Tänä syksynä ylitin ikävuosissa merkkipaalun. Pääsin yli ikäluokkani miesten keskimääräisen eliniänodotteen puolenvälin. Tilastollisesti alamäki on alkanut. Toinen jalka alkaa haalautua hitaasti kohti hautaa?
Hieman olisin taipuvainen ajattelemaan, että kuulun siihen ryhmään joka elintavoillaan voi jonkin verran keskiarvoa päästä huijaamaan. Tai siis lisävuosia keräilemään. Ravinto, liikunta, älyllinen stimulaatio ja liikojen päihteiden välttely ovat niitä asioita, joita yleensä nostetaan esiin elinvuosien ja myös ikääntyvän elämänlaadun lisäämisessä. Näihin opintoihin liittyvät asiat eivät ainakaan ole vähentäneet mahdollisuuksia ja motivaatiota kohtuullisen terveelliseen elämiseen. Välittömiä hyötyjä lienee aika vähän. Kun on aika vaikea verrata itseään siihen vaihtoehtoon, joka eläisi aivan toisella tavalla. Aivan kammottavan kaukana eivät ole ne ajat, jolloin vaivannäön hedelmät näkyvät. Ehkä niitä voi jo nyt vähän aavistaa.
Näitä juttuja tutkittiin ensimmäisen vuoden opinnoissa. Vasemmalla miehet ja oikealla naiset. https://findikaattori.fi/fi/table/46
Tänä syksynä meillä alkoivat MiePä opinnot. Mielenterveys-, päihde- ja kriisityön kurssi. Suhtaudun kurssiin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta on ihan mielekästä huomata, että monet asiat ovat tuttuja. Samalla turhauttaa saada nimiä ja malleja asioille, joita on joutunut itsekseen aiemmin huomaamaan ja päättelemään. Vastakohtana somaattiselle hoitotyölle MiePässä mietitään ja keskustellaan aika paljon. Ensimmäisellä tunnilla kerättiin suurelta pöydältä päivän tuntoja kuvaava valokuva. Siitä piti sitten pienryhmässä vähän keskustella. Valitsin linja-auton käytävältä otetun kuvan. Siinä mentiin eteenpäin. Sellainen olo tästä elämästä nyt on.
Takana alkavat olla ne vuodet, jolloin elämä tuntui sakkaavan kiireen, valvomisen ja jatkuvan hoivaamisen edessä. Sen jälkeen on otettu suuria askeleita. Ensimmäinen vaikuttava havainto oli huomata jo vähän aikaa sitten kuuden vuoden yhtämittaisen vaippa-ajan yhtäkkiä päättyneen. Senkin jälkeen on otettu askeleita. Lapset pukevat, käyvät vessassa, syövät, tekevät välipalaa ja peseytyvät ihan itsekseen. Ruokaa ja leluja leviää paljon vähemmän ympäri taloa. Vanhimmat voivat mennä ja myös tulla tarvittaessa itsekseen ja melkein aina muistavat sammuttaa valotkin lähtiessään. Vaikka kasvavien pienten avartuva maailma ja kasvavat kyvyt tuovat uusia haasteita ja aikataulua, vapauttaa se myös paljon aikuisten aikaa. Eikä pidä väheksyä kokonaisina nukuttujen öiden merkitystä. On tilaa ja voimaa liikkua, levätä ja vähän harrastaakin. Se auttaa jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin menevää liikettä.
Jo Opintojen alkaessa mietin hieman, josko olen liian vanha tähän. Osa luokkalaisista aloitti ensimmäisen syksyn vielä viimeisillä teinivuosillaan. Ehkä pelkäsin tiettyä ulkopuolisuutta, koulun ja läksynteon rytmiin pääsemistä itsenäisesti järjestettyihin aikatauluihin tottumisen jälkeen. Ajatus vuorotyöstä harjoitteluyksiköissä pelotti myös. Ylipäätään haaste valtavasta määrästä täysin uudesta maailmasta opeteltavia asioita. Sillä vanha koirahan tunnetusti on vaikeuksissa uusien temppujen kanssa.
Turhaan! Ehkä en ole tempautunut koko sielullani mukaan kaikkiin luokan rientoihin mutta en ole myöskään kokenut ulkopuolisuutta enempää kuin olen halunnutkaan. Olen sopeutuvainen, toverillinen ja auttavainen. Sillä tavalla tulee myös pidetyksi. Ketään ei haittaa, vaikka vanhus ensimmäisenä syksynä naurahtaen torjui ne muutamat bilekutsut vetoamalla lapsiperheen vastuisiin. Ehkä siinäkin ennakko-oletus vähän vaikutti ikäarvioon. Vähän olen kokenut iän tuomaa itsetietoista huvittuneisuutta kuunnellessani monia juttuja ja hihityksiä. Mutta sehän kuuluu parikymppisten elämään. Se heille sallittakoon. Luulen, että ikä ja kokemus on tuonut koulurytmiin ja tehtävien tekoon tiettyä rentoutta ja tehokkuutta. Vuorotyö on ollut helppoa. Vaikka koko perheen kannalta se tietenkin on tuonut haasteita, eivät yövuoroistakaan ole muodostunut ylipääsemätöntä vaikeutta. Parikymppisten luokkalaisten pilkkiviä kasvoja katsellessani olen osaston yössä miettinyt, että tähänkin elämä on saanut opettaa. Tuskin moni nuoremmista ja lapsettomista opiskelijoista on tottunut siihen ajatukseen, että valvoa voi muutenkin kuin viihdekäyttäytymisen ohella. Keskikokoisen perheen isälle ihan tuttua valvoa silloinkin kun ei huvita ja vielä suorittaa jotakin samaan aikaan. Harjoitteluyksiköissä iästä on myös suurta hyötyä. Kukaan ei viitsi simputtaa varhaiskeski-ikäistä. Tietenkin asiallisen kohtelun saamisen mahdollisuutta lisää myös aiemmin opitun työelämän taidot ja asenteet. Silloin kitkaa ja tyytymättömyyttä jää paljon syntymättä. Valitettavasti myös pelkkä sukupuoli taitaa vaikuttaa asiaan. Ehkä kuitenkin väitän, että iän kertyessä on ollut paljon mahdollisuuksia kerätä taitoja joita työpaikoilla arvostetaan.
Ikä on hassu juttu. Mieli ei ymmärrä, missä kohtaa ruumis menee. Helposti sitä ajattelee itsensä edelleen lukiolaiseksi tai korkeintaan yliopistoa aloittelevaksi. Sitten kun näkee vanhoista valokuvista kavereita, alkaa naurattaa miten he ovat vanhentuneet. Itsehän tietenkään en. Samaa kertovat eri tilanteissa tavatut seniorit. Mieli ei usko, että ikää tulee. Kuitenkin tänä syksynä iski ensimmäistä kertaa ajatus, että olen ihan liian vanha tähän. Se tosin ei tullut koulussa. Se tuli nuorempien, taitavampien ja isompien kanssa vääntäessä. Järki yrittää sanoa että syy oli taidossa ja koossa. Pelko sanoo, että se oli iässä. Siitä ehkä lisää myöhemmin…
6.1.20 vs. 23.9.21. Kyllähän mies näyttää eriltä kun valoa vaihtaa, heittää lasit pois ja peittää löysimmät kohdat nykyisen muodin mukaisilla välineillä. 21 kuukauden aikana ei ikää ole tullut ihan kauheasti lisää. Eteenpäin mennään.
– Muistakaa, että naisten hoitotyö on usein koko perheen hoitotyötä. Varsinkin jos se liittyy jotenkin raskauteen. Näin opettaja meitä koitti muistutella.
Itselläni on aika huonoja kokemuksia tästä. Jonkinlaisena traumana on jäänyt mieleen pari neuvolakertaa, jolloin isältä ei kysytty mitään. Ehkä siinä vaiheessa lapsiperheen elo vei sen verran mehuja, ettei siinä mukana istua nököttänyt mies näyttänyt hirvittävän keskustelevaiselta. Väitän kuitenkin, että silloin juuri voisi olla viisautta koittaa houkutella miestä mukaan. Osallisuuden tunne siitä olisi kasvanut tai ainakin olisi jäänyt ikävät muistot syntymättä.
Kyllä usein neuvolassa olen tullut huomioiduksikin. Varsinkin kun olen useamman kerran hoitanut lasten kasvaessa käyntejä ihan ainoana aikuisena. Silloin on vähän vaikeampikin jättää keskustelu aloittamatta. Pientä ylpeyttä ja suurta iloa tämä osallistuminen on antanut palkinnoksi. On tuntunut hyvältä olla perillä oman lapsen asioista ja osallistua monipuolisilla tavoilla kaikkeen. Joskus olen ehkä kirjoittanut, tai ainakin ajatellut, etten halua olla sellainen isä joka on poissa tai joka osallistuu vain kivoihin asioihin. Kotini perintönä olen yrittänyt osallistua monipuolisesti kaikkeen arkeen. Nyt se niin sanotusti kantaa hedelmää myös opinnoissa.
Raskaus, kuukautiset, hedelmällisyys ja gynekologiset tutkimukset. Naisten hoitotyön teemoja ja sanastoa. Tuttua juttua. Hauskasti ensimmäisellä aiheen tunnilla luokassa kiersi kädestä käteen opas raskauden vaiheista ja sikiön kehityksestä. Samanlaisia vihkosia tuli selailtua aktiivisesti esikoista odotellessa. Silloin luimme juhlallisesti joka viikko jostakin vihosta selostuksen kulloisenkin raskausviikon tapahtumista, mitä kehityksiä lapsessa on tapahtumassa ja millaista elämää kohdun sisällä vietetään. Joka viikko oli mukana myös oletuskuva pienestä ihmisestä. Se oli jotenkin juhlallista ja salaperäistä. Myöhemmin odotusajat ovat menneet arkisemmin ja myös paljon paljon nopeammin. Suuria tunteita on kuljettu läpi moneen eri suuntaan.
Naisen hoitotyö on paljon muutakin kuin raskautta ja siihen liittyvää. Kuitenkin se kuulemma on osa-alue joka tulee useimmiten vastaan sairaanhoitajan työkentällä. Raskaus tai sen mahdollisuus vaikuttaa hoidon ja erityisesti lääkehoidon toteutukseen ja siksi asia pitää osata ottaa huomioon sielläkin missä hoitoon ei olla tultu sen takia. Poikkeamat voivat aiheuttaa vakavia ja yllättäviä tilanteita, joita voi olla vaikea tunnistaa gynekologiseksi tilanteeksi. Tulevaa akuuttihoidon osuutta varten jäi tästä aiheesta mieleen maininta kohdunulkoisesta raskaudesta. Huomaamattomana edetessään se voi aiheuttaa vakavan verenvuodon joka. Akuutit vatsakivut ovat haastavia tilanteita mahdollisten syiden moninaisuuden vuoksi. Syyn löytämisessä tärkeä osa onkin eri mahdollisuuksien poissulkemisella. Ohjeen mukaan synnytysikäisiltä naisilta tulisi kuulema aina sulkea pois raskauden mahdollisuus. Pistetään korvan taakse. Tilanne tajuton hoitaja tietenkin kysyy asiaa kaikilta. Varmuuden vuoksi myös miehiltä näyttäviltä.
Naisten hoitotyössä otetaan puheeksi ja kysellään. Liikutaan hyvin intiimeissä asioissa ja myös intiimeillä alueilla. Tämä vaatii hoitajilta herkkyyttä mutta myös rohkeutta. Useat naistentauteihin liittyvät kohtaamiset tapahtuvat poliklinikkakäynteinä ja luottamuksellista potilassuhdetta ei ehditä rakentaa päiviä eikä edes tunteja. Asiat on osattava ja uskallettava ottaa nopeasti puheeksi oikeilla nimillä mutta kuitenkin niin, ettei potilas moisesta pelästy. Samalla lempeällä tehokkuudella on tehtävä, valmisteltava tai avustetta tutkimuksia. Itse olen vielä sen verran opiskelija, että ainakin kirurgialla nuorempien naispotilaiden pukeutumisessa avustaminen vaati tiettyä sisäistä terästäytymistä. Luultavasti potilaan näkökulmasta meni kuitenkin ihan täydestä. Kovin montaa viikkoa tuskin tarvitsisi olla jollakin polilla töissä niin tähänkin tottuisi.
Tottumista vaativat myös monet muut naistentautien asiat. Vaikka raskauteen liittyvät asiat ovat suhteellisen tuttuja on kurssin edetessä tullut eteen kummallisuuksiakin. Kun opiskelemme teoriassa naisen elämään liittyviä fysiologisia muutoksia, kuukautiskierron vaiheista ja vaikutuksista tai gynekologisista tutkimuksista ja siihen liittyvistä välineistä, tuntuu vähän siltä että tässä kohtaa tieto saattaa jäädäkin hieman enemmän teoreettiseksi omalla kohdallani. Jotakin täytyy muistiin jäädä naisten syövistä koska niitäkin tulee tavalla tai toisella vastaan varmaan melkein kaikkialla.
Kurssilla ei ole taitopajaa, josa välineitä päästäisiin kokeilemaan. Kuitenkin niitä vähän täytyy tutkia.
Kurssin aikana tullaan myös keskustelemaan hoitotyön hankalista eettisistä kysymyksistä: raskauden keskeytyksistä, raiskauksen uhrin hoitotyöstä, syntymättömän sikiön oikeusturvasta, sikiöseulonnasta ja uskonnollisten tekijöiden kunnioittamisesta suhteessa hoitokäytänteisiin. Herkkyyttä tullaan tarvitsemaan tavalla tai toisella.
Mitenkään tulevaisuuden työmahdollisuuksia arvailematta, luulen ettei tämän kurssin sisältä tule kovin läheiseksi käytännössä koskaan tulemaan. Mutta ei taida haitata saada vähän lisää ymmärrystä naisten monimutkaisesta elämästä. Ja jos päädyn johonkin työyksikköön, muistan huomioida sitten sitä mahdollisesti mukaan tullutta miestä. Sen lupaan yrittää kovasti muistaa tehdä. Voimme sitten tuntea yhdessä itsemme vähän outolalaisiksi.
Eilen se alkoi taas. Laukku piti pakata ja kotoa piti lähteä ihan aikataulun kanssa. Syksyn ensimmäinen koulupäivä. Sen myötä julistan myös Mursen kesätauon päättyneeksi.
Kesätaukoa en varsinaisesti julistanut. Kuitenkin kesäkuussa sellaiselle jäin ikään kuin itsestään. Nuorimmainen lopetti päiväkodissa kesäkuussa. Muut olivat jääneet kotiin jo vähän aikaisemmin. Oli alkamassa kaikkien aikojen kesäloma. Olimme alkuvuodesta päättäneet, etten hae kesäksi mitään töitä. Totesimme, että töitä maailmassa ehtii vielä tehdä mutta yhtä vapaita kesiä tuskin koskaan enää tulee. Taloudellisesti tuo tuntui haasteelta mutta toisin kuin aikaa, maailmassa on aina jokin keino saada lisää rahaa.
Kuitenkin kävi niin, että perheen toinen aikuinen soitettiin jo keväällä töihin. Vaikka yhteisestä lomasta luopuminen oli aavistuksen katkeraa, on tuollaisiin kotoa soittoihin hyvä vastata. Mahdollisuuksia ei liikaa tule.
Niinpä kesästä tulikin (puolikkaan) yksinhuoltajan kesä. Kesäisten päiväkotiviikkojen päätyttyä istuin muuan päivä koneen ääreen kirjoittaakseni yhteenvedon toisen vuoden opinnoista. Siinä itse kunkin hyrrätessä ympärillä päätin lopulta sulkea koneen kannen ja palata asiaan myöhemmin. Oli aika perheelle.
Pitkä kesäloma. Mikä ihana ajatus. Kovin montaa viikkoa ei tarvinnut kulua, kun aloin haaveilla jo syksystä ja lasten arkisten toimien aktivoitumisesta. Keskikokoisen perheen arjen pyörittäminen oli melkoinen työ. Väitän, että en ole ollut täysin tietämätön ja osaamaton tästä arjesta ennekään. Kuitenkin menneen talven etäopiskelujen aikana totuimme tehokkaasta siihen, että kotona on suunnilleen aina saatavilla kaksi aikuista. Pitkän kesän kuluessa oli selvää se, ettei kaikkia toisen aikuisemme yleensä hoitamia kodin asioita voinut jättää odottamaan tai sälyttämään työn raskauttaman yksin hoidettavaksi. Niinpä sain aktivoitua useammankin kodin asian suhteen. Kun siihen vielä lisää ne monet tehtävät, joita juuri kesäisin on kodin ympäristössä tehtävä, oli melkoinen monitaituruuden kesä hahmottumassa.
Näin aktiivisesti en olekaan pessyt pyykkiä yliopistovuosien jälkeen. Piti välillä katsella googlesta neuvoa koska eihän mies vaimolta kysy.
Piti viihdyttää, pelata, leikkiä, retkeillä ja uittaa. Samaan aikaan piti varmistaa, että jokainen syö aikanaan ja ruokaa on valmiina myös seuraavaan kokkailuun. Kovin suurta kaaosta tai pyykkivuorta ei uskaltanut jättää töistä palaavan vaivoiksi. Jossakin välissä piti vielä leikata ruohoa, hoitaa kukkia, maalata ja kaivaa. Joinakin päivinä meni paremmin. Aina ei niin hyvin. Onneksi perusasiat meillä jo hoituvat: ketään ei pidä syöttää, lattialla ei ole kovin usein ruokaa, vessassa käydään ihan itse ja varsinkin isommat saattavat välillä huoltaa itseään ja auttaa vaikka lakanoiden vetämisessä.
Rutiini auttoi paljon. Ja säät suosivat. Yleensä aamupalan jälkeen lähdettiin jonnekin ulos ennen keskipäivän kuuminta porotusta. Siletä palaamisen jälkeen vuorossa lounas ja lapset saivat puuhailla hetken jotakin isän huokaistessa kahvikupin äärellä. Iltapäivällä puuhailtiin kotona tai kodin lähellä vähän aikaa. Välipalan jälkeen oli hetki aikaa ruuduille, kun isä teki jotakin kodin toimia. Jääkaapin oveen kertyi jatkuvasti pitenevä lista kesän aikana hoidettavista töistä. Sen lisäksi tietenkin pyörivät kaikki perusarjen asiat. Päivällinen piti tietenkin aina saada valmiiksi niin, että töistä palaava pääsi suoraan syömään. Samaan aikaan kodin oli oltava siisti. Kesän kuumuudesta huolimatta tuli suosittua usein yksinkertaisia uuniruokia. Niiden aktiivinen valmistusaika ei yleensä ole suuri ja samaan aikaan tulee siivottua… ainakin keittiö. Ne ovat yleensä myös ihan maistuvia seuraavan päivän lounaalla lämmittäessä. Paras osa rutiinista oli käytäntö, jossa joku toinen siivosi päivällisen jälkeen pöydän ja isä vetäytyi hetkeksi kirjan tai päiväunien ääreen. Sen jälkeen olikin aika taas joko lasten kanssa puuhaamiselle, kotiprojektille tai vaikka kauppareissulle.
Onneksi lapset välillä tykkäävät pyykin käärimisestä.
Kesän aikana en voinut olla ajattelematta niitä monia yksinhuoltajia, joita hoitoalalla on. Ei ole helppoa, kun päivällisajankaan jälkeen ei ole paikalla ketään, joka päästää hetkeksi huilaamaan. Puhumattakaan kaikista muista hankalista kuvioista. Kesälomaan ei tarvinnut edes yrittää sotkea töiden tekoa. Se olisi ollut vähintään ylivoimainen tehtävä.
Nyt syksyn alettua voi taas huokaista. Koulu ja päiväkoti pelastavat paljon. On taas sellainen olo, että voi kaivaa jostakin hieman enemmän omaa aikaa. Sitä ei kesällä totisesti ollut. Kuitenkin jäi iloinen mieli yhdessä vietetystä ajasta. Samalla on hauska huomata, että rutiini hoitaa kaiken ohella monia kodin asioita, on ainakin vielä säilynyt. Vähemmän työllistetty vaimo on usein onnellinen vaimo. Ärsyttävällä tavalla sitä vain huomaa alkavansa kaivata sitä enemmän kiitosta, mitä enemmän kuvittelee tekevänsä. Ehkä täytyy alkaa laiskottelemaan sillä kissathan ne kiitoksella elävät.
Samalla täytyy myöntää, että nyt lukujärjestyksen alkaessa taas pyöriä, tuntuu hieman surulliselta ehkä viimeisen vapauden kesän loppuminen. Se oli rankka – mutta oli se hieno!
Tällaiset hetket olivat kesällä hienoimmasta päästä. Lapset pääsivät monella tapaa vauhtiin uimarannalla.
Näistä millin ruiskuista on ollut tämän kevään aikana pulaa, kun ne varattiin ensisijaisesti koronarokotuksiin.
Joudun kirjoittamaan varovasti. Kärkkäimpien lähteiden ja kuulopuheiden mukaan olen juuri vastaanottanut mikrosirun käteeni. Nyt Koronan varjolla olen menettänyt yksityisyyteni ehkä myös oman tahtoni ja varmasti jossakin vaiheessa sitten myös vapauteni. Luultavasti siru tunnistaa nytkin jokaisen kirjoittamani sanan ja ilmoittaa oikealle viranomaiselle, jos erehdyn kirjoittamaan jotakin hyväksytyn totuuden vastaista. Tai sitten jostain kohtaa alkaa kasvamaan pian esiin kolmas käsi.
Ajatus kolmannesta kädestä oli toive, joka kotihoidon harjoittelun aikana heräsi yksikön sairaanhoitajien kesken. Pääsin talven harjoittelussa haistelemaan sitä jännittynyttä tunnelmaa, jossa rokotukset oli aloitettu ja niitä oltiin juuri laajentamassa kotihoidon asiakkaisiin. Silloin kartoitimme asiakkaiden halua ottaa rokote ja lopulta alettiin suunnittelemaan ajoreittejä ja rokotusaikatauluja. Muistaakseni yksikkö oli saamassa 50 annosta viikossa. Hitaasti asia lähti liikkeelle. Henkilökuntaa ei tuon aikaisen tiedon mukaan oltu rokottamassa. Osa oli asiasta hyvillään ja osa pahoillaan. Jotkut pelkäsivät ihan tosissaan rokotteen sivuvaikutuksia. Osa taasen toivoi sen kasvattavan sen kolmannen käden, joka hoitotyössä olisi niin usein tarpeen.
Joskus aikaisemmin kirjoitin, etten osaa henkilökohtaisesti pelätä koronaa. Eikä ilmeisesti moni muukaan. Rokotepisteessä oli hiljaista ja aikoja on usean viikon ajan saanut niin hyvin, että kutsuttavia ikäluokkia on voitu koko ajan lisätä. Edelleen paikalla oli paljon iäkkäämpiä työikäisiä, joten ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen eivät rokotusajat ole täyttyneet.
Miksi menin ottamaan rokotuksen? Haluan osallistua siihen toiveikkaaseen prosessiin, että maailma voisi olla pian taas vähän normaalimpi. Viime vuoden keväällä, kun maailma meni kovin kiinni, itkin sisäisesti lasten tuskaa näkemättömistä ihmisistä ja tekemättömistä asioista. Tänä vuonnakin on jouduttu seuraamaan tarkasti tiedotuksia henkilörajoituksista ja suljetuista paikoista. Käsiä on hinkattu kyllästymiseen asti ja monta kertaa on täytynyt palata kotipihasta sisään hakemaan sitä turkasen maskia. Sivusta olen kuunnellut, miten hoitoalalla on oltu tiukilla sekä itse taudin, että sen varjolla tehtyjen poikkeusjärjestelyjen kanssa. Moni pelkää tosissaan, että koronan jälkeen hoitoalalta leikataan ja myös lähdetään tosissaan. Taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset haitat ovat olleet suuria. Niille, joille henkilökohtaisen terveyden, tilanteen tai muun syyn takia aika on tuonut myös todellisia pelkoja, aika on ollut kovin raskas. Jos voin olla edistämässä asioiden muuttumista paremmaksi ihan vain kättä ojentamalla, teen sen mielelläni.
Mieleisyyttä lisää asian helppous. Sähköinen ajanvaraus toimi hyvin ja valittavaksi tuli useilta päiviltä kymmeniä ja kymmeniä aikoja vaikka en rynnännyt asialle heti uusien aikojen päivityttyä kalenteriin. Jaossa oli viiden minuutin aikoja keskustassa olevaan väliaikaiseen toimipaikkaan. Saavuttaessa sinne tehokkuus paljastui jo aulassa. Odottamassa tuoleilla ei ollut ketään. Muutama jonossa edellä ollut ihminen huudettiin sisään heti ilmoittautumisen jälkeen. Samoin huudettiin itseni. Lastulevystä oli rakennettu reilu puolenkymmentä koppia, joista jokaisessa työskenteli rokotuspari. Jo talvella lukemani ohjeen mukaisesti toinen kirjasi ja toinen tuikkasi. Nopeasti kerrottiin ohjeita, kyseltiin mahdollisista yliherkkyyksistä ja vähän yritettiin kysellä kuulumisiakin. Ihan ei tainnut olla mielenkiintoa kuunnella kuulumisia. Ei ollut kyllä tarvetta kertoakaan. Piikin otin vastaan influenssarokotteista kertyneellä rutiinilla. Niitä kun on hoitoalalle siirtymisen myötä joutunut ottamaan jo useamman. Voihan olla, että koronapiikistä tulee hoitoalalla myös säännöllisesti otettava.
Tuikkauksen jälkeen poistuin ohjeen mukaisesti takaovesta ja siirryin seuranta-aulaan. Koska suurin osa rokotteiden vakavista haittavaikutuksista tulee lähes välittömästi piikin jälkeen, oli erittäin ankara suositus jäädä odottelemaan viideksitoista minuutiksi valvottuun tilaan. Siellä aulassa odottelijoita olikin enemmän. Tuloaulan tyhjyys ei ollut pelkästään laiskaa rokotusten ottamisintoa. Tasaisin välein aulaan tuli väkeä ja samoin väkeä poistui. Kukaan ei näyttänyt kuukahtelevan. Se tietenkin on harvinaista. Itsekin olen ollut sairaanhoitajan kanssa muutaman kerran juttelemassa vielä niitä näitä, kun olemme koittaneet viipyä tuon vaaditun vartin verran seuraamassa rokotetun vointia. Säädetyn ajan perästä hyppäsin pyörälle ja polkaisin kotiin. Päivän urheilut suoritin varalta jo aamulla. Eihän koskaan tiedä, josko käsi ihan oikeasti kipeytyy.
Mutta entä rokotteen muut haitat? Tämän vuoden ajan eri paikoista on rummutettu kilpaa sekä koronan, että koronarokotteen haittoja. Molemmat ovat todellisia. Väittäisin kuitenkin, että väestötasolla sairauden haitat ovat suuremmat kuin rokotteen. Huomattavastikin. Hoitoalalla joudutaan tunnustamaan, että ihmiset ovat yksilöitä ja huolimatta hyvin laajoista yleisistä lainalaisuuksista, jotkut voivat reagoida täysin eri tavalla johonkin lääkeaineeseen. Joskus syy voidaan jälkeen päin todentaa ja joskus ei. Lääkkeet ja niin myös rokotteet tehdään massatuotteina. Siinä on niiden vahvuus ja kenties sitten tietystä näkökulmasta heikkous. Jos jokaiselle ihmiselle järjestettäisiin oma tuotantoprosessi, jossa hänen yksilölliset muuttujansa otettaisiin huomioon, olisivat rokotteiden ja kaikkien lääkkeiden haittavaikutukset luultavasti pienemmät. Kaikkia haittoja tietenkään sekään ei voisi poistaa. Jotkut lääkkeet aiheuttavat aina haittoja. Siksi niitä tulee ottaa vain tarpeeseen ja lääkärin ohjeen mukaan. Kuitenkin jokainen voi koittaa päätellä miten kallista ja logistisesti vaikeaa tuollainen jokaiselle räätälöity prosessi olisi.
Siksi kaikilla rokotteilla on aina mahdollisia haittavaikutuksia. Joillekin ihmisille. Osalle ne voivat olla hyvinkin vakavia ja osa selviää lyhytaikaisilla lihas- tai nivelkivuilla. Osa ei huomaa saaneensa piikkiä ja joku voi saada henkeä uhkaavan reaktion tai pitkäkestoisen vaivan. Kenties hyvä yleissääntö voisi olla, että jos joku rokote on joskus aiheuttanut vakavia vaivoja, keskustele seuraavan ottamisesta lääkärin kanssa. Mainitse pienistäkin haitoista rokotetta ottaessasi. Väestötasolla rokotukset ovat kuitenkin turvallisia.
Mutta entä kun nyt kyseessä on kokeellinen rokote? On totta, että nyt koronaa vastaan pistettävät rokotteet on tuotu käyttöön nopeutetulla aikataululla. Osasta on löydetty haittoja. Joskin aika pienellä ilmaantuvuudella. Suomessa tiedot rokotehaitoista ovat julkista tietoa. Luultavasti monilla on ollut halu nostaa ongelmia tikun nokkaan. Vaikka kaikki haitat eivät välttämättä raportoidu eteenpäin, vakavien ja yleisten haittojen uskoisi tulevan esiin. Käytettävissä oleva aika ei tietenkään ole antanut mahdollisuutta pitkäaikaiseen seurantaan. Olisiko pitänyt odottaa kymmenen vai viisikymmentä vuotta? Ainakin näidenkin rokotteiden vaikutuksia ja haittoja jatkuvasti seurataan ja tutkitaan. Arjessamme altistumme jatkuvasti kemikaaleille, joiden yhteis- ja pitkäaikaishaittoja kukaan ei tutki. Se on pelottavaa. Rokotukset eivät ole enää samanlaista arpapeliä kuin silloin, kun Suomessa tehtiin ensimmäiset laajat rokotukset isorokkoa vastaan 1800-luvun alussa.
Mutta jos rokote on tarpeeton? Koronan vaikutuksista, vaaroista ja sitä myötä rajoitustoimien laajuudesta voidaan olla monta mieltä. Enkä aio luetella mitä mieltä olen mistäkin. Kuitenkin varmaa on, että rokotekattavuus on yksi mittari, jonka mukaan päättäjät arvioivat mahdollisuuksia rajoitustoimien purkamiselle. Siinä mielessä rokote on hyvin tarpeellinen. Kuten sanottu, sen ottaminen on osallistumista tästä piinasta pääsemiseen.
Itseäni välillä harmittaa länsimaissa esiintyvä kriittisyys rokotteita vastaan. Se tuntuu typerältä ensimmäisen maailman ihmisten luomalta problematisoinnilta. Samaan aikaan laajat ihmisjoukot elävät tilanteessa, jossa länsimaista hävitetyt sairaudet aiheuttavat kärsimystä ja kuolemaa koska ei ole riittävästi resursseja niiden rokotusten antamiseen, jotka meillä jaetaan ilman, että kukaan ymmärtää olla kiitollinen niistä. Afrikassa ei ole varaa olla rokotekriittinen, kun ei ole varaa niihin.
Tässä asiassa huomaan olevani kansalainen menneestä maailmasta. Kun postmoderni ihminen kysyy hyötyä ja haittaa itselleen, näen itse asian yhteisön ja yhteisen osallistumisen näkökulmasta. Olen valmis kantamaan henkilökohtaisen riskin mahdollisista rokotushaitoista, jos niin voin osallistua yhteisen elämän palauttamiseen kohti normaalia.
Tai ehkä se on vain siru, joka nytkin kirjoittaa.
Mikä siis on totuus koronarokotteesta? Se, että jokaisella on siitä mielipide. Todennäköisesti se on muodostunut hyvin nopeasti ja vaistonvaraisesti. Hyvin harva on myöskään valmis muuttamaan mielipidettään keskustelun ja faktojen myötä. Päinvastoin me olemme aina taipuvaisia etsimään vain oman mielipiteemme vahvistamiseen sopivia tietoja. Niin mielipiteet yleensä toimivat. Minullakin.
—
PS. Pari päivää lakuperäisen tekstin jälkeen lisään, että selvisin piikityksestä tavanomaisilla i.m. injektion seurauksilla. Olkavarsi oli parina seuraavana päivänä kipeä.
Toukokuun aikana iski taas tuttu kevätväsy. Jo vuosien ajan olen huomannut sen hiipivän aina samoihin aikoihin. Siinä kohtaa vuoteen liittyvät projektiluontoiset työt alkavat olla loppusuoralla ja jäljellä on enää himmailu kohti kesälomaa tai ainakin sen odotusta. Nuo viimeiset projektit onkin sitten ollut joskus vaikea pusertaa valmiiksi. Varsinkin kun rutiinityötkin on täytynyt hoitaa aina siinä samalla.
Kun kuuntelee opinnäytetyösuunnitelmia yhdenkin aamupäivän, alkaa näyttää kovasti tältä.
Opiskellessa vuodenkierto näkyy vielä selvemmin. Viime vuonna pääsimme käytännössä suoraan harjoittelusta kesälomalle. Se oli suurenmoista. Kevätväsy kun vaikuttaa itselläni pahiten juuri silloin kun kaivataan itseohjautumista ja oman aikataulun hallintaa. Harjoittelussahan sitä ei tietenkään vaadittu. Tänä keväänä viimeisestä harjoittelusta päästiin pois jo huhtikuussa ja pian sen perään oli suuri määrä palautettavia tehtäviä. Kun paukut oli käytetty niihin, ei paljoa jäänytkään jäljelle. Eikä tilannetta auta se, että koko kevät on opiskeltu pelkästään etäyhteyksiä käyttäen. Virettä on laskenut myös se, että viimeiset pakolliset läsnäolot tietokoneella ovat olleet ryhmätöiden ja muiden esitelmien seuraamista. Pitkiä päiviä passiivista kuuntelua.
Lisäksi meille ilmestyi ohjelmaan vielä kahden opintopisteen kurssi kolmannen vuoden sisällöistä. Sen olisi voinut jättää ensi vuoteen mutta viisas aina ahnehtii. Se suoritetaan täysin verkko-opetuksena omaan tahtiin. Kuuden viikon ajalle venytetty kurssi olisi ollut mahdollista raapia kasaan kenties viikossa. Mutta niin hitaasti se edistyy, että melkein välillä itkettää. Ärsyttävintä on, että pienen kurssin ilmestyminen sekoitti suunnitelmat reippaasta opinnäytetyön tekemisestä. Siitä raportti lähiaikoina.
Opinnäytetyön mainitseminen kertoo opintojen etenevän. Tänä keväänä opinnoissa kulki ohi merkittävä rajapyykki. Rekisteriin ilmestyi 105 opintopistettä. Puoliväli saavutettu. Sen jälkeen pitkin toukokuuta on suoritusten valmistuessa tipahdellut vielä vähän lisää pisteitä. Kunhan nämä viimeiset kaksi pistettä valmistuvat, on kasassa 125 pistettä. Jotain on tullut tehtyä.
Olen huomannut, ettei ihmisillä aina ole kovin tarkkaa käsitystä sairaanhoitajan tutkinnosta (eikä ehkä sitä myötä myöskään osaamisesta, ammattitaidosta, vastuusta tai perusteista aina joskus julkisuudessa käytäviin palkkauskeskusteluihin). Jo vuosi sitten moni kyseli, josko pian valmistuisin. Sama on toistunut tänä keväänä. Tietenkään ei voi olettaa jokaisen seuraavan aktiivisesti, kuinka kauan olen opintoja puurtanut mutta ehkä kysymykset johtuvat myös siitä, ettei aina muisteta kyseessä olevan ammattikorkeakoulututkinto. Opintoja on paljon ja aika kuluu hitaasti.
Toisaalta olen edelleen huvittunut siitä, miten aika ja opintojen sujuminen ovat niin suorassa yhteydessä. Nyt opintojen toisena vuonna on ollut ajoittain sellainen ole, että asioiden hoitamiseen joutuu näkemään jopa vaivaa. Kuitenkaan vaivan näkemistä ei palkita ylimääräisillä opintopisteillä vaan suoritukset tulevat rekisteriin tasaista tahtia. Vauhti on hyvinkin tarkasti 60 pistettä vuodessa. Nuo viisi pistettä, jotka roikkuvat itselläni ovat viime vuonna tehtyjä ylimääräisiä opintoja. Hyvin harvat ovat onnistuneet tekemään aikataulua enemmän.
Tiedän, että yksi luokaltamme saavutti omalla ahkeruudellaan ja onnistuneella aikataulutuksella jo tänä keväänä 140 opintopisteen rajan. Se raja alkaa varmasti häämöttää itse kunkin mielessä. Sen jälkeen on mahdollisuus alkaa hakea sairaanhoitajan sijaisuuksia. Suuressa viisaudessa joku on päättänyt, että silloin opiskelija on tarpeeksi pätevä. Varmasti se on jollakin tavalla tottakin. Toisen opiskeluvuoden aikana saatiin päätökseen sairaanhoitajan perusopinnot. Hyvällä perehdytyksellä moni on varmasti valmis työskentelemään erilaisilla vuodeosastoilla, kotihoidossa tai palveluasumisessa. Kolmantena vuonna sitten perehdytään lisää erikoisaloihin ja samalla levennetään osaamista kaikesta. Kokemuksen ja rutiinien puute saattaa toki vielä syksyllä haitata sijaisuuksia hakevien itsevarmuutta. Ehkä syksyllä jaksaa taas.
Miten yritän kukistaa kevätväsyn:
Laske rimaa.
Kun väsy hiipii, on raskasta koittaa painaa täydellä teholla. Kovempaa pusertaminen voi toimia hetken: päivän, kaksi tai jokaisella jonkin verran. Sitten voi tulla kovempi raja vastaan. Laskemalla vaatimustason lopputuloksen osalta tai päivittäisen työn määrässä, voi päästä paljon helpommalla ihan riittävän hyvään tulokseen. Itse olen pyrkinyt ylipäätään tekemään opintoja korkeintaan 75% teholla. Uskon, että viimeiset 25% lisäisivät kuormitusta suhteettomasti lopputulokseen verrattuna. Nyt kesän kynnyksellä olen antanut itselleni luvan mennä 50% teholla. Kunhan paperit tulevat palautettua.
Ajattele kauemmaksi.
Kun tehtävä ei nappaa, koitan miettiä miksi se tehdään, mitä siitä voi oppia tai edes mitä sen jälkeen on luvassa. Jos muuta ei keksi, ainakin voi todeta tekemisen olevan tapa päästä jostakin työstä eroon. Kiireisinä aikoina koitan aina hahmotella sen päivämäärän, johon mennessä kaikki on tavalla tai toisella ohi. Se auttaa muistamaan, ettei kiireinen tai ahdistava aika välttämättä kestä loputtomiin.
Aikatauluta
Mikä on tavoite huomiselle päivälle tai tälle viikolle. Milloin teen tuon asian ja mitä voin siirtää myöhemmäksi. Kiitän itseäni, jos pysyn aikataulussa mutta en ole liian ankara, kun välillä lipsahdan. Koitan asettaa tavoitteita kulloisenkin vireystilan ja elämän muiden asioiden mukaan. On ihan turhaa yrittää piiskata itseään eteenpäin liian mahtavilla vaatimuksilla. Sen sijaan pienen maalin saavuttaminen voi innostaa yrittämään lisää.
Pysy tekemässä.
Tärkeintä on pysyä asiassa kiinni. Näin silloinkin, kun tekeminen ei innosta. Tekeminen on ainoa keino lopulta päästä eteenpäin. Jos ei jaksa puurtaa pitkää päivää, on hyvä käydä edes pieni hetki työn äärellä. Jos ei jaksa käydä työn äärellä, on hyvä uhrata sille edes pieni ajatus. Jos kyllästyessään siirtää asiat x-mappiin, on niihin todella vaikea palata myöhemmin.
Unohda hetkeksi.
Tämä on äärimmäisen tärkeä muistaa kohdan 4 kanssa. Jos vaarana on vallan kyllästyä ja siirtää asiat x-mappiin, on parempi pitää työ näpeissä unohtamalla se hetkeksi. Silloin sitä ei tarvitse hylätä kokonaan. Koko opintojen ajan olen pitänyt sääntönä, ettei viikonloppuisin opiskella. Silloin ollaan kotona. Nyt olen kuulostellut itseäni ja välillä päättänyt, ettei jonakin muunakaan päivänä ole pakko avata oppimisympäristöä tai muita työkaluja. Jos työn ääressä oleminen ei saa hommaa liikkeelle, voi vauhtia hakea jostakin mielekkäästä ja mukavasta. Se ei kuitenkaan saa olla pakopaikka vaan nimenomaan vauhdin hakemisen ja virkistymisen paikka. Sitten seuraavana päivänä tai myöhemmin samana päivänä voi yrittää uudestaan palata toimeen.
– Onko nyt ollut vaikeaa olla harjoittelussa, kun on tämä Korona?
Tältä näyttää kun mitta alkaa olla täynnä.
Näin meiltä kysyttiin edellisen harjoittelun ensimmäisenä päivänä, kun nautimme perehdytyspäivästä. Siinä me istuimme maskit naamalla, tuolit niin kaukana toisistamme kuin pienessä huoneessa oli mahdollista ja hygieniahoitaja oli jakanut käsihuuhdepullot.
Niin. Totesimme, ettemme koskaan olleet kokeneet harjoittelua ilman Koronaa. Viime vuoden keväästä asti ovat olleet läsnä ainainen uhka harjoittelujen perumisesta kuin myös taukotilojen henkilöstörajoitukset. Kaikkialla on taisteltu omaisten vierailuhalun ja rajoitusten ristipaineessa ja yhtään potilastilannetta ei ole hoidettu vapaasti hengittäen. Maskin käytöstä on tullut alusta asti hyvin keskeinen osa hoitajan identiteettiä. Jos joskus koittaa aika, jolloin on mahdollista työskennellä ilman maskipakkoa voi se tuntua aivan kummalliselta. Luultavasti aluksi hieman alastomalta. Tietenkin aika surullista, että niiden melkein puolen vuoden aikana, jotka olen eri yksiköissä ollut, ei yksikään potilas/asiakas/asukas ole nähnyt kasvojani. Luultavasti jokainen on odottanut pitkin kevättä maailman palaamista kohti runsaampaa normaalia.
Täällä maaseudulla elämän palautuminen normaaliksi näytti jo erittäin hyvältä. Saimme valtakunnallista julkisuutta eurooppalaisittain pienestä Koronan ilmaatuvuusluvusta. Siinä riemussa meilläkin tehtiin jo suunnitelmia kesäksi ja esimerkiksi lapsia alettiin ilmoittaa kesäleireille tapaamaan. Tuntui hyvältä ajatella vapautuvia harrastuksia ja rientoja.
Vaan ei ihan onnistunut. Vielä. Koska menestys menee helposti päähän, lähdimme paikallisesti havittelemaan eurooppalaisen menestyksen lisäksi myös suomenennätystä. Kahdessa viikossa ilmaantuvuusluku hyppäsi satakertaiseksi ja avautuvana odottava kesä alkoi nopeasti sulkeutua edessäpäin.
Ärsyyntyminen on suunnaton. Eniten harmittaa se, että lasten elämän palaaminen normaaliksi viivästyy taas. Tällä viikolla juttelin vakavasti lasten kesäleiristä vastaavan entisen työkaverin kanssa. Pidimme hyvin todennäköisenä, ettei lievästi maakunnan ja sairaanhoitopiirin rajan toisella puolella olevalle leirille ole menemistä, jos oman alueen koronakartta huutaa mustaa.
14 kuukautta Korona on ollut täällä maaseudulla lähinnä teoreettinen tai ulkopuolelta seurattava uhka. Viimevuotisten alkuvaiheiden jälkeen herättiin siihen, ettei tauti ole salakavalasti edennyt kaikkialle. Ei ainakaan pahasti sairastettavana muotona, testaushan oli pitkään hyvin vähäistä. Tuon alkuvaiheen jälkeen täällä sairastuneita on ollut tasaisen vähän ja sairaalahoidossa joku vain satunnaisesti. Nyt kahden viikon aikana tartuntoja on havaittu melkein puolet koko 14 kuukauden määrästä. Testauksen on ilmoitettu ruuhkautuneen ja jäljitys on alkanut laahata.
Tämä on aiheuttanut reagointia, jonka lapsetkin ovat huomanneet. Eivät vielä tiedäkään leirijakson peruuntumista. Kuitenkin elämä nousee tajuntaan monelta suunnalta. Alakoulussa on keskusradiosta kuulutettu useampaan kertaan muistutellen, että aikuisia koskee todella maskipakko. Samoin päiväkodin ja iltapäiväkerhon ohjaajat ovat alkaneet pitää maskia ulkotiloissa eikä päiväkodissa pääse enää edes eteiseen asti. Loppukevään urheiluharrastukset on julistettu taukotilaan. Kaikki kaupungin hallinnassa olevat paikat ovat toistaiseksi kiinni. Ensimmäistä kertaa noudatetaan kuuden hengen rajoituksia. Ensimmäistä kertaa on käynyt myös niin, että meidän luokkamme harjoitteluja on keskeytetty. Erityisen harmillisia nämä keskeytykset ovat olleet, koska tässä vaiheessa harjoitteluja on ollut menossa lähinnä niillä, joilla aiemmat harjoittelut ovat jostakin syystä siirtyneet.
Monelle vastaavat ja muunlaiset rajoitukset ovat olleet arkea ennenkin. Kuitenkin niiden äkillinen ilmestyminen juuri vapauden valon jo loistaessa maistuu vähintäänkin katkeralta. Nyt taas hetki odotellaan.
Tilanteen pahentuessa täytyi alkaa hamstraamaan. Kirjastot, uimahallit ja vastaavat kaupungin laitokset menivät yllätyspäätöksellä kiinni. Puoli tuntia ennen sulkemista kävin keräämässä kassillisen.
Ajattelen, että kyseessä on nimenomaan viivytys. Aika on näyttänyt, että maailma ei kehittyneissä yhteiskunnissa helpolla kaadu ärhäkkäästikään leviävän taudin edessä. Nyt toki liikkeellä on runsaana täällä tuo Intiassa kasvanut variantti. Yrittämättä esiintyä alan asiantuntijana on mielestäni mielenkiintoista, miten tauti kulki ensimmäisessä vaiheessaan melko rauhallisesti läpi kehittyvän maailman. Silloin vaarassa olivat me pehmoista elämää viettäneet ja puhtauden kautta vastustuskykyämme heikentäneet länsimaalaiset. Ja meidänkin keskuudestamme enemmän selkeisiin riskiryhmiin kuuluvat. Kierrellessään virukset kuitenkin aina muuntuvat ja voisin kuvitella, että suuri osa intialaisista elää oloissa, jotka ovat kasvattaneet vastustuskykyä vähän sitä sun tätä vastaan. Luultavasti kukaan ei vielä ihan tiedä, millainen tämä ns. intialainen lopulta on mutta luultavasti Intian maaseudulla tai suurkaupungin kujilla jalostunut virus on kohdannut itseäni paljon vahvempia potilasehdokkaita.
Kuitenkin aika on näyttänyt, että toimenpiteet aina laskevat tartuntojen määrää. Näin, oli variantti mikä tahansa. Tunnistan kuitenkin kaksi hyvin häiritsevää asiaa. Ensinnäkin tunnistan sen, että olen itse paitsi hyvin sopeutuvainen ja siksi myös verrattain kuuliaisesti erilaisia ohjeita noudattava. Olen yleensä hyvin valmis tinkimään henkilökohtaisesti edusta tai mukavuudesta, jos ymmärrän siitä olevan hyötyä. Kuitenkin nyt huomaan, että turnausväsymys sekä tämä äkillisesti muuttunut tilanne syövät motivaatiota. On selvästi työlästä rakentaa tahtotilaa uudestaan, kun kaikki oli jo menossa ohi. Lisäksi tunnistan, että olen VERRATTAIN sopeutuvainen. Eli on paljon niitä, joita eri syistä kiinnostaa paljon vähemmän jatkaa tai palata varotoimien noudattamiseen. Mitä se sitten vaikuttaakaan?
Odota. Odota! Huutomerkillä tai ilman. Kyseessä on joka tapauksessa yleinen pyyntö ja komento. Muutaman kerran suuni on meinannut nousta hymyyn, kun olen pyytänyt tänäkin vuonna asiakkaita olemaan hetken puhumatta verenpaineen mittaamista varten. Silminnähden on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, että pääsee jatkamaan vuolaana virtaamaan pyrkivää juttua. Aina välillä mittauksia joudutaan ottamaan uusiksi. Asiaa on niin paljon ja aikaa on niin vähän.
Odota. Se on myös kovin usein käytetty sana kotona. Pieni haluaa leipää, margariinia leivälle, juustoa leivälle, juustoa leivän vieraan, maitoa lasiin, lisää maitoa lasiin sillä välin, kun isä pyyhkii itse kaadettua lattialta ja niin edelleen. Myös pienillä odottaminen on selvästi vaikeaa. Saatikka vähän isommilla kun puhelin tai pelikonsoli kutsuisi.
Me aikuisethan sen sijaan olemme odottamisen mestareita. Kun puhelin piippaa, on helppo pitää kätensä siitä erossa. Kun mieleen tulee tylsyys, on yksinkertaista olla pakenematta sitä luurin tai netin ääreen. Kun verkkokaupassa on tarjous, on pieni vaiva jättää Creditiä käyttämättä. Vai onko? Odottaminen on yllättävän vaikeaa.
Reilu viikko sitten taukotilassa puhuttiin laskiaispullista. Kuulemma Fazerin olivat parempia kuin paikallisen leipomon toimittamat. Sitten hetki keskusteltiin mantelimassan ja hillon keskinäisestä paremmuudesta. Illemmalla oli mahdotonta olla huomaamatta pullien rivejä kaupan hyllyllä. Yllättäen alkoi tehdä mieli. En kuitenkaan ostanut.
Mietin miksi. Yleensä, jos kaupassa alkaa tehdä mieli, ostan. Ainakin jos mieli on saanut kasvattaa tahtoaan pitkin päivää. Kätevintä on ostaa jotakin pientä tai ainakin kohtuullisen kokoista. Helpointa nimittäin on herkutella kotimatkalla. Silloin pienet eivät kotona ala syyttämään epäreiluudesta ja oman osuutensa puutteesta. He kun joutuvat usein odottamaan viikonloppuun.
Kyllä pullankin olisi voinut nautiskella auton hämäryydessä. Jopa kaksi. Kuitenkin laskiaispullan syöminen ennen laskiaista tuntui jotenkin väärältä. Tajusin olevani sesonki-ihminen. Yksi joulunkin parhaita puolia on tehdä, kokea ja syödä sellaista, mikä on ollut poissa koko vuoden. Meillä kuusi ilmestyy olohuoneeseen paria päivää ennen aattoa. Samalla loihditaan koristeet kaikkialle. Piparit ja tortut loihditaan aatoksi tai aattona. Joulupöydässä on sellaisia mitä on tarjolla pitkin vuotta mutta mitä ei kauppakärryyn sesongin ulkopuolella eksy. Tämänkin vuoden tammikuussa katselin kaihoisasti erästä joulumme juustoista kauppareissulla. Mietin jo, miten hyvältä se taas joulukuussa tuleekaan maistumaan. Kun vain jaksaisi odottaa.
Yllättäen niitä Fazereita ei enää ollut jäljellä. Maistuivat nämäkin.
Nyt laskiaispullat on syöty. Ne katosivat nopeasti kun hämärtyvässä sunnuntai-illassa niiden seuraksi keitettiin kaakaota. Pienet olivat pari päivää odottaneet innokkaasti. Olivat nähneet paketit jääkaapissa. Pienintä piti jo välillä opastaa palauttamaan pakkaukset takaisin. Ei ollut aivan ymmärtänyt milloin syödään. Odota, oli senkin keskustelun viesti. Se oli vaikeaa. Mutta ehkä oppi jotakin odottamisesta ja sen jälkeen koittavasta palkinnosta. Ainakin sai kyllikseen, kun joutui kaiken saatuaan valittamaan jo huonoa oloa. Sitä tuskin muistaa, kun taas hieman kasvaneen vatsalaukun kanssa ensi vuonna odottaa pullaansa. Siis sitä laskiaissellaista. Ja onhan välissä pääsiäinen, vappu, juhannus ja mitä niitä nyt onkaan. Monia juhlia, joihin liittyvät sesonkin omat herkut.
Joskus kuulin, että lapsen täytyy oppia odottamaan kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jossakin siinä vaiheessa on kypsyttävä taju siitä, ettei hän voi olla aina ensimmäinen. Samalla kyky hahmottaa hetken päässä olevaa palkintoa tai täyttymystä kehittyy. Jossakin vaiheessa mieli huomaa, että liukumäkeen pääsee, vaikka tie kulkisikin jonon kautta. Tietenkin mitä isompi asia, sitä hankalampi odottaa tulevaa palkintoa. Se joka ei opi odottamaan ennen kuin sitä häneltä sosiaalisesti muut odottavat, joutuu huonoon asemaan. Etuilijaa ymmärtävät sorsia jo hyvin pienetkin leikkitoverit. Kovin moni ei tykkää siitä joka ottaa lelut kädestä tai puhuu jatkuvasti päälle. Se joka oppii jotenkin odottamaan, ei sulje itseään pois toisten ystävyydestä. Ei ainakaan niin helposti
Nyt laskiaispullien jälkeen kristikunnassa on alkanut paaston aika. Se on tietynlainen odottamisen harjoitus. Odotamme pääsiäistä ja samalla tämän ajan jälkeen koittavaa ylösnousemusta. Käytännössä mielet kääntyvät odottavaan juhlamessuun ja sen jälkeiseen pitopöytään. Sitä odotetaan opettelemalla odottamista. Kieltäytyminen, itsensä hillintä ja edessä olevan palkinnon katseleminen näkyy erilaisista asioista ja syömisistä luopumisena. Pyrkimyksenä on maistaa elämää, joka vaikuttaa ulkoisen tarkkailijan mielestä jopa tylsältä ja mauttomalta. Siinä opetellaan sanomaan itselle: odota, kun jokin mukava houkuttaa. Niin voi oppia sanomaan odota tai jopa ei, silloin kun huokuttelu ei ole mukavaa vaan ainoastaan siltä näyttävää. Opetellaan odottamaan sitä palkintoa, joka on lyhytikäistä nautintoa parempi.
Oppisinpa tänä vuonna samalla edes vähän myös sitä odottamista, joka näkyisi kärsivällisyytenä perheen kanssa eläessä, omia ja toisten virheitä katsellessa ja asioiden mennessä eri tavoin pieleen. Sitä osaamista saattaa joutua odottamaan.
Olivatko syynä huonot työntekijät vai liian kova kiire? Näihin asioihin keskustelu yleensä pelkistyy, kun kysellään hoitoalalla ilmenneiden ongelmien syitä. Huonoista työntekijöistä puhuvat asiakkaat ja heidän omaisensa. Kiireestä puhuvat työntekijät.
Nämä kaksi tietenkin liittyvät toisiinsa. Kiire lisää sitä, minkä vuoksi työntekijät koetaan huonoiksi. Aikaa hyvin tehdylle työlle on vähemmän. Kiire myös lisää henkilöstön vaihtuvuutta, koska moni hakeutuu eri tehtäviin tai eri alalle turhauduttuaan arjen realiteetteihin. Uusien työntekijöiden perehdyttäminen ja perehtyminen vie aikaa ja kokemuksen kerryttäminen vielä lisää. Tämä on todellinen ongelma monessa paikkaa ja valitettavasti itseään ruokkiva ilmiö. Suuri vaihtuvuus lisää muiden työntekijöiden kuormitusta ja lisää vaihtuvuutta. Esimiestyöllä ja työyhteisöllä voidaan jonkin verran asiaan vaikuttaa. Mutta kyse on myös resursseista.
Harjoittelun kokemuksin mietin epämääräisen kiireen lisäksi kolme asiaa, jotka mahdollisesti painavat kotihoidossa. Ainakin niillä mahdollisuuksia aiheuttaa haasteita.
Palveluiden hajaantuminen
Olisi suurenmoista, jos kotihoidon asiakkaana oleva henkilö voisi hankkia kaikki palvelunsa samasta yksiköstä. Se majailisi sellaisessa pienessä toimistossa, jossa kaikki tuntisivat toisensa ja tieto kulkisi. Olisi lähihoitajat ja sairaanhoitaja. He olisivat aina samat, eikä asiakkaan ovelle koskaan tulisi uusia tai vieraita kasvoja. Tiimiin kuuluisi myös kodinhoitaja, joka kävisi siivoamassa, auttamassa ulkoiluissa ja keksisi vähän virikettä kodin sisällä. Toimiston kalustoon kuuluisi myös yleismies Jantunen. Hän menisi paikalle lumitöihin, haravoimaan tai tekemään pientä remonttia. Toimiston keskellä olisi myös lääkäri, fysioterapeutti, haavanhoitaja, diabeteshoitaja ja muistihoitaja. Nämä kaikki pysyisivät aina samassa tehtävässä ja työpaikassa. Ainakin niin pitkään kuin asiakas heitä tarvitsee. Kaikki puhuisivat iloisesti keskenään. Koskaan ei jäisi välittymättä kokonaiskuva kotihoidon arvokkaan asiakkaan tilanteesta ja tarpeesta.
Tosielämässä lähihoitajat ja sairaanhoitaja kyllä löytyvät toimistolta. Hyvässä tilanteessa yksikkö käyttää tiimijakoa niin että samat ihmiset pyrkivät käymään samojen ihmisten luona. Lääkäri on etänä, usein toisella paikkakunnalla. Muut erityisalojen osaajat pitävät majaansa jossakin terveyskeskuksen ja sairaalan kaltaisessa paikassa. Asiakkaan luona voi käydä yksityinen kotiapu ja sen lisäksi kunnan aputyömies ja erillinen lumenluontipalvelu. Ruuan voi toimittaa vielä yksi toimija lisää. Kukaan ei tiedä mistä edellinen kävijä on asiakkaan kanssa puhunut. Tästä välittyy varmasti tehoton ja tietoa hukkaava vaikutelma niin asiakkaalle kuin omaisillekin. Eikä se varsinaisesti lisää tiedon liikkumista ammattilaiselta toisellekaan.
Palvelutarpeen jatkuvat muutokset
Kotihoidon asiakkaat ovat jatkuvasti huonompikuntoisia. Kotona halutaan olla sekä oman että omaisten päätöksen kannattelemina. Pitkään siitä tulee myös rahallisia säästöjä. Kotihoito ei tarjoa kaikille samankokoista pakettia. Kotihoidon asiakkaaksi voi ylipäätään tulla vasta täyttäessään tietyt kriteerit. Sen jälkeen hoidon tarve arvioidaan ja päätetään samojen kriteerien perusteella. Niitä pyritään pitämään riittävinä. Kuitenkaan vahinko ei tule kellokaulassa eivätkö palvelut aina pysy perässä.
Mitä paremmassa kunnossa asiakas on, sitä harvemmin hänen luonaan käydään. Joillakin ainoa palvelu saattaa olla esimerkiksi sairaanhoitajan käynti kerran neljässä viikossa. Jos on pärjäävä luonne, yksin tai jo aavistuksen muistamaton, voi neljässä viikossa kunto huonontua ilman että kukaan saa tietää siitä. Ärhäkkä infektio voi kaiken muun lisäksi vaikuttaa hyvässä hoidossa olevaan muistisairauteen yllättävän voimakkaasti. Joskus kynnys tarttua puhelimeen on korkea. Myös palveluiden hajaantuessa eri paikkoihin, voi välillä olla vaikea pysyä mukana siinä, mitä kaikkea oikeastaan voisi kotiin saada ja mistä.
Kotihoidon asiakkaiden ja omaisten tulisi yhdessä hoitajien kanssa pyrkiä ennakoimaan tulevaisuutta mahdollisimman hyvin. Yleensä palvelutalopaikkoihin on pitkät jonot. Paikkaa kannattaa alkaa hakemaan mieluummin ajoissa. Hoitajat osaavat kertoa, millaisilla kriteereillä paikan voi saada. Myös apuvälineiden ja turvaleitteiden kanssa kannattaa olla etukenossa liikkeellä. Liian moni ikäihminen on joutunut viettämään yönsä lattialla, koska ei ollut koskaan ennen kaatunut.
Särkymävaran vähyys
Kotihoidossa asiakkaiden palveluntarve elää. Samoin tekee asiakasmäärä. Kuitenkin henkilöstön määrä pysyy yleensä varsin vakiona. Uusi haava diabeetikon jalassa, leikkauksesta kotiutuva asiakas, peräkkäisinä päivinä tulevat ilmoitukset lääkeannostelijaan jääneistä lääkkeistä tai omaisen ilmoitus ettei jaksa enää huolehtia puolisonsa peseytymisestä. Nämä kaikki lisäävät kotihoidon tiimin kalenteriin useita käyntikertoja viikkoon tai jopa päivään. Välillä käyntimääriä ja käyntien kestoja tietenkin voidaan myös vähentää palveluntarpeen pienentyessä. Välillä niinkin käy. Haavat paranevat, leikkauksen rajoittama kunto kohenee, lääkkeet osataan, muistetaan tai tahdotaan taas ottaa ja puoliso ilmoittaa saaneensa jonkun muun omaisen avukseen. Tai sitten uusi asiakas on vain paremmassa kunnossa kuin listoilta poistunut entinen asiakas.
Kun liikkuvaan työn määrään lisätään vaihteleva määrä tekijöitä, on sotku mahdollisesti kova. Ei ole tavatonta, että kotihoidossa jäädään välillä kotiin. Sairaslomia tulee kaikkialla mutta hoitoalalle ei ole jäänyt montaa suojatyöpaikkaa, josta voisi olla pois kuin tyhjää vain. Poissaolijaa kaivataan nopeasti ja sijaiset ovat kuulemma tiukassa. Aamulla ei voida päättää kenen annetaan jäädä puurotta tai kenelle ei ehditä viedä lääkkeitä. Jotain voidaan toki järjestellä ja sairaanhoitaja voi parhaimmillaan jopa siirtää jotain seuraavaan päivään. Kuitenkin usein sama määrä töitä tehdään vain pienemmällä kokoonpanolla. Silloin toivotaan, ettei tule kovin montaa turvapuhelinhälytystä.
Tällainen apologia. Aiotko sinä kysellä kuntavaaliehdokkaaltasi terveydenhuollon asioista? Myös muusta kuin kotihoidosta saa esittää huolensa.
Tämä kirjoitus on jatko aikaisemmin julkaisemiini tuoreisiin pohdintoihin Lasik-leikkauksen jälkeen.
Kummallisesti sitä kaikkeen tottuu. Näin ajattelin pari päivää sitten saunan lauteilla. Lapset olivat jo lähteneet. Jossakin kaukana joivat kylpytakkeihin kietoutuneina itse tehtyä limsaa. Raukean rentouden lävitse kuului iloisia kiljahduksia, kun pienet suut maistoivat ensimmäistä kertaa kivennäisveden ja mehutiivisteen yhdistelmää. Ilmeisesti meni ihan täydestä. Iloiset äänet kertoivat myös, ettei ollut mitään kiirettä kömmetä ylös lämpimiltä laudeliinoilta. Niillä tapaan hetken loikoilla saunotusurakan jälkeen. Palkinto kovasta työstä. Annoin katseen harhailla kattoon ja mietin. Mietin katossa näkyviä oksankoloja ja muita paneeleihin jääneitä elämän merkkejä. Ihmettelin, miten en ollut niitä muistanut montakaan kertaa vuoden aikana ihmetellä.
Leikkauspäivän iltana olin vältellyt lasten toimet ja pesut. Käytin hyväkseni harvinaista kehotusta loikoilla yksin pimeässä. Siispä lepuutin rasitettuja silmiä oikein urakalla. Iltasuukkojen jälkeen oli aikaa ihmetellä. Päivän mittaan oli jo ehtinyt ihmetellä erilaisten silmätippojen käyttöä. Illalla täytyi ihmetellä silmäsuojien teippaamista kasvoihin. Ilmeisesti vaarana oli, että unissaan tulisi hierottua leikkausjäljen heikentämä silmän pinta rikki. (Pakko mainita, että olin ainakin puolen vuoden ajan hyvin herkillä tämän suhteen ja joskus aivan kauhistuin, kun huomasin joskus myöhemmin yöllä hinkkaavani silmää. Kuukausia leikkauksen jälkeen mitään vaaraa tuskin enää oli.)
Kaiken valmiiksi saatuani kävin nukkumaan. Pitkän päivän jälkeen uni ei tullut. Elimistö oli virittynyt väsymyksen poistavalla tavalla. Vastoin odotuksia mitään kipuja tai muita ikäviä tuntemuksia ei alkanut kuulua. Oli kuitenkin erilainenkin valvottaja. Katto. Silmäsuojien teippauksien välistä vilahtelivat kattopaneeleiden välit, lautojen oksankolot ja muut elämän merkit. Oli jossakin valkoisen maalin epätasaisen kuivumisen jättämiä pisaroitakin. Tammikuisen yön pimeydessä kaikki oli paljasta ja selvää. Kattoa katsellessa muistijälki kolmenkymmenen vuoden takaa vyöryi tajuntaan. Samalla tavalla olin katsellut joskus puun yksityiskohtien tanssia vanhempieni kesämökillä. Silloin joskus ennen lukutaitoa ja r-kirjaimen lausumista. Unohdetusta oli tullut taas totta. Silmäsuojien taakse taisi peittyä joku kyyneleen tapainenkin.
Hyviä huomioita vuoden varrelta:
Vaikka aluksi silmät vettyivät valossa kovasti, näin muutaman tunnin päästä jo kirkkaasti ja vastoin kielto ajoin pari viimeistä kilometriä kotiin illan pimentyessä. Ei vain malttanut olla kokeilematta.
Aluksi (ja odotetusti) näkö oli ensimmäisen kahden viikon aikana oikutteleva. Varsinkin aamuisin oli pientä utuisuutta ja vaikeutta tarkentaa. Ehkä se johtui silmien kuivuudesta. Kuivumista oli aluksi paljon. Tavakseni tuli seistä samassa kohtaa keittiötä ja katsella seinäkalenterista kuukauden nimeä. Aina päivän mittaa se ilmestyi näkyviin. Myöhemmin tämä utuisuus hävisi tyystin.
Alussa vaivannut valon arkuus ja pimeällä näkyvät valon siristykset hävisivät jossakin välissä. En ole varma, milloin niin kävi mutta nyt vuosi leikkauksen jälkeen en huomaa ulkona mitään poikkeavaa valoissa. Samoin pimeällä autoilu ei ole tuntunut kesän jälkeen mitenkään erikoiselta. En ole varma onko kyse tottumuksesta vai jostakin silmiin liittyvästä prosessista.
Aurinkolasien ei ole pakko maksaa enää satoja euroja!
Välttelyajan päätyttyä oli koittanut koronarajoituksien aika. Uimahalliin pääseminen kesti aika pitkään mutta odotus kannatti. Ihan viime vuosiin asti olen vihannut uimista. Ani harvoissa paikoissa olen lähtenyt koluamaan vieraiden mökkirantojen tai leirikeskusten veteen. Halleissa ja kylpylöissä selviää paremmin koska värien ja valojen kontrasti on usein hyvin ajateltu. Urheasti olen nyt aikuisena opetellut paitsi uimaan hyvin, myös viihtymään vedessä ja sen alla. Kaikki on nyt paljon parempaa ja helpompaa. Lapsiakin pystyy nykyään vahtimaan altaassa.
Näkökenttä on laajentunut. Tietenkään terävän näkemisen alue ei ole kasvanut. Kuitenkin näkemisen alueen laudoilla ei väijy lasien vääristämä maisema tai linssien loppumisestä kertova utu.
Viimeisimmän vuoden aikana moni on joutunut opettelemaan jonkinlaisen maskin käyttöä. Silmälasin käyttäjät ovat saattaneet painia huuruuntumisen kanssa. En minä. Täydellinen ajoitus.
Tuntuu turvalliselta kun kiipeillessä, kömpelöitä kehonpainoharjoituksen tapaisia yrittäessä, pallopeleissä tai hoitotyön tähän mennessä vähäisissä kontaktitilanteissa ei ole tarvinnut olla huolissaan silmälasien nenällä pysymisestä tai niiden mahdollisuudesta rikkoutua.
En jäänyt riippuvaiseksi kostutustippoihin!
Erinomaista työtä, sanoi ulkopuolinen lääkäri päästessäni onnekkaasti hyvin laajoihin näön ja silmien toiminnan tutkimuksiin Kohortissani.
Huonoja huomioita:
Silmäpussit! Ja silmärypyt. Ikänäköä ei vielä ole mutta ikä näkyy kun ei ole millä sitä peittää.
Lumi- ja vesisade menevät kummallisella tavalla silmään ulkona. Ei ennen sellaista ongelmaa ollut.
Ristiriitaiset havainnot:
Vuosikymmenien jälkeen tuntuu hassulta ajatella, miten uudet tuttavuudet eivät edes tiedä silmälaseja käyttäneestä itsestäni mitään. Jollakin tavalla ajattelen olevani jossakin väliaikaisessa tilassa ja lasit palaavat kyllä. ne istuvat yhä vahvasti tajunnassa, vaikka vuoden jälkeen niitä ei enää aamulla etsi vuoteen vierestä eikä yritä nostaa parempaan asentoon lukiessa. Hyvin todennäköistä on, että jossakin vaiheessa jonkinlaiset naurettavan heikkotehoiset lasit joudun hankkimaan. Nyt kuitenkin yritän muistaa nautiskella.
Jos joku miettii, kannattaisiko leikkaukseen mennä, en osaa vastata. Jokaisella on oman elämänsä painottamia hyötyjä ja haittoja punnittavana ja kuten nykyisessä koulussani kerrotaan, liittyy leikkauksiin aina riskinsä. Itse olen kuitenkin äärettömän onnellinen.
Miltä näyttää mies silmäsairaalan edessä? Leikkauksesta alle kaksi tuntia.
2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää.
Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle.
Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää.
Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu.
Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.
Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois.
Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.
Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta.
Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.
Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä.
En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.
Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.
Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen.
– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.
Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin.
Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä.
Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.
Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä.
Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.
Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.
Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse.
Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.
Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.
Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.
Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa.
Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin.
—
Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä.
Loading ...
