111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

108# Vuoden vaikein puhelu

– Miltä nyt tuntuu?

Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa. 

Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi. 

Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?

Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut. 

Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?

Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.

Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.

Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.

Näkyvätkö elämän jäljet myös puhelimesta?

106# Kauneus katsojan silmässä?

Taloutemme toinen aikuinen tykkää soista. Itse inhoan niitä! Ne ovat syksyisin tuulisia ja kylmiä. Niiden päällä kulkeminen on epävarmaa ja pelottavaa. Vesi tirskuu saappaan jälkeen eikä koskaan voi täysin luottaa siihen, pitääkö seuraava askel silmän arvioimalla tavalla. Siellä täällä vaanii mustia vesiä ja useammin tasaisia, ruohoisia, kohtia, jotka kertovat petollisen ohuesta kerroksesta veden päällä. Vähät puut ja korkeammat mättäät muodostavat lupauksen vakaammasta polusta. Välillä täytyy vain luottaa saappaan varteen ja siihen ettei pohja ole yhtä pelottava kuin mieli väittää. Ei se yleensä olekaan. Kuitenkaan en olisi ollenkaan harmissani, jos olisi enemmän kuokkia ja Jusseja ja vähemmän niitä soita.

 

Ei tämäkään syvä ollut. Mutta kuitenkin se luo mielikuvan kaiken sisäänsä imevästä syvyydestä.

Yleensä en mene suolle vapaaehtoisesti. Joskus seura kuitenkin vie mukanaan. Joukossa tyhmyys kun tiivistyy. Tänä syksynä kuitenkin päätin ylittää itseni. Suuremmissa suosaarekkeissa kun voi löytyä jotain haluttua. Ajattelin kuluneen vuoden aikana tulleita uusia kokemuksia, neuloja ja muita. Päätin lähteä ihan yksin ylitykseen.

Tässäpä yrittää etsiä reittiä yli.

Miksi tämä aasinsilta? Elämä on usein tällaista suolla rämpimistä. Näin hoitotyössä (ja vanhojen kenkienkin töissä) melkein säännön mukaisesti. Vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät ollenkaan herätä luontaisia lämpimiä tuntoja. Ihmisten kanssa työtä tekevä ei voi valita niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. Tämä korostuu aloilla, joissa ihmiset eivät tule vastaan oma kiinnostuksensa tai halunsa perusteella. Siellä, missä ihmiset tulevat pakotettuna myös kohdattavien ihmisten kirjo laajenee. 

Potilaat ja asiakkaat saattavat haista ja olla likaisia. He saattavat käyttäytyä ei toivotulla tavalla ymmärtämättään tai jopa tahallaan. He saattavat kerta toisensa jälkeen jättää ymmärtämättä tai ainakin toimimatta toivotulla tavalla. Potilasohjausta yrittävä hoitaja todennäköisesti turhautuu lukemattomia kertoja omaa tilaansa heikentävään henkilöön. Potilas ei välttämättä kiitä vaan saattaa päinvastoin haukkua. Se vaatii hoitajalta taitoa. Tai ehkä tarkkuutta. Se on sellaista suolla kulkemisen taitoa. 

Suolle lähtiessä on hyvä etsiä hyvät kiintopisteet ja kompassisuunta. Yleensä laidasta löytyykin näitä näyttäviä keloja.Joskus kuolemakin tuo esiin kauneutta.

Ihmisiä tulee kohdata kunnioittavasti ja arvostavasti. Aivan kuten kulkijan täytyy kohdata edessään oleva suo. Riittävän taitava tai tahtova ihminen voi näin tehdä. Potilas ei toivottavasti edes huomaa hoitajan viipyilevää katsetta, varautunutta ilmettä tai ääneen vilahtavia sävyjä. Tämän kohtaamisen tason haaste on pitää tasoa yllä kiireen, väsymisen tai kasvavan potilashaasteen edessä. Erityisesti kiire on hankala. Ihminen kun vaatii suon tavoin aikaa ja tarkkuutta.

Pelokas kulkija lähestyy suota hitain ja arvioivin askelin. Samalla tavalla hänen silmänsä tarkkailee huolellisesti ja keskittyneesti edessään olevaa reittiä. Tämä on välttämätöntä, jos haluaa pitää saappaan sisuksen kuivana ja vähentää ylimääräistä sydämen sykettä rinnassa. Kulkemalla hitaasti näkee enemmän. Suo alkaa näyttämään erilaiselta. Maasto alkaa paljastamaan kukkia, ruskan koskettamaa sammalta, erilaista rahinaa ja ritinää sekä niitä muutamia vanhoja puita jotka kauan sitten ovat kelottuneet kuolleina suon laidalle. Mustan veden laidalla saattaa vilahtaa joskus sammakko. Pidemmällä suolla viileä tuuli karkottaa laita metsiköissä parveilleet hyönteiset. 

Monella tavalla hyvä mätäs. Silmänilon lisäksi se on lupaus paksusta, saappaan kantavasta, pinnasta. Huomaa ympäröivä heinä. Se on aina kavalampaa.

Mitä jos ihmisen kanssa kulkee hiljaa ja itsensä unohtaen enemmän toista tarkkaillen? Silloin löytää paljon kaunista. Löytyy tarina, tausta ja merkitys. Hitaasti tarkkaillen löytyy syitä nykyiseen tilaan ja joskus jopa keinoja sen kanssa etenemiseen. Hitaasti katsellessa katselin suu yleensä alkaa toimia vähemmän ja hänen korvansa saavat kasvaa. Silloin tarkkaaminen helpottuu entisestään. Yleensä näkeminen synnyttää myös halua ymmärtää tai ainakin sitä myötä sietää enemmän. Pysähtymällä, hidastamalla hoitaja pääsee syvemmälle kuin ainoastaan ammattitaitonsa ulkoisiin vaatimuksiin nojaamalla. Hoitaja ei ymmärrä enää vain sen vuoksi, koska on hoitaja vaan koska on ihminen. 

Tämä ei tee kohtaamisesta välttämättä helpompaa. Itsensä hidastaminen kohtaamiseen altistaa kohtaajan myös kohdattavan katseelle ja korville. Tämä voi olla kuluttavaa tai ainakin pelottavaa. Kuitenkin tulos on kestävämpi ja hyödyllisempi kuin pelkkä ulkoisen mallin tavoittelu. Kohdattava voi reagoida myös yllättävällä ja hyvällä tavalla kohdatessaan vaihteeksi ihmisen.

Tässä vaiheessa on hyvä olla jo paluumatkalla. Vähän myöhemmin suon kulkija olisi ollut kunnolla märkä.

Suosta voi löytää paljon kaunista, jos kerran ihmisestäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin alkanut nyt pitämään soista. Se on yhä aivan vihoviimeinen maasto. Inhottava mutta kuitenkin kaunis. Ei kaikista ihmisistä ja heidän toiminnastaankaan tarvitse pitää. Heitä kuitenkin tarvitsee kuulla ja kunnioittaa. Se on usein helpompaa, jos suostuu etsimään heistä hyvää ja kaunista. Tärkeää on huomata, ettei tämä kohtaaminen edellytä kaikesta pitämistä ja sen hyväksymistä. Jos siihen pyrkii, edessä on loputon suo jossa itsensä lopulta upottaa. Juuri monesta haitallisesta hoitaja yrittää kohdattavansa poispäin kuljettaa. Yhdessä kulkeminen on suolla helpompaa kuin yksin.

102# Leposylki, viskeraalirasva ja muu kesäkunto

– Tämä on nyt sitä tieteen tekemistä parhaimmillaan, ajattelin ja siirsin muovipalasen toiseen poskeen ja sylkäisin taas mittakuppiin. Oli meneillään stimuloidun sylkinäytteen ottaminen.

Viikkoa ennen toisen opiskeluvuoden alkamista lähdin toteamaan loppukesän kuntoa oikein kunnolla. Edellisenä iltana kello kymmenen oli alkanut paasto. Kello herätti maanantaihin puoli seitsemältä ja auton suunnaksi otettiin Oulu. Vatsa oli tyhjä verikokeita varten mutta laukku sitäkin täydempi eväistä. Kuka nyt yliopiston tarjoiluihin luottaisi. Oli alkanut matka terveystutkimuksien lähipäivään.

Kuulun elinikäiseen kohorttitutkimushankkeeseen. Muutaman vuoden välein saan vastattavakseni kyselyitä, joissa selvitetään ruokalautasen sisältöä, liikuntatottumuksia tai vaikkapa pään sisäisiä tunnelmia. Joskus saan istua tiukasti tietokoneella tekemässä myös muistitestejä tai vastaavia. Vajaan kymmenen vuoden välein tulee kutsu terveystarkastukseen OYSsiin. Tutkimuksessa olen pieni osa suurta massaa. Kaikesta tutkitusta monet tarvitsevat sitten keräävät aineistoja erilaisiin tutkimuksiin. Tutkittavan kiitokseksi jää hyvä käsitys omasta terveydentilasta. 

Verenpaine, pituus, paino, vyötärö-lantiomitta, kehonkoostumus, verisuonten kimmoisuus, Ekg, lepoaineenvaihduntamittaus, kymmenisen putkea verinäytteitä. Näillä hoitoalan opiskelijalle tutuilla asioilla aamu alkoi. Verinäytteille päästessä takana oli jo lähes 14 tuntia paastoa. Olo alkoi olla jo hyvinkin epämukava enkä ollenkaan kadehtinut Ekg antureita kiinnittelevää hoitajaa, kun kylmä hiki nousi pintaan nälän noustessa niskaa pitkin päänsäryksi. Toivottavasti ei tullut pahoja virhetuloksia. Oloa ei täysin helpottanut uloshengitysilmaa analysoiva maski. Huonon olon huojuessa verikokeet ottanut hoitaja osoittautui varsinaiseksi taituriksi. Tuskin ehdin huomata tuikkaamisiaan. Verikokeiden tulokset seuraavat myöhemmin postissa. Muista kokeista annettiin välitön palaute suullisesti ja kirjallisesti. 

Tämän salarasvan arvosta olin ihan tyytyväinen.

Oloa helpottavan aamupalan jälkeen vuorossa olivat allergiatestit, kyynelnestetesti, käsien puristusvoima, istumapituus, askellutesti, hampaiden tarkistus, kasvojen 3D-skannaus, leposylkinäyte, jo edellä mainittu stimuloitu sylkinäyte ja keuhkojen toimintakykymittaus. Huoneet vaihtuivat tiuhaan ja askeleita kertyi palautekansion täyttyessä tutkimusten tuloksista.

Toista lukuvuotta lähestyvän opiskelijan näkökulmasta oli hyvä palata vaihteeksi tähän tutkittavan paikalle. Hyödyllistä muistaa itsekin, millaista on heilua tutkimushuoneissa toisten armoilla.  Tutkijat ja tutkimuksia tekevät hoitajat suorittivat urakkaansa rutiinilla. Päivästä toiseen noin kymmenen tutkittavan päivävauhdilla. Joissakin huoneissa kuulsi lievä kyllästyminen jatkuvasti samoina pysyviin ohjauksiin. Toisissa tutkittava koki olonsa erityisen hyväksi ja turvalliseksi. Kaikkialla ohjeet annettiin hyvin ja selkeästi. Huonoa oloa huokaileva tutkittava ei saanut edes rivien välistä ymmärtää viivyttävänsä loppupäivän aikataulua. 

Keuhkotutkimusten jälkeen oli autuas aika aamukahville. Aamupalalla sitä ei saanut nauttia juuri odottavien keuhkotutkimusten vuoksi. Tutkimus tarjosi lounasta 10,70 arvoisen lipukkeen verran. Hankinnan saattoi tehdä sairaalan yhteydessä olevasta kioskista oman terveysnäkemyksensä mukaan. Pelkän karkinkin ostajat saivat jatkaa seuraaviin tutkimuksiin.

55 senttiä jäi maksettavaksi omasta pussista.

Loppupäivään kuuluivat korvatähystys, tärykalvon liikkuvuusmittaus, kuulokynnyksen mittaus, puhe-hälyssätesti, näkökentät ja silmäkuvaus. Kahdeksan tunnin huhkimisen jälkeen viimeiset silmäpohjakuvat otettiin järkyttävää salamaa käyttäen. Varoitti sentään etukäteen. Tutkittavan tuntemus oli luultavasti silmän tuleen syttymiseen. Sen jälkeen lähetettiin ystävällisesti haparoimaan ulos. 

Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Sormeen tuli prinssi Harrynkin sormessa nähty aktiivisuus-sormus. Ranteeseen ojennettiin perinteisempi ranneke ja vyötärölle punaista valoa vilkuttava matkamittari(?). Kahden viikon ajan näiden kanssa selviää kaikki selvitettävissä oleva. Läpeensä harmaan pussin pohjalla odottaa myös muutama näyteputki ja purkki myöhemmin palautettavaksi. 

Palautuksen jälkeen myös näistä mittauksista tulee kooste kotiin. Ikään kuin en tietäisi, miten nukun ja liikun. Kuvan toinen sormus ei liity tähän testiin. Elinikäinen projekti sekin.

Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Varhaiskeski-iän kynnyksellä tällainen tutkimus oli erittäin motivoiva. Näin kattaviin tutkimuksiin on vaikea päästä muualla. Peruspalautteen lisäksi tutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että terveyden kannalta merkittävistä asioista ollaan vielä erikseen yhteydessä. Kuitenkin peruspalautteessakin riittää pureskeltavaa. Millainen on varhaiskeski-ikäisen sairaanhoitaja-opiskelija? Keskiverto. Melkein kaikissa janoissa ja taulukoissa olin kohdassa normaali. Riippuen tuloksen ilmoitustavasta välillä enemmän normaalin toisessa tai toisessa päässä. Muutama poikkeuskin löytyi. Oikean käden puristusvoima oli keskimääräistä parempi! Tosin vasemman keskimääräistä heikompi. Kuulokäyriä tarkastellessa kysyttiin, josko harrastan metsästystä tai ammuntaa. Tosin voi kuulemma olla synnynnäistäkin. Seurantaan!

Ennen verikokeiden tuloksi annetuista tiedoista ei löytynyt oikein mitään erikoista. Tavallaan se oli pettymys. Luulen kuitenkin eläneeni viime vuosina hyvässä kehityssuunnassa monipuolisen itsestä huolehtimisen suhteen. Viime vuoden ravitsemuksen kurssi synnytti motivaatiota tutkia lautasen sisältöjä tarkemmin. Samoin tänä vuonna kevään harjoittelu motivoi poikkeuksellisen kuntokuurin, joka jatkuu yhä aktiivisesti. Hieman harmistuneena ihmettelen, missä ovat tulokset. Ehkä ne ovat juuri tuossa normaaliudessa. Onko elämä kuitenkin niin kuluttavaa, että ollakseen normaalin rajoissa on pidettävä itsestään aktiivisesti huolta? Toisaalta pelottavaa mutta toisaalta ihan kannustavaa. Ehkä tulos oli hyvä. Eivät kaikki ikäiseni saa elää täysin lääkkeetöntä ja jatkuvista kivuista vapaata elämää. Uskon tämän välitarkastuksen lisäävän motivaatiota oman hyvinvoinnin edistämiselle. Vielä on aikaa sijoittaa hyvinvoinnin pankkiin. Sieltä on mukava löytää säästöjä parin-kolmen tutkimusvälin päästä. Kaikelle ei koskaan voi mitään. Mutta jossakin vaiheessa elintapojen kerryttämät asiat väistämättä tulevat esiin. Otan tavoitteeksi olla normaali myös seuraavissa tutkimuksissa. Ainakin niiltä osin joihin elintavoilla voi vaikuttaa. 

100# Naistenko työtä?

– Siinä on kyllä mies aivan oikealla alalla! 

Merkki iloisesta kunnioituksesta vai kenties arkista sukupuolirasismia? Näin nimittäin hieman eri väännöksin on useampi ihminen sanonut nuorimmaisemme päiväkotiryhmään siirtyneestä miehestä. En ollenkaan pidä näitä toteamuksia totuuden vastaisina. Lyhyitten kontaktiemme perusteella kyseessä on erittäin pätevä mies. Mutta miksi tätä pätevyyttä on jo niin moneen kertaan päivitelty? Ajan kuluessa en ole kertaakaan kuullut kenenkään toteavan samalla tavalla niistä lukuisista päiväkodin naisista, joita samassa ryhmässä on useita. Pitääkö miehen läsnäoloa päiväkodissa jotenkin perustella hänen hyvyydellään? Vai onko tämä mies vain niin erityisen hyvä? 

Ehkä näin käy helposti niissä tilanteissa, kun kohdataan alallaan selvään sukupuolivähemmistöön kuuluva työntekijä. Tämä tietenkin erottuu joukosta ja tähän kiinnitetään huomiota. Voi olla myös niin, että alalle pyrkiessään ja sille valmistautuessaan vähemmistön edustajat ovat joutuneet ottamaan itsestään erityisellä tavalla mittaa. Moni on varmaan joutunut punnitsemaan haluaan ja kykyään matkan varrella. Näin ehkä tämäkin päiväkodin mies. Voimakas tahto ja motivaatio kulkea vähemmän vakiintunutta reittiä ovat saattaneet kasvattaa erityisen taitavan ja omistautuneen työntekijän. Muistakaapa tämä, kun meidän luokkamme vähäiset miehet tulevat kolkuttelemaan joskus työpaikkojen ovia. Ehkä tämä kannattaa muistaa alalla kuin alalla.

– Miltä ne naisten hommat ovat tuntuneet?

Kesällä tapaa monia ihmisiä. Aina kysymykset eivät ole niitä kaikkein viisaimpia.

– Hyvin ne ovat menneet, vastasin.

Paljoa enempää en vaivautunutkaan vastaamaan.

Onko sairaanhoito naisten työtä? Yhden vuoden opintojen aikana sairaanhoitajan työnkuvasta on paljastanut paljon sellaista, jota en pitäisi yksin naisille kuuluvana. Tietyllä tavalla jopa päinvastoin. Oltuani aikani varsin miehisessä työyhteisössä, olen ihaillut työtovereissani monia ominaisuuksia, joita nyt huomaan hoitoalallakin tarvittavan. Rohkeus, tarkkuus ja aloitekyvykkyys vaikkapa muutaman mainitakseni. Tai ajatuksen juoksun selkeys ja rauhallisuus haastavissa tilanteissa. Tai kyky ottaa toiset ihmiset täydellisesti huomioon mutta olla hautautumatta persoonana liiaksi muiden imuun. Tai kyky sovitella riitoja tarpeen mukaan tai kyky kestää niitä silloin kun konfliktia tarvitaan. Jaloja veljiä. 

En tiedä onko väite naisten töistä totta. Kuitenkin sovin hyvin myös sinne. Olen nimittäin saanut kasvatuksen varsin interseksuaaliseen työmaailmaan. Lapsuuden kodissani ei opetettu jonkin työn kuuluvan toiselle sukupuolelle. Selvästi vanhemmat olivat usein omien tapojensa ja tottumustensa mukaisessa työnjaossa. Kuitenkin meille lapsille opetettiin kaikkea mahdollista. Joka lauantai täytyi vaihtaa ja tuulettaa omat vuodevaatteensa. Huone piti imuroida ja vessa siivota. Auton renkaat täytyi olla mukana vaihtamassa ja pyörä huoltamassa. Kauppaan otettiin mukaan ja keittiössä sai oppia ruuat ja leipomiset. Ulkona näytettiin yhtä lailla kukkalapion kuin moottorisahankin käyttö. Ja niin edelleen. Ainoastaan hitsauskoneen onnistuin välttelemään. Se tuntui aina jotenkin pelottavalta.

Tämä tuskin on osoitus taidosta vaan pikemminkin itseluottamuksesta. Koska opiskelijalla ei ole varaa ostaa aina uusia vaatteita, täytyy välillä korjata. Ihan itse tein ja sen kyllä huomaa. Varsinkin kun lopussa tuli kiire.

Olen ollut syvästi tyytyväinen tähän saamaani oppiin. Vaikka kaikkea maailmasta ei ehtinyt parissa vuosikymmenessä oppia, on monesta asiasta jäänyt suuntaviivat mieleen. Ne ovat riittäneet hyvin kodin peruselämässä. Meillä ei taida olla mitään sellaista kotihommaa, jota en saattaisi ainakin joskus tehdä. Paitsi letittäminen! Ja varastossa olevista lasten vaatteista olen aivan ulkopuolinen. En osaisi arvata, mistä minkäkin seuraavan koon etsiminen pitäisi aloittaa. Samoin joudun usein komentamaan lapset tunnistamaan omia vaatteitaan puhtaiden pyykkien joukosta. Saavat viedä ne saman tien paikoilleen. Oppivatpahan samalla.

Aina joskus kuulen, miten jossakin ikäisteni perheissä miehet eivät osallistu esimerkiksi ruuanlaittoon tai kaupassakäyntiin. Tai ollenkaan siivoamiseen. Tällainen hieman järkyttää. Ymmärrän kyllä asian paremmin, jos mies menee työpäivänsä jälkeen vaikkapa remontoimaan yhteistä kotia tai jotain vastaavaa. Mutta vieläkö on olemassa niitä klassisia sohvalle rojahtajia, jotka odottavat palvelua. Jos itse sortuisin samaan, olisi palkintona äärimmäisen väsynyt puoliso. Toivon, että mahdollisimman laaja osallistumiseni kaikkiin kodin töihin on myös parisuhteeseen sijoitettua aikaa. Tätä saa vapaasti kokeilla!

Toivon, että lapset näkevät ja kerran muistavat isän, joka ei odottanut palveltavana muiden tekevän paljon. Toivon tämän esimerkin kerran kantavan hedelmää. Vaikeampaa on koittaa muistaa antaa lasten tehdä ja opetella mukana. 

Tällä viikolla istuimme lasten kanssa portailla rivissä vuolemassa. Pienin sylissäni ja aika kosmeettisesti muka itse vuollen. Mutta kuitenkin. Eivät toisetkaan niin kovin suuria aikaan saaneet. Innostuivat nuo pienet timpurit siinä puhelemaan ammateista. Kuulemma tytöistäkin voi tulla merirosvoja tai poliiseja. Voi tulla mitä vain, lisäsi yksi. Toden totta. Ovat oivaltaneet jotain tärkeää. Jokaisesta voi tulla mitä vain. Toivon, että mihin vain päätyvätkään, joku sanoo heistä siellä: se on kyllä ihan oikealla alalla!

Eivät pienet timpurit saaneet ihan valmiiksi kun iso väsyi ensin.

98# Hoitajani televisiossa – osa 4

https://www.themoviedb.org/tv/83524-sygeplejeskolen?language=fi

Toinen maailmansota oli kaiken muun ohella suuri naisten esiinmarssi. Sotaponnistusten ja -teollisuuden tarpeisiin rekrytoitiin suuri joukko naisia suurimmassa osassa sotaa käyvissä maissa. Tämä avasi naisille paljon ovia ennestään suljetuille aloille koulutuksen ja kokemuksen myötä. Osa mullistuksista kulki myös toiseen suuntaan. 

Sairaanhoito-opisto (Sygeplejeskolen) juontaa juurensa tanskalaisen yhteiskunnan muutoksiin maailmansodan kaikujen vielä kulkiessa syvällä kansakunnan mielissä. Sairaanhoitajia kouluttava laitos on herännyt opiskelijamäärien laskuun ja vastaa tilanteeseen tarttumalla uskaliaaseen kokeiluun avaamalla koulun miesopiskelijoille. Tämän uudenlaisen vuosiluokan saapumisesta sarja alkaa.

Miesten saapuminen kouluun aiheuttaa oman kitkansa. Pohdittavaksi tulee miesten oikeus liikkua ja toimia eri osastoilla, työasun yksityiskohdat ja opiskelijoiden keskinäisen kanssakäymisen kysymykset. Tietenkään miehet eivät saa hoitaa naispotilaita! Kuitenkaan sarja ei ole ensisijaisesti miehistä ja naisista. 

Merkittäviksi asioiksi nousevat muutkin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä vaikuttavat rajalinjat. Yksi miesopiskelijoista, Erik, saapuu kouluun koko omaisuus laukussaan ja varattomana vailla mahdollisuutta ostaa vaadittavia kirjoja. Samaan aikaan toinen opiskelija, Anna, tulee kokeilemaan omia siipiään vastoin varakkaan perheensä toivomuksia. Toisiaan ymmärtämättömistä lähtökohdista tulevien keskinäisiltä törmäyksiltä ei voi välttyä, kun toinen koittaa lukea kirjoja tovereiden selkien takaa ja toinen sovittaa omaisuuttaan epätoivoisesti pieneen huoneeseensa. Samoin kohtaavat maaseudun kasvatit ja maailmaa nähneet kulkijat. Myös hoitoalalle hyvin sopiva kiintiöuskovainen on käsikirjoitettu sarjaan omine kysymyksineen. Siitä maailmasta jotain tietävänä harmittelin katsoessani tähän hahmoon kirjoitettuja halpoja yksinkertaistuksia ja typeryyksiä. Kaikille opiskelijoille oman elämän aloittamisen tuomat vapaudet eivät aukene helppoina henkilökunnan tiukasta vartioinnista huolimatta. Mukaan mahtuu erehdyksiä ja kipeää oppimista itsestä ja toisista ihmisistä. Aina edes hoitajan asuun pukeutuneeseen ei voi luottaa. Kuitenkin tiukoissa paikoissa myös tiukka hierarkia saattaa murtua pienen ihmisen avuksi.

50-lukulaisuus alleviivaa yhteiskunnassa ja terveydenhoidossa voimakkaana vallitsevaa hierarkiaa ja sen vaatimaa säännönmukaista toimintaa. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurssin sankareiksi nousevat ne, jotka kykenevät joustamaan ja nostamaan yhden ihmisen tarpeet sääntöjen yläpuolelle. Välillä tämä tarkoittaa ylemmän henkilöstön välttelyä ja hämäämistä opetussairaalan käytävillä ja potilashuoneissa. Tentit ja kokeet selvitetään tiukan ulkoa opettelun avulla ankarien opettajien silmien alla. Vapaaseen soveltamiseen ei tilaa tai lupaa. Ei ainakaan silloin, kun osa talon väestä haluaa päästä miehistä eroon. 

Yhteiskunnan lisäksi myös sairaanhoito on sarjassa kuin muisto menneestä maailmasta. Eletään kehittyneen sairaanhoidon ja monien läpimurtojen esiinmarssia. Tämä kuvataan koulun lääkäreiden tutkimustyön ja hoidossa tapahtuvan kehityksen kautta. Tieteeseen perustuva hoito ja potilaan systemaattinen seuranta on saapunut Tanskan johtavaan sairaalaan, mutta monet hoitomuodot näyttäytyvät nykysilmään kummallisina. Potilaan yksilöllinen kohtaaminen ja tämän tarpeiden kokonaisvaltainen huomiointi ei tiukkojen sääntöjen sairaalassa ole vielä saanut kaivattua tilaa. Opiskelijat kohtaavat myös nyt jo kadonneen maailman kauhuja esimerkiksi Polio-epidemian riehuessa kaupungissa. Uutukaiset opiskelijat saavat kokea alansa painavan vastuun, kun potilaan kuolema on vain muutaman happipalkeen painalluksen tai niiden unohtumisen päässä. Henkilökunta sulautuu opiskelijoiden kanssa juonikuvioille sopivalla tavalla yhteen näiden poikkeusolojen keskellä.

Väistämättömien ihmissuhdesotkujen lisäksi kuvatuksi tulee kaunis ja eteenpäin menevä viisikymmentäluku pohjoismaisen pääkaupungin kupeessa. Eletään rauhallista aikaa ennen tulevien vuosikymmenien murroksia. Maailmanmeno ja vaikkapa Korean sota kummittelee jossakin arjen ulkopuolella tarjoten pieniä sivumakuja tarinaan. Tarkalle silmälle näkyvät opiskelijoiden arjessa sairaanhoitajan työn hyveet: tarkkuus, rohkeus ja välittäminen. Varjopuolet paljastetaan kiukkuisten potilaiden, ymmärtämättömien omaisten ja hiertävien valtasuhteiden kautta. Opiskelijat jos henkilökuntaan kuuluvatkin saavat kasvaa selviämään myös itsensä kanssa.

Tämä sarja esitettiin Suomessa alunperin Yle Teemalla keväällä 2019. Lisämausteensa sarjan seuraamiseen toi yhteyshaussa eteenpäin lähetetty hakemus samoille jalanjäljille. ”Haluatko pyyhkiä mieluummin takapuolia, kuin olla sotilas?” Tämä yhdelle päähenkilöistä esitetty kysymys sai resonoida vastauksia omassa mielessäni keskivertokatsojaa enemmän. Selviäisinkö itse kovasta opiskelusta ja uusien asioiden pänttäämisestä? Kestäisikö saapua ravintoketjun alimmalle asteelle eri alalla? Selviäisinkö kaikista niistä henkisistä haasteista, joita takapuoliin ja vastaaviin liittyy? Kestäisikö hankalat potilaat tai vaikeat työtoverit? Olisiko itse tarkasti sääntöjä noudattava ahertaja vai rohkeasti ihmiset kohtaava opportunisti? Vai jonkinlainen näiden yhdistelmä? Näiden äärellä joutui jotenkin itseään siinä pääsykokeita odottaessa punnitsemaan. Jotakin vastauksia voinee löytää tästä blogista.

En tiedä, onko kahden kauden sarja saamassa jatkoa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta opiston väki tuntui omassa tilanteessani erinomaiselta seuralaiselta kulkea hieman eteenpäin. Suosittelen tätä jos mahdollisuus katsoa jossakin vaiheessa uusiintuu.

97# Palavalla sillalla?

Tänä vuonna hyvin vähällä käytöllä olleet vaatteet.

Oletko nyt ottanut etäisyyttä? Vieläkö käytte siellä? Oletko polttanut sillat? Esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä on vuoden kuluessa yritetty selvittää perheemme suhdetta työnantajaan ja koko hengelliseen liikkeeseemme. Koulussakin joku ihmetteli, ettei ole koskaan kuullut pappismiehen lähtevän toiselle alalle. 

Ehkä kuulunkin siis harvinaiseen joukkoon. Hengellisistä töistä ei ole ollut tapana lähteä. Ei suurin joukoin. Ei muuta kuin sairauden tai vastaavan kautta. Sen sijaan moni on saattanut tavata kummallisesti käyttäytyviä, väsymyksen ja turhautumisen kuluttamia hengellisen työntekijöitä. On pitkään omalla paikallaan taistelleita sotainvalideja. Sellaisiakin, joiden olisi kannattanut ajoissa painaa jarrua, pitää taukoa tai vaihtaa alaa.

Ehkä jonkun kyselijän mielessä on pilkahtanut hämmennyksen lisäksi vahingoniloinen toive hengellisestä romahduksesta. Joku toinen on ollut toiveikas irrationaaliselta vaikuttavan hengenmiehen viisastumisesta. Kenties jossakin mielessä on tulvinut huoli iltapäivälehtien joskus esiin nostamista lahkoista paenneista ja heidän elämänsä vaikeuksista. Jollekin yritysmaailman kokemukset ovat nostaneet pelon tulevien ovien sulkeutumisesta, nyt kun sanoin etten olekaan väsymätön supermies.

Olenko siis ottanut nyt etäisyyttä? Mahdollisuuksia ainakin on ollut. Vuoden vaihduttua uusi vapaus toi kalenteriin paljon menoja. Oli huippu harvinainen hiihtolomaa jopa kahden viikonlopun ylitse. Syntymäpäiviä ja muita juhlia tuli kalenteriin, puolikuntoisena tai perheen sairastaessa ei ollut pakko lähteä sunnuntaisinkaan mihinkään ja sitten iski tietenkin korona. Sen lisäksi, että opettelin olemaan irti vastuusta ja vähemmän tavoitettavissa, lakkasi kaikkien ihmisten näkeminen täysin. Kun pastorin sanotaan olevan naimisissa seurakunnan kanssa, tulikin totaalinen ero. Ainakin asumusero. Tämä kyllä auttoi henkisesti siinä irtautumisessa, mikä oli aivan tarpeenkin.

Halua irtautua kunnolla olisi ollut. Kun väsyttää tarpeeksi, maailma kaventuu. Helposti mieli kiinnittyy huonoihin tai ärsyttäviin asioihin. Silloin työyhteisön asioista ei vain huomaa parantamisen varaa vaan niihin kiinnittyy sitkeästi ja suuttuneesti omassa mielessään. Eri ihmisistä on helppo nähdä syitä loukkaantua, kiukustua ja vetäytyä pois. Lomalaisen mielenmaisemassa oli selvästi leikkauspiste, jossa tämä kerääntynyt ärtymys ja loman tuoma henkisen irtautumisen vapaus kohtasivat ennen kuin ärtymys sai mahdollisuuden sulaa pois voimien alkaessa taas kertyä. 

Syytäkin lähteä olisi. Kun yrittää löytää itsestään kehityskohteita, on epäonnistumisten lista koko ajan vaarassa räjähtää käsiin. Kun pitäisi opiskella itseään, ei voi olla ajattelematta omia tekemisiään ja toimintamallejaan. Silloin harmi ja jälkikäteen nouseva häpeä uhkaa välillä nousta vaikeasti kestettäväksi. Samalla lähellä on epätoivo muutoshaasteiden edessä. Kohtuullisen helppoa on tunnistaa itsestä tapoja ja malleja, jotka pitäisi muuttaa. Niiden muuttaminen konkreettisilla askeleilla on vaikeaa.

Esimerkiksi olen ja tulen ehkä aina kärsimään keskimääräistä suuremmasta miellyttämisen halusta. Sen ansiosta sopeudun helposti kaikkien ihmisten seuraan ja pärjään kaikissa yhteisöissä. Kuitenkin tuon miellyttämisen halun vuoksi omilla jaloilla seisominen on joskus vaikeaa. Jos välttää konfliktia ja epämiellyttävän tunteen luomista toisille, ajautuu helposti ongelmiin pitkällä aikavälillä. Näin ainakin, jos on asemassa jossa oletetaan hankalien asioiden nousevan esiin juuri itseni kautta. Vapaaehtoisorganisaatio rakentuu helpommin, jos sille jaksaa aina tarvittaessa antaa kritiikkiä. Työtehtäviä ei kerry liikaa, jos muistaa sanoa usein ei. Ihmiset sitoutuvat paremmin yhteiseen näkyyn, jos ristiriitoja kehtaa nostaa kahvipöytiin avoimesti. Jaksaa paremmin, kun kertoo, ettei jaksa. Ja niin edelleen. Tämän kanssa olen kamppaillut aina ja ehkä vähän kerrallaan oppinutkin siitä. Nyt lomalaisena olen löytänyt sille tämän yhteisen nimen. On masentavaa huomata, miten syvällä tietynlaisen rohkeuden puute asuu. Ehkä tämän ymmärtäminen auttaa rohkeuden opettelussa. Samalla on lamaannuttavan masentavaa tietää, että sitä joutuu kamppailemaan tilanne kerrallaan. Ehkä tähän kohtaan päästäkseen on täytynyt vähän oppiakin.

Jos tuota pelkäämistä vastaan voi taistella joka kerta erikseen, ovat monet muut kehityskohteet vaikeampia haarukoida. Mikä voisi olla pieni askel, jolla estää vaikkapa tunnetilojen siirtyminen työn ja kodin välillä? Siis se, ettei kodissa olleet ristiriidat pyöri päässä lamauttavana harmina työhuoneessa ja toisaalta, miten edesauttaa etteivät tekemättömät työt salaa nakerra ajatuksen pintakerrosten alla perheen kanssa ollessa? Hoitajien foorumille tätä joskus itsekin ajattelin mutta sen tehokas soveltaminen on vaikeaa. Näin itsensä kanssa painiessa tulee välillä sellainen olo, että jos antaisi vain olla. Oma heikkous tuntuu liian suurelta.

Mutta. Vuosien varrella ole tavannut melko vähän läpeensä ehjiä ihmisiä. Osalla heikkous on paremmin kätkettyä tai viisaammin käsiteltyä kuin toisilla. Kuitenkin nämä eri tavalla heikot ovat paljastuneet monella tavalla toimintakykyisiksi ihmisiksi. Kuinka ehjä itsenikään tarvitsee olla? Välttämätöntä ei ehkä olekaan olla ehjä vaan ymmärtää oman rikkonaisuutensa luomat haasteet ja löytää riittäviä keinoja niiden kanssa selviämiseen. Joskus heikkous voi olla edellytys selvitä muiden heikkojen kanssa. Oman erinomaisuuden puute on antanut vuosia silmät ja korvat kestää puutteita muissa. Miksi niin ei voisi olla jatkossakin?

Mahdollisuuksista, halusta ja tarpeesta huolimatta en ole ottanut etäisyyttä. En ole lähtenyt pois sen enempää kuin vapaalla olevan työntekijän kuuluukaan. Voimien kriisi on ollut todellinen eikä siitä selviäminen ole mitenkään itsestäänselvyys. 

Hengellinen kriisi lienee myös jollakin tavalla todellisuutta. Tai ainakin väsymisen tuoma lommo siihen. Ehkä joku on joskus päätynyt töihin rakkaan harrastuksensa pariin. Tavallaan niin käy seurakuntatyötä tekevälle. Silloin saa tehdä itselleen rakasta työtä. Vaarana tosin on se, että työ ja sen haasteet vievät harrastuksesta maun ja ilon. Pastorin ongelma voi olla joskus se, että hän huomaamattaan alkaa elää koko kristillistä elämäänsä seurakunta mielessään. On raskasta rukoilla, kun jokainen sana tuo mieleen seurakunnan murheet. On hankalaa lukea Raamattua, kun mieli koko ajan valmistaa siitä saarnaa tai hartauspuhetta. Jos suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä niin ei aina suutarillakaan. Väsymys korreloi jotenkin siihen, että vuoden vaihduttua ja viikoittaisen saarnaamisen päätyttyä oli melkein vastenmielistä tarttua kristityn peruskirjaan Raamattuun. Joka sunnuntai toisen saarna kyllä ruokki ja piti pinnalla. Voima riitti täpärästi perheen kanssa lausuttuihin rukouksiin ja veisattuihin virsiin. Vasta kesällä käsi hakeutui esikoisen kouluun lähtiessä seurakunnalta saamaan pyhään kirjaan. Yhdessä alettiin taas lukemaan. Lapset pyysivät usein lisää. Luettava oli. Ja oli kuin en olisi vuosiin lukenut. En sillä tavalla. Mielessä joku oli kääntynyt oikein päin. Luin vain. En valmistellut tulevaa ketään toista varten. Tuntui tuoreelta ja raikkaalta.

Vuosien varrella omia puheitani on kertynyt nettiin satoja. Osassa niistä on varmasti väsymyksen, nuoruuden tai ymmärtämättömyyden tuomaa kulmikkuutta. Kuitenkin uskon niiden kaikkien olevan yhä totta. En ole liikahtanut minnekään sillä tavalla. En vaikka tilaa siihen olisi ollut. Kukaan seurakunnassa tai työyhteisössä ei ole sanonut nytkään yhtäkään pahaa sanaa. On tullut todeksi se, ettei voimien loppuminen ole hengellistä heikkoutta, eikä lepääminen syntiä. Näin ei voisi olla kaikissa hengellisissä liikkeissä. Ärsyttävällä tavalla taaskin valtakunnallinen esimies vain ymmärsi, tuki ja kiitteli. Paljasti toki olevansa hieman puolueellinen, koska toivoo samalla, että hyvänä työntekijänä palaisin vielä takaisin. Ei antanut mitään syytä ärsyyntyä, loukkaantua tai pettyä. 

Toisaalta heikkous ja sen kestäminen houkuttaisi sulkemaan ovet ja vetäytymään pois. Toisaalta se lähentää. Moni on kiittänyt ääneen puhumisesta. Monella on riittänyt puhetta omasta rikkinäisyydestä, kun on ymmärtänyt pastorin oikeasti ymmärtävän siitä jotain. Ajatus siltojen polttamisesta tuntuu kaukaiselta, kun ei huomaa olevansa siltaa ylittämässä.

Tätä päivitystä kirjoittaessa ajatukset matkasivat lähes kymmenen vuoden päähän. Heikkoudesta puhuttiin silloinkin.

90# Hyvät ajat – heikot ihmiset?

Igitur qui desiderat pacem, praeparet bellum. Siksi sen, joka haluaa rauhaa, on valmistauduttava sotaan. Kutakuinkin näin kääntyy roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen sanat teoksesta Sotilaallisia asioita koskien – De re militari. Tämä neljänneltä vuosisadalta kulkeutunut viisaus yrittänee kertoa, että se joka on jollakin tavalla valmistautunut koitokseen, on todennäköisemmin näkevä koitoksen lopun. Vanha roomalainen perinne oli toki ollut ylipäätään rauhan saavuttaminen lyömällä vihollisensa. Siinäkin tietty valmistautuminen varmasti auttoi. 

Miksi tätä mietin? Luin kevään kuluessa kahden väitöskirjatutkijan, Tuomas Jussilan ja Lari Rantasen kirjan Nälkävuodet. Kahden tieteentekijän tarkkuudella kirjassa selvitettiin tuon viimeisimmän suomalaisia koitelleen nälkäkatastrofin syitä ja seurauksia. Kirjan sivuilla ei annettu tilaa koskettaville yksilökuvauksille vaan asiaa tutkittiin tiukasti tilastojen ja aikalaisuutisoinnin kautta. Muistin kyllä tuon vuosien 1867-1868 tapauksen hämärästi koulusta ja ehkä wikipedian artikkelista. Kirjassa avattiin asiaa paljon yksinkertaista tietoani enemmän. Tutkijat avasivat hyvin, miten nälänhätä ei ollut vain yksittäisestä luonnonilmiöstä johtuva koettelemus. Taustalla olivat sään lisäksi myös esimerkiksi pitkään jatkunut väestönkasvu, viljelytapojen ja elinkeinorakenteen muutos ja rahapolitiikasta johtunut kankea reagointi kriisin hoitoon. ILisäksi hankalat sääolot olivat piinanneet viljelijöitä jo ennen noita kuuluisia vuosia ja huomattavassa osassa Suomea käytettiin jo normaaliaikanakin erilaisia hätäruokia ravinnon lisänä. 

Kirjastot ovat auki. Suosittelen!

Ei ollut sattumaa, että luin epidemian aikana nälänhädästä. Kirkon kielessä moniin vanhoihin käsikirjarukouksiin sisältyy perustylsää kaupunkielämää viettävän mielestä menneen maailman kaiuista kumpuavia sanapareja. Saatetaan pyytää varjelusta vaikkapa tulipalosta ja vedenvaarasta, sodasta ja veritöistä, riidoista ja laittomuuksista. Kaikki asioita, jotka tuntuvat kovin kaukaisilta. Ainakin siihen saakka, kunnes osuvat kohdalle. Tänä keväänä moni Lapissa olisi saattanut kuullessaan suhtautua hyvinkin vakavasti ajatukseen veden vaarasta. Tällaisiahan vaarat ovat. Niitä ei liikoja ajatella ennen kuin ne jotenkin aktualisoituvat omassa arjessa. Yhtenä sanaparina näissä rukouksissa pyydetään aina varjelusta nälänhädästä ja kulkutaudeista. Jos toinen ei ollut menneen maailman asia, voiko toinenkaan olla? Edes täällä hyvinvoivassa lännessä? Kolmannessa maailmassa tätä ei tarvitsisi edes kysellä.

Sekä vanhojen että uusien vielä huonosti sovitettujen kenkien puolesta olen erikoistunut poikkeustiloihin. Vaikka seurakunnassa kuin myös hoitoalalla on myös normaaleja ja rauhallisia tilanteita, olen joutunut aina joskus olemaan se, joka tulee paikalle, kun kaikki ei olekaan mennyt halutulla tai ennakoidulla tavalla. Hoitoalalla näiden tilanteiden määrä tuskin vähenee. Se mikä on ammattilaiselle arkea, on usein toisen kriisiä.

Tämänkin vuoksi haluaisin ajatella, että yleensä kaikki sujuu paremmin, jos sitä on yrittänyt ajatella etukäteen. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa opiskeluissa vastaantulevan käytännön harjoitteen mielikuvaharjoittelua etukäteen tai se voi olla suunnitelma oman kuoleman varalta. Tai jotakin tältä väliltä. Joskus kuulin sanottavan, että hyvät ajat saavat aikaan heikkoja ihmisiä. Tai ehkä kansoja. Sanonta oli englanniksi. Sen sijaan vaikeat ajat kasvattavat vanhoja kansoja ja myös ihmisiä. 

En väitä, että meillä Suomessakaan kaikilla olisi asiat hyvin. Kuitenkin meillä eletään poikkeuksellisen vakaassa ja toimivassa yhteiskuntajärjestyksessä. Vaikka aina kaikki ei toimi kuten unelma, on yhteiskuntamme rakennettu hyvin laajasti palvelemaan asukkaittensa tasavertaisuutta. Meillä myös voi lähtökohtaisesti luottaa kanssaihmisiin ja sitä myötä myös yhteiskunnallisiin toimijoihin. Huomattavassa osassa maailmaa tällaista tilannetta, luottamusta ja vakautta ei ole. Lieneekö taustalla vapaiden talonpoikien perinne, luterilaisen uskonpuhdistuksen aarteet vai mikä. Kirjavinkkejä kommentteihin!

Mutta kun kaikki on hyvin, unohdammeko ajatella paitsi niitä, joilla näin ei ole, myös sitä ettei näin välttämättä aina ole. Vaikeat ajat tuskin itsessään tekevät kenestäkään vanhaa. Vaikeudet myös murentavat. Niin ne tekevät sekä yksittäisille ihmisille että joskus myöskin kansakunnille. Tuskin kovin moni iloitsee tällä hetkellä vaikeista ajoista vaikkapa Venezuelassa tai Syyriassa. Vaikeat ajat ja asiat antavat kuitenkin vertailukohtaa. Ainakin jos niistä selvitään. Ehkä tämä toistaiseksi helpottamaan päin oleva Korona-aika voisi olla opettamassa meitä. Voisimmeko oppia katsomaan yhdessä: tästä selvittiin. Tällainen kokemus ja muisto voi auttaa seuraavan kerran, kun yhteiskunta tai oma elämä ajautuu kriisiin. Voisiko tällainen aika rohkaista myös ajattelemaan mahdollisia tulevia elämän kriisejä etukäteen? Luulen, että monet toimijat yritysmaailmassa, sairaanhoidossa ja valtionhallinnossa arvioivat uudella tavalla tarvittavien tuotteiden ja resurssien saatavuutta, tuotantovarmuutta ja varastointia. Vuosi sitten tällaiset niin sanotun huolto- ja kriisivarmuuden asiat eivät kiinnostaneet monia. Mikä voisi olla itse kunkin meistä kriisivarmuus?

Tarkoituksenani ei ole esittää mitään selkeä listaa elämän varautumisesta. Listaan muutaman periaatteen ja annan niille pari esimerkkiä. Tärkeintä lienee, että jokainen arvioisi omaa elämäänsä koska tuntee sen parhaiten.

– Taloudellinen kantokyky?Jos joku elää jatkuvasti yli varojensa ja jättää joka kuukauden lopussa jälkeensä vain isomman miinuksen, ei hän ole kovin valmis oman talouden kriisiin. Tämä epidemia-aika lienee opettanut, miten nopeasti lomautukset tai jopa irtisanomiset voivat tulla monille aloille. Monen yrittäjän tulovirta on katkennut. Taloudellisia puskureita tarvitaan. Tällaisen puskurin synnyttäminen ei ole lopulta kiinni tuloista. Se on kiinni menoista. Mitkä ovat niitä asioita, joissa voisit pitkällä aikavälillä säästää niin että saisit taloutta tasapainoon? Onko jotakin keinoja koulutuksen tai muun keinon kautta päästä kiinni parempaan tai varmempaan tulonlähteeseen. Jos elät laillani tukien varassa, on tulojen ja menojen hallinta erityisen tärkeää. Netti on täynnä vinkkejä tähän. Jos et tiedä mihin rahasi menevät, tee rehellinen budjettipohja kaikista menoistasi ja tutki sitä kriittisesti. Aloita vähästä.

– Huolla ympäriltäsi mitä voit. Milloin autosi on huollettu? Onko polkupyöräsi kunnossa? Oletko tehnyt pyykki- ja tiskikoneelle suositeltuja ylläpitotoimia? Onko suihkukaivo puhdistettu tai kodin rännit puhtaat? Pitämällä huolta ympärilläsi olevasta omaisuudesta vältyt yllättäviltä ja mahdollisesti hyvin kalliilta onnettomuuksilta. Erilainen ylläpito maksaa vaivaa ja joskus rahaakin. Silloin kuitenkin voit itse ennakoida milloin ja jopa paljonko. Jos et osaa, etsi apua netistä ja ystäviltä. Lainaa välineitä ja turvaa tarvittaessa ammattilaiseen. Kuitenkin hyvin monet tärkeät toimet on helppo hoitaa itse. Vaikkapa tuo mainittu suihkukaivon säännöllinen puhdistus voi pelastaa koko kodin vesivahingolta. Tähän osastoon voisi kuulua myös oma terveys tai edes hampaat.

– Valmis yllätyksiin? Juuri nyt ulkona riehuvat kesäiset myrskytuulet. Mitä tekisit, jos sähkösi katkeaisivat nyt? Mitä jos aamulla paikallinen vesilaitos ilmoittaa juomaveden saastuneen? Mitä jos lapset tai lemmikit laittavat hellan päälle ja silikoninen muffinssivuoka syttyy tuleen? (Näin kävi meillä pari kesää sitten.) Mitä jos heräät yöllä vatsatautiin? Onko sinulla riittävät taidot, välineet tai ihan konkreettiset eväät tämänkaltaisiin tilanteisiin? Kenet voit pyytää apuun?

– Virkisty. Kukaan ei voi välttyä kaikelta negatiiviselta. Siksi mielessämmekin usein kulkee negatiivisia ajatuksia. Sitä ei voi estää. Eikä pidäkään. Se mitä voi tehdä, on välttää pahoihin ajatuksiin jumittuminen ja niiden ruokkiminen. Parasta on, jos löytää tavan käsitellä kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan ja niin antaa niiden lipua pois mielestään. Joskus tähän tarvitaan raskaamman sarjan apua mutta arjessa voi tehdä ennaltaehkäiseviä toimia kuin myös ensiaputoimia. Mistä pidät ja missä rentoudut? Millaiset toiminnot tuottavat pitkän aikavälin tyydytystä elämässäsi? Joku urheilee ja toinen taiteilee. Yksi pakenee luontoon ja toinen verstaaseen. Joku opiskelee ja osa kotoilee. Tärkeintä on löytää asioita, jotka todella sopivat itselleen. Kyse ei ole muottiin tunkeutumisesta vaan itsensä kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta. Näin on mahdollista löytää omia selviämiskeinojaan ja kasvattaa henkistä kestokykyään. Ja liikuntaan turvaavat tunnustavat vanhan sanonnan sanoin terve sielu terveessä ruumiissa.

– Verkostoidu. Vaikka osa meistä nauttiikin yksin olemisesta, on muista ihmisistä iloa ja hyötyä. On sanottu, ettei ihmisen olo hyvä olla yksinään. Se on totta. Toiset ihmiset laittavat useimpien meidän kohdallamme itsekkäitä pyrkimyksiä sopivalla tavalla aisoihin ja opettavat meitä elämään enemmän muita varten. Toiset ihmiset opettavat meitä sopimaan asioita ja tekemään kompromisseja. Toiset ihmiset muodostavat myös tukiverkkoja, oppimisympäristöjä, voimaryhmiä ja melkein mitä tahansa. Panosta olemassa oleviin ihmissuhteisiisi, hakeudu turvallisiin ihmisyhteisöihin ja harrastuspiireihin. Arvioi, mitkä ihmissuhteet kuluttavat ja mitkä auttavat jaksamaan. Vältä tuhoisaa seuraa. Pyydä apua ja anna myös vuorostasi. Vietä aikaa myös oman kuplasi ulkopuolella ja opettele kuuntelemaan kaikenlaisia ihmisiä. Silloin opit paljon myös itsestäsi.

– Minkä varassa seisot ja kaadut?Jos olet lukenut tämän päivityksen ulkopuolelta, luulen sinun huomanneen kirjoittajan tunnustavan kristillistä uskoa. Siis muutenkin kuin vanhojen töiden puolesta. Silloin onnen ja onnettomuuden takana ja takaajana seisoo lopulta joku toinen. Siksi en voi enkä osaa suositella mitään muuta maailmankatsomusta turvaksi elämään ja kuolemaan. Kuitenkin voin aavistaa, että jokainen joka ammentaa merkitystä oman napansa ulkopuolelta mistä syystä tahansa, voi seistä vakaammin vaikeiden aikojen keskellä kuin se joka on yksin itsensä varassa ja itseään varten. Voisivatko menneen maailman tuulista tulleet uhat herättää kyselemään apua sieltä mitä myös pidettiin menneisyyden tuulina?

Voisimmeko näillä ja muilla ajatuksilla olla vähän vahvempina nyt ja tulevaisuuden edessä? Ja mielellään niin ettemme kävelisi niiden ohitse jotka ovat heikoilla.

89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

87# Ahdistus kesälaitumilla

Hei Jani-Matti!

Kliinisen hoitotyön lääkelaskukoe on oikein. 

Näillä sanoilla julistettiin kesäloma itselleni alkaneeksi. Kevätlukukausi päättyi melkein harjoitteluun toukokuun puoliväliin mennessä. Sitä seurasi vielä yksi uuvuttavan raskas koulupäivä etänä. Melkein viisi tuntia kuulokkeilla. Viimeinen koulupäivä sisälsi palautteen jakamista harjoittelusta ja parista kevään opintojaksosta. Lisäksi pääsimme kuulemaan vielä tutor-opettajan ajatuksia ja kysymyksiä kuluneesta keväästä. Raskaan päivän aloituksena tehtiin kokeita.

Jaossa noissa kokeissa oli kliinisen hoitotyön kymmenen opintopistettä. Ison jakson iso koe. Etänä aikaa 90 minuuttia ja koealueena kaikki luentomateriaalit ja aiheen mukainen kirja. Lopulta aika vaatimaton alue pistemäärään nähden. Etäkokeesta johtuen kaikki materiaali saatiin tietenkin pitää apuna koetta tehdessä. Tosin opettaja oli pyrkinyt tämän huomioimaan koetta tehdessään. Varoitti etukäteen, ettei kokeessa pärjää etukäteen lukematta. Väitti, ettei kysymyksiin ehdi vastata, jos joutuu etsimään tietoa materiaaleista ja lisäksi lupaili soveltavaa tehtävää. Toki koealueen asiat olivat monelta osin harjoittelussa koettuja tai nähtyjä. Tuskin kovin moni osasi hermoilla. Ainakaan tätä ensimmäistä osaa.

Tuttuun tapaan koe oli kuitenkin jaettu kahteen osaan. Toinen osa oli laskennan osuus. Kolme laskua ja 30 minuuttia. Eivät laskut olleet erityisen vaikeita, mutta kyllä ne nostavat tietyn jännityksen esiin. Tiputusnopeuksissa jouduin ainakin itse varmuuden vuoksi laskemaan kaiken kahdesti ja toisaalla mietin, pitäisikö vastausta supistaa vai ei. Kaikki tai ei mitään periaate tekee hommasta jännittävän ja tämän osuuden tuloksia jäin odottamaan. Teoriakokeen suhteen en odota mitään yllätyksiä. Mutta laskenta olisi ollut ikävä uusia kesäkuussa.

Opettajan viesti vapautti epävarmuuksista. Kevätkausi on ohi! Juhlistin tätä käymällä koulussa palauttamassa vielä paperiset versiot harjoittelun dokumenteista. Yhä autio koulu ei varsinaisesti kohottanut kesämielelle. Viimeisen koulupäivän etäisyys ei mahdollistanut luokan viimeistä tapaamista ennen taukoa. Päätimme vuoden urakan yhtä koruttomasti kuin monet muutkin tämän kevään puurtajat. Kunhan kevään viimeiset pisteet kulkevat koneistojen lävitse, tulee oman puurtamiseni saldoksi 65 pistettä.

Lapsena koulu loppui aina todistuksen hakemiseen ja jäätelöön. Loput lauantaista kului jonkinlaisessa onnellisessa hämmingissä, kun ei ymmärtänyt alkanutta vapauden aikaa. Nyt edessä on loma elokuun loppuun asti. Silti hämmingin sijaan mieleen leijuu alakulo. 

Pyynnöstä lähetin harjoittelupaikkaan omat tietoni. Kuitenkin juuri ennen harjoittelun loppua tuli tieto ulkopuolisten sijaisten ottamisen kiellosta ja sairaanhoitopiirin yt-neuvotteluista. Eivät ole Korona-miljoonat vielä löytäneet hoitoalan tarpeita. Tässä tilanteessa en odota yhteydenottoa kesätöiden merkeissä. Pari päivää punnitsin mahdollisuutta lähettää vielä hakemuksia muihin paikkoihin. Vääjäämättä lähestyvä taskunpohja motivoi moista miettimään. Lopulta päädyin jättää tämän tekemättä. Ajatus täysin vieraaseen paikkaan menemisestä kesäloman kustannuksella ei innostanut tarpeeksi. Tähän kesään on varattu paljon toiveita ja odotuksia. Siksi siihen on varattu myös taskunpohjalta. Nyt se ei tee edes tiukkaa koska Korona poisti keväältä ja kesältä kaikki suuret matkustamisen mahdollisuudet. Vaikka työttömän kesän hintalappu hirvittää, ei sekään ollut lopulta alakulon syy. 

Osittain se kumpusi syyllisyydestä. Onko ihmisellä oikeus olla kolme kuukautta tekemättä mitään? Koulusta kyllä on ilmoitettu, että kesällä joudumme aloittamaan kiireisen syksyn opintoja verkossa. Samoin kuumimpaan lomakauteen tuurailen jonkin verran sijaistani. Kuitenkin muita ihmisiä, yhteiskuntaa saatikka sen verokertymää hyödyttäviä toimia on vähän. Omille uutterille vanhemmille jopa hävetti tunnustaa, että kesä eletään säästöillä. Toisaalta tuntuu turhalta. Toisaalta itsekkäältä. 

Mutta ei alakulo ehkä tuostakaan tule. Tätähän on odotettu ja toivottu. Nyt on aikaa olla. Tuo oleminen ei ole turhaa, eikä se varmastikaan tule jättämään aikaa pelkälle itsekkyydelle. Ehkä nyt eletään monien lyhyiden viikonloppujen takaisinmaksua ja väliin jääneiden vapaiden palautuksia. Kenties on aika yrittää korvata monia henkisiä poissaoloja ja suodattamattomana työhuoneesta keittiöön siirtyneitä tunnetiloja. Ehkä on aika olla. 

Toki tähän aikaan on listattu paljon tekemistäkin. Listalla on monen päivän projekteja ja yhden aamupäivän hommia. Jännitettäväksi jää esimerkiksi, miten tapetointi onnistuu, mitä pihakivetyksen alta löytyy, miten varaston siivous lopulta onnistuu ilman dynamiittia ja onko kellarissa muutakin kuin hämähäkin seittiä. Ja paljon muuta. Mikäli uusia rajoituksia Koronan suhteen ei tule, on tarkoitus myös lomailla varovasti, ottaa ilo irti kotikaupungin palveluista, ulkoilla, leikkiä, urheilla ja … olla vain. Laatuaika on paljon aikaa. Ehkä tämä kesä jää lasten mieleen erityisellä tavalla. Laatuaikaa, jota ei varmaan koskaan toisten tule. Yllättäen hintalappu tuntuu euroissa laskettuna jopa vaatimattomalta. 

Tähän laatuaikaan liittyy aivan erityinen aikamääre. Olen jäljittänyt alakulon lähteen juuri siihen. Ennen kesälomia. Näin sovimme alkuvuodesta esimiehen kanssa tulevaisuuden tarkastelun aikataulusta. Muutaman viikon sisällä pitäisi osata sanoa jotakin siitä miltä tuntuu ja miltä luulen tuntuvan, kun vuosi loppuu. Tuntuu – hyvin haastavalta yrittää ennustaa seitsemän kuukauden päähän. Olenko levännyt? Kyllä. Olenko virkistynyt? Olen. Olenko saanut niin paljon etäisyyttä, että olen voinut arvioida itseäni ja tapaani tehdä töitä? Ehkä? Olenko vakuuttunut siitä, että sisäinen seinä ei odottaisi töihin palaajaa pian ensi vuonna? …? Tulee mieleen tilanne, jossa korkealla paikalla alkaa miettimään korkeanpaikan kammoa. Kun sitä tarpeeksi pitkään miettii, alkaa korkeus kauhistuttaa. Kun miettii jaksamista ja sen riittämistä, on helppo löytää monta sudenkuoppaa ja muuta ansaa langettavaksi.

Aloitin pari päivää sitten yhden näistä kesän monipäiväisistä töistä. Aloin valmistella tapetointia. Verrattain helposti irtoavan vanhan tapetin alta paljastui myös tasoitetapetti. Osittain se repeili tapetin mukana mutta suurimmaksi osaksi ei. Kuitenkin se pitää nyt repaleisena poistaa kokonaan uuden tieltä. Mokoma on tiukassa. Erilaisilla aineilla ja välineillä sitä on nirhitty suurin osa kaikesta työhön jo käytetystä ajasta. Välillä työtä tehdään neliösentti tai vähemmänkin kerrallaan. Siinä nitkuttaessa ajatusta ei paljoa tarvitse. Koska koko aikaa ei jaksa kuunnella mitään, saa mieli vaellella paljon vapaana. Aina välillä se palautuu juuri tuohon tulevaan puhelinpalaveriin. Tuosta huoneesta on tulossa kovaa vauhtia huokausten huone. Ehkä sieltä löytyy seinäpinnan lisäksi myös viisaus.

Huokausten huone.
Lappu päivittämättä! Kevätkauden päätöskahvit piti juoda kotona. Säästyi taskunpohjalta sekin.
Näillä ohjeilla ei neljänkymmenen hengen luokka voi kokoontua kevään viimeisiin iloitteluihin. Syksyllä nähdään! Toivottavasti!