saaneet.

26# Kuolevan kirje kotiin

Huomenna vietetään pyhäinpäivää. Populaarikulttuurissa ja marketin hyllyillä edessä on meksikolaisen kuolleiden päivään (dia de los muertos) tai iiriläisen halloween juhlaan viittaavat menot. Kaupallistamisen mahdollisuudet ilman muuta tukevat tätä tapaa viettää juhlapäivää. On paljon parempaa liiketoimintaa, myydä pukuja ja koristeita, kuin pelkkiä kynttilöitä. Aku Ankasta tutulla tavalla ehkä pian meilläkin lapset kiertävät keräämässä karkkia ovelta ovelle. On mukava yrittää voittaa kuoleman teemat, lyömällä ne leikiksi. Näin ehkä monet aikuisetkin ajattelevat moisesta. Tai ovatkohan ajatelleet enempää?

Kuitenkin kynttilöille on markkinarako. Monet niitä käyvät ostamassa ja sytyttämässä. Marraskuun pimeydessä kuljetaan laajasti kohti hautausmaita. Suomalaisessa perinteessä pyhäinpäivänä muistetaan rakkaita vainajia. Surun ja lohdutuksen teemat ovat vahvasti läsnä. Kristillisissä seurakunnissa saatetaan sytyttää kynttilöitä vuoden aikana kuolleiden muistoksi.

Kristillisessä teologiassa pyhäinpäivän sisältö ei pelkisty pelkkään suruun ja lohdutukseen. Toisin kuin meksikolaisessa kuolleiden päivässä, kristityt viettävät pyhäinpäivää elävien päivänä. Hautausmaiden kynttilämerien alkuperäinen perusviesti on tulevan ylösnousemuksen valon muistaminen. Kristillisessä kirkossa kynttilän valo muistuttaa tästä jo kastekynttilässä, jossa ihminen liitetään Kristukseen ja Hänen ylösnousemuselämäänsä.

Kristityt uskovat, että ainoastaan vainajien ruumis on mennyt hautaan. Sielu on jo siirtynyt iankaikkisuuteen ja siellä he odottavat ylösnousemuksen päivää ja iankaikkisen elämän varsinaista alkamista. Pyhäinpäivänä kristityt muistavat, että heidän kuolleensa eivät ole kuolleet vaan ainoastaan odottavat meistä elävistä erillään tulevaa maailmaa. Näin ollen kuolema ei ole lopullisesti erottanut eläviä kuolleista. Kristityt odottavat jälleennäkemistä rakkaittensa kanssa.

Tämä yhteys kristillisessä kirkossa nähdään tapahtuvan myös yli meidän muistimme rajojen. Pyhäinpäivänä muistamme niitäkin kristittyjä vainajia, joita emme itse ole koskaan tavanneet. Heitä muistetaan esimerkkinä ja rohkaisun antajana. Itselläni on tapana lueskella pyhäinpäivän tienoilla mummuni äidin kirjettä kotiinsa vuodelta 1939. Hän muistuttaa minua, ettei kuoleman edessä voi lyödä leikiksi, mutta sen edessä voi kyllä kestää.

Diakonissalaitos kirurginen osasto Oulu perjantaina. 

Vaari hyvä ja myös kaikki minun lapseni. On raskasta ilmoittaa teille totuutta. Vaan tottapa te kestätte, kun minunki on täytynyt kestää. Tohtori Elovainio aikaisi vatsan minulta, eikä se ollut vaikeaa, kun nukuttivat minun. Tuo haava on kyllä kipeä ja vähän kuumetta. Vaan täällähän osataan hoitaa. Ruoka laukun suu korjattiin vain. Ruoka laukun senämässä on kasvi jota ei voi leikata ja suolistossa on kasvi jota ei voi leikata, muutoin kuin henki menee. Ja tuo viimeksi mainittu kasvi juuri vaivaa tuota selkää. Niin että jos minä eläisinki niin kauan vielä, että tuo haava paranee ja pääsen täältä pois, niin ei minun elämäni ole muuta kuin tuskaa vain ja enhän minä kauan elä, kun en täälläkään ole vielä syönyt muuta kun teetä ja kylmää vettä. Helsingissähän kuulus olevan semmoinen hoitola jotta sähköllä poltetaan kasvit, mitä ei voi leikata, vain siihen meillä ei ole varaa, enkä minä jaksa. Voi kun minä olen heikko. Jos minä en täältä hengissä palaa niin maksakaa Pekkalan Annalle neljäs osa kiloa voita ja 3 litraa kurnaalia. Ne tekee 7 mrk 25 penniä ja Taakkalan Lyytille on minun omituista velkaa 30 markkaa, että ne velat ei minun tuntoani vaivaaJa sitten te tytöt ja pojat huolehtikaa kaikin hyvin kärsivällisesti niistä pienemmistä, niin kauan kun he kaikki ovat isoja. Koittakaa täyttää heitän pieninmätki vaatimuksensa niin kuin minäkin olen koettanut, että eihe tuntisi itseään kovin orvoiksi. Ja sinä isä koita olla isä ja äiti lapsille. Ole kärsivällinen ja lempeä heile, että he eivät sinua pelkää, vaan kaikkine huolinensa tulevat sinun luoksesi, niin kun he ovat tulleet aina minunni luokse. Ja turvaa sinäki jumalaan. Et arvaa kuinka tuntuu hyvälle, kun tälle tilalle ihminen joutuu, niin kun on turva jumalassa. Välistä uskominen on ollut heikkoa, vain onpa jumala vahvistanut. En pelkää kuolemaa ollenkaan. Suurin suruni ja huoleni on kun lapseni jääpi ja sinä isä. Olisin tahtonut sinun rinnallasi taistella vanhaksi, olla sinulle apuna ja sitten vanhana kuolla yhessä. Vain tottapa se on Luoja näin määrännyt. Ja lapset kaikki elekää eläkö kovin hurjasti. Etenkää elekää uskon asiaa pilkkana pitäkö, ei ole leikkiä teitänkään kohtalla, kun joututte kuoleman portille. Onko Kaija ollut pahana ja luuleeko Anni että äiti taas tuopi pikku vauvan täältä. Jospa minä vielä niin kauan eläisin että pääsisin täältä kotiin. Että saisin nähtä vielä kaikki. Tästä tulee niin huonoa kun ei saa selältään liikkua, tuo haava on niin kipeä. Se on aivan sydän alasta napaan asti. Hetän pois kun niin väsyttää, kertokaa kaikille tutuille terveisiä. Vain olkaa te omaseni lämpimimmin tervehtitty. 

Näitä toherti

Äiti

Hyvää pyhäinpäivää sinulle ylösnousemuksen odotuksessa ja iankaikkisen elämän toivossa!

23# Lomilta lompsis

Koko syksy on opiskeltu ahkerasti, joten on ehdottomasti tauon paikka! Centriassa lomia vietetään viikoilla 42 tai 43 vähän kampuksesta riippuen. Nauttikaa lomasta ja rentoutukaa, jatketaan sitten virkeinä taas lomien jälkeen! 🍁🍃”

Näillä sanoilla koulumme päästi meidät Instagramissa loman viettoon. Tosin luokan Whatsappissa näitä sanoja päästiin repimään puolittain katkerin nauruin. Loman jälkeisenä maanantaina oli luvassa tentti ja ryhmätyön palautus. Lomaa seuraavana tiistaina (jos nyt muistan oikein) oli tiedossa toinen ryhmätyön palautus. Keskiviikkona oli tulossa kotitentin palautus ja alavartalon luiden uusintakoe. Melkoinen ponnistus siis yhdellä lomalla valmisteltavaksi. 

Kuitenkin totta on, että yhden tentin palautuspäivää siirrettiin viikolla. Alun perin se piti klikata opettajan postilaatikkoon kesken loman. Melkoinen jousto! Toinen tentti siirtyi myös viikolla kauemmaksi. Siinä syynä oli vain vielä läpikäymättömien asioiden suuri määrä. Ryhmätöiden suhteen molemmat ryhmäni hoksasivat loman todellisuuden. Saimme tehtyä työt valmiiksi ennen lomaa. Kuka nyt lomalla olisi halunnut niihin ryhtyä. Pari sivullista lääkelaskennan läksyjä päätin suosiolla jättää loman jälkeiseen aamuun. Lapsistakin on mukava nähdä isä läksyjen kimpussa. Kakkosluokkalaisesta se on erityisen mukavaa. 

Kaiken tämän ansiosta en vaivannut itseäni kouluasioilla loman aikana. Loma meni monien muiden tavoin rennosti – töissä. Ja samaan aikaan kaikki lapset olivat lomalla. Tuli ihan ikävä arkista viikkoa, jossa kaikki ovat omissa menoissaan. Lomassa on hyvät puolensa. Tulee nukuttua vähän pitempään, kun ei tarvitse lähettää ketään kahdeksaksi mihinkään. Samalla tulee puuhattua lasten kanssa enemmän ja päästiin viettämään muutama tovi aikuisten aikaakin. lasten loma on kuitenkin hankala yhdistää työviikkoon. Onneksi alkaa arki tulee aikanaan. Pienten lasten perheessä loma on tyyliltään aina vähän tällainen: aika rankka mutta niin erilainen että tulee levännyt olo. Aikakin kulkee vähän hitaammin.

Lepääminen on kyllä mukavaa ja tarpeellista. Lepo on usein jotain edessäpäin odottavaa. Päivän päätteeksi odottaa yö ja uni. Viikkoa seuraa viikonloppu. Tai ainakin lauantai (paitsi jos sille on tullut töitä). Yhdentoista kuukauden välein tulee vastaan kesäloma. Loma ja lepo on jotain, mitä kohti kuljetaan hitaasti. Koulussa jokaisen kokeen, kurssin ja palautuspäivän jälkeen tulee pieni lepo. Samoin on kotona. Kun jotain on siivottu, korjattu, hankittu, pesty jne. tulee lyhyt hetki, jolloin niin ei tarvitse tehdä. Näissä lepohetkien odotuksissa on se vaikeus, että jotain muuta helposti tulee. Kesäisin lehdet ovat täynnä juttuja lomastressistä ja muista vähemmän levollisista ilmiöistä. Jos edessä häämöttävä lepojakso tulee, voi se olla uuvuttavan täynnä. 

Tätä vastaan olen suunnitellut erilaista konseptia. Voisiko lepo olla päämäärän sijaan keino? Mikä auttaisi selviämään viikon haasteista paremmin, kuin hyvin nukutut yöt. Ei siis vain viikonloppuna aamupäivään asti sängyssä lojutut hetket. tarkoitan öitä, jotka alkavat aikaisin ja joka ainoa yö. Silloin kun on kiire ja paljon tekemistä, menen itse nukkumaan viimeistään kello 22. Tämä ei varmasti toimi kaikilla. Itse kuitenkin olen oppinut huomaamaan, ettei illalla yhdeksän jälkeen synny enää mitään hyödyllistä. Iltayön unet sen sijaan ovat virkistäviä. On henkisesti helppo laittaa aikainen aamuherätys voimaan, kun nukuttuja tunteja kertyy kuitenkin paljon. Koulussa tekee melkein pahaa kuunnella toisten puheita yhteen tai kahteen valvomisesta. Tai kyllähän nuorena jokainen jaksoi! Tai sitten ei jaksanut aamutunneille.

Unen lisäksi lepään laiskottelemalla. Yritän olla tekemättä mitään ylimääräistä. Itseohjautuva työ, jossa työ ei tekemällä lopu, on pakottanut tämän taidon opettelemiseen. Laiskuudella en tarkoita pelkkää jouten oloa. Sellaista suojatyöpaikkaa ei ole keksitty, jossa olisin voinut sitä näin pitkään toteuttaa. Laiskuus on ylimääräisen panostuksen karsimista. Erinomaisen sijaan minulle riittää ihan hyvä. Ihan hyvä on riittävä, jos sillä tasolla pystyy pysymään. Erinomainen vaatii yleensä laadun kasvuun verrattuna huomattavan lisäponnistelun. Lisäponnistelu väsyttää ja väsymys taasen vaikeuttaa tason ylläpitoa. Minulle riittää olla ihan hyvä. Olen mielelläni ihan hyvä puoliso, isä, kasvattaja, työntekijä ja koululainen. Mieluummin ihan hyvä vuodesta toiseen kuin välillä aivan kaikkensa antanut ja siksi leipääntynyt ja väsynyt. Sellaiset harvoin ovat missään ihan hyviä. Viimeisenä ennen lomaa tein netissä ravitsemuksen tentin. 60% täytyi saada oikein. Sain 75%. Ihan hyvä tulos. Tämän enempää en nyt viitsisi itseltäni vaatia missään.

Muistakaa levätä jo matkalla!

22# Hoitajani televisiossa – osa 2

Sininen liina avautuu miehen kylmässä kädessä. Väsyneen miehen läpäisee häivähdys siitä, mikä on normaalia: tunteet, läheisyys, ajatus olla ihminen. Sotilas pitää kädessään linkkiä yli sodan kauhean arjen. Sininen väri peittää hetkeksi mielestä lumisen metsän, tyhjän vatsan ja monta viikkoa motissa virittynyttä jännitystä. Melkein huomaamaton huokaus toisesta maailmasta. 

On vuoden 1944 loppu. Kohtaus on Steven Spielbergin ja Tom Hanksin sarjasta Band of Brothers – Taistelutoverit vuodelta 2001. Sarja kuvaa amerikkalaisen 506. maahanlaskurykmentin E komppanian matkaa läpi toisen maailmasodan. Matka alkaa Yhdysvaltojen koulutusleiriltä, kulkee yli Atlantin, Englannin jatkokoulutuksen ja heittää miehet täysin hyvästä lentokoneesta Normandian maihinnousun selustaan. Matka jatkuu halki Ranskan, Hollannin, Belgian ja Saksan. Yhdessä kuljetaan, kunnes rauha tulee ja sen jälkeenkin pidetään yhteyttä. Eliittijoukko ei joudu kokemaan jatkuvaa rintamalla oloa mutta maksaa Englannissa vietetyistä lepohetkistä kalliisti aina linjaan joutuessaan. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva sarja on esikuvansa tavoin hieno kuvaus pienyhteisön kehityksestä ja nimensä mukaisesti kuolemattoman toveruuden syntymisestä koituksen paineessa. Vaikka kyseessä on sotakirja, antaa se ajattelemisen aihetta kaikille ihmisten johtajille ja ihmisyhteisöissä toimiville. Televisiosarjassa johtamisen näkökulma on hyvin esillä, sillä paljon kerronnasta tapahtuu Richard Winters nimisen upseerin näkökulmasta. Hyvät ja huonot johtajat ovat sarjan kestoteema.

Sarja on toteutettu niin, että eri jaksoilla on eri käsikirjoittaja ja eri ohjaaja. Koko komppanian toimiessa keskeisenä hahmona, tarkkaan seurattava päähenkilö vaihtuu jaksosta toiseen. Kymmenosaisen sarjan kuudennessa jaksossa pääosan esittäjän viittaa kantaa lääkintämies Eugene Roe. Hän on se, joka vastaa amerikkalaisten sota-elokuvien ja -sarjojen ikoniseen ”medic!” huutoon. Huutoon kätkeytyy pelkoa ja kauhua, joka käy yli sodan ammattilaisten kykyjen. Doc Roe on se, joka tässä sarjassa rientää silloin apuun.

Roe ei joudu kiroamaan maansa puolustuslaitoksen köyhyyttä. Perinteisiä suomalaisia sotakuvauksia katsoneelle länsimaalaisen sotalaitoksen rikkaus on silmiinpistävää. Maailmansodan aikainen meininki varusteineen ja kuljetuskalustoineen näyttää enemmän nykyajalta kuin suomalaisilta korpisotureilta. Bensaa riittää poltettavaksi, taistelijoilla on Morfiinia ensiavuksi ja haavoittunut pääsee usein nopeasti autokyydille. Rikkaan maansa resursseista huolimatta lääkintämies joutuu kohtaamaan realiteettien rajat. Yksi mies ei voi kantaa niin paljoa tavaraa, että se riittäisi tarpeen tullessa. Vielä selvempää tämä puute on, kun laskuvarjojoukot pääsevät luonteensa mukaisesti vihollisen ympäröimäksi.

Joulukuussa -44 saksalaiset aloittavat yllättäen viimeiseksi tarkoitetun hyökkäyksensä lännessä. Tarkoituksena on erottaa amerikkalaisten ja englantilaisten joukot toisistaan ja valloittaa kanaalin rannasta liittoutuneiden tärkeät huoltosatamat. Historiaa tuntevat tietävät, että viivat kartassa eivät lopulta liikkuneet kovin paljoa mutta yritys oli vähintään hyvä kymmenen. Televisiosarjassa katsojalle kuvataan miten kokemattomat, vähälukuiset amerikkalaiset valuvat yllätettyinä ja lyötyinä kohti selustaa. Apatia ja pakokauhu kuvastuu toimintakyvyttömien miesten hiljaisessa paossa. Maahanlaskujoukot kuljetetaan autoilla hätäisesti ja vähin tarvikkein Bastognen risteyskaupunkiin sulkemaan panssarijonojen kulku länteen. Jonkun on seistävä tuossa aukossa, joka uhkaa koko armeijaa.

Tässä omassa jaksossaan Roe kulkee saartorengasta puolustavien miesten luona potero poterolta. Hän kyselee ensiapupakkauksia ja Morfiiniruiskuja. Omat varastot ovat loppu ja lääkintämies haaveilee retkestä naapuriyksiköiden varastoille. Jopa saksalaisten ensiside otetaan kiitollisena vastaan. Pimeässä ja lumisessa metsässä tämän sodan käsityöläisen paljaat ja haavautuvat sormet tuntuvat katsojastakin pahalta. Kylmä kangistaa ja rasitus syö viimeistään ajan kanssa. Lääkintämieskin unohtuu ajatuksiinsa useamman medic-huudon ajaksi. Monia tovereita saatetaan selustaan joko paikattuina tai peitettyinä.

Evakoidessaan haavoittunutta Roe päätyy Bastognen kaupunkiin ja sinne hätäisesti perustettuun kenttäsairaalaan. Alkaa lyhyt tuttavuus paikallisen, sairaanhoitajaksi päätyneen, naisen kanssa. Ensimmäisellä vierailulla Roe saa tältä kaipaamiaan tarvikkeita. Hoitaja kuitenkin yllättää ja ilmestyy ulos heittäen kuorman päälle vielä levyn suklaata huikaten hymyillen ranskaksi: sinulle! 

Seuraavalla kerralla he yrittävät yhdessä pelastaa vatsaan haavoittuneen, toivottomasti vuotavan miehen. Raivokasta epäonnistumista seuraa lyhyt hetki sairaalan ulkopuolella Siinä muutama jaettu ajatus ajasta ennen sotaa ja kylmää suklaata. Kaksi käsityöläistä keskustelee käsistä ja niiden hyvää tekevästä työstä. Sodan keskellä tuo kyky tehdä näyttäytyy kirouksena. Renee-hoitaja riisuu kaikkea tätä vastustaakseen sinisen päähuivinsa. Hän ei halua hoitaa enää yhtään haavoittunutta. Kuitenkin pian auto tulee, kutsu käy ja haluilla ei ole enää mitään väliä. On mentävä. Kaksi väsynyttä parantajaa verisine käsineen löytää toisistaan jotain samalla kun velvollisuus vie eri suuntiin.

Seuraavan kerran Roe tulee kaupunkiin kesken ilmahyökkäyksen. Ei ole enää, mihin evakoida haavoittuneita. Kenttäsairaalan tapainen on saanut osuman. Kivikasasta paljastuu toisen velvollisuuden loppu. Roe korjaa talteen sinisen pääliinan. Pieni muisto jostain, missä ei pieneen hetkeen ollutkaan sotaa. Voiko tuollaista hetkeä kantaa taskussa mukana?

Lopulta ollaan taas lumisessa poterossa. Toveri tarkkailee vihollisen suuntaa ja Roa lääkintämiehen silmällä huomaa tämän kädessä sitomisen tarvetta. Piiritys on tehnyt tehtävänsä eikä käsi mene tyhjentyneelle lääkintälaukulle. Taskut ja takin käänteet läpikäyneet kädet päätyvät pitelemään tuota sinistä pääliinaa. Hetkeksi toiminta pysähtyy, auttaja haparoi, mieli vaeltaa toiseen suuntaan. Sitten kädet käyvät toimeen, kylmettynyt vartalo pinnistää poterossa ja liina muuttuu muutamaksi suikaleeksi. Se mikä oli linkki toiseen maailmaan, muuttuu sotaa käyvän toverin haavan peitteeksi. Lääkintämies, ystävä – taistelutoveri.

19# Uutta sanastoa

– ”Oli siinä varmaan kolme outoa.” Näin yksi opiskelija kommentoi meille annettua listaa. Neljä sivullista lääkehoitoon liittyviä termejä. Jotain hyötyä näyttää lähihoitajan koulutuksesta olevan sairaanhoitajan poluilla. Me muut sitten pyörittelemme silmiämme ja käymme opiskelemaan.

Olen pohjakoulutukseltani teologi. Käytän nykyisessä työssäni ainakin satunnaisesti kieliä, joiden aakkosia suurin osa ihmisistä ei osaa lukea. Osaan ammattisanastoa jota suurin osa suomalaisista  ei hallitse. Kuitenkin olen ihan pihalla kun kattofirman mies kyselee peltikattomme tyyppiä tai katsastusaseman henkilö innostuu kuvaamaan vikoja vähän liikaa. Kaikilla aloilla on oma ammattisanastonsa. Näin on oltava. Muuten olisi vaikea syventyä asiaan ammattitaidon vaatimalla syvyydellä. Ammattilainen osaa oman sanastonsa. Tosi ammattilainen osaa kuitenkin puhua ymmärtämättömälle käyttämättä tuota erityissanastoa. Teologin ja varsinkin seurakuntapastorin ja sairaanhoitajan työssä tämä on jatkuvasti läsnä oleva vaatimus. Tarvittaessa on osattava oma alansa niin rautaisesti että pieni lapsikin ymmärtää mistä nyt puhutaan.

Ammattisanasto ei aukene kuin opettelemalla ja käyttämällä. Listaan tähän alle muutaman tärpin sinua varten:

ENTEROTABLETTI: Käyttöikänsä loppupuolelle ehtinyt taulutietokone. Sellainen vehje jonka voi antaa lapsille, ilman että joutuu pelkäämään mitä tapahtuu. Yleensä painava. Saattaa tippuessaan vahingoittaa varpaita. Onneksi myös iästään johtuen suhteellisen paksu ja jakaa trauman leveälle alueelle ilman amputoitumisen vaaraa. Erittäin hyvä viihdyttäjä rokkotaudin aikana.

I.V.: Iltavapaa on se aika joka opiskelijalla jää itseään varten. Perheettömillä IV alkaa heti koulun jälkeen. Sitä kannattaa muistaa käyttää myös itsenäisten opintojen tai lääkelaskujen hoitamiseen. Toisille IV on aika lasten nukahtamisen ja oman nukahtamisen välillä. Arkisin siihen kuuluu paljon vaatimuksia mutta vähän suorituksia. Viikonloppuisin IV:n aikana voi kysyä parin lauseen verran puolison kuulumisia.

PER RECTUM: Satunnaisesti hallitseva tunne. Esiintyy molemmin puolin tenttiä. Erityisen yleinen penkin alle menneen kokeen palautuspäivänä. Lisäksi et halua olla huonoissa väleissä kenenkään kanssa joka tekee sinulle yhtään mitään PER RECTUM.

BIOSIMILAARI: Samanlainen maisema auton ikkunassa kuin tunti sitten. Suomessa metsä tai suo. Voidaan käyttää lauseissa: ”Millainen bio nyt näkyy? Similaari.”

FARMAKOKINEETTINEN: Ravintola-alan ammattilaisen valmistama, vähemmän epäkohtia sisältävä annos. Yleiset tunnusmerkit tälle annokselle ovat esimerkiksi elossa säilyneet porkkanat ja harmistumattomat possut. Sanan etuliite viittaa annoksen agraariin alkuperään.

BUKKAALITABLETTI: Idänkauppaan helpottamaan keksitty ihmepilleri. Tiivistää tavarajunassa tarvitun kuljetuskapasiteetin murto-osaan. Kaaliruokien ja ilmatorjunnan ystävät ovat saattaneet törmätä tähän tuotteeseen jossain vaiheessa elämäänsä.

RESORIBLETTI: Suosittu hiusmalli englannin kieliseen lukiokoulutukseen osallistuvien lomapaikassa.

GENEERINEN NIMI: Se mikä annetaan, kun mitään muuta ei keksitä. Matti ja Maija Meikäläinen, alokas Nönnönnöö ja SALASANA edustavat tätä nimeämisperinnettä.

ETERNAALINEN REITTI: Mikä tahansa kotikaupungista pois poikkeava matka takapenkkiläisten mielestä. Reitin eternaalisuutta mitataan ”milloin ollaan perillä” -kysymysten avulla. Saa vastauksen myös evankeliumissa Johanneksen mukaan (Joh 14:6). 

ANTIKOLIENERGINEN: Tuota nimessä mainittua kansallismaisemaa vastaan aktiivisesti toimiva. Tästä tilasta kärsiviä on nähty suurten rautakankien kanssa kampeamassa mäkiä kohti järviä. Eivät ilmeisesti tykkää ollenkaan siitä missä toisilla silmä nauttii.

TERAPEUTTINEN LEVYS: Tila, jonka saavuttaminen saa aikaan huomattavaa kehopositiivisuuttaa. Saattaa ilmetä rintakehän tai vatsan mittailuna. Riippuen tavoitteesta, voi ovesta kulkemaan mahtuminen olla hyvä tai huono asia. Mikä olisi sinulle terapeuttinen leveys?

P.O: Poissaoloja voi opiskelijalla on jonkin verran. Osassa opetusta POta ei saa kertyä ollenkaan. Osassa kursseissa 100% läsnäolopakko tarkoittaa samaa kuin 80%. 80% tarkoittaa joskus samaa kuin aivan sama. Kaikki opettajat eivät POta ollenkaan. Ovatpa vain tyynesti todenneet että ilman läsnäoloa on aivan mahdotonta oppia asioita. Näillä kursseilla POta ei sitten juuri tulekaan.

GRANULAT: Hieman parempi tapa viettää iltaa. Joskus kaveriporukka voi vuokrata itselleen mökin, syödä, saunoa ja tehdä muuta yhteistä kivaa. Illan päätteeksi joku kaivaa laukusta ison kasan pommeja ja terassilta heitellen kaadetaan metsää aikamoisella paukkeella. Kotona sitten kehutaan: Oli hyvät granulat.

PARENTAALINEN REITTI: Kulkee yleensä, ja ainakin aluksi, niin sanotusti reittä pitkin. Vaihtoehtoisissa muodoissa reitti voi kulkea myös adoption kautta. Joka tapauksessa pitkä, rikas ja palkitseva tie joka ei lopu tämän elämän aikana. Suosittelen jokaiselle.

SUPPO: Väärin kirjoitettu Suojelupoliisi. Terroristien mielestä kuuluisi ihan samaan paikkaan kuin oikein kirjoitettu.

METABOLIA: Tunne sen jälkeen kun ymmärtää että näille hihitellessä olisi ehtinyt opetella niiden oikean merkityksen.

11# Miehenä hoitoalalla – osa 2

Viikkoja on kulunut jo monta. Eri oppiaineita on aloitettu, kokeita jännätty ja ryhmätöistäkin ensimmäinen on jo palautettu.  Aiemmin mainitsemaani ryhmäjaossa tehtyä poikkeusta lukuunottamatta sukupuolikysymykset eivät ole olleet mitenkään esillä. Valmistuvan kurssin hoitovaatteita odotellessa ollaan vähän jännitetty sieltä löytyviä miesten kokoja. Aika vähän on kuitenkaan tarvinnut muistaa olevansa nimenomaan mies. Vessan ovista sen kuitenkin olen muistanut tarkistaa ettei kenenkään toisen pitäisi sisällä huomautella. Ihan on ollut sellainen olo että miehenä pärjää hoitoalallakin.

Mutta sitten se iski. Täydellinen epätietoisuus. Opettaja puhui hoitotyön turvallisuudesta ja tajusin jotain siitä miltä aivohalvaus voisi ehkä tuntua. Käsityskyky ei kyennyt seuraamaan todellisuutta. Korviini kantautui sarja lauseita joiden sanat ymmärsin mutta sisällöstä suurin osa jäi täysin hämärän peittoon. En ymmärtänyt. Odotin hetken. Turhaan. Ei mitään selitys, ei tulkkausta. Ei selkokielistä versiota miehille tai muuten vain sivistymättömille. Ei mitään. Yritin hakea katseellani muita ryhmän miehiä mutta moderneina nuorukaisina heistä paistoi vain täydellistä itsevarmuutta. Laskin hartiani. Tätä on olla mies. Mutta sitten henkäisin jo syvään. Jotain kävi jo huulilla mutta kysymys jäi lausumatta ääneen: Niin mitä niille kynsinauhoille pitää tehdä? Ensimmäistä kertaa koulun syksyssä mies pelkäsi ja oli hiljaa.

Lapsena nilkassani oli jokin pyöreä kuivettuma. Sitä äiti ja isä rasvasivat aina saunan jälkeen. Välillä varmaan muutenkin. Mieleen on vain jäänyt miten hauskasti olohuoneen matto kutitti paljasta pyllyä siinä rasvatessa. Jossakin vaiheessa se sitten hävisi. Siihen loppui myös rasvaaminen. Rasvaaminen on sittemmin liittynyt lähinnä aurinkoon ja sen vaikutusten välttelyyn. Valurautapannu pitää kuulema rasvata käyttöön. En muista käyttäneeni koskaan itsenäisesti edes huulirasvaa. Rasvaprosentin sain joskus tutkimuksissa kuulla. En muista.

Nyttemmin olen rasvan maailmaan vähän tutustunut. Tarkoilla ohjeilla varustettuna olen ostanut sellaisia kaupasta ja apteekista ihan itse. Lapsia on myös välillä rasvailtu. Onneksi eivät ole kovin kuivakoita hekään. En ole selvästikään kovin valmistautunut hoitoalan haasteisiin näiltä osin. Kynsien leikkaamisen vielä ymmärsin. Kuitenkin juuri kehotus käsien rasvaamiseen ja kunnossa pitämiseen meni jonnekin mitä tajunta ei voinut selittää sanoiksi. Mitä pitää siis tehdä? Pekonin rasva ei taida kelvata.

Vielä vieraammalle vyöhykkeelle mentiin kun opettaja jatkoi kynsinauhoista. Ne pitäisi pitää hyvässä kunnossa ja siisteinä. Selvä. Otan ne tästä lähtien aina mukaani treenaamaan ja lupaan pestä ne sen jälkeen. Kuitenkin epäilen että jotain muuta nyt tarkoitettiin. Ymmärsin ja ymmärrän sen että käsissä ja sormissa ei saa olla haavoja kun ollaan fyysisessä kontaktissa potilaaseen. Jotenkin ymmärrän rasvaamisen olevan väline kuivaa ja (ehkä) halkeilevaa käsien ihoa vastaan. Kynsinauhoihin voi siis tulla myös haavoja. Mutta niiden hoito… Olisi pitänyt olla mies aikanaan niin ei tämäkään olisi jäänyt askarruttamaan. Muistaakseni meidän luokalla on kosmetologi. Voi kun muistaisi kuka. Onneksi on myös Google.

10# Mitä mursesta* löytyy?

Tämän päivityksen lopussa linkki kahvin ystäville.

– Mitä jos ostaa joka päivä kahvia pahvimukiin? Tai kahdesti? Ajatelkaa sitä kuppien määrää kolmessa ja puolessa vuodessa! 

Tämän kaltaisia ajatuksia nousi esiin kun opiskelimme Ympäristöterveydenhuoltoa. On syytäkin olla huolissaan ympäristöstä ja kuppien määrästä. Ilman yhteistä huolta ja lakisääteistä valvontaa ympäristössämme olisi monia terveyteen haitallisesti vaikuttavia tekijöitä. Elämme monella tapaa säädellyssä ja siksikin siistissä, turvallisessa ja terveellisessä maassa. Joskus säädökset ärsyttävät mutta niiden perusajatus on hyvä.

Itse en osta kahvimukeja koulussa. En osta edes kahvia. Ensimmäisenä koulupäivänä pakkasin mukaan kestomukin. Olin jo laskeskellut pahvimukien turhuutta. Lisäksi olin juuri saanut bambukuidusta tehdyn kahvimukin lahjaksi. Ensimmäisenä päivänä se toimikin hyvin. Tai olihan se vähän epäkäytännöllinen. Vähän liian suuri laukun sivutaskuun ja hieman kömpelö laukun sisään. Eikä ollut niin kätevää koittaa ryystää viimeisiä tippoja pois kupin ehtyessä. Ei kahvia tietokoneeseen tuntui ihan hyvältä säännöltä laukun sisäpuolelle. Kestomuki ei ollut kovin onnistunut sitten käytännössä. Tai oli se siinä mielessä että ensimmäisenä päivänä koulu tarjosi kahvit ja pullat. Täydellinen aloitus heti aulaan astuessa. Seuraavaan tilaan siirtyessä alkoivat edellä mainitut asiat tuntua toimintaa häiritseviltä.

Olisi mukille varmasti löytynyt toimiva tapa liikkua mukana. Olisihan viimeiset tipat voinut kuivata paperilla jne. Kuitenkin tein jo toisena päivänä samanlaisen laskutoimituksen kuin ystävämme Ympäristöterveyden luennolla. Tosin en itse laskenut kuppeja ympäristön vuoksi. Minun mielessäni oli pankkitili. Lounaalle mennessä oli kätevää ostaa lounaskahvi ruuan yhteydessä. Samanlainen käytäntö oli aikoinaan Helsingissäkin tullut havaittua hyväksi. Täällä pienessä yksikössä ollaan luottavaisia ja kahvikuitti piti ihan erikseen pyytää. Eivät usko että joku voisi huijata! Tarjottimen palautuksen jälkeen oli helppo käydä täyttämässä muki kulkematta uudestaan kassan kautta. Oli sen yhden kerran.

Lounaan yhteydessä ostettu kahvi maksoi yhden euron. Saman summan saa maksaa pelkästä kahvista sekä ruokalasta että kahvilasta ostettuna. Euro. Se ei ole kovin suurelta kuulostava määrä. Pieni pyöreä raha. Meillä saa kaksinkertaisen summan jos muistaa laittaa irronneen maitohampaan odottamaan isän yöllisiä hiiviskelyjä. Mutta yhdestä kahteen kuppia päivässä, viidestä kymmeneen kuppia viikossa. Huomaatko mihin pääni pääsi laskuissaan? Olenko minä se jolla on varaa käyttää lukuvuoden aikana 200-400 euroa kahviin. En ole. Eivät ne suuret tulot (koska edes aikuisopiskelijalla ei niitä ole), vaan ne pienet menot. Niin olen kotona oppinut suurten ikäluokkien viisaudesta. 

Varallisuutta on hirvittävän vaikea hankkia nopeasti. Ainakin jos ei ole niitä suuria tuloja. Elämässä on asioita jotka ovat verrattain pakollisia ja myös maksullisia. Globaalisti kuulun ehdottomaan tulohuippuun ja hyvinvointikärkeen. Kuitenkaan asumisen, syömisen ja kasvavien lasten pukemisen aiheuttamia kuluja maksaessa ei tunnu tulo-eliittiin kuuluvalta. Opiskelun aloittaminen tekee myös oman kuoppansa tulopuoleen. Menoja on kuitenkin vakiosti. Mutta siksi niitä pitää koittaa rajata. On paljon helpompaa säästää hitaasti ja vähän kerrallaan kuin paljon nopeasti. Euro sieltä ja toinen täältä. Ja jos keksii jonkin säännöllisesti toistuvan asian josta sen euron saa, niin aina parempi. Kahvi tuntui juuri siltä. 

Jos luvassa on enemmän kuin yhden session mittainen päivä, alan pakkaamaan mursea. Vedenkeitin käy ja termospullo täyttyy. Tumman kahvijauheen määrä pussissa tarkistetaan. Kahvi ei ole itselleni mikään intohimo. Se on asia jota on mukava juoda. Se lämmittää metsällä ja piristää koululla. Siksi eväskahville ei tarvitse asettaa suuria vaatimuksia. En kuitenkaan halua sen seisovan pullossa. Siksi kiehuva vesi ja pikakahvijauhe. Pienen pullon pieneen kuppiin on hyvä tehdä päivän aikana monta kattausta. Juuri oikean syvyinen astia avaimenperän meisselillä sekoitettavaksi. Pieniä kuppeja juomalla ei tule juotua päivän aikana liikaa kahvia. Mutta mukava se pieni erä on aina juoda. Ja säästäähän siinä euron. Mitä tekisinkään sillä reilulla tonnilla jonka tällä kahvittelulla voin tutkinnon aikana säästää?

Ainiin: asuminen, ruoka ja kasvavien lasten vaatteet. Pitää varmaan lopettaa sen vedenkin lämmittäminen.

Lopuksi:

*murse. Man purse. Googlesta löytyvä toistaiseksi yleisempi hakutulos tämänkin blogin nimessä käytetylle sanaleikille. 

Kahvin ystäville voin suositella ystäväni ja työtoverini Harrin kahviin keskittyvää blogia. Uskon että valveutuneelle kuluttajalle hänen arvionsa ovat aarreaitta.  theblackcoffeejournal.com

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.

4# Hoitajani televisiossa – osa 1

Neuvostoliitto veteli viimeisiään kun pieni poika hiipi illalla salaa kohti olohuonetta. Olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Olohuoneesta kuului ääniä jotka kuitenkin vetivät puoleensa. Oven alta käytävässä välähdelleet valot olivat kertoneet jostain mielenkiintoisesta. Sitten hiipiminen pysähtyi. Seisomaan jäi sekä poika että silmät. Olohuoneen nurkassa näkyi miehiä hämärässä, lumikasan takana piilossa. Pian tuli tummapukuisia hahmoja. Valoja, pauketta ja kohta ruutu oli täynnä tulipaloja. Eivät päästäneet naapuria lämmittelemään. Jossain siinä kohtaa isä huomasi sohvan vieressä seisojan. 

– Menehän nukkumaan, katsotaan sitten joskus. Aika paljon luvattu pienen pojan isältä.

Sinä vuonna oli television ensi esityksessä vuoden 1989 Talvisota. Uudehko VHS-nauhuri tallensi kaiken ilta illan perään. Pidennetty versio oli pätkitty viideksi jaksoksi. Toinen kolmen tunnin kasetti  siihen muistaakseni tarvittiin. Molempien tarrassa luki talvisota. Kyllä – pienellä kirjaimella. Ja toiseen oli lyöty kasettipakkauksen mukana tulleesta tarralevystä pieni musta neliö jossa valkoinen kakkonen osoitti katselujärjestystä. Ovat jääneet mieleen. Isän lupaus tuli lunastettua monen monta kertaa.

Talvisota kuvaa Etelä-Pohjalaisista koottuun JR 23 kuuluvan jalkaväkijoukkueen matkaa Talvisodassa. Kerronnan ydin on selviytymistä Kannaksella, Taipaleen joen rintaman tulimyrskyssä. Harvassa olevien valkopukuisten linja pysäyttää kerta toisensa jälkeen ruskeaan pukeutuneen hyökkääjän. Välillä katkerat vastahyökkäykset viedään käsikähmään asti. Pieni poika oppi nopeasti mitä tarkoittaa panssarivaunu, polttopullo tai lentokone. Ehkä jotain oppi siitäkin mitä vaikuttaa mieheen oman veljen jäännösten keräily tykkitulessa. Siihen aikaan ei television ikärajoja seurattu turhan tarkasti. Elokuva ja varsinkin sen sarjana esitetty pidennetty versio on hieno kuvaus siitä taistelusta johon monet edellämme kulkeneet olivat vastoin omaa tahtoaan tuolloinkin joutuneet. Lyhyet kohtaukset Pohjanmaan kodeissa ja monien arkkujen hautajaisista välittävät miesten työn tärkeyden itkevien kotien kautta.

Tämän pohjalaisjoukon mukana kulkee Ismo Laitela. Tai siis Esko Kovero. Paljon ennen kuin koko kansa tunsi hänet Pihlajakadulta. Esko näyttelee joukkueen lääkintä-aliupseeri Juho Pernaa. Rauhallinen ja hyväntahtoinen ”Jussi” kulkee mukana vakaana ja varmana. Vähän kristillisesti ärähtää kun joku arvostelee nuorisoseuran toimintaa. Sitten aika kuluu, tykkituli muuttaa lumen ja miehet mustaksi, vaatteet repeilivät ja Jussissakin alkaa näkyä säröjä. Jotain hajoaa katsoessa  naapureiden, rippikoulukavereiden ja ystävien muuttuvamista taaksepäin menevien rekien lastiksi. Osan hän näkee vain katoavan tuleen ja pölyyn. Jussi joutuu tuskastelemaan puolustuslaitoksen köyhyyttä: Kranaattikauhusta kärsivällä annetaan päänsärkylääkettä, haavoja sidotaan lumipuvun riekaleilla ja amputoituneita raajoja yritetään kursia umpeen puhelinjohdolla. Toivottavasti tämä ei koskaan tule tutuksi meidän tai minkään muun luokan lääkintä-aliupseereille. Ei ole väärin että kirkkorukouksessa pyydetään usein varjelusta sodasta.

Sarjan loppuvaiheessa Jussi kantaa taas yhtä toveriaan taaksepäin. Lentokoneiden ahdistaessa tämä surkea seurue yrittää päästä alta pois mutta turhaan. Velvollisuuden täyttäminen oli ottaa raskaimman hinnan.  Toinen ystävä asettelee suolia vähän sisemmäksi ja jostakin löytyy reki hevosineen. Joskus olen Jussin haastattelun tosielämästä lukenut. Ehkä kaivan sen vielä joku päivä esiin tähän linkiksi. 

Tarvittaisiin paljon aikaa ja ammattitaitoa että joku osaisi antaa lausunnon näiden talven 1991-92 tapahtumien vaikutuksesta minuun, mieskuvaani ja moneen muuhun asiaan. Alan amatöörinä tyydyn toteamaan että varmasti se on vaikuttanut. Hyvä niin.