58# Hoitaja on palkkansa ansainnut?

Miksi sairaanhoitajaksi? Näin ovat kuluneen puolen vuoden aikana kysyneet monet. Kerran vastasin: ei ainakaan rahan takia.

Olen päätynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi aika laiskoista motiiveista. Halusin virkavapaalle ja halusin saada siihen jostakin rahoitusta. Piti siis keksiä jotain mielekästä opiskeltavaa.

Aloista valitessa piti tietenkin valita jotain todellista. Piti löytää jotakin sellaista, mikä hyödyttäisi elämää ja jota voisi kuvitella ehkä tekevänsä. Piti kovasti koittaa selvittää, millaista on opiskelu sairaanhoitajaksi. Piti myös selvittää, millaista on työskennellä sairaanhoitajana. Löytyi monta mielekästä syytä opiskella tätä kohti. Mutta yksikään niistä ei ollut raha.

En voi väittää, etteikö raha minuakin kiinnostaisi. Toki se kiinnostaa, sillä olen huomannut miten vaikea sitä on pitää käsissä. Suoraan sanottuna en tiedä, millaisiin ansioihin hoitoalalla voi kohtuudella päästä. Palkassa on mukana monenlaisia lisiä. Kuitenkin uskon, että siinä olisi minulle tarpeeksi. Ei välttämättä niin paljoa kuin haluaisin. Mutta kai kuitenkin tarpeeksi.

Tarkoituksenani ei ole kehua hoitajien palkkoja. Eivät ne kovin hyviltä vaikuta. Tarkoitus olisi olla luottavainen meidän perheemme kykyyn sopeutua ja mitoittaa tarvittaessa. Tosiasiassa hoitoalan palkat ovat lievässä kuopassa jopa omaan palkkahistoriaani verrattuna. Pystyisimme mitoittamaan, koska asumme pienessä ja edullisessa maalaiskaupungissa. Suuressa kaupungissa asuminen ja mitoittamisen haasteet olisivat ihan toisessa hintaluokassa. 

Pääsin aikoinani maisterin tutkinnon töihin, vaikka gradu oli kesken. Opiskeluiden ja osa-aikatöiden jälkeen se palkka tuntui huimalta. Ensimmäisiin työvuosiini osui vielä useampi kova palkankorotus. Me uudet niitä vähän silloin ihmettelimme. Kuitenkin kokenut osasto tiesi, että ne olivat vastaus kymmenen vuotta staattisina pysyneisiin palkkoihin. Johto ja kirkkokansa tunnustivat, että kutsumustyössäkään ei elä pelkällä hyvällä tahdolla. Viimeistään perhe kaipaa sitä hintatason mukana kohoavaa palkkaa. Oli huomattu tarve ottaa hintatason kehitystä hieman kiinni. Pidän arvossa tätä ymmärrystä ja leivän arvon tunnustusta. Tuli sellainen olo, että halutaan pitää huolta ja ottaa asiat vakavasti. 

Pienessä kirkossa palkatutkin työntekijät ovat tavallaan mukana talkoissa. Tiesin jo töihin ryhtyessäni jääväni kymmenyksen kurssitovereiden palkoista. Se ei ollut mikään ongelma. Se oli selvästi sanoitettu etukäteen. Vuodet ovat kuluneet ja tuoneet yleissitovat työehtosopimukset meillekin. Nyt suurien talojen ekonomistit laskevat elinkustannusten muutokset ja ilmoittavat tarvittavat korotukset. Enää ei ole pelkoa kuopasta, jonka ympärillä laidat kasvavat. Palkka on kohtuullinen mutta jää palkansaajien keskiansiosta. Tarkoitus on pärjätä, ei rikastua. Se on ihan oikein, jos kutsumustyönä ei ole rikastua.

Hoitoalan palkankorotustavoitteista on uutisoitu lähiaikoina paljon. Tai ehkä hoitoalan uutisten kanssa on päässyt käymään lastenvaunuefekti. Kun aikoinaan olimme alkamassa tarvitsemaan lastenvaunuja, alkoi moisia näkymään melkein kaikkialla. Sama efekti toimiin myös auton vaihtoa suunnitellessa. Varsinkin silloin kun tähtäimessä olevalla autolla on jo merkki ja malli.

TEHYn tavoitteena on kymmenen vuoden aikana kuroa umpeen teollisuusalojen palkkaetumatkaa. Haaste on mittava ja monesta suusta on sanottu, ettei rahaa ole. Samoin muilta liitoilta on tullut viestiä koko kunta-alaa koskevasta palkkakuopasta. Varmasti totta sekin.

On luonnollista, että jokainen ryhmä haluaa itselleen enemmän. Kyse ei ole ahneudesta tai oman aseman erinomaisena pitämisestä. Omaa ja oman ryhmän asemaa on helpoin seurata. Siitä näkökulmasta voi huomata juuri oman palkan laahaaminen suhteessa elintasokustannuksiin tai toisten alojen palkkakehitykseen. Omin silmin on vain luonnollista nähdä juuri omien etujen heikkeneminen. Kovin harvoin kukaan huutelee toisten palkkojen korottamisen perään. Kai samasta syystä toisten palkkavaatimukset tuntuvat aina kohtuuttomimmilta kuin omat.

En halua väheksyä muuta kunta-alaa tai sen paremmin mitään muutakaan palkansaajaryhmää. Sattuneesta syystä minulla kuitenkin on nykyään orastavia ajatuksia nimenomaan hoitoalaan liittyen.

Hoitoala on kummallisessa asemassa. Se ei pidä sisällään liukuhihnaa, jonka päästä tulisi valmista tuotetta markkinoille. Ei täytetä laivoja vientituotteilla. Ei ole suurta tulosta ja pottia kansantaloudelle jaettavaksi. Ei suoraan. Siksi hoitoalan kohtalona on joutua säästöä etsivien silmien tarkasteltavaksi. Kuinka monta hoitajaa, sänkyä, vaippaa tai vaikka pesulappua olisi vähin määrä jolla pärjätään? Kuinka paljon voitaisiin säästää, jos vielä vähän kiristettäisiin? Joissakin paikoissa se on kuulema kaksi vaippaa vuorokaudessa. Kuka on yhdellä, jos joku tarvitsee sen kolmannen? 

Nämä esimerkit vaipoista vuorokaudessa ja pesulapuista per kerta olivat ihan tosia. Epäilen hoitajien kyllä käyttävän omaa harkintaansa sielläkin, missä on annettu näinkin yksityiskohtaisia säästörajoja. Kuitenkin tällaiset asiat osoittavat hyvin sen paineen joka työntekijöiden päälle saatetaan työntää. Säästötavoitteet ja syyllisyys siitä kolmannesta vaipasta kuumottavat helposti enemmän kuin ilo siitä ettei vuodepotilas joutunut viettämään puolta yötä märässä vaipassa. Ei ole helppoa kamppailla säästötoimien tuulimyllyjä vastaan.

Kun lopputuloksena ei ole selvää rahaa, nähdään vain säästömahdollisuuksia. Tai siis näitä yksinkertaisilla päätöksillä saatavia lyhyen aikajänteen nopeita säästöjä. Vaipat, laput ja henkilöstön määrä ovat tapoja jolla tietylle alatasolle, yksikölle tai alueelle sysättyjä säästöpaineita voidaan yrittää hoitaa. Paljon järkevämpää olisi katsoa asiaa kauempaa. Säästö ei aina tuo säästöä. Ei ainakaan hoitoalalla. Tarvitaan myös satsauksia. 

Kuinka paljon maksaa sänkypotilaan laitosvuorokausi? Paljonko rahaa kuluu niiden virtsatietulehduksien hoitoon, jotka olisivat helposti estettävissä? Kuinka paljon maksaa hoitoonsa sitoutumaton tai hoito-ohjeitaan ymmärtämätön potilas? Paljonko aikaa ja rahaa palaa painehaavaumiin? Paljonko korvausrahaa menee lääkkeisiin joita kukaan ei syö tai jotka ovat keskenään vahingollisia?

Tällaisiin kysymyksiin osaisi vastata joku toinen. Vastaus lienee kuitenkin summa, jota taitaa olla mahdoton millään säästötoimilla paikata. Alalla toimivat voisivat keksiä paljon lisää tosielämän esimerkkejä suhteellisen helposti estettävissä hankaluuksista, joita hoitoalalla tulee vastaan. Omat heittoni syntyivät varsin lyhyiden opintojen jälkeen.

Miten näitä edellä mainittuja sitten voidaan estää? Miten voidaan säästää valtavat summat terveydenhoidossa? Satsaamalla siihen selvää rahaa! Koko hoitoala huutaa kiirettä. Sitä ettei ole aikaa tehdä töitä niin hyvin kuin haluttaisiin. Tai edes niin hyvin kuin pitäisi. Kiire maksaa. Kun vain välttämätön ehditään tehdä, maksaa veronmaksaja työstä joka voitaisiin välttää. Kiire luo kiirettä. Sillä kun vain välttämättömät ehditään tehdä, joudutaan pian tekemään niitä välttämättömiä, joita ei ehditty ehkäistä. 

Lääkäri määrää potilaan hoidosta. Hoitaja on se, joka ohjeistaa, valvoo, tarkkailee ja viestii myös lääkärille päin. Hän on linkki monien eri toimijoiden verkostossa ja on yleensä kaikkein lähinnä potilasta. Lyhyiden opiskeluiden aikana meille on ehditty tähdentää tässä linkkiasemassa toimimisen tärkeyttä monta kertaa. Kuulostaa kuitenkin kovasti siltä, ettei kentällä moiseen ole oikeasti aina aikaa. Samoin lähihoitajamme kertovat, ettei työpaikoilla useinkaan tehdä hoitotoimenpiteitä meille opetettujen tapojen mukaan. Esimerkiksi steriilit käsineet jäävät usein kaappiin tai muita välineitä ei vaihdeta ohjeiden mukaisella tahdilla. Yleensä vedotaan oikeiden toimenpiteiden vaatimaan aikaan. Kiire tekee siis tuhojaan!

Aikaa olisi jos olisi tekijöitä. Tällainen lisäaika yleensä synnyttää pitemmällä tähtäimellä lisää aikaa. Mahdollisuus tehdä työssä muukin, kuin ehdoton minimi vähentää ajan kuluessa työtä ja kustannuksia. Jokainen paremmin pesty, liikutettu, ohjeistettu, kuunneltu jms. potilas vähentää tulevan hoidon tarvetta, lääkkeiden turhaa käyttöä ja lisää hoitoon sitoutumista. Ja niin edelleen. Samanlaisia lainalaisuuksia voidaan keksiä myös muilla aloilla. Satsaukset terveydenhoitoon säästävät vuosien ja vuosikymmenien aikana veronmaksajille selvää rahaa. Liukuhihnalle on mahdollista kasata potti, jos suostuu katsomaan kauemmaksi.

Tämä edellä kirjoitettu oli näkökulma hoitajien määrään. Mutta se ei ole täysin irti myöskään yksittäisten hoitajien palkoista. Viime aikoina on uutisoitu parhaassa työiässä olevien hoitajien etsiytymisestä muille aloille. Siis niiden, jotka ovat jo kokeneita työssään mutta joilla on eläkeikään pitkä matka. He epäilevät jaksamistaan ja etsivät vihreämpää ruohoa. He ovat niitä, jotka myös pystyvät vielä aloittamaan jotain muuta. Eli he olisivat kykeneviä kouluttautumaan myös hoitoalan sisällä uusiin ja suurempiin vastuihin. Tällaisten työntekijöiden menetys on kallista. Kokemus on arvokas asia. Potentiaali myös. Kaikilla työpaikoilla kulkee hiljaista tietoa ja hyvää rutiinia. Sen menettämisen hintalappua on vaikea laskea.

Hoitoalalla pysyminen liittyy ilman muuta moniin asioihin. Osa sitä on tuo kiireen tuntu ja hoitajien määrä. Myöskään jatkuvat säästöpaineet eivät tee kenenkään oloa viihtyvämmäksi. Palkkaus on ilman muuta yksi osa tätä pakettia. 

Aina joskus kuulee puhuttavan hoitoalasta kutsumustyönä. Kokemuksesta tiedän, ettei kutsumustyöläinen halveksi rahallista palkkaansakaan. Päinvastoin kutsumustyössä oleva jopa kaipaa tunnustusta ja kiitosta jossakin muodossa. Hän kaipaa, että hänen toimensa kutsumuksen äärellä ei jää huomiotta. Tässä toki oleellinen on esimiestyö kaikilla tasoillaan. Mutta myös palkka. Kutsumustyöläinen voi kokea itsensä jopa hyväksikäytetyksi tuon kutsumuksensa tähden, jos hän huomaa jäävänsä tarkoituksella epäedulliseen asemaan. Siksi kutsumuksella ei pitäisi koskaan kuitata huonontuvia palkoja saatikka työoloja. Ei millään alalla.

Palkka sitouttaa ja houkuttelee. Palkkaus vaikuttaa siihen, keitä alalla hakeutuu ja siihen keitä alalla pysyy. Alhainen palkkaus ei purista esiin vain kaikkein motivoituneimpia. Motivoituneet voivat motivoitua myös aloille, joissa palkkaus ja työnmäärä kohtaavat heidän mielestään paremmin. Osa ihmisistä menee ja tekee palkkauksesta huolimatta. Mutta valitettavasti alhaisen palkkauksen riskinä on aina vähentää motivoituneiden ja kyvykkäiden määrää hakeutuessa ja pysyjissä. Miksi monilla aloilla halutaan taistella henkilöstöstä myös palkoilla? 

Kyse on myös arvoista. Onko hyväksyttävä oletus se, että selviä tavaroita, palveluita ja tulosta tekevät alat saavat itsestään selvyytenä maksaa kovia palkkoja mutta yhteiskunnan peruspalveluita tuottavat alat eivät? Vai voisiko yhteiskunnan päätöksillä siirtää rahaa verojen kautta niille aloille, jotka eivät tuota. Olisiko viisautta lopettaa hätäiset säästötoimet ja muistaa mieluummin niitä miljardeja, joita pitkän aikavälin toimilla ja satsauksilla olisi mahdollista säästää. Olisiko aika muistaa myös potilaille ja heidän omaisilleen välittyvää hyvinvointia? Tätä rohkeutta hoitoala kaipaisi päättäjiltä. Mutta niin varmasti kaipaisi kasvatus- ja sosiaalialakin. Ehkä moni muukin tunnistaa alansa tästä kaipuusta. Valitettavasti päättäjien taitaa olla henkisesti helpompi laittaa päänsä pensaaseen ja odottaa. Sillä yleensä lasku nopeasti saatavista säästöistä tulee vasta sen seuraavan maksettavaksi. Ketkä haluavat olla silloin päättäjinä maksamassa laskun?

Pakko myöntää, että näitä miettiessäni tunsin vahvaa vetoa takaisin kirkon töihin. En palkan vuoksi. Mutta johdon. Tuskin missään on parempia päälliköitä. 

54# Vaatteet tekevät hoitajan?

Kevätkausi on täynnä taitopajatunteja. Melkein viikoittain käsitellään teoriatunneilla jotain hoitotyön taitoa, saadaan kirjasta läksyä ja sitten jossakin vaiheessa kokoonnutaan hoitotyön luokkaan tekemään käsillä käteviä juttuja. Nämä taitopajatunnit tuovat viikkoihin mukavasti ilmaa. Kun luokka on jaettu neljään pienryhmään näitä varten, on vain joka neljäs tunti itseä koskevaa opetusta. Kun taitopajatunnit ovat vielä yleensä koko aamu- tai iltapäivän mittaisia, kertyy vapaata mukavasti. Välillä on kokonaisia vapaapäiviä. Hankalimmillaan pari tällaista taitopajaa seuraa toisiaan iltapäivällä muun opetuksen jälkeen. Silloin on huono arpa olla siinä viimeisessä ryhmässä. Ihan siedettävää jos asuu lähellä tai keksii muuta tekemistä odotusaikana. Koululla ajan saa kyllä kulumaan mutta eväiden riittävyys on pitkinä päivinä haaste. 

Taitopajatunnit ovat tuoneet mukanaan vaatetuksen haasteet. Syksystä alkaen osa on metsästänyt valmistuvan kurssin hoitotyön vaatteita. Osa on käyttänyt facebookin kirppariryhmää. Osa on tilannut vaatteita netistä tai marssinut työasuja myyvään liikkeeseen. Hoitovaatteita kyllä on saatavilla. Uutena ne vain maksavat valitettavan paljon. Housut + paita saattavat kustantaa lähemmäs sata euroa. Onnekas tai sinnikäs voi löytyy reilusti halvemmankin setin. Joka tapauksessa tämä on osa opiskelun harmillisia piilokuluja. Kovin mukavalta tuntuisi saada vaatteet koulun puolesta.

Ensimmäisten taitopajojen myötä on liikkunut kysymyksiä vaatteiden tarpeellisuudesta. Ketään ei ole käännytetty vielä ovelta. Lääkkeiden jakoa ja vaikkapa potilaan liikuttelua tehtiin melkein arkiasussa. Liikuttelua varten oli vihjattu joustavien housujen tarpeesta. Itselläni oli silloin verkkarit vuosimallia 2002. Vaatimukset vaateiden suhteen kuulemma vaihtelevat tunnin aiheen ja opettajan mukaan. Neuloja sisältävissä pajoissa suurimmalla osalla on ollut päällä hoitotyön paita. Housuissa vaihtuvuutta on ollut enemmän. Injektiopajaan valmistautuessa hihittelin luokkakavereiden sanoittamalla vaatimukselle rennoista vaatteista ja ehjistä alkkareista. Varmaan paikatutkin käyvät.

Hoitotyön vaatteet ovat käytössä siisteyssyistä. Missä neula, siellä veri. Siisteys toimii myös toisinpäin. En usko kenenkään pesevän käsiä arkisesti yhtä huolellisesti, kuin tuntia aloittavien hoitajaopiskelijoiden. Tuntuu hyvältä huomata, että jollakin tavalla vakavasti ainakin nämä vuoden aloittaneet neulapajat on otettu. 

Vaatteet eivät ole vain siisteyttä. Eivät vain välttämättömyys. Ne kertovat tilanteesta ja sen luonteesta. Meillä lapset tietävät isän farkuista, että nyt mennään johonkin tai joku tulee meille. Muuten isä viihtyy paikatuissa lökähousuissa. Jos isä laittaa tukan, on jotain erityisen tärkeää tapahtumassa. Fiksuja tyyppejä.

Joskus viljelijämies puheli suntiontoimessaan pastorin työhaalareista. Auttoi riisumaan jumalanpalvelusvaatteita päältäni ja laittoi niitä kaappiin. Sanoi, että ovat vähän kauniimmat haalarit kuin hänellä mutta eivätkös kuitenkin työvaatteet. Viisas viljelijä. Seurakuntatyössä ei olisi pakko pitää erillisiä työvaatteita. Kaikissa tunnustuskunnissa ei pidetäkään. Solmio tai pelkkä kauluspaita saattaa riittää. Vanhassa kirkollisuudessa jumalanpalvelusvaatteet periytyvät kuitenkin antiikin maailman vaatetuksesta. Ulkoisesti kutakuinkin samalla tavalla pukeutunut mies olisi saattanut palvella rikkaan miehen juhlissa. Siis puhtaan valkoiset vaatteet, talon isännän värejä kantava päällysvaate ja kenties olalla tai käsivarrella liina maljan tai pöydän pyyhkimistä varten. Vaatteet, joita ei virkatehtävissä saa itse valita. Niihin pukeudutaan koska huolimatta siitä, pitääkö niistä vai ei. Kesähelteillä tekisi mieli sanoa, että ei kiitos. Niihin pukeudutaan muiden vuoksi.

Pukeutuminen tuo kuitenkin turvaa myös vaatteen kantajalle. Se suuntaa ajatukset edessä olevaan toimeen ja tehtävään. Piikkarit sidotaan päättäväisesti ennen juoksua, hansikasta vedetään paremmin käteen, varusteita korjaillaan ja mitä kukin tekee. Pukeutuminen voi olla rituaali, siirtyminen ja valmistautuminen. Vaatteet ankkuroivat irti pelon ja epävarmuuden vaikutuksesta. Vaatteet ikään kuin pitävät paikoillaan, vaikka mieli saattaisi haluta pois. Kirkon kauniissa jumalanpalvelusvaatteissa tältä harvoin tuntuu. Ehkä aavistuksen verran joskus hautajaisissa. Silloinkin nuo virkavaatteet muodostavat panssarin ja tuen, joka tylpistää surusta terän ja tasoittaa tunnekuohut alleen. Nuo vuosituhantiset palvelijan vaatteet kertovat, että nyt ei ole aika itselle ja omille tuntemuksille – nyt on aika muille. Ne eivät sulje mutta sulattavat.

Samankaltaista olen kokenut paljon enemmän seurakuntatyöläisen arkipuvun kanssa. Suomessahan se on tumma puku papinpaidalla. Asun juuret ovat myös antiikin maailmassa. Silloin musta kaapu on kertonut yksinkertaisuudesta, epäitsekkyydestä ja rikkauksien kieltämisestä. Eri vaiheiden kautta läntisessä maailmassa tuo kaapu on muotoutunut hyvin lähelle tylsän virkamiehen vaatteita. Monille myös melko tuttu juhlavaate tuo musta puku. Perusasetelma on kuitenkin tuo vanha. Se ei koreile väreillä tai erottuvilla tyyleillä. Itse olen kokenut suurta iloa tuosta vaatekaapin sisällöstä. kaksi mustaa pukua ja kymmenkunta hitaasti harmaantuvaa paitaa. Ne ovat nyt vähemmällä käytöllä työhuoneen kaapissa. Sieltä on ollut helppo ottaa. Ei ole pitänyt valita vaatteita mielialan mukaan. Ei ole tarvinnut miettiä onko joku tilaisuus tai joku ihminen tärkeämpi kuin toinen. Aina samat vaatteet, aina sama työ. Sitä vaatteet kertovat tekijälleen ja sille, joka katsoo niitä ulkopuolelta.

Työvaatteet kertovat: Minä olen tässä. En siksi että olisin ystäväsi tai koska tahtoisin nyt jakaa kanssasi tämän hetken. Minä pelkään ja joskus inhoankin. Vihaan paljoa siitä mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tämä synnyttää minussa halun paeta, juosta pois ja jättää sinut yksin pimeyteesi. Mutta minä olen tässä. Lupaan olla pelkäämättä, vihaamatta tai lähtemättä. Sillä nämä vaatteet sitovat minut sinuun. Näiden haalareiden virka on sinua varten. Siksi minä olen uskollisempi kuin ystävät, kärsivällisempi kuin kaverit, minä olen rohkeampi kuin ehkä haluaisinkaan olla. Minulla on sankarin vaatteet ja siksi olen minä nyt sinulle sankari. Ilman näitä minä olisin vain Klark Kent. Mutta älä pelkää, tässä on superman.

Työvaatteiden alle voidaan paeta kyllä väärälläkin tavalla. Voidaan hakea roolia, joka on itselle vieras ja oman persoonan vastainen. Oikein ymmärrettynä vaatteet kuitenkin yhdistyvät persoonaan ja tukevat sitä mikä ihmisessä voisi olla parasta. Tätäkin taitopajoissa harjoitellaan. Millainen hoitaja minä voisin olla pitäessäni näitä vaatteita?

50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.

48# Hoitajani televisiossa – osa 3

Hakekaa kätilö! Call the midwife! Nämä sanat ilmoittavat, että joku on tulossa maailmaan. Joku toinen lähtee juoksemaan apua hakemaan. Joskus juoksu jatkuu ovella asti ja onnekkaassa tapauksessa läheiselle puhelinkopille. Puhelin on siis keksitty. Varaa siihen ei vain monella ole. Sillä ollaan Poplarissa, East Endin kaupunginosassa Thamesjoen varressa. Kaduilla kuuluu vanha Lontoon murre, jota eri puolilta kansainyhteisöä tulevat murrehirmut värittävät omilla aksenteillaan. Satama ja sen elämä on läsnä työllistäjänä ja ulkomailta tulevien väylänä tähän entiseen emämaahan. Tuleepa välillä epäilys trooppisemmistakin taudeistakin. Maailmansodan jälkeisenä aikana alue kuuluu Lontoon köyhimpiin. Vuokratalojen punaruskea massa reunustaa kätilöiden pyöräilyreittejä. Suuret lapsilaumat leikkivät kaduilla ja pihan perillä. Pyörän selässä kyyristytään välillä väistämään katujen halki ripustettuja pyykkinarujen viidakoita. Asunnot ovat pieniä ja siksi elämä leviää ulos. Tuota elämää kadun varsilla on paljon mutta rahaa sitäkin vähemmän.

Kaiken tämän keskellä seisoo vakaana mutta paikkausta kaipaavanaNonnatus-luostari. Luostarin anglikaanisisaret ovat toimineet alueen kätilöinä ja sairaanhoitajina vuosikymmenien ajan. Samat kädet ovat auttaneet maailmaan äidit, tyttäret ja joskus jopa isoäidit. Uuden ajan kynnyksellä heidän tuekseen alkaa saapua modernin maailman kouluttamia kätilöitä. Vanha ja kokeiltu tottumus kohtaa monta kertaa uuden tiedon tuomat muutoshaasteet. Tuotantokausien edetessä sekä nunnat että hoitajat saavat olla vuoron perään oppimassa ja opettamassa. Harmaampikin saa olla ikuisena oppijana, kun myös laitteet ja tavat ovat murroksessa. Kätilöiden mukana elämää ihmettelevät luostarin tuhattaituri talonmies, paikallinen piirilääkäri ja myöhemmin saapuva seurakunnan uusi kappalainen. 

Sarja alkaa Jenny Leen saapuessa tähän uuteen komennuspaikkaansa. Eletään viisikymmentäluvun lopun vauvabuumia ja kätilöt saavat välillä lentää pyörillään paikasta toiseen. Työtä on paljon ja lepoa vähän. Synnytysten ohella luostarin väki kiertää kotisairaanhoidon tehtävissä. Kuten kätilönkin työssä, näissä sairaanhoidon tehtävissä ahtaammin asuvan kaupunginosan realiteetit iskevät vasten paremmista lähtökohdista ponnistaneiden hoitajien kasvoja. Ammatillisuutta etsitään välillä lian, ahtauden tai rottienkin keskellä. Vasta sarjan edetessä alkaa vähän kauemmaksi nousemaan moderneja kerrostaloja vesineen ja vessoineen. Yhteiskunnan muutos ja rajapinnat ovat kiinteästi läsnä. Aina ei ole helppoa repeytyä vanhojen talojen kanssa paikoiltaan.

Pyöräilymatkojen lisäksi hoitajat pitävät äitiys- ja lapsineuvolaa paikallisella juhlatalolla. Siellä seurataan myös äitien keskinäistä hierarkiaa sekä isien säännönmukaista puuttumista. Sukupuoliroolien murtuminen ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan. Siellä nuo suuret lapsilaumat juoksevat maitoannosten ja herkkujen perässä. Moni jakso päättyy samassa tilassa järjestettäviin juhliin. Ahtaiden katujen yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä. Hoitajat ottavat nämä alueensa potilaansa omikseen ja ovat valmiita venymään pitkälle näiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Välillä tämä venyminen myös vetää hoitajat tyhjiin. Kutsumusammatti ei aina yksin riitä suojaamaan työn varjopuolilta. 

Yksi sarjan vetovoimaisuuksista onkin mielestäni juuri sen rosoisuus. Kaikki ei niin sanotusti mene kuten elokuvissa. Lapsi ei aina synny elävänä tai edes terveenä. Joskus äiti ei selviä, joskus ei isä. Läpi koko sarjan purskahteleva ilo saa jatkuvasti vastaparikseen syvältä syövää surua. Usein kätilöt nieleskelevät potilaiden kipeiden kohtaloiden äärellä. Luostarin huoneissa ja käytävillä itketään. Palvelemisen ammattilaiset eivät ole immuuneja palveltaviensa kivulle. 

Päähenkilöt eivät myöskään itse ole koskemattomia. He kohtaavat väkivaltaa, sairastuvat tai järkkyvät mieleltään. Kaikki eivät selviä aina edes hengissä. Näiden keskeisessä roolissa olevien henkilöiden kautta käsitellään muistisairauden, alkoholismin, hengellisen ja maallisen kutsumuksen kysymyksiä. Mukana ovat myös ikääntymisen, yksinäisyyden ja seksuaalisuuden kipuja. Pitkän sarjan aikana aiheiden kirjo on laaja. Eläytyvä katsoja joutuu usein kuivaamaan silmäkuoppaansa television hämyyn piiloutuen. Elämä maistuu iloineen ja suruineen väkevästi kaiken aikaa. Kerronta on kaunista mutta kaunistelematonta.

Rosoisuuden keskellä koko luostarin väki muodostaa toisilleen turvaverkon. Suureen rooliin nousee luostarin johtaja. Hän on tinkimätön mutta samaan aikaan kuunteleva ja tilanteen mukaan joustava. Yksi kätilö muiden joukossa. Sarjan suurimpia kriisejä on uhka luostarin johtajan vaihtumisesta. Mahdollisuus epäpätevästä esimiehestä saa kokeneiden työntekijöiden joukon kauhun valtaan. 

Samanlainen kasvottomuuden uhka esitetään ajoittain kaupungin suuressa sairaalassa. Poikkeuksellisen työmääräyksen tai yksittäisen potilaan kautta kurkistetaan välillä suureen sairaalaan. Vanhan ja ahtaan asuinalueen läheisyys katoaa siellä jo ennen kynnystä. Kohtaaminen, kuuntelu ja yksilöllinen hoito loistaa suuressa ja kaukaisessa laitoksessa poissaolollaan. Kehitys näyttää tuovan mukanaan muutakin kuin edistyksellisiä hoitolaitteita. 

Sarjan edetessä, itse synnytykset jäävät vähemmälle. Ne kyllä pysyvät mukana kätilöiden elämää kuvaavassa sarjassa mutta käsiteltävät aiheet alkavat siirtyä entistä enemmän perheisiin ja alueen asukkaiden yleisiin asioihin. Kaiken aikaa keskellä on ihminen. Tai oikeastaan kaksi ihmistä. Suurena teemana on kyky hoitaa työnsä hyvin ihmisenä ihmisten keskellä. Kätilön tai sairaanhoitajan tehtävissä luostarin asukkaat menevät lähelle ja niin myös joutuvat lähelle. Samalla kun potilas paljastuu heille, he joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos eivät potilaalle, niin kuitenkin itselleen. Sulkemalla itsensä he väistämättä tappaisivat itsestään kyvyn tehdä työtä avoimesti ja oivaltavasti. Hyvin tehty työ vaatii henkilökohtaisen uhrin. Vuorovaikutuksen työ on rikas mutta raskas. Tämän ymmärtäen Poplarin väki sulkee kätilönsä arvostukseen ja kiitoksiinsa. Joskus työ kiittää tekijäänsä – onneksi joskus muutkin ihmiset.

45# Turvallisuutta kiitos!

Meidän perheemme autoilee paljon. Mieli ei aina tekisi mutta pakko. Eräällä viime vuoden ajomatkallamme takapenkiltä kuului outo tällainen outo ääni. Saman tien sieltä kuului ilmoitus nukkuma-asentoon menosta. Yksi matkustaja näytti liikahtaneen erilaiseen kallistukseen. Paljoa enempää ei pimeällä tiellä ja pimeässä autossa saanut selville. Kesken ajon asia kuitattiin istuimen unohdettuna kallistusominaisuutena. Emme sellaisen olemassaoloa aivan muistaneet mutta kuka näistä laitteista vipuineen aina kärryillä pysyisi. Kai se on kätevää, että tuolin niinkin voi asettaa ja ilmeisesti tämä oikea vipu oli nyt lapsen käteen löytynyt. Näin ajattelimme. Vähän ajan päästä istuja alkoi protestoida asentoaan. Ei tainnut ollut kaikkein mieluisin kallistus. Kuitenkaan ei moisen takia ihan heti pysähdytty. Pimeän maantien laita ei houkuttanut ja luonnollinen tauko odotti vähän matkan päässä. Vartin kuluttua pysähdyttiin tankkaamaan ja istuin päätettiin samalla nostaa pystyasentoon. Kyllähän jokainen kyllästyy, jos ei näe niitä pimeitä maisemia ajon aikana. Ovi auki, valot päälle ja istuin kunnon tarkasteluun. Epämiellyttävä totuus. Ei istuimessa ollut kallistusominaisuutta. Siinä se heilui kovin helposti tutkittaessa. Koko komeus lapsineen oli irti jalustastaan. Viisitoista minuuttia kuskin takana oli kulkenut lapsi+istuinosa ilman kiinnittymistä minnekään auton rakenteissa. Insinööri oli suunnitellessaan unohtanut, että kasvaessaan lapsen jalat eivät enää sojota suoraan eteenpäin istuimen laidalta, vaan putoavat roikkumaan alaspäin. Kaksi lukitusvipua oli asennettu sinne, mistä pienet kengät menivät ohi. Molemmat vivut olivat niin päin, että alas painuvat jalat voivat ne aukaista. Muutama värikäs sana siinä vaihdettiin etupenkkiläisten kesken. Äkkijarrutus tuossa tilanteessa olisi ollut ilkeä kokemus. Ei sitä oikein uskaltanut niin pitkälle ajatella. Matka jatkui. Ja korvat olivat aika voimakkaasti höröllä taaksepäin. Seuraava naksaus olisi aiheuttanut nopeita toimenpiteitä. Onneksi syyllisen jalat eivät innostuneet vipusilla leikkimään. Ei varmaan ihan ollut hoksannut, että asennon muutos oli itsensä aiheuttama. Voisitteko insinöörit kiitos testata näitä elävillä lapsilla? Olisikohan lukitusvipuja mahdollista asentaa toimimaan toiseen suuntaan? Jotain tällaista me jälkiviisaat siinä pähkäilimme.

Vanha kansa sanoo, ettei vanhinko tule kello kaulassa. Karjataloudesta irtautuneena me olemme opettaneet lapsillemme, että vahinko voi tulla, vaikka kuinka on tarkkana ja varoo. No eihän se ihan näinkään mene. Vahinko voi kyllä tulla vaikka, kuinka sitä yrittää välttää mutta kyllä todennäköisyys varomalla vähenee. Lasten meiningeissä vaan usein vakuutellaan varovaisuutta ja samalla kello soi koko ajan kovenevalla äänellä. Ainakin vanhempien mielestä.

Luulen, että jokainen on katsellut joskus sitä tilannetta, joka pian kehittyi vahingoksi. Typerät ideat, keskittymisen puute, yliluottavaiset taidot, kiire tai huonot työvälineet nostavat kaikki vahingon mahdollisuutta. Joskus se on suoranainen välinpitämättömyys, joka kaiken saa aikaan. Tarvitseeko ihmetellä, miksi humalainen juhlija voisi saada pimeässä vajassa kirveen jalkaansa, vaikka piti ihan äkkiä käydä lisää puita. Näin on ainakin jollekin voinut käydä. Ja silloin se ei kyllä ole ollut täysin muiden syy. Netin ihmeellinen maailma on täynnä näitä tee se itse henkilöitä ja muita älypäitä. Osa on päätynyt jopa videolle. Vahinkoja voi ehkäistä ennakolta. Mutta ei välttämättä estää.

Syyskauden viimeinen koe liittyi juuri näihin aiheisiin. Päättelimme kurssin potilasturvallisuudesta. syysloman jälkeinen aika tutkittiin vahinkojen kartoitusta, ennaltaehkäisyä, raportointia ja kaikkea niihin liittyvää. Välillä tutkittiin laajoja strategiapapereita hoitotyön turvallisuuden parantamiseksi. Niissä tuli esiin myös laajemman tason resursoinnin ja kartoituksen tarve. Rahallakin voidaan tehdä turvallisuutta. Ainakin käyttämällä sitä. Välillä taasen opeteltiin potilaan henkilöllisyyden selvittämistä. Emme halua olla niitä, jotka vievät väärän potilaan leikkaussaliin. Huolellisuus, ohjeiden noudattaminen ja hyvä rutiini nousivat esiin. Jälleen turvallisuuteen liittyen puhuimme hoitajan etiikasta ja siitä, miten asiat tulee hoitaa oikein silloinkin, kun kukaan muu ei huomaa. 

Näihin liittyen opiskelimme tietoturvaa sekä tietokoneen, potilaan kuin omaisenkin äärellä. Emme halua olla niitäkään, joiden kautta henkilökohtaiset tiedot valuvat ulkopuolisten tietoon. Erään tunnin keskusten aiheena oli toiminta tilanteessa, jossa tuntematon henkilö tulee osastolle kyselemään potilaan tilaa. Samoin kävimme läpi toimintaa vastaavassa tilanteessa puhelimen äärellä. Tämän kaltaisia kysymyksiä löytyi myös kokeesta. Verkon puolella suoritimme lyhyen kokonaisuuden laiteturvallisuudesta. Sairaalat ja terveyskeskukset kun ovat täynnä laitteita, joiden viat tai väärä käyttö aiheuttavat vaaraa. 

Kaiken kaikkiaan turvallisuus on valtavan suuri ketju. Se ei ole vain tekoja ja taitoja. Tarvitaan paljon asennetta ja rohkeutta toimia oikein. Tarvitaan paljon rohkeutta puuttua siihen, mikä ei näytä menevän oikein tai hyvällä tavalla. Tällaisessa ilmoituskulttuurissa mennään kuulemma hoitoalalla koko ajan eteenpäin. Yhteinen turvallisuus rakentuu tekijöistä. 

Onko yksikössä tarpeeksi työntekijöitä? Onko siivooja siivonnut tarkasti? Onko luotu keskusteltavaa ja motivoivaa ilmapiiriä? Onko jaettu tehtäviä reilusti? Onko ehditty ja tahdottu perehdyttää? Onko välinehuolto tehnyt työnsä asiaan kuuluvalla tavalla? Ollaanko rehellisiä omien taitojen ja voimien kanssa? Tunnustetaanko virheet tai läheltä piti tilanteet? Otetaanko yhdessä opiksi vai syyllistetäänkö? Turvallisuus on summa, joka ei koostu vain asioista. Se koostuu myös ihmisistä. Kuka on heikoin lenkki? Tämän ei pitäisi missään aiheuttaa syyllistystä ja savustusta. Tuki ja opastus voisivat antaa paremmin voimaa. Samaa pohdintaa voisi tietenkin ulottaa lääkkeisiin, niiden valmistukseen ja valvontaan sekä tietenkin keittiöön ja ruokaan. Ja moneen muuhun suuntaan. Joka tapauksessa turvallisuus syntyy yhdessä. Laajoissa kokonaisuuksissa ylemmän johdon taju, tahto ja tuki korostuu. Muilta tasoilta lienee vaikea kauhalla vaatia, jos sinne on ensin lusikalla annettu. Turvallisuus tehdään alhaalla, mutta se alkaa myös ylhäältä. Näissä ajatuksissa olen huolestuneena lukenut loppuvuoden monia uutisia hoitoalan hyvinvoinnista ja työviihtyvyydestä. Yhdessä uutisessa nousi esiin suuri tyytymättömyys ylemmän johdon vieraantumiseen arjen työstä. Vaikka nyt itsekin ainakin leikittelen mahdollisuudella vaihtaa jollakin aikataululla alaa, voin kuitenkin kiitoksella sanoa ettei se johdu esimiehistäni. Pienessä työyhteisössä olen saanut kutsua heitä aina nimellä, jakaa elämää ja oman uskallukseni mukaan huoliakin. Parhaita muistoja ovat olleet ne soitot, jotka esimies on joskus tehnyt ilman että oli mitään asiaa. Halusi kysellä vain kuulumisia. Muutamien kymmenien työntekijöiden joukossa esimiehet ovat tehneet samaa perustyötä kuin muut. Niin sanottu taju kentästä on ollut hyvä. Tällaisten kanssa on ollut turvallista tehdä työtä ja hyvä kasvaa työntekijänä.

Kaikki tämä tähtään potilaan ja asiakkaan etuun. He elävät jollakin tavalla poikkeuksellisessa tilanteessa, tapahtumassa tai vaiheessa. Heille monet asiat, termit ja tavat ovat vieraita. Epävarmuus luo turvattomuutta. Tähän vastaus on ammattimainen henkilökunta hoidossa ja ns. tukitoimissa. He ovat tilanteiden ammattilaisia, joilla on rutiini, ymmärrys ja tieto. Hoitajilla on siis valtaa. Tämä valta kutsuu jokaista turvallisuuden ammattilaiseksi. Hoitoala on turvallisuusala!

44# Vanha vuosi pois on mennyt.

Uusi vuosi ja uudet kujeet saivat tänä vuonna sanonnan ansaitseman sisällön. Vuosi sitten korkeintaan haaveilin mahdollisuudesta kokeilla jotain erilaista. Ehkä enemmän haaveilin mahdollisuudesta pitää vähän pitemmin lomaa. Kuluneen vuoden aikana pääsin sitten kokeilemaan jotain uutta. Oikein kunnolla. Ja kohta koittaa se loma. Opinnot ovat olleet niin erilaisia päivätyöhön verrattuna, että ne ovat toimineet toistensa virkistäjinä. Koulussa on voinut iloita siitä, ettei ole tarvinnut ajatella työjuttuja. Ja toisinpäin. Nyt ovat kulumassa myös viimeiset tunnit ennen opintovapaan alkua. 1.1. alkaen olen sitten täysiaikainen opiskelija. Huhhuh!

Syyslukukausi päättyi 22.12. kello 23.59 mennessä. Sunnuntai oli siis vielä aikaa palauttaa viimeinen tehtävä. Päättelimme yhteistä syksyä englanninkielisen Customership, ethics and interaction skills -kurssin ryhmäesseellä. Pitkin iltaa whatssapp kävi vielä kuumana viimeisistä säädöistä. Jaetussa tiedostossa saattoi seurata toisten kirjoitusnopeutta. Monenlaista piti vielä tarkistella siinä illan kuluessa. Tai tunnolliset tarkistelivat, minä lähinnä toivuin työpäivän matkoista. Taisin yhden viitteen käydä heittämässä omaan osuuteeni. Olin tarkoituksella ottanut kirjoittamisen osuudesta isomman siivun, koska tiesin etten palautuspäivän iltana ehdi niin paljoa osallistua. Kuitenkin hyvissä ajoin ennen määräaikaa ryhmämme palautti työn ja alkoi loma. Tammikuun puolella kuulemme, teimmekö kaiken hyväksytysti.

Vaikka ryhmäesseen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, oli lomalle laskeutuminen kaiken kaikkiaan varsin leppoisaa. Tyhjät viikot olivat hyvä saattelija. Tuon samaisen kurssin puitteissa istuimme viimeisen kouluviikon aikaa kaksi täyttä päivää kuuntelemassa ja esittelemässä seminaarityöitä. Mitään muuta viimeisellä viikolla ei ollut. Ja täydet päivät olivat huomattavasti lyhyempiä, kuin lukujärjestys oli uhkaillut. Jokainen ryhmä oli valmistanut 20-25 minuutin mittaisen esityksen asiakkuuden, vuorovaikutuksen tai kulttuurin aiheista. 11 ryhmää. Varsinkin kun oman ryhmämme esitys ja myös toiselle ryhmälle tehty vertaisarvio sijoittuivat ensimmäiseen päivään, alkoi toisena päivänä seuraamistankki kuitenkin olla aika tyhjä. Luulen, että meidän ryhmämme pääsi näissä verrattain helpolla. Kurssi suoritettiin yhdessä englanninkielisen nursing-ryhmän kanssa. Niinpä kaikkiin ryhmiin oli sekoitettu molempien luokkien opiskelijoita. Meillä nursing-ryhmän täydennykset olivat kuitenkin suomessa asuvia ja suomea puhuvia. Pääsimme töitä toteuttaessa siis vähän huijaamaan ja luovuimme välillä englannin käytöstä. Kaikki työt ja esitykset tuli tietenkin tuolla vieraalla kielellä suorittaa.

Oma ryhmämme käsitteli hyvän palvelun kriteerejä terveydenhuollossa. Osana esitystämme näytimme tämän videon huonosta palvelutapahtumasta. Ihan tuli mieleen lukio ja ilmaisutaidon kurssit. Kiitos ryhmälle luvasta julkaista!

Seminaariesityksiä seuraillessa havahduin miettimään elämän itsestäänselvyyksiä. Olin muutamaa päivää aiemmin palauttanut varsinaisen englanninkurssin puitteissa tehdyn CV:ni. Olin tehnyt mielestäni hyvän esittelyn itsestäni ja osaamisestani. Hoitoalan osaamista ei tietenkään ollut mutta muita taitoja ja kokemuksia pyrin tuomaan ilmi. Seminaariesityksiä seuratessani kuitenkin huomasin, etten ollut laittanut taitojeni listaan pientäkään merkintää, joka viittaisi kokemukseeni esiintymisestä ja ihmisten edessä puhumisesta. Tätä tulee harvoin mietittyä, kun sitä niin usein tekee. 22. ja 29. päivän välillä taisin olla lähemmäs kymmenen kertaa erilaisissa tilaisuuksissa ja ainakaan vielä vaimoni ei ole huomauttanut suustani tulleista järjettömyyksistä. (Joskus siis sanoo rehellisesti, että nyt taisit vähän seota sanoissasi.) En ole koskaan ajatellut olevani esiintyjä. Ei siinä tule ajatelleeksi, olevansa esillä. On vain minä, muut osallistujat ja kuulijat. Mutta ehkä siinä oppii jotain samalla. Kun aloitin esityksemme ryhmämme kankeimmalla englannilla, tuntui luontevalta astua vähän lähemmäksi, katsoa niitä joille puhuu, nostaa vähän ääntä ja ehkä hieman hidastaa tahtia. Näin kai tein, en sitä suunnitellut, päättänyt tai ajatellut. Kuitenkin seminaaripäivien aikana sain kuulla useamman kommentin siitä, miten huomaa, että olen tottunut olemaan ihmisten edessä. Tai jotain sellaista. Ehkä se pitäisi lisätä CV:hen. Näitä ajatellessa myös kahvi auttoi päivien läpi loma tuli. Samalla mietin kyllä tuollaisen päivän mielekkyyttä. Kuka seurasi esityksiä terävänä aamusta iltapäivään? Ehkä opettajilla oli eri kahvia kupeissaan. Läsnäolollamme kuitenkin maksoimme tarvittavat lunnaat lomalle pääsemiseksi. Poissaoloista oli uhattu ylimääräisillä tehtävillä. Ensimmäistä kertaa koko kurssilla nimilista myös kiersi.

Jouluaattona taas harjoiteltiin näitä taitoja. Kuva: Maria Porkola.

29 opistopistettä. Sen verran ansaitsin syksyn aikana. Ne, jotka osallistuivat syksyn alun preppauskursseille, saivat muutaman pisteen enemmän. englannin kurssi jatkuu vielä kevään puolella. Aika lähelle 30 pisteen merkkiä siis osuimme. 30 pistettä on 1/7 koko tutkinnosta. Syyslukukausi on saman verran kolmen ja puolen vuoden tutkinnosta. Tämä etenee kuin juna. Sanoinkin hops(henkilökohtainenopintosuunnitelma)-keskustelussa opettajallemme, miten rennolta tämä tuntuu. Lukujärjestys lyödään eteen ja sitten mennään. Ei tarvitse suunnitella tai itse rakennella. Riittää kun osallistuu ja suorittaa kurssit. Näistä pisteistä 22 suoritin ihan oikeasti. Loput seitsemän sain armosta. Syksy ei ole tuntunut mitenkään erityisen rankalta. Ei vaikka olen tehnyt samalla melko huomattavaa osa-aikaisuutta. Kuten sanottu, työt ja opinnot ovat erilaisina olleet rentouttavat vastaparit toisilleen. Varmasti on totta, että ovat nämä samalla ovat syöneet samasta voimien varastosta. Kotona kaksinkertainen kuormitus on välillä huomattu ja vapaapäiviä on jäänyt välistä. Tammikuu ja opintovapaa tulevat rennompine aikatauluine ihan tarpeeseen. Jospa pitäisin alkuun vaikka vapaata. Yksi perheestämme rientää kouluun jo 2. päivä. Kuitenkin isää koulu kutsuu vasta viisi päivää myöhemmin. Ehdin rauhassa perehdyttää sijaista töihini. 

Tuleva kevät pitää sisällään sellaista opiskelua, jota luulin etukäteen jo syksyn olevan. Tulemme asumaan hoitotyönluokassa ja opiskelemaan pienryhmissä. Hoitotyön vaatteet pitäisi ostaa. Luvassa on monien taitojen opettelua. Pääsemme kuulema tökkimään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. Hyvää uutta vuotta siis!

43# Se joka tietää, pärjää.

– Missä täällä on kirjasto? Tällä kysymyksellä sain hyvän maineen edellisen tutkinnon aikaisessa, ensimmäisessä, kesätyöpaikassa. Olin se kesäteologi, joka kyselee heti ensimmäisenä työpäivänä uuden paikkakunnan tiedon lähteille. Sillä teologin täytyy tietää! Leikkisä esimies tosin muokkasi totuutta hieman. Hän nimittäin hämmästeli kirjaston janoani heti ääneen. Selitin totuuden mukaisesti, että kaipaisin päästä nettiin. Noihin aikoihin vieraalla paikkakunnalla verkkoon pääseminen ei ollut aivan yksinkertaista. Iphonea ei oltu vielä julkaistu ja wlanit ja wi-fit olivat vasta edessä oleva unelma. Kaikki perustui johdon päässä oleviin laatikoihin. Siksi oli päästävä kirjastoon klikkailemaan tuollaisen laatikon äärellä. Kuitenkin hyväntahtoinen vitsi kirjaston kaipuusta eli vähän aikaa.

Mikä, kuka, missä, milloin, miksi? Tässä osa niistä kysymyksistä, joihin vanhempi joutuu päivittäin vastaamaan. Vanhemman tehtävä on tietää. Vanhemman tehtävä on myös opettaa miettimään. Lohdullista on ollut vuosien varrella huomata, että lapsi kestää myös vanhemman epätietoisuuden. Sopivassa tilanteessa lapsi rakastaa takaisin heitettyä kysymystä jossa häntä pyydetään pohtimaan ja ihmettelemään. Joskus lapsi haluaa vain kuulla ja ihmetellä aikuisen suunnatonta tietomäärää.

Maailman, ilmiöiden ja ihmisten ihmettely lapsen kanssa on palkitsevaa. Helpoista asioista on mukavampi puhua kuin vaikeista. Sairaudet, sodat, tai vanhempien nälkäkiukun kaltaiset asiat eivät ole kaikkein hauskimpia aiheita. Kuitenkin uskon, että lapsi on valmiimpi elämään jos hänen kanssaan on käsitelty myös näitä elämän varjoisempia puolia. Ei niitä mielellään heidän päälleen kaada mutta sitä mukaan kun niitä tulee vastaan , on niitä hyvä selittää ja avata. Maailmassa pärjää paremmin, jos tietää millainen tämä paikka on. Lähiaikoina olemme käyneet vanhimman kanssa keskustelua varkaista ja rosvoista. Tällaisen ilmiön olemassaolo ihmetyttää häntä. Samalla hän pystyy ymmärtämään miksi joku voi valita mahdollisuuden hyötyä toisen kustannuksella. Mielestäni tämä oivallus kertoo jotain ihmisluonnosta. Ihminen etsii yleensä pienimmän vastustuksen tietä. Pitkällä tähtäimelle se Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on elää lainkuuliaista ja rehellistä elämää. Siitäkin syystä toimiva yhteiskunta on suuri lahja. Kuitenkin pienenkin on hyvä tietää se mitä toisen omasta on sanottu: Älä varasta. Tämä osaltaan rakentaa toimivaa yhteisöä.

Lasten tiedonjano haastaa aikuisen miettimään. Välillä pohditaan laajoja moraalisia ongelmia. Välillä halutaan tietää hyvinkin tarkkoja tietoja laitteiden, elimistön tai sääilmiöiden toiminnasta. Näitten kysymysten äärellä olen ollut hyvin kiitollinen yleissivistävästä lukio- ja yliopistokoulutuksesta. Myös hyvä näkömuisti auttaa. Näiden yhdistelmällä on käyty läpi vaikkapa sateen synty, valon määrän vaihtelu vuoden aikana, auton toiminta ja mihin ruoka menee. Olen halunnut panostaa näihin pieniin keskusteluihin. Olen itse vähintään kohtuullisen kiinnostunut maailmasta ja sen asioista. Haluan osoittaa ja välittää tätä kiinnostusta lapsille enemmän kuin tietoani. Olen hokenut heille, mitä itse ajattelen: se joka tietää, pärjää. Tämä tieto ei tarkoita vain teoriaa. Tieto voi olla yhtälailla käytäntöä. Se joka ei ole naulannut, ei tiedä miten naulataan. Ei vaikka olisi siitä videoita katsonut ja kirjoja lukenut. Näin on myös muiden ja paljon monimutkaisempien tietojen ja taitojen kanssa. Siksi näihin maailman ihmettelyihin liittyvät kutsut tulla ruokakauppaan, sytyttämään takkaa, siivoamaan ja ojentamaan työkaluja. Vanhaa sanontaa mukaillen: Lue lapselle kirja niin hän tietää jotain. Vie lapsi kirjastoon niin hän tietää kaiken.

Sähköinen aika on vähentänyt kirjaston merkitystä koulujen sydämenä. Kirjaston käytävillä ei ole tungosta, eikä missään kulje opiskelijoita suurten kirjapinojen kanssa. En tiedä onko se ollut koskaan ilmiö täällä AMK:n puolella. Kyllä heti ensimmäisen syksyn töihin on pyydetty lähteitä ja viittauksia. Toteuman valvonta ei ole ollut ihan niin tarkkaa. Tätä taitoa opetellaan enemmän vasta kevätkaudella. Sähköiset lähteet ovat aika suosittuja. Itse olen lainannut yhden kirjan syksyn viimeistä esseetä varten. Opinnäytetöitä selatessa huomaa, että kyllä kirjoja joutuu vielä lukemaan ja tutkimaan. Hyvin paljon näyttää niissäkin olevan linkkiviitteitä. Näyttää siltä, ettei kirjan tuoksu kuulu näihin opintoihin kovin kiinteästi. Näihin kuuluu toisenlainen selluloosan haju.

Vaikka tämän kirjoituksen äärellä muistelen Helsingin yliopiston kirjaston valtavia hyllyrivejä, arkistokerroksen tuoksua ja vanhan puolen tunnelmaa, en halua mitenkään väheksyä nettiä. En edes itselleni niin päivittäistä ystävää youtubea. Netti ei ole pelkkää pintaliitoa ja kissavideoita. Maailma on pullollaan vakavia sisällöntuottajia jotka kaluavat lempiaihettaan video videon perään. He ovat käyneet lähteillä, lukeneet kirjoja ja tutkimuksia, selanneet arkistoista kuvia ja materiaalia. Heitä on todella mielenkiintoista seurata.

Tieto on valtaa. Tuon vallan ei tarvitse olla yli muiden ihmisten. Mutta tieto voi antaa vallan yli tietämättömyyden, tylsistymisen ja epävarmuuden. Pysytään oppimassa!

Tässä muutamia seuraamiani kanavia näytiksi:

Animoituja jaksoja vähemmän tunnetuista historia tapahtumista ilmiöistä. Esimerkiksi Espanjantauti ja Tulppaanikupla ovat tulleet näiden jaksojen myötä tutuiksi.
Vähemmän teknisillä aloilla liikkuneen on hyvä päivittää välillä tietojaan myös tekniikan alueelta. Tämä kanava on ollut yksi apuväline siihen
Yksi viikottaisista ystävistäni on vuosien ajan ollut tämän tekijätiimin projektit. He aloittivat seuraamalla ensimmäisen maailmansodan tapahtumia viikoittain sadan vuoden viiveellä. Yhden sodan päätyttyä siirtyivät toiseen. Välillä he vierailevat tapahtumapaikoilla tai museoissa, eivätkä muutkaan erikoisjaksot ole harvinaisia.
Politiikkaa, taloutta ja historiaa.
Maantiedettä lukiomuistojen kunniaksi.

41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.

37# Mistä opiskelijan rahat?

Tällä viikolla opiskeluni saavutti merkittävän päivämäärän. Kyse ei ollut tentin tai opintojakson suorittamisesta. Myöskään mitään harjoittelua, ilmoittautumista tai verkkokurssia ei avautunut tarjolle. Päivämäärä ei tullut millään tapaa koulun puolesta. Päivämäärä tuli työnantajalta. 2.12. sain viimeisen palkkani tältä erää. 

Yhdeksän vuotta ja yksi kuukausi. Se on monta palkkapäivää ja melkoinen kasa euroja. Tätä syksyä lukuun ottamatta olen saanut olla täysiaikainen työläinen ja saanut sen vastineeksi täyttä palkkaa. Iso summa, jos sen saisi kerralla. Paljoa noista euroista ei ole jäänyt lojumaan. Ovat muuttuneet seiniksi ja lainoiksi. Ovat palaneet polttoaineena autossa ja sähkönä lämpöpattereissa. Osa euroista on kadonnut, eikä oikein voi sanoa, mihin ne menivät. Osa on muuttunut muistoiksi mieleen ja valokuvista katseltaviksi. Jotkut eurot ovat vaihtaneet nimeä muotoon Garmin, Ruka, Karhu, Sabatti jne. Vuosien askeesin jälkeen olohuoneeseen on ilmestynyt televisio ja pelilaite. Taitaa lokerossa olla jo neljä peliäkin. Iso tukku palkkapussin sisällöstä seisoo ulkona katoksien alla. Niillä on kuljetettu, työnnetty, vedetty ja melkein mitä vain. Osalla on opetettu ensimmäisiä pyöräilyhetkiä. Huijattu samalla tavalla kuin oma isä aikoinaan: pidän kyllä kiinni. Ja niin yli puolet lapsista pysyy jo pyörällä. Nyt talven tultua lumen seassa lojuu pulkkia ja muita laskuvälineitä. Seinää vasten on suksia ja sauvoja. Ne tosin eivät ole meidän eurojamme syöneet vaan ne tulevat aina mummulasta.

Elintaso ja rikkaus tulevat väkevänä vastaan varaston ovella. Aikoinaan ukki oli auttamassa isojen hyllyjen teossa. Pieneksi jäivät. On pusseja ja laatikoita lattialle asti. Joskus oli selvä järjestys, nyt vain äidinvaiston tieto eri kokojen sijainnista. Siinä vieressä ovat tyhjennys- ja muuttomyyntien löydöt urheiluliikkeistä ja reput nauloissa. Lattialla ovat luistimet ja saappaat. Joku euro niitäkin käyttäessä on käytetty. 

Vuosien varrella talo on täyttynyt. Vanhoista kuvista aina hätkähtää miten jotakin puuttuu. Hitaasti mutta varmasti on löytynyt kalusteita. Samalla ovat lisääntyneet niillä istujat ja makaajat. Siinä se raha näkyy. On muuttunut luiksi ja lihaksi. On muodostanut hermoja, jänteitä ja sidekudoksia. On muokannut hyvät ihot ja ihailtavat tukat. Rahan perässä eivät ole juosseet mutta rahan voimalla ovat juosseet paljon. Onneksi ruuaksi muutetulla rahalla. Ei olisi ravinteet muuten riittäneet. Mitään ei ole puuttunut. Mitoittaa, harkita, kieltäytyä ja säästää on kyllä pitänyt. Lapsille on täytynyt opettaa samaa. Meidän perheemme eurot ovat tulleet merkillisestä lähteestä. Toki niitä on tullut Kelalta, TE-toimistolta ja kaupungin työnantajilta. Kuitenkin suurin osa euroista on tullut niin että joku ihminen on ihan varta vasten päättänyt sen antaa. Joukko kristittyjä kaupungissa on kaivanneet itselleen pastoria niin paljon, että ovat nuo yhdeksän vuotta olleet valmiit siitä maksamaan. Koskaan en ole tiennyt, kuinka paljon kukin on antanut. Eivät ole kertoneet, enkä ole kysynyt. Osa on saatu valtakunnan yhteisestä kassasta. Kuitenkin suurin osa on tullut niiden kädestä, joiden kasvot, nimet ja elämän tarinat ovat tuttuja. Uusia antajia on tullut ja vanhoja on haudattu. ”Anna meille tänä päivänä, meidän jokapäiväinen leipämme.” 

Tämän syksyn aikana olen ollut opintojen ohella osa-aikaisesti töissä. Osuus on ollut aika suuri. Kuitenkin se on tarkoittanut leikattua palkkaa. Joustamista se on vaatinut sekä minulta että työnantajalta. Olen hyvin tyytyväinen. Moni ei ole voinut opiskella näin hyvällä rahoituksella. Opintotuen varassa olevat kertovat jäävänsä joka kuukausi miinukselle. Joustamista ja taitoa tämä yhdistelmä on kyllä vaatinut. Sanoin tässä esimiehelle, etten suosittelisi tätä kenellekään, joka on uusi töissään tai epävarmempi opiskelutaidoissaan. Eikä tämä kyllä sopisi myöskään suorittajan luonteisille. Minulle tämä on sopinut, vaikka on välillä tuntunutkin. Kotona on varmasti tuntunut enemmän.

Leikatun palkan kanssa on saanut totutella tulevaan. Riittääkö tämän verran, on ollut hyvä kysymys. Ensi vuonna se vähän vähenee. Olisi väärin sanoa, että köyhyys iskee. Virkavuosien etu on, että saan hakea opintovapaan myötä hakea aikuiskoulutuksen tukea. Se on ihan huomattava prosentti kuluneen vuoden palkasta. Käteen tuleva summa toki pienenee, mutta pysyy kuitenkin neljänumeroisena. Ainakin ennen veroja. Tosin vielä on vähän miettimättä, miten kesäkuukausien kanssa tulisi toimia. Aikuiskoulutustukea voi saada viidentoistakuukauden ajan. Riittää siis ihan hyvin yhden vuoden opintovapaalle. Lisäksi kesälle on mahdollista ottaa tarvittaessa hoitoalan töitä. Tuen päälle saa ansaita melkein kolmesataa kuussa. Työnantaja on luvannut, että voin välillä sijaistaa sijaistani palkkiotoimisesti. Siitä ei paljoa kerry mutta saattaa vähentää hoitotyön ottamisen paineita kaikille kesäkuukausille. Kotona odotetaan, että isä olisi lomallakin.

Vaikka tätä rahapuolta tulee välillä huokailtua, ei ensi vuoden suhteen ole mitään todellista huolta. Jos jostain syystä päädyn jatkamaan projektiani vuoden 2021 puolelle, haasteet ovat ihan toista luokkaa. Tähän syksyyn tultaessa, muutama ratkaiseva asia taloutemme saralla rohkaisi ja kertoi opintojen olevan mahdollisia. Ensinnäkin tiedämme, ettei kodin toisen aikuisen tuloihin ole tulossa alennusta. Ensi vuonna vietämme myös kotimme kuusikymmentävuotis-juhlia. Jos tämä olisi aivan huono talo, olisi se jo hajonnut. Isot remontit on jo kertaalleen tehty ja ylläpitoa ei ole jäänyt kummittelemaan varastoon. Uutta toki tulee mutta eipä ole edellisiäkin tekemättä ja maksamatta. Talon ikävuodet mahdollistavat myös sen, ettei rahavirta pankin suuntaan enää yhtä merkittä kuin ennen. Vanhat talot vaativat enemmän aikaa ja sopeutumista, kuin kylmää käteistä. Ylelliset pintaremontit saavat rauhassa odottaa aikaa, jolloin kukaan ei piirrä enää seinää. 

Muutamia kysymysmerkkejä opiskelijan talouteen toki mahtuu. Toiveissa on, että auto kestäisi vielä vähän aikaa. Renkaiden pitää kestää, kun ovat molemmat setit melkein uudet. Mutta miten mahtaa lisääntyä lasten syöminen? Missä iässä alkaakaan se kaiken kuluttava teini-ikä? Silloin ei vain suu käy pohjattomaksi ruuansuojaksi. Silloin kuulemma elämänpiiri laajenee, lahjavaatimukset paisuvat, elektroniikka muuttuu välttämättömäksi jne. Ehkä ei ihan vielä. Eihän? Ja saattavathan ne toisen aikuisen tulot laskea jostain ihan yllättävästä syystä. 

Mistä tässä maksetaan? Opiskelu on meillä Suomessa ihmeellinen, ilmainen, etuoikeus. Tiettyjä piilokuluja toki kertyy. Yksi kirja meidän on ollut pakko ostaa syksyn aikana. Toisen kirjan olen ostanut, koska se vaikutti hyödylliseltä ja sitä onkin. Muuten kirjat on hankittu tarvittaessa kirjastorallina. Nimikyltti on pitänyt ostaa harjoittelupaikkoja varten ja jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi tulevat hoitotyön vaatteet harjoitusluokkaa varten. Tähän asti on pärjätty kotivaatteissa. Ei näitä rahoja opiskelun takia tarvitsekaan miettiä. Tässä vaiheessa elämää huomaa vain sitoutuneensa hankalasti poistettaviin menoihin. Loukkaantuisivatkohan jos sellaiseksi sanoisi? Mutta sinä ymmärrät varmaan.

Ajattelen maksavani mahdollisuudesta olla. Tulevana vuonna saan opiskelijana olla ilman sitä vastuun painoa, jonka olen niin monella tapaa tuntenut menneiden vuosien aikana ja jota on usein ollut vaikea kantaa oikein. Maksan siitä, että saan vastustaa vanhenemista ja opetella ihan uusia taitoja ja vetristää mieltäni. Maksan siitä, että saan opetella elämää ja itseäni elämänmakuisessa ja vaipanhajuisessa ympäristössä. Maksan siitä, että voisin olla vuoden kuluttua viisaampi, rohkeampi ja myös levänneempi. Uskon että moni olisi valmis tätä hintaa tällaisesta kokemuksesta maksamaan. Nykyään eletään yhä voimakkaampien kuplien aikaa. Ihmiset liikkuvat kaltaistensa kanssa, keskustelevat saman mielisten kanssa eivätkä tunne niitä toisia. Kuplien aikana on helppo pitää erilaisuutta typeryytenä. Minä maksan vähän tästäkin – täydellisestä kuplan ulkopuolelle pääsemisestä. Tämä on hieno mahdollisuus oppia paljon enemmän, kuin mitä koulu kursseillaan voi opettaa.

Ja jos muistaa pysyä kaukana koulun kioskista, voivat rahatkin riittää. Nimimerkillä: köyhällä on eväät.

35# Hoitaja hoidettavana

Kerroin tässä vähän aikaa sitten vanhimmalle lapselleni, että olen hänestä ylpeä. Ei vastannut ensin mitään. Pyyhkäisi halaavan käden sormilla vain vähän. Ikään kuin kuulemisen merkiksi. Sitten kysyi: ”miks?” Syitä olisi kyllä taas ollut paljon. Ihan todellista syytä en osannut paljastaa. Ehkä edes tuo ylpeys ei ollut oikea sana. Mutta ei kaikkea voi lapselle pukea sanoiksi. Valehdella ei tietenkään saa, mutta totuuden eri puolia täytyy vähän säännöstellä. Ei lapsen vielä tarvitse kaikkea tietää tai kestää.

Talvikauden laiskottelu sai viikonloppuna tauota hetkeksi. Lumet ovat sulaneet pois ja maa hiljalleen kuivunut. Lumi, liukkaus ja märkyys ovat pitäneet pitkään liikuntapaikkoja panttivankeinaan. Lauantaina päätimme lähteä taas pelaamaan. Koko sula kausi juostiin koulun pihalla ja muilla liikuntapaikoilla pallon perässä. Kauden alkaessa kentän varjoisissa osissa oli taas lunta. Kausi loppui ensilumeen. Arki-iltoina ei aina voi mennä mutta koulujen lomien aikaan saattoivat pienet jalkamme lähteä kaksikin kertaa päivässä kenttiä etsimään. Pysyy siinä isäkin hyvin kesäkunnossa. Ja lapsethan rakastavat sitä. Rakastavat sitä, kun välillä isä vähän huijaa ja antaa pallon mennä. Rakastavat myös sitä, kun huomaavat ettei isä anna yhtään periksi ja silti on vaikeuksissa. Nauraa hykertävä hengästyneistä suupielistään, kun juoksevat kaikkensa antaen ja pysyvät hetken rinnalla. 

Kenttä oli kyllä nytkin liukas. Uutta lunta oli satanut valkoiseksi väriksi ja vettä tuli harvakseltaan. Asfaltti oli niin liukas, että vanhempi isä olisi joutunut päivystykseen. Tällainen nuorempi sai pelastettua itsensä täpärästi kaatumasta mutta ei liukastumasta. Tekonurmen tapainen kuitenkin piti ihan kohtuullisesti. Vartissa lukemat olivat 10-0 ja kesäkunto oli todettu menetetyksi. Pienten posket olivat punaiset ja itse harmittelin, miksi en ollut taaskaan pukenut teknisiä kerroksia. 

Sitten saimme harvinaisen vieraan. Sisarussarjan nuorin saapui kentälle äitinsä kanssa. Keskusteltuaan vähän aikaa hanskoista ja heijastinliivistä, liittyivät peliin. Harvoin tämä pienin on kanssamme pelannut. Eivätkä isommat siitä yleensä pidäkään. Pieni kun ei aina erota jalkapalloa sylipallosta. Pientä turhautumista oli nytkin vanhimman äänessä, kun pallo katosi kerta toisensa jälkeen pienimmän syliin. Kuitenkin äidin peliin tulo oli vielä harvinaisempana selvästi rohkaiseva voima. Isommat vetäytyivät vähän kauemmaksi ja odottivat. Pienen jälleen pudottaessa pallon kenttään, esikoisemme kumartui kuiskaamaan joukkuetoverilleen. Nopeasti näytti hioutuvan hyvä suunnitelma. Pienimmän hapuillessa eteenpäin, isommat alkoivat perääntyä. Tekivät muutaman tunnustelevan lähestymisen palloa kohti. Mutta nopeasti myös vetäytyivät, kun pienin alkoi pelokkaasti ottamaan palloa syliin. Asettuivat nuo molemmat isot maalivahdeiksi ja kuiskuteltu suunnitelma oli huipentumassa käytäntöön. Tämän kaiken saattoi vastakkaiselta maalilta aavistaa noista pienistä eleistä. Hutera potku lähetti pallon matkaan. Yksi maalivahti heittäytyi taitavasti pallon ohi suuresti kiljaisten ja sitä kohti muka käsillä kurottaen. Toinen yritti potkaista palloa vastaan mutta jalka ohjautui täpärästi ohi. Potkun seurauksena aikoi vielä kaatua mutta kompuroidessaan ehti huomata, ettei pienen sisaruksen potku riittänyt saattamaan palloa maaliviivan yli. Nopealla korjausaskeleella säilyi vielä hetken pystyssä ja sitten toiseen suuntaan kaatuessaan, ihan vahingossa, ohjasi jalallaan pallon maaliin. ”Nouh!,” huusi vielä vahingoksi mokomaa naamioiden.

Pienen jäädessä tuulettamaan, tulivat jo molemmat vahdit tulisina salamoina kohti itse vartioimaani maalia. Äitiä ei jääty odottamaan ja isälle ei annettu armoa helpolla laukauksella. Mutta taas puolustussuunnassa odotettiin kärsivällisesti. Monia erilaisia heittäytymisiä, epäonnistuneita torjuntoja ja innokkaita kannustushuutoja riitti tuolla maalilla. Ja aina välillä tultiin tutulla raivolla ja tehtiin maaleja hurjalla todennäköisyydellä. Hienoja pelaajia. Mutta ovatko muka joskus huomanneet, ettei isäkään aina ole ollut tosissaan? Ovatko pitäneet siitä? Ilmeisesti. Tavattoman kilpailuhenkiset hurjimukset antamassa pienelle onnistumisia, rohkaisua ja kannustusta. Voiko kentän yli nähdä parempaa?

Lapset ovat suurenmoinen asia. He ovat kallein asia, mitä täältä ajasta voi saada. Mutta ovat he myös raskas taakka. Vanhempana oleminen on raskas kestävyyslaji. Vuosien kertyessä haasteet muuttuvat mutta rasitus pysyy. Vauva- ja pikkulapsivaiheessa rasituksessa on paljon fyysistä sen henkisen lisäksi. Kun vuodet vierivät, alkaa henkinen kuormitus jäädä hallitsevaksi. Usein sitä kokee epäonnistuvansa ja usein ei jaksaisi. Välillä ei jaksa. Mutta sitten aivan yllättäen nuo voimaa imevät hirviöt muuttuvat taivaan enkeleiksi. Täysin odottamatta ja odottamattomalla tavalla he voivat kaataa vanhemman sydämen täyteen lämpöä, lihakset täyteen voimaa ja tulevaisuuden pullolleen uskoa. Lapset ovat vaikeita, koska eivät osaa pitkään aikaan valehdella hyvin, tai pidätellä itseään. he paljastavat armotta, millaisia me isot olemme. Mutta juuri tuon takia maailma kääntyy välillä hyvällä tavalla ympäri. On suurta onnea saada kohdata lapsen peittelemätön katse ja hymy, kokea muiskaus poskellaan, saada hali tai hierovat kädet hartioilleen. 

Lasten kasvaessa alkaa paljastua vanhemmuudesta taas yksi uusi, ja odottamaton, puoli. On ihmeellistä kokea kumppanuutta lapsensa kanssa. Nämä isommat alkavat saavuttaa ikää, jossa he eivät aina vain vaadi ja pyydä. He myös antavat. 

”Miks?” Kuului kysymys. Vastasin: Kun annoit niin hienosti toisen tehdä maaleja – monta kertaa. Tuli hyvä mieli nähdä, että ajattelit pienempää. Ensi kesänä saadaan varmasti kaikki pelata yhdessä.

Ajattelin: Sinä hoidit tänään minua. Sinä näytit, etten ole voinut epäonnistua kaikessa. Vaikka minä olen usein ikävä ja kärsimätön, olet sinä nyt kovin lempeä ja pitkämielinen.  Olet Rakas.

Tuota viimeistä olen tänä vuonna opetellut iltaisin sanomaan. Toivon kuulevani sitä sitten kun itse sitä kaipaan. Itsekästä tämä vanhemmuus.