134# Odottamisen vaikea ihanuus

Odota. Odota! Huutomerkillä tai ilman. Kyseessä on joka tapauksessa yleinen pyyntö ja komento. Muutaman kerran suuni on meinannut nousta hymyyn, kun olen pyytänyt tänäkin vuonna asiakkaita olemaan hetken puhumatta verenpaineen mittaamista varten. Silminnähden on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, että pääsee jatkamaan vuolaana virtaamaan pyrkivää juttua. Aina välillä mittauksia joudutaan ottamaan uusiksi. Asiaa on niin paljon ja aikaa on niin vähän. 

Odota. Se on myös kovin usein käytetty sana kotona. Pieni haluaa leipää, margariinia leivälle, juustoa leivälle, juustoa leivän vieraan, maitoa lasiin, lisää maitoa lasiin sillä välin, kun isä pyyhkii itse kaadettua lattialta ja niin edelleen. Myös pienillä odottaminen on selvästi vaikeaa. Saatikka vähän isommilla kun puhelin tai pelikonsoli kutsuisi.

Me aikuisethan sen sijaan olemme odottamisen mestareita. Kun puhelin piippaa, on helppo pitää kätensä siitä erossa. Kun mieleen tulee tylsyys, on yksinkertaista olla pakenematta sitä luurin tai netin ääreen. Kun verkkokaupassa on tarjous, on pieni vaiva jättää Creditiä käyttämättä. Vai onko? Odottaminen on yllättävän vaikeaa.

Reilu viikko sitten taukotilassa puhuttiin laskiaispullista. Kuulemma Fazerin olivat parempia kuin paikallisen leipomon toimittamat. Sitten hetki keskusteltiin mantelimassan ja hillon keskinäisestä paremmuudesta. Illemmalla oli mahdotonta olla huomaamatta pullien rivejä kaupan hyllyllä. Yllättäen alkoi tehdä mieli. En kuitenkaan ostanut.

Mietin miksi. Yleensä, jos kaupassa alkaa tehdä mieli, ostan. Ainakin jos mieli on saanut kasvattaa tahtoaan pitkin päivää. Kätevintä on ostaa jotakin pientä tai ainakin kohtuullisen kokoista. Helpointa nimittäin on herkutella kotimatkalla. Silloin pienet eivät kotona ala syyttämään epäreiluudesta ja oman osuutensa puutteesta. He kun joutuvat usein odottamaan viikonloppuun. 

Kyllä pullankin olisi voinut nautiskella auton hämäryydessä. Jopa kaksi. Kuitenkin laskiaispullan syöminen ennen laskiaista tuntui jotenkin väärältä. Tajusin olevani sesonki-ihminen. Yksi joulunkin parhaita puolia on tehdä, kokea ja syödä sellaista, mikä on ollut poissa koko vuoden. Meillä kuusi ilmestyy olohuoneeseen paria päivää ennen aattoa. Samalla loihditaan koristeet kaikkialle. Piparit ja tortut loihditaan aatoksi tai aattona. Joulupöydässä on sellaisia mitä on tarjolla pitkin vuotta mutta mitä ei kauppakärryyn sesongin ulkopuolella eksy. Tämänkin vuoden tammikuussa katselin kaihoisasti erästä joulumme juustoista kauppareissulla. Mietin jo, miten hyvältä se taas joulukuussa tuleekaan maistumaan. Kun vain jaksaisi odottaa.

Yllättäen niitä Fazereita ei enää ollut jäljellä. Maistuivat nämäkin.

Nyt laskiaispullat on syöty. Ne katosivat nopeasti kun hämärtyvässä sunnuntai-illassa niiden seuraksi keitettiin kaakaota. Pienet olivat pari päivää odottaneet innokkaasti. Olivat nähneet paketit jääkaapissa. Pienintä piti jo välillä opastaa palauttamaan pakkaukset takaisin. Ei ollut aivan ymmärtänyt milloin syödään. Odota, oli senkin keskustelun viesti. Se oli vaikeaa. Mutta ehkä oppi jotakin odottamisesta ja sen jälkeen koittavasta palkinnosta. Ainakin sai kyllikseen, kun joutui kaiken saatuaan valittamaan jo huonoa oloa. Sitä tuskin muistaa, kun taas hieman kasvaneen vatsalaukun kanssa ensi vuonna odottaa pullaansa. Siis sitä laskiaissellaista. Ja onhan välissä pääsiäinen, vappu, juhannus ja mitä niitä nyt onkaan. Monia juhlia, joihin liittyvät sesonkin omat herkut.

Joskus kuulin, että lapsen täytyy oppia odottamaan kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jossakin siinä vaiheessa on kypsyttävä taju siitä, ettei hän voi olla aina ensimmäinen. Samalla kyky hahmottaa hetken päässä olevaa palkintoa tai täyttymystä kehittyy. Jossakin vaiheessa mieli huomaa, että liukumäkeen pääsee, vaikka tie kulkisikin jonon kautta. Tietenkin mitä isompi asia, sitä hankalampi odottaa tulevaa palkintoa. Se joka ei opi odottamaan ennen kuin sitä häneltä sosiaalisesti muut odottavat, joutuu huonoon asemaan. Etuilijaa ymmärtävät sorsia jo hyvin pienetkin leikkitoverit. Kovin moni ei tykkää siitä joka ottaa lelut kädestä tai puhuu jatkuvasti päälle. Se joka oppii jotenkin odottamaan, ei sulje itseään pois toisten ystävyydestä. Ei ainakaan niin helposti

Nyt laskiaispullien jälkeen kristikunnassa on alkanut paaston aika. Se on tietynlainen odottamisen harjoitus. Odotamme pääsiäistä ja samalla tämän ajan jälkeen koittavaa ylösnousemusta. Käytännössä mielet kääntyvät odottavaan juhlamessuun ja sen jälkeiseen pitopöytään. Sitä odotetaan opettelemalla odottamista. Kieltäytyminen, itsensä hillintä ja edessä olevan palkinnon katseleminen näkyy erilaisista asioista ja syömisistä luopumisena. Pyrkimyksenä on maistaa elämää, joka vaikuttaa ulkoisen tarkkailijan mielestä jopa tylsältä ja mauttomalta. Siinä opetellaan sanomaan itselle: odota, kun jokin mukava houkuttaa. Niin voi oppia sanomaan odota tai jopa ei, silloin kun huokuttelu ei ole mukavaa vaan ainoastaan siltä näyttävää. Opetellaan odottamaan sitä palkintoa, joka on lyhytikäistä nautintoa parempi.

Oppisinpa tänä vuonna samalla edes vähän myös sitä odottamista, joka näkyisi kärsivällisyytenä perheen kanssa eläessä, omia ja toisten virheitä katsellessa ja asioiden mennessä eri tavoin pieleen. Sitä osaamista saattaa joutua odottamaan.

133# Mikä siellä kotihoidossa mättää!

Yle julkaisi viime viikolla uutisen kotihoidon huonosta tilasta

Olivatko syynä huonot työntekijät vai liian kova kiire? Näihin asioihin keskustelu yleensä pelkistyy, kun kysellään hoitoalalla ilmenneiden ongelmien syitä. Huonoista työntekijöistä puhuvat asiakkaat ja heidän omaisensa. Kiireestä puhuvat työntekijät. 

Nämä kaksi tietenkin liittyvät toisiinsa. Kiire lisää sitä, minkä vuoksi työntekijät koetaan huonoiksi. Aikaa hyvin tehdylle työlle on vähemmän. Kiire myös lisää henkilöstön vaihtuvuutta, koska moni hakeutuu eri tehtäviin tai eri alalle turhauduttuaan arjen realiteetteihin. Uusien työntekijöiden perehdyttäminen ja perehtyminen vie aikaa ja kokemuksen kerryttäminen vielä lisää. Tämä on todellinen ongelma monessa paikkaa ja valitettavasti itseään ruokkiva ilmiö. Suuri vaihtuvuus lisää muiden työntekijöiden kuormitusta ja lisää vaihtuvuutta. Esimiestyöllä ja työyhteisöllä voidaan jonkin verran asiaan vaikuttaa. Mutta kyse on myös resursseista.

Harjoittelun kokemuksin mietin epämääräisen kiireen lisäksi kolme asiaa, jotka mahdollisesti painavat kotihoidossa. Ainakin niillä mahdollisuuksia aiheuttaa haasteita.

Palveluiden hajaantuminen

Olisi suurenmoista, jos kotihoidon asiakkaana oleva henkilö voisi hankkia kaikki palvelunsa samasta yksiköstä. Se majailisi sellaisessa pienessä toimistossa, jossa kaikki tuntisivat toisensa ja tieto kulkisi. Olisi lähihoitajat ja sairaanhoitaja. He olisivat aina samat, eikä asiakkaan ovelle koskaan tulisi uusia tai vieraita kasvoja. Tiimiin kuuluisi myös kodinhoitaja, joka kävisi siivoamassa, auttamassa ulkoiluissa ja keksisi vähän virikettä kodin sisällä. Toimiston kalustoon kuuluisi myös yleismies Jantunen. Hän menisi paikalle lumitöihin, haravoimaan tai tekemään pientä remonttia. Toimiston keskellä olisi myös lääkäri, fysioterapeutti, haavanhoitaja, diabeteshoitaja ja muistihoitaja. Nämä kaikki pysyisivät aina samassa tehtävässä ja työpaikassa. Ainakin niin pitkään kuin asiakas heitä tarvitsee. Kaikki puhuisivat iloisesti keskenään. Koskaan ei jäisi välittymättä kokonaiskuva kotihoidon arvokkaan asiakkaan tilanteesta ja tarpeesta. 

Tosielämässä lähihoitajat ja sairaanhoitaja kyllä löytyvät toimistolta. Hyvässä tilanteessa yksikkö käyttää tiimijakoa niin että samat ihmiset pyrkivät käymään samojen ihmisten luona. Lääkäri on etänä, usein toisella paikkakunnalla. Muut erityisalojen osaajat pitävät majaansa jossakin terveyskeskuksen ja sairaalan kaltaisessa paikassa. Asiakkaan luona voi käydä yksityinen kotiapu ja sen lisäksi kunnan aputyömies ja erillinen lumenluontipalvelu. Ruuan voi toimittaa vielä yksi toimija lisää. Kukaan ei tiedä mistä edellinen kävijä on asiakkaan kanssa puhunut. Tästä välittyy varmasti tehoton ja tietoa hukkaava vaikutelma niin asiakkaalle kuin omaisillekin. Eikä se varsinaisesti lisää tiedon liikkumista ammattilaiselta toisellekaan.

Palvelutarpeen jatkuvat muutokset

Kotihoidon asiakkaat ovat jatkuvasti huonompikuntoisia. Kotona halutaan olla sekä oman että omaisten päätöksen kannattelemina. Pitkään siitä tulee myös rahallisia säästöjä. Kotihoito ei tarjoa kaikille samankokoista pakettia. Kotihoidon asiakkaaksi voi ylipäätään tulla vasta täyttäessään tietyt kriteerit. Sen jälkeen hoidon tarve arvioidaan ja päätetään samojen kriteerien perusteella. Niitä pyritään pitämään riittävinä. Kuitenkaan vahinko ei tule kellokaulassa eivätkö palvelut aina pysy perässä. 

Mitä paremmassa kunnossa asiakas on, sitä harvemmin hänen luonaan käydään. Joillakin ainoa palvelu saattaa olla esimerkiksi sairaanhoitajan käynti kerran neljässä viikossa. Jos on pärjäävä luonne, yksin tai jo aavistuksen muistamaton, voi neljässä viikossa kunto huonontua ilman että kukaan saa tietää siitä. Ärhäkkä infektio voi kaiken muun lisäksi vaikuttaa hyvässä hoidossa olevaan muistisairauteen yllättävän voimakkaasti. Joskus kynnys tarttua puhelimeen on korkea. Myös palveluiden hajaantuessa eri paikkoihin, voi välillä olla vaikea pysyä mukana siinä, mitä kaikkea oikeastaan voisi kotiin saada ja mistä.

Kotihoidon asiakkaiden ja omaisten tulisi yhdessä hoitajien kanssa pyrkiä ennakoimaan tulevaisuutta mahdollisimman hyvin. Yleensä palvelutalopaikkoihin on pitkät jonot. Paikkaa kannattaa alkaa hakemaan mieluummin ajoissa. Hoitajat osaavat kertoa, millaisilla kriteereillä paikan voi saada. Myös apuvälineiden ja turvaleitteiden kanssa kannattaa olla etukenossa liikkeellä. Liian moni ikäihminen on joutunut viettämään yönsä lattialla, koska ei ollut koskaan ennen kaatunut. 

Särkymävaran vähyys

Kotihoidossa asiakkaiden palveluntarve elää. Samoin tekee asiakasmäärä. Kuitenkin henkilöstön määrä pysyy yleensä varsin vakiona. Uusi haava diabeetikon jalassa, leikkauksesta kotiutuva asiakas, peräkkäisinä päivinä tulevat ilmoitukset lääkeannostelijaan jääneistä lääkkeistä tai omaisen ilmoitus ettei jaksa enää huolehtia puolisonsa peseytymisestä. Nämä kaikki lisäävät kotihoidon tiimin kalenteriin useita käyntikertoja viikkoon tai jopa päivään. Välillä käyntimääriä ja käyntien kestoja tietenkin voidaan myös vähentää palveluntarpeen pienentyessä. Välillä niinkin käy. Haavat paranevat, leikkauksen rajoittama kunto kohenee, lääkkeet osataan, muistetaan tai tahdotaan taas ottaa ja puoliso ilmoittaa saaneensa jonkun muun omaisen avukseen. Tai sitten uusi asiakas on vain paremmassa kunnossa kuin listoilta poistunut entinen asiakas. 

Kun liikkuvaan työn määrään lisätään vaihteleva määrä tekijöitä, on sotku mahdollisesti kova. Ei ole tavatonta, että kotihoidossa jäädään välillä kotiin. Sairaslomia tulee kaikkialla mutta hoitoalalle ei ole jäänyt montaa suojatyöpaikkaa, josta voisi olla pois kuin tyhjää vain. Poissaolijaa kaivataan nopeasti ja sijaiset ovat kuulemma tiukassa. Aamulla ei voida päättää kenen annetaan jäädä puurotta tai kenelle ei ehditä viedä lääkkeitä. Jotain voidaan toki järjestellä ja sairaanhoitaja voi parhaimmillaan jopa siirtää jotain seuraavaan päivään. Kuitenkin usein sama määrä töitä tehdään vain pienemmällä kokoonpanolla. Silloin toivotaan, ettei tule kovin montaa turvapuhelinhälytystä.

Tällainen apologia. Aiotko sinä kysellä kuntavaaliehdokkaaltasi terveydenhuollon asioista? Myös muusta kuin kotihoidosta saa esittää huolensa.

130# Vuosi Lasik-leikkauksen jälkeen

Tämä kirjoitus on jatko aikaisemmin julkaisemiini tuoreisiin pohdintoihin Lasik-leikkauksen jälkeen.  

Kummallisesti sitä kaikkeen tottuu. Näin ajattelin pari päivää sitten saunan lauteilla. Lapset olivat jo lähteneet. Jossakin kaukana joivat kylpytakkeihin kietoutuneina itse tehtyä limsaa. Raukean rentouden lävitse kuului iloisia kiljahduksia, kun pienet suut maistoivat ensimmäistä kertaa kivennäisveden ja mehutiivisteen yhdistelmää. Ilmeisesti meni ihan täydestä. Iloiset äänet kertoivat myös, ettei ollut mitään kiirettä kömmetä ylös lämpimiltä laudeliinoilta. Niillä tapaan hetken loikoilla saunotusurakan jälkeen. Palkinto kovasta työstä. Annoin katseen harhailla kattoon ja mietin. Mietin katossa näkyviä oksankoloja ja muita paneeleihin jääneitä elämän merkkejä. Ihmettelin, miten en ollut niitä muistanut montakaan kertaa vuoden aikana ihmetellä. 

Leikkauspäivän iltana olin vältellyt lasten toimet ja pesut. Käytin hyväkseni harvinaista kehotusta loikoilla yksin pimeässä. Siispä lepuutin rasitettuja silmiä oikein urakalla. Iltasuukkojen jälkeen oli aikaa ihmetellä. Päivän mittaan oli jo ehtinyt ihmetellä erilaisten silmätippojen käyttöä. Illalla täytyi ihmetellä silmäsuojien teippaamista kasvoihin. Ilmeisesti vaarana oli, että unissaan tulisi hierottua leikkausjäljen heikentämä silmän pinta rikki. (Pakko mainita, että olin ainakin puolen vuoden ajan hyvin herkillä tämän suhteen ja joskus aivan kauhistuin, kun huomasin joskus myöhemmin yöllä hinkkaavani silmää. Kuukausia leikkauksen jälkeen mitään vaaraa tuskin enää oli.) 

Kaiken valmiiksi saatuani kävin nukkumaan. Pitkän päivän jälkeen uni ei tullut. Elimistö oli virittynyt väsymyksen poistavalla tavalla. Vastoin odotuksia mitään kipuja tai muita ikäviä tuntemuksia ei alkanut kuulua. Oli kuitenkin erilainenkin valvottaja. Katto. Silmäsuojien teippauksien välistä vilahtelivat kattopaneeleiden välit, lautojen oksankolot ja muut elämän merkit. Oli jossakin valkoisen maalin epätasaisen kuivumisen jättämiä pisaroitakin. Tammikuisen yön pimeydessä kaikki oli paljasta ja selvää. Kattoa katsellessa muistijälki kolmenkymmenen vuoden takaa vyöryi tajuntaan. Samalla tavalla olin katsellut joskus puun yksityiskohtien tanssia vanhempieni kesämökillä. Silloin joskus ennen lukutaitoa ja r-kirjaimen lausumista. Unohdetusta oli tullut taas totta. Silmäsuojien taakse taisi peittyä joku kyyneleen tapainenkin.

Hyviä huomioita vuoden varrelta:

Vaikka aluksi silmät vettyivät valossa kovasti, näin muutaman tunnin päästä jo kirkkaasti ja vastoin kielto ajoin pari viimeistä kilometriä kotiin illan pimentyessä. Ei vain malttanut olla kokeilematta.  

Aluksi (ja odotetusti) näkö oli ensimmäisen kahden viikon aikana oikutteleva. Varsinkin aamuisin oli pientä utuisuutta ja vaikeutta tarkentaa. Ehkä se johtui silmien kuivuudesta. Kuivumista oli aluksi paljon. Tavakseni tuli seistä samassa kohtaa keittiötä ja katsella seinäkalenterista kuukauden nimeä. Aina päivän mittaa se ilmestyi näkyviin. Myöhemmin tämä utuisuus hävisi tyystin. 

Alussa vaivannut valon arkuus ja pimeällä näkyvät valon siristykset hävisivät jossakin välissä. En ole varma, milloin niin kävi mutta nyt vuosi leikkauksen jälkeen en huomaa ulkona mitään poikkeavaa valoissa. Samoin pimeällä autoilu ei ole tuntunut kesän jälkeen mitenkään erikoiselta. En ole varma onko kyse tottumuksesta vai jostakin silmiin liittyvästä prosessista. 

Aurinkolasien ei ole pakko maksaa enää satoja euroja!

Välttelyajan päätyttyä oli koittanut koronarajoituksien aika. Uimahalliin pääseminen kesti aika pitkään mutta odotus kannatti. Ihan viime vuosiin asti olen vihannut uimista. Ani harvoissa paikoissa olen lähtenyt koluamaan vieraiden mökkirantojen tai leirikeskusten veteen. Halleissa ja kylpylöissä selviää paremmin koska värien ja valojen kontrasti on usein hyvin ajateltu. Urheasti olen nyt aikuisena opetellut paitsi uimaan hyvin, myös viihtymään vedessä ja sen alla. Kaikki on nyt paljon parempaa ja helpompaa. Lapsiakin pystyy nykyään vahtimaan altaassa.

Näkökenttä on laajentunut. Tietenkään terävän näkemisen alue ei ole kasvanut. Kuitenkin näkemisen alueen laudoilla ei väijy lasien vääristämä maisema tai linssien loppumisestä kertova utu.

Viimeisimmän vuoden aikana moni on joutunut opettelemaan jonkinlaisen maskin käyttöä. Silmälasin käyttäjät ovat saattaneet painia huuruuntumisen kanssa. En minä. Täydellinen ajoitus.

Tuntuu turvalliselta kun kiipeillessä, kömpelöitä kehonpainoharjoituksen tapaisia yrittäessä, pallopeleissä tai hoitotyön tähän mennessä vähäisissä kontaktitilanteissa ei ole tarvinnut olla huolissaan silmälasien nenällä pysymisestä tai niiden mahdollisuudesta rikkoutua. 

En jäänyt riippuvaiseksi kostutustippoihin!

Erinomaista työtä, sanoi ulkopuolinen lääkäri päästessäni onnekkaasti hyvin laajoihin näön ja silmien toiminnan tutkimuksiin Kohortissani.

Huonoja huomioita:

Silmäpussit! Ja silmärypyt. Ikänäköä ei vielä ole mutta ikä näkyy kun ei ole millä sitä peittää.

Lumi- ja vesisade menevät kummallisella tavalla silmään ulkona. Ei ennen sellaista ongelmaa ollut. 

Ristiriitaiset havainnot:

Vuosikymmenien jälkeen tuntuu hassulta ajatella, miten uudet tuttavuudet eivät edes tiedä silmälaseja käyttäneestä itsestäni mitään. Jollakin tavalla ajattelen olevani jossakin väliaikaisessa tilassa ja lasit palaavat kyllä. ne istuvat yhä vahvasti tajunnassa, vaikka vuoden jälkeen niitä ei enää aamulla etsi vuoteen vierestä eikä yritä nostaa parempaan asentoon lukiessa. Hyvin todennäköistä on, että jossakin vaiheessa jonkinlaiset naurettavan heikkotehoiset lasit joudun hankkimaan. Nyt kuitenkin yritän muistaa nautiskella. 

Jos joku miettii, kannattaisiko leikkaukseen mennä, en osaa vastata. Jokaisella on oman elämänsä painottamia hyötyjä ja haittoja punnittavana ja kuten nykyisessä koulussani kerrotaan, liittyy leikkauksiin aina riskinsä. Itse olen kuitenkin äärettömän onnellinen.

Miltä näyttää mies silmäsairaalan edessä? Leikkauksesta alle kaksi tuntia.

128# Murse veitsen alla.

2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää. 

Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle. 

Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää. 

Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu. 

Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.

Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois. 

Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.

Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta. 

Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.

Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä. 

En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.

Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.

Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen. 

– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.

Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin. 

Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä. 

Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.

Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä. 

Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.

Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.

Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse. 

Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.

Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.

Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.

Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa. 

Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin. 

Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä. 

125# Varhainen joululahja

Posti toi kirjeen vielä näin joulun alla. Monien viimehetken alennuksia lupaavien lehtien ja joulukorttien seasta erottuivat valkean byrokraattikuoren sanat: Työllisyysrahasto. Taas oli jossakin urakoitu päätös tulevan vuoden rahanjaosta.

Jo kesällä puhuimme esimiehen kanssa alkavan vuoden selväksi. Ilman muuta luvattiin elokuuhun asti virkavapaata opintoja varten. Virallisesti pyyntö käsiteltiin marras-joulukuun vaihteessa. Sen jälkeen oli aika lähestyä Työllisyysrahastoa. Vaikka varoittelivat sivuillaan kovista käsittelyjonoista vuodenvaihteen lähestyessä, päätös ehti hyvin jouluksi. Tässä tietenkin auttoi se, että työnantaja oli käynyt jo oman anomukseni jättöpäivänä vahvistamassa asian omalta osaltaan. Työnantajan kun täytyy täyttää muutama lyhyt sivullinen lomakkeita, joilla varmistetaan kaiken olevan kuten hakija väittää.

Kuorta avatessa ei tietenkään tarvinnut enää jännittää. Sama viesti oli tullut jo viikkoa aiemmin asiointipalveluun ja ilmoitus siitä sähköpostiin. Tuota viestiä availlessa kyllä jännitti. Asian piti olla täysin selvä mutta hakemuksen jättämisen jälkeen nousi silti pieni pelko. Mitä jos jostakin syystä tukea ei tulisikaan? Tuhannen euron pudotus tuloissa ei olisi ollut hyvä joululahja. Tämän pelon syntyyn vaikutti sekin, että vuosi sitten muotoseikan vuoksi tuli ensi kielteinen päätös. Tosin uusintahakemuksella sekin ongelma hoitui. 

Mutta siinä ne olivat. Tammikuusta elokuuhun. Tutut numerot. Ei ole opiskelijan hyvinvointi kasvanut vuoden aikana. 1494 kuukaudessa. Siitä toki valtiovalta perii oman osuutensa ja käteen tulee joitakin satoja euroja vähemmän. Kirjoitin tästä menettelystä muuten aikaisemminkin, jos joku nyt kiinnostuu tästä mahdollisuudesta. Kesäkuun jälkeen kuukaudet onkin sitten käytetty ja täytyy alkaa keksiä jotakin muuta. Kuitenkin tieto kuuden kuukauden talouden turvaamisesta tuntui hyvältä. Joulu on saamisen aikaa.

Mutta onpa joulu myöskin antamista. 4. adventtisunnuntaina tein pitkästä aikaa papin töitä. Olin luvannut vähän keventää sijaiseni joulunaikaa. Lupasin tuon sunnuntain, jota itse olisin aina toivonut vapaaksi. Seurakuntatyö kun on vähän sellaista, ettei joulun ehdi pitää lomaa. Saa olla hyvin tyytyväinen siihen, jos onnistuu työnsä rytmittämään niin, että ehtii viettää kotona hieman joulua perheen kanssa. Siis ilman, että joutuu samalla salaa miettimään seuraavia tilaisuuksia. Yleensä joulua edeltävä ja seuraava sunnuntai ovat aina töitä, ennen aattoa kierretään kodeissa ja varsinaisina päivinä on useampia tilaisuuksia. Kiireen sijoittuminen riippuu vähän siitä, missä kohtaa viikkoa joulupäivä on. Joulun aikana ihmiset ovat kenties jopa tavallista kiitollisempia tehdystä työstä ja oma seurakunta on perinteisesti ojentanut jossakin vaiheessa pienen muistamisen. Kuitenkin kontrasti jouluna vuorotonta työtä tekevän ja muiden ihmisten välillä on poikkeuksellisen suuri. Jouluna tai uutenavuotena kun monet saavat viettää ainakin muutamia ylimääräisiä vapaita. Vuosien kertyessä itseäni joskus tökkii, ettei joulun aikoihin voinut usein pitää edes viikkovapaita. 

Nyt annoin sijaiselleni hieman paremman mahdollisuuden valmistautua jouluun ja toivottavasti myös viettää joulua kotona. Toki juuri jouluksi tiukentuneet rajoitukset taisivat muuttaa kaikkien suunnitelmia. Iloisin mielin sain kuitenkin vetää vanhat kengät ensimmäistä kertaa jalkaan syyskuun jälkeen. Hieman yli yksitoista tuntia siinä matkoineen meni. Paluumatkalla kappeliseurakunnasta kävin vielä häiriköimässä ystäväperheen lampolassa joulukuvan ottoa ja vaihdoimme joululahjat. Kotiin saapuessani muu perhe katsoi iltapesujen jälkeisenä tapanaan joulukalenterin jaksoa televisiosta. Kello kertoi iltarytmin menneen aika lailla häräntakapuolta. Vaimon katse kertoi, ettei ollut ollut ikävä näitä pitkiä pyhäpäiviä.

Ehkä vuoden varsinainen joululahja oli saatu jo aikaisemmin. Laskeskelin siinä, että olen tänä vuonna ollut kotona 23 sunnuntaita viime vuotta enemmän. Aika monen vuoden ajan olen ollut joka toisen sunnuntain aamusta iltaan poissa.  Nyt kun sitä ei ollut pitkästä aikaa tehnyt, ymmärsi paljon paremmin vaimon katseen sisällön. Puolikas viikonloppu ei ole ihan kokonainen. Eikä tietenkään ole koskaan ollut poissuljettua, että niihin lyhyihin pyhäpäiviin tulisi jotakin pientä lisää. 

Tänä vuonna käteen tuli noin puolet vuoden 2019 ansioista. Kesällä kun Työllisyysrahasto ei muistanut tilinsiirrolla mutta lyhyet kesätyöt paikkasivat sitä hieman. Niukemman talouden vastineeksi on kuitenkin ollut vähintään kaksinkertainen määrä aikaa. Se aika on näkynyt monella tapaa. Erityisen kauniisti se on pilkahtanut ajoittain vaimon silmissä. Näin erityisesti niinä monina sunnuntaina kun olemme saaneet koko perheellä istua yhdessä kirkon penkeillä, lähteä sieltä yhdessä kiireettömästi syömään lounasta ja viettämään kokonaisen viikonlopun toista päivää. Kerran tällaisen päivän iltana katsoin sattumalta juuri oikeaan aikaan kelloa ja tilanteen tajutessani sanoinkin ääneen: siellä se on lähdössä kohta kotimatkalle. Syvä, hiljainen, tyytyväisyys paistoi katseena takaisin. Joulua pitkin vuotta. Täytyypä luvata piakkoin tuurata toinenkin pitkä sunnuntai. Suon tuon tyytyväisen katseen toteutuvan välillä myös toisten kotona.

119# Aikuisopiskelun ilot ja surut

Tämä kuva paljastaa hyvin aikuisopiskelun yhden oireen. Garminin hihna on rikki eikä sitä ole kiire vaihtamaan. Jos jokin ei ole välttämätöntä nyt, voi senkin hinnan toistaiseksi säästää.

Kyllä aikuisopiskelijan kelpaa, ajattelin tässä harjoittelun kääntyessä loppupuolelle. Ympäri maata myrskysi ja satoi. Jossakin kaatui puita ja talouksia jäi sähköttä. Ilmeisesti osastollakin oli paljastunut pari ikkunaa vuotaviksi yksilöiksi ja kiinteistöpuolen väki kävi niitä korjailemassa. Tyytyväisenä käärin kasaan vedenpitävää laukkuani. Kuitenkin vaatteiden ja erityisesti kenkien suhteen en tuntenut samaa tyytyväisyyttä. Kellon käydessä puoli seitsemää aamulla, päätin heittää vielä vähän vaihtovaatetta laukkuun. Kaikki oli valmista luonnonvoimien kohtaamiseen. Tympeä pyöräily siitä oli tulossa. 

Silloin ovi aukeni ja hämärästä huoneesta kuului kuiskaus:

– Et kai mee pyörällä? En mä autoa tänään tarvi.

Hyvin tyytyväinen mies nappasi avaimet ja lähti kohti sairaalaa. Harvoja pyöräilijöitä ohitellessani tunsin suurta onnea aikuisopiskelijan elämästä.

Tietenkin parikymppisilläkin meidän luokallamme on autoja. Mutta ei kaikilla. Ennen kaikkea mielikuva autoilevasta opiskelijasta peilautuu päässäni edelliseen opiskeluaikaani. Silloin vain ani harvoilla tuntemillani oli auto. Toki pääkaupungin olosuhteet olivat erilaiset ja varsinkin talvella autosta taisi olla usein enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Auto ei tietenkään ole ainoa hyöty aikuisempana tehtävissä opiskeluissa. Mutta se ehkä hyvin kuvaa kokonaisuutta. Sattuupa olemaan niinkin, että auto on jo maksettu. Tosin vastaavasti se on vanha. Kuitenkin auto edustaa meidän perheessämme yhtä vakiintunutta palasta. Moni muukin asia on vakiintunut. Toki nytkin opintojen myötä on auennut monenlaisia kysymyksiä, jotka koskevat tulevaisuutta. uuden oppiminen on irrottanut tutuista rutiineista ja monet ihmiset ovat kutsuneet pois totutusta kuplasta. Kuitenkin monet asiat ovat vakaasti paikoillaan. Elämä ei pyöri opintojen ulkopuolella oman paikan hakemisen tai parinmuodostuksen ympärillä. Sitä myötä monia tunne-elämän myrskyjä ei tarvitse taas kokea. On rauhallista opiskella.

Muu elämä asettaa myös opinnot sopivan kokoiselle paikalle. Niistä ei kykene ottamaan liikaa stressiä, kun on niin paljon muutakin huolehdittavaa kotona ja muussa elämässä. Olla opiskelija, ei ota koko elämän kattavaa paikkaa. Kouluun liittyvät asiat täytyy vain hoitaa riittävän asiallisella tavalla silloin kun sitä vaaditaan. Vaikka tehtäviä tänäkin syksynä on melkeinpä jatkuvasti tehtävänä, ei missään vaiheessa ole iskenyt sellainen olo, että koko ajan olisi jotakin kesken. Tämän tunteen muistan edellisten opintojen loppuajoilta ja olen hyvin tyytyväinen sen puuttumisesta. Myös luottamus omiin kykyihin on saanut vuosien varrella kasvaa eivätkö koulutyöt näyttäydy ylipääsemättömiä mörköinä.

Tietenkin taakse jääneet vuodet näkyvät jollakin tavalla myös harjoittelussa. Olisihan se noloa jos varhaiskeski-ikäinen mies ei osaisi mennä ajoissa töihin ,tervehtiä ja muutenkin puhutella ihmisiä järkevästi, kysyä tarvittaessa ja kaiken kaikkiaan hoitaa kaiken asiallisesti ja luotettavasti. Vaikka tämä on itsestään selvää, on se tullut ohjaajien taholta mainituksi myös ohjaavalle opettajalle. Luultavasti havainto on, että osa nuoremmista vielä näitä taitoja opettelee. Se heille sallittakoon ja eipä sitten puhutakaan edellisten opintojen aikaisista harjoitteluista. Oppia on tullut niistä ajoista.

Aikuisopiskelijalla on usein myös talous jollakin tavalla tasapainossa. Kirjoitin siitä vuosi sitten enemmän. Näin ainakin jos opinnot on aloittanut sopivassa kohtaa ja on jollakin tavalla osannut valmistautua. Meillä tuo valmistautuminen tarkoitti tukisummien selvittämistä ja yhteistä keskustelua siitä, minkä muotoiseksi ja kokoiseksi elämä täytyisi joksikin aikaa asettaa. Aikuisella opiskelijalla on mahdollisuus tukiin, joiden rinnalla parikymppisten opintotuki kalpenee pienuuden häpeästä. Tietenkään se ei kestä vertailua työelämän ansioihin mutta tekee elämän mitoittamisesta helpompaa. Omat mahdollisuutensa on niillä, jotka tekevät työtä opintojen ohella. Silloin vaihdon välineenä on tietenkin aika mutta taloutta on mahdollista pitää kunnossa. Lisäksi aikuisopiskelijan etuna on jo olevien hyödykkeiden määrä. Kaikkea ei tarvitse jatkuvasti olla ostamassa. Moni satunnainen tai vakituinen harrastus jäisi aloittamatta, jos välineet pitäisi ostaa nyt, saatikka opintotuella eläessä. Samoin on monien muiden kotona olevien asioiden kanssa. Tietenkin tämän asian toisena puolena on toive, ettei mitään suuria yllättäviä rikkoutumisia, remontteja tai uudelleen hankkimisia tarvitsisi tehdä vähään aikaan. Se mistä emme ole suostuneet karsimaan ovat lasten menot ja lasten kanssa tehtävät asiat. Jos käytettävissä oleva tulovirta ei riitä, kuten lomakautena tai todennäköisesti tulevana jouluna, silloin syödään aiemmin säästetystä kuormasta. Kuormasta syömistä auttaa se, että olemme talouskasvun näkökulmasta aina olleet huonoja kansalaisia. Elämme aika pienellä kulutuksen liekillä. Silloin kuormakin kestää pitempään syödä.

Voisi kuvitella, että taloutta suurempi ongelma aikuisopiskelijalla on aika. Niin ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan, jos tekee laillani viisaasti ja heittäytyy täysaikaiseksi opiskelijaksi. Tietenkin koulu ja sen päälle itsenäiset tehtävät vievät aikaa. Kuitenkaan ajan tarve ei ole mitään verrattuna työelämän vaatimuksiin. Harjoittelussa päästään jo lähellä mutta siinäkin ovi sulkeutuu perässä ja lehmän hermojen seassa keitetty aikuisopiskelija saa keskittyä täysillä kotielämään. 

Mitkä sitten ovat ne murheet? Tämän viimeisimmän harjoittelun aikana nekin iskivät. Olemme vuosia olleet siinä hyvässä tilanteessa, että joku voi aina jäädä kotiin, jos lapsissa sairastetaan. Kaikki on ollut vain järjestelystä ja siirtämisestä kiinni. Tuota vapautta saattaisin joskus jopa kaivata. Myöskään kouluopetuksessa ei ole niin väliksi jos on poissa päivän sieltä tai toisen täältä. Järjestelemistä helpottavat lukujärjestyksessä säännöllisesti olevat tyhjät päivät. Nyt sisätautien harjoittelussa päällemme iski ensimmäistä kertaa se, mikä monissa perheissä lienee liiankin tuttua: Lapsi sairastaa ja molempien aikuisten pitäisi olla jossakin. Mietin tilanteen kehittyessä, miksi tällaista ei tullut perushoidon harjoittelun aikana. Muistin, että koko maa oli silloin kotona koulussa. Sehän olisi voinut olla meillekin kammottava tilanne mutta niinpä sattui toinen aikuisemmekin olemaan kotona. Ei tainnut kuitenkaan olla helppo yhtälö mutta ei mitenkään estänyt harjoittelua. Nyt onneksi saimme asiat pienellä venymisellä järjestymään. Lopulta pelastukseksi tuli aikataulutus. Sairaus iski vasta aivan harjoittelun viimeisinä päivinä. Tunteja tehtäväksi oli vähän ja aikaikkunaa runsaasti. Oli kannattanut ahnehtia yövuoroja ja muutenkin tiiviitä viikkoja aikaisemmin. Kun osastollakin löytyi ymmärrystä, oli tilanne melko helposti luovittavissa. Neljä viikkoa aiemmin olisi tullut vakavia ongelmia. Pieni muistutus elämään, jossa suurin osa työssä käyvistä joutuu selviämään. Meille tämä oli uutta. Ehkä olemme vähän enemmän taas aikuisten elämässä sisällä.

111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

108# Vuoden vaikein puhelu

– Miltä nyt tuntuu?

Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa. 

Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi. 

Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?

Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut. 

Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?

Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.

Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.

Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.

Näkyvätkö elämän jäljet myös puhelimesta?

106# Kauneus katsojan silmässä?

Taloutemme toinen aikuinen tykkää soista. Itse inhoan niitä! Ne ovat syksyisin tuulisia ja kylmiä. Niiden päällä kulkeminen on epävarmaa ja pelottavaa. Vesi tirskuu saappaan jälkeen eikä koskaan voi täysin luottaa siihen, pitääkö seuraava askel silmän arvioimalla tavalla. Siellä täällä vaanii mustia vesiä ja useammin tasaisia, ruohoisia, kohtia, jotka kertovat petollisen ohuesta kerroksesta veden päällä. Vähät puut ja korkeammat mättäät muodostavat lupauksen vakaammasta polusta. Välillä täytyy vain luottaa saappaan varteen ja siihen ettei pohja ole yhtä pelottava kuin mieli väittää. Ei se yleensä olekaan. Kuitenkaan en olisi ollenkaan harmissani, jos olisi enemmän kuokkia ja Jusseja ja vähemmän niitä soita.

 

Ei tämäkään syvä ollut. Mutta kuitenkin se luo mielikuvan kaiken sisäänsä imevästä syvyydestä.

Yleensä en mene suolle vapaaehtoisesti. Joskus seura kuitenkin vie mukanaan. Joukossa tyhmyys kun tiivistyy. Tänä syksynä kuitenkin päätin ylittää itseni. Suuremmissa suosaarekkeissa kun voi löytyä jotain haluttua. Ajattelin kuluneen vuoden aikana tulleita uusia kokemuksia, neuloja ja muita. Päätin lähteä ihan yksin ylitykseen.

Tässäpä yrittää etsiä reittiä yli.

Miksi tämä aasinsilta? Elämä on usein tällaista suolla rämpimistä. Näin hoitotyössä (ja vanhojen kenkienkin töissä) melkein säännön mukaisesti. Vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät ollenkaan herätä luontaisia lämpimiä tuntoja. Ihmisten kanssa työtä tekevä ei voi valita niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. Tämä korostuu aloilla, joissa ihmiset eivät tule vastaan oma kiinnostuksensa tai halunsa perusteella. Siellä, missä ihmiset tulevat pakotettuna myös kohdattavien ihmisten kirjo laajenee. 

Potilaat ja asiakkaat saattavat haista ja olla likaisia. He saattavat käyttäytyä ei toivotulla tavalla ymmärtämättään tai jopa tahallaan. He saattavat kerta toisensa jälkeen jättää ymmärtämättä tai ainakin toimimatta toivotulla tavalla. Potilasohjausta yrittävä hoitaja todennäköisesti turhautuu lukemattomia kertoja omaa tilaansa heikentävään henkilöön. Potilas ei välttämättä kiitä vaan saattaa päinvastoin haukkua. Se vaatii hoitajalta taitoa. Tai ehkä tarkkuutta. Se on sellaista suolla kulkemisen taitoa. 

Suolle lähtiessä on hyvä etsiä hyvät kiintopisteet ja kompassisuunta. Yleensä laidasta löytyykin näitä näyttäviä keloja.Joskus kuolemakin tuo esiin kauneutta.

Ihmisiä tulee kohdata kunnioittavasti ja arvostavasti. Aivan kuten kulkijan täytyy kohdata edessään oleva suo. Riittävän taitava tai tahtova ihminen voi näin tehdä. Potilas ei toivottavasti edes huomaa hoitajan viipyilevää katsetta, varautunutta ilmettä tai ääneen vilahtavia sävyjä. Tämän kohtaamisen tason haaste on pitää tasoa yllä kiireen, väsymisen tai kasvavan potilashaasteen edessä. Erityisesti kiire on hankala. Ihminen kun vaatii suon tavoin aikaa ja tarkkuutta.

Pelokas kulkija lähestyy suota hitain ja arvioivin askelin. Samalla tavalla hänen silmänsä tarkkailee huolellisesti ja keskittyneesti edessään olevaa reittiä. Tämä on välttämätöntä, jos haluaa pitää saappaan sisuksen kuivana ja vähentää ylimääräistä sydämen sykettä rinnassa. Kulkemalla hitaasti näkee enemmän. Suo alkaa näyttämään erilaiselta. Maasto alkaa paljastamaan kukkia, ruskan koskettamaa sammalta, erilaista rahinaa ja ritinää sekä niitä muutamia vanhoja puita jotka kauan sitten ovat kelottuneet kuolleina suon laidalle. Mustan veden laidalla saattaa vilahtaa joskus sammakko. Pidemmällä suolla viileä tuuli karkottaa laita metsiköissä parveilleet hyönteiset. 

Monella tavalla hyvä mätäs. Silmänilon lisäksi se on lupaus paksusta, saappaan kantavasta, pinnasta. Huomaa ympäröivä heinä. Se on aina kavalampaa.

Mitä jos ihmisen kanssa kulkee hiljaa ja itsensä unohtaen enemmän toista tarkkaillen? Silloin löytää paljon kaunista. Löytyy tarina, tausta ja merkitys. Hitaasti tarkkaillen löytyy syitä nykyiseen tilaan ja joskus jopa keinoja sen kanssa etenemiseen. Hitaasti katsellessa katselin suu yleensä alkaa toimia vähemmän ja hänen korvansa saavat kasvaa. Silloin tarkkaaminen helpottuu entisestään. Yleensä näkeminen synnyttää myös halua ymmärtää tai ainakin sitä myötä sietää enemmän. Pysähtymällä, hidastamalla hoitaja pääsee syvemmälle kuin ainoastaan ammattitaitonsa ulkoisiin vaatimuksiin nojaamalla. Hoitaja ei ymmärrä enää vain sen vuoksi, koska on hoitaja vaan koska on ihminen. 

Tämä ei tee kohtaamisesta välttämättä helpompaa. Itsensä hidastaminen kohtaamiseen altistaa kohtaajan myös kohdattavan katseelle ja korville. Tämä voi olla kuluttavaa tai ainakin pelottavaa. Kuitenkin tulos on kestävämpi ja hyödyllisempi kuin pelkkä ulkoisen mallin tavoittelu. Kohdattava voi reagoida myös yllättävällä ja hyvällä tavalla kohdatessaan vaihteeksi ihmisen.

Tässä vaiheessa on hyvä olla jo paluumatkalla. Vähän myöhemmin suon kulkija olisi ollut kunnolla märkä.

Suosta voi löytää paljon kaunista, jos kerran ihmisestäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin alkanut nyt pitämään soista. Se on yhä aivan vihoviimeinen maasto. Inhottava mutta kuitenkin kaunis. Ei kaikista ihmisistä ja heidän toiminnastaankaan tarvitse pitää. Heitä kuitenkin tarvitsee kuulla ja kunnioittaa. Se on usein helpompaa, jos suostuu etsimään heistä hyvää ja kaunista. Tärkeää on huomata, ettei tämä kohtaaminen edellytä kaikesta pitämistä ja sen hyväksymistä. Jos siihen pyrkii, edessä on loputon suo jossa itsensä lopulta upottaa. Juuri monesta haitallisesta hoitaja yrittää kohdattavansa poispäin kuljettaa. Yhdessä kulkeminen on suolla helpompaa kuin yksin.

102# Leposylki, viskeraalirasva ja muu kesäkunto

– Tämä on nyt sitä tieteen tekemistä parhaimmillaan, ajattelin ja siirsin muovipalasen toiseen poskeen ja sylkäisin taas mittakuppiin. Oli meneillään stimuloidun sylkinäytteen ottaminen.

Viikkoa ennen toisen opiskeluvuoden alkamista lähdin toteamaan loppukesän kuntoa oikein kunnolla. Edellisenä iltana kello kymmenen oli alkanut paasto. Kello herätti maanantaihin puoli seitsemältä ja auton suunnaksi otettiin Oulu. Vatsa oli tyhjä verikokeita varten mutta laukku sitäkin täydempi eväistä. Kuka nyt yliopiston tarjoiluihin luottaisi. Oli alkanut matka terveystutkimuksien lähipäivään.

Kuulun elinikäiseen kohorttitutkimushankkeeseen. Muutaman vuoden välein saan vastattavakseni kyselyitä, joissa selvitetään ruokalautasen sisältöä, liikuntatottumuksia tai vaikkapa pään sisäisiä tunnelmia. Joskus saan istua tiukasti tietokoneella tekemässä myös muistitestejä tai vastaavia. Vajaan kymmenen vuoden välein tulee kutsu terveystarkastukseen OYSsiin. Tutkimuksessa olen pieni osa suurta massaa. Kaikesta tutkitusta monet tarvitsevat sitten keräävät aineistoja erilaisiin tutkimuksiin. Tutkittavan kiitokseksi jää hyvä käsitys omasta terveydentilasta. 

Verenpaine, pituus, paino, vyötärö-lantiomitta, kehonkoostumus, verisuonten kimmoisuus, Ekg, lepoaineenvaihduntamittaus, kymmenisen putkea verinäytteitä. Näillä hoitoalan opiskelijalle tutuilla asioilla aamu alkoi. Verinäytteille päästessä takana oli jo lähes 14 tuntia paastoa. Olo alkoi olla jo hyvinkin epämukava enkä ollenkaan kadehtinut Ekg antureita kiinnittelevää hoitajaa, kun kylmä hiki nousi pintaan nälän noustessa niskaa pitkin päänsäryksi. Toivottavasti ei tullut pahoja virhetuloksia. Oloa ei täysin helpottanut uloshengitysilmaa analysoiva maski. Huonon olon huojuessa verikokeet ottanut hoitaja osoittautui varsinaiseksi taituriksi. Tuskin ehdin huomata tuikkaamisiaan. Verikokeiden tulokset seuraavat myöhemmin postissa. Muista kokeista annettiin välitön palaute suullisesti ja kirjallisesti. 

Tämän salarasvan arvosta olin ihan tyytyväinen.

Oloa helpottavan aamupalan jälkeen vuorossa olivat allergiatestit, kyynelnestetesti, käsien puristusvoima, istumapituus, askellutesti, hampaiden tarkistus, kasvojen 3D-skannaus, leposylkinäyte, jo edellä mainittu stimuloitu sylkinäyte ja keuhkojen toimintakykymittaus. Huoneet vaihtuivat tiuhaan ja askeleita kertyi palautekansion täyttyessä tutkimusten tuloksista.

Toista lukuvuotta lähestyvän opiskelijan näkökulmasta oli hyvä palata vaihteeksi tähän tutkittavan paikalle. Hyödyllistä muistaa itsekin, millaista on heilua tutkimushuoneissa toisten armoilla.  Tutkijat ja tutkimuksia tekevät hoitajat suorittivat urakkaansa rutiinilla. Päivästä toiseen noin kymmenen tutkittavan päivävauhdilla. Joissakin huoneissa kuulsi lievä kyllästyminen jatkuvasti samoina pysyviin ohjauksiin. Toisissa tutkittava koki olonsa erityisen hyväksi ja turvalliseksi. Kaikkialla ohjeet annettiin hyvin ja selkeästi. Huonoa oloa huokaileva tutkittava ei saanut edes rivien välistä ymmärtää viivyttävänsä loppupäivän aikataulua. 

Keuhkotutkimusten jälkeen oli autuas aika aamukahville. Aamupalalla sitä ei saanut nauttia juuri odottavien keuhkotutkimusten vuoksi. Tutkimus tarjosi lounasta 10,70 arvoisen lipukkeen verran. Hankinnan saattoi tehdä sairaalan yhteydessä olevasta kioskista oman terveysnäkemyksensä mukaan. Pelkän karkinkin ostajat saivat jatkaa seuraaviin tutkimuksiin.

55 senttiä jäi maksettavaksi omasta pussista.

Loppupäivään kuuluivat korvatähystys, tärykalvon liikkuvuusmittaus, kuulokynnyksen mittaus, puhe-hälyssätesti, näkökentät ja silmäkuvaus. Kahdeksan tunnin huhkimisen jälkeen viimeiset silmäpohjakuvat otettiin järkyttävää salamaa käyttäen. Varoitti sentään etukäteen. Tutkittavan tuntemus oli luultavasti silmän tuleen syttymiseen. Sen jälkeen lähetettiin ystävällisesti haparoimaan ulos. 

Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Sormeen tuli prinssi Harrynkin sormessa nähty aktiivisuus-sormus. Ranteeseen ojennettiin perinteisempi ranneke ja vyötärölle punaista valoa vilkuttava matkamittari(?). Kahden viikon ajan näiden kanssa selviää kaikki selvitettävissä oleva. Läpeensä harmaan pussin pohjalla odottaa myös muutama näyteputki ja purkki myöhemmin palautettavaksi. 

Palautuksen jälkeen myös näistä mittauksista tulee kooste kotiin. Ikään kuin en tietäisi, miten nukun ja liikun. Kuvan toinen sormus ei liity tähän testiin. Elinikäinen projekti sekin.

Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Varhaiskeski-iän kynnyksellä tällainen tutkimus oli erittäin motivoiva. Näin kattaviin tutkimuksiin on vaikea päästä muualla. Peruspalautteen lisäksi tutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että terveyden kannalta merkittävistä asioista ollaan vielä erikseen yhteydessä. Kuitenkin peruspalautteessakin riittää pureskeltavaa. Millainen on varhaiskeski-ikäisen sairaanhoitaja-opiskelija? Keskiverto. Melkein kaikissa janoissa ja taulukoissa olin kohdassa normaali. Riippuen tuloksen ilmoitustavasta välillä enemmän normaalin toisessa tai toisessa päässä. Muutama poikkeuskin löytyi. Oikean käden puristusvoima oli keskimääräistä parempi! Tosin vasemman keskimääräistä heikompi. Kuulokäyriä tarkastellessa kysyttiin, josko harrastan metsästystä tai ammuntaa. Tosin voi kuulemma olla synnynnäistäkin. Seurantaan!

Ennen verikokeiden tuloksi annetuista tiedoista ei löytynyt oikein mitään erikoista. Tavallaan se oli pettymys. Luulen kuitenkin eläneeni viime vuosina hyvässä kehityssuunnassa monipuolisen itsestä huolehtimisen suhteen. Viime vuoden ravitsemuksen kurssi synnytti motivaatiota tutkia lautasen sisältöjä tarkemmin. Samoin tänä vuonna kevään harjoittelu motivoi poikkeuksellisen kuntokuurin, joka jatkuu yhä aktiivisesti. Hieman harmistuneena ihmettelen, missä ovat tulokset. Ehkä ne ovat juuri tuossa normaaliudessa. Onko elämä kuitenkin niin kuluttavaa, että ollakseen normaalin rajoissa on pidettävä itsestään aktiivisesti huolta? Toisaalta pelottavaa mutta toisaalta ihan kannustavaa. Ehkä tulos oli hyvä. Eivät kaikki ikäiseni saa elää täysin lääkkeetöntä ja jatkuvista kivuista vapaata elämää. Uskon tämän välitarkastuksen lisäävän motivaatiota oman hyvinvoinnin edistämiselle. Vielä on aikaa sijoittaa hyvinvoinnin pankkiin. Sieltä on mukava löytää säästöjä parin-kolmen tutkimusvälin päästä. Kaikelle ei koskaan voi mitään. Mutta jossakin vaiheessa elintapojen kerryttämät asiat väistämättä tulevat esiin. Otan tavoitteeksi olla normaali myös seuraavissa tutkimuksissa. Ainakin niiltä osin joihin elintavoilla voi vaikuttaa.