43# Se joka tietää, pärjää.

– Missä täällä on kirjasto? Tällä kysymyksellä sain hyvän maineen edellisen tutkinnon aikaisessa, ensimmäisessä, kesätyöpaikassa. Olin se kesäteologi, joka kyselee heti ensimmäisenä työpäivänä uuden paikkakunnan tiedon lähteille. Sillä teologin täytyy tietää! Leikkisä esimies tosin muokkasi totuutta hieman. Hän nimittäin hämmästeli kirjaston janoani heti ääneen. Selitin totuuden mukaisesti, että kaipaisin päästä nettiin. Noihin aikoihin vieraalla paikkakunnalla verkkoon pääseminen ei ollut aivan yksinkertaista. Iphonea ei oltu vielä julkaistu ja wlanit ja wi-fit olivat vasta edessä oleva unelma. Kaikki perustui johdon päässä oleviin laatikoihin. Siksi oli päästävä kirjastoon klikkailemaan tuollaisen laatikon äärellä. Kuitenkin hyväntahtoinen vitsi kirjaston kaipuusta eli vähän aikaa.

Mikä, kuka, missä, milloin, miksi? Tässä osa niistä kysymyksistä, joihin vanhempi joutuu päivittäin vastaamaan. Vanhemman tehtävä on tietää. Vanhemman tehtävä on myös opettaa miettimään. Lohdullista on ollut vuosien varrella huomata, että lapsi kestää myös vanhemman epätietoisuuden. Sopivassa tilanteessa lapsi rakastaa takaisin heitettyä kysymystä jossa häntä pyydetään pohtimaan ja ihmettelemään. Joskus lapsi haluaa vain kuulla ja ihmetellä aikuisen suunnatonta tietomäärää.

Maailman, ilmiöiden ja ihmisten ihmettely lapsen kanssa on palkitsevaa. Helpoista asioista on mukavampi puhua kuin vaikeista. Sairaudet, sodat, tai vanhempien nälkäkiukun kaltaiset asiat eivät ole kaikkein hauskimpia aiheita. Kuitenkin uskon, että lapsi on valmiimpi elämään jos hänen kanssaan on käsitelty myös näitä elämän varjoisempia puolia. Ei niitä mielellään heidän päälleen kaada mutta sitä mukaan kun niitä tulee vastaan , on niitä hyvä selittää ja avata. Maailmassa pärjää paremmin, jos tietää millainen tämä paikka on. Lähiaikoina olemme käyneet vanhimman kanssa keskustelua varkaista ja rosvoista. Tällaisen ilmiön olemassaolo ihmetyttää häntä. Samalla hän pystyy ymmärtämään miksi joku voi valita mahdollisuuden hyötyä toisen kustannuksella. Mielestäni tämä oivallus kertoo jotain ihmisluonnosta. Ihminen etsii yleensä pienimmän vastustuksen tietä. Pitkällä tähtäimelle se Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on elää lainkuuliaista ja rehellistä elämää. Siitäkin syystä toimiva yhteiskunta on suuri lahja. Kuitenkin pienenkin on hyvä tietää se mitä toisen omasta on sanottu: Älä varasta. Tämä osaltaan rakentaa toimivaa yhteisöä.

Lasten tiedonjano haastaa aikuisen miettimään. Välillä pohditaan laajoja moraalisia ongelmia. Välillä halutaan tietää hyvinkin tarkkoja tietoja laitteiden, elimistön tai sääilmiöiden toiminnasta. Näitten kysymysten äärellä olen ollut hyvin kiitollinen yleissivistävästä lukio- ja yliopistokoulutuksesta. Myös hyvä näkömuisti auttaa. Näiden yhdistelmällä on käyty läpi vaikkapa sateen synty, valon määrän vaihtelu vuoden aikana, auton toiminta ja mihin ruoka menee. Olen halunnut panostaa näihin pieniin keskusteluihin. Olen itse vähintään kohtuullisen kiinnostunut maailmasta ja sen asioista. Haluan osoittaa ja välittää tätä kiinnostusta lapsille enemmän kuin tietoani. Olen hokenut heille, mitä itse ajattelen: se joka tietää, pärjää. Tämä tieto ei tarkoita vain teoriaa. Tieto voi olla yhtälailla käytäntöä. Se joka ei ole naulannut, ei tiedä miten naulataan. Ei vaikka olisi siitä videoita katsonut ja kirjoja lukenut. Näin on myös muiden ja paljon monimutkaisempien tietojen ja taitojen kanssa. Siksi näihin maailman ihmettelyihin liittyvät kutsut tulla ruokakauppaan, sytyttämään takkaa, siivoamaan ja ojentamaan työkaluja. Vanhaa sanontaa mukaillen: Lue lapselle kirja niin hän tietää jotain. Vie lapsi kirjastoon niin hän tietää kaiken.

Sähköinen aika on vähentänyt kirjaston merkitystä koulujen sydämenä. Kirjaston käytävillä ei ole tungosta, eikä missään kulje opiskelijoita suurten kirjapinojen kanssa. En tiedä onko se ollut koskaan ilmiö täällä AMK:n puolella. Kyllä heti ensimmäisen syksyn töihin on pyydetty lähteitä ja viittauksia. Toteuman valvonta ei ole ollut ihan niin tarkkaa. Tätä taitoa opetellaan enemmän vasta kevätkaudella. Sähköiset lähteet ovat aika suosittuja. Itse olen lainannut yhden kirjan syksyn viimeistä esseetä varten. Opinnäytetöitä selatessa huomaa, että kyllä kirjoja joutuu vielä lukemaan ja tutkimaan. Hyvin paljon näyttää niissäkin olevan linkkiviitteitä. Näyttää siltä, ettei kirjan tuoksu kuulu näihin opintoihin kovin kiinteästi. Näihin kuuluu toisenlainen selluloosan haju.

Vaikka tämän kirjoituksen äärellä muistelen Helsingin yliopiston kirjaston valtavia hyllyrivejä, arkistokerroksen tuoksua ja vanhan puolen tunnelmaa, en halua mitenkään väheksyä nettiä. En edes itselleni niin päivittäistä ystävää youtubea. Netti ei ole pelkkää pintaliitoa ja kissavideoita. Maailma on pullollaan vakavia sisällöntuottajia jotka kaluavat lempiaihettaan video videon perään. He ovat käyneet lähteillä, lukeneet kirjoja ja tutkimuksia, selanneet arkistoista kuvia ja materiaalia. Heitä on todella mielenkiintoista seurata.

Tieto on valtaa. Tuon vallan ei tarvitse olla yli muiden ihmisten. Mutta tieto voi antaa vallan yli tietämättömyyden, tylsistymisen ja epävarmuuden. Pysytään oppimassa!

Tässä muutamia seuraamiani kanavia näytiksi:

Animoituja jaksoja vähemmän tunnetuista historia tapahtumista ilmiöistä. Esimerkiksi Espanjantauti ja Tulppaanikupla ovat tulleet näiden jaksojen myötä tutuiksi.
Vähemmän teknisillä aloilla liikkuneen on hyvä päivittää välillä tietojaan myös tekniikan alueelta. Tämä kanava on ollut yksi apuväline siihen
Yksi viikottaisista ystävistäni on vuosien ajan ollut tämän tekijätiimin projektit. He aloittivat seuraamalla ensimmäisen maailmansodan tapahtumia viikoittain sadan vuoden viiveellä. Yhden sodan päätyttyä siirtyivät toiseen. Välillä he vierailevat tapahtumapaikoilla tai museoissa, eivätkä muutkaan erikoisjaksot ole harvinaisia.
Politiikkaa, taloutta ja historiaa.
Maantiedettä lukiomuistojen kunniaksi.

41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.

37# Mistä opiskelijan rahat?

Tällä viikolla opiskeluni saavutti merkittävän päivämäärän. Kyse ei ollut tentin tai opintojakson suorittamisesta. Myöskään mitään harjoittelua, ilmoittautumista tai verkkokurssia ei avautunut tarjolle. Päivämäärä ei tullut millään tapaa koulun puolesta. Päivämäärä tuli työnantajalta. 2.12. sain viimeisen palkkani tältä erää. 

Yhdeksän vuotta ja yksi kuukausi. Se on monta palkkapäivää ja melkoinen kasa euroja. Tätä syksyä lukuun ottamatta olen saanut olla täysiaikainen työläinen ja saanut sen vastineeksi täyttä palkkaa. Iso summa, jos sen saisi kerralla. Paljoa noista euroista ei ole jäänyt lojumaan. Ovat muuttuneet seiniksi ja lainoiksi. Ovat palaneet polttoaineena autossa ja sähkönä lämpöpattereissa. Osa euroista on kadonnut, eikä oikein voi sanoa, mihin ne menivät. Osa on muuttunut muistoiksi mieleen ja valokuvista katseltaviksi. Jotkut eurot ovat vaihtaneet nimeä muotoon Garmin, Ruka, Karhu, Sabatti jne. Vuosien askeesin jälkeen olohuoneeseen on ilmestynyt televisio ja pelilaite. Taitaa lokerossa olla jo neljä peliäkin. Iso tukku palkkapussin sisällöstä seisoo ulkona katoksien alla. Niillä on kuljetettu, työnnetty, vedetty ja melkein mitä vain. Osalla on opetettu ensimmäisiä pyöräilyhetkiä. Huijattu samalla tavalla kuin oma isä aikoinaan: pidän kyllä kiinni. Ja niin yli puolet lapsista pysyy jo pyörällä. Nyt talven tultua lumen seassa lojuu pulkkia ja muita laskuvälineitä. Seinää vasten on suksia ja sauvoja. Ne tosin eivät ole meidän eurojamme syöneet vaan ne tulevat aina mummulasta.

Elintaso ja rikkaus tulevat väkevänä vastaan varaston ovella. Aikoinaan ukki oli auttamassa isojen hyllyjen teossa. Pieneksi jäivät. On pusseja ja laatikoita lattialle asti. Joskus oli selvä järjestys, nyt vain äidinvaiston tieto eri kokojen sijainnista. Siinä vieressä ovat tyhjennys- ja muuttomyyntien löydöt urheiluliikkeistä ja reput nauloissa. Lattialla ovat luistimet ja saappaat. Joku euro niitäkin käyttäessä on käytetty. 

Vuosien varrella talo on täyttynyt. Vanhoista kuvista aina hätkähtää miten jotakin puuttuu. Hitaasti mutta varmasti on löytynyt kalusteita. Samalla ovat lisääntyneet niillä istujat ja makaajat. Siinä se raha näkyy. On muuttunut luiksi ja lihaksi. On muodostanut hermoja, jänteitä ja sidekudoksia. On muokannut hyvät ihot ja ihailtavat tukat. Rahan perässä eivät ole juosseet mutta rahan voimalla ovat juosseet paljon. Onneksi ruuaksi muutetulla rahalla. Ei olisi ravinteet muuten riittäneet. Mitään ei ole puuttunut. Mitoittaa, harkita, kieltäytyä ja säästää on kyllä pitänyt. Lapsille on täytynyt opettaa samaa. Meidän perheemme eurot ovat tulleet merkillisestä lähteestä. Toki niitä on tullut Kelalta, TE-toimistolta ja kaupungin työnantajilta. Kuitenkin suurin osa euroista on tullut niin että joku ihminen on ihan varta vasten päättänyt sen antaa. Joukko kristittyjä kaupungissa on kaivanneet itselleen pastoria niin paljon, että ovat nuo yhdeksän vuotta olleet valmiit siitä maksamaan. Koskaan en ole tiennyt, kuinka paljon kukin on antanut. Eivät ole kertoneet, enkä ole kysynyt. Osa on saatu valtakunnan yhteisestä kassasta. Kuitenkin suurin osa on tullut niiden kädestä, joiden kasvot, nimet ja elämän tarinat ovat tuttuja. Uusia antajia on tullut ja vanhoja on haudattu. ”Anna meille tänä päivänä, meidän jokapäiväinen leipämme.” 

Tämän syksyn aikana olen ollut opintojen ohella osa-aikaisesti töissä. Osuus on ollut aika suuri. Kuitenkin se on tarkoittanut leikattua palkkaa. Joustamista se on vaatinut sekä minulta että työnantajalta. Olen hyvin tyytyväinen. Moni ei ole voinut opiskella näin hyvällä rahoituksella. Opintotuen varassa olevat kertovat jäävänsä joka kuukausi miinukselle. Joustamista ja taitoa tämä yhdistelmä on kyllä vaatinut. Sanoin tässä esimiehelle, etten suosittelisi tätä kenellekään, joka on uusi töissään tai epävarmempi opiskelutaidoissaan. Eikä tämä kyllä sopisi myöskään suorittajan luonteisille. Minulle tämä on sopinut, vaikka on välillä tuntunutkin. Kotona on varmasti tuntunut enemmän.

Leikatun palkan kanssa on saanut totutella tulevaan. Riittääkö tämän verran, on ollut hyvä kysymys. Ensi vuonna se vähän vähenee. Olisi väärin sanoa, että köyhyys iskee. Virkavuosien etu on, että saan hakea opintovapaan myötä hakea aikuiskoulutuksen tukea. Se on ihan huomattava prosentti kuluneen vuoden palkasta. Käteen tuleva summa toki pienenee, mutta pysyy kuitenkin neljänumeroisena. Ainakin ennen veroja. Tosin vielä on vähän miettimättä, miten kesäkuukausien kanssa tulisi toimia. Aikuiskoulutustukea voi saada viidentoistakuukauden ajan. Riittää siis ihan hyvin yhden vuoden opintovapaalle. Lisäksi kesälle on mahdollista ottaa tarvittaessa hoitoalan töitä. Tuen päälle saa ansaita melkein kolmesataa kuussa. Työnantaja on luvannut, että voin välillä sijaistaa sijaistani palkkiotoimisesti. Siitä ei paljoa kerry mutta saattaa vähentää hoitotyön ottamisen paineita kaikille kesäkuukausille. Kotona odotetaan, että isä olisi lomallakin.

Vaikka tätä rahapuolta tulee välillä huokailtua, ei ensi vuoden suhteen ole mitään todellista huolta. Jos jostain syystä päädyn jatkamaan projektiani vuoden 2021 puolelle, haasteet ovat ihan toista luokkaa. Tähän syksyyn tultaessa, muutama ratkaiseva asia taloutemme saralla rohkaisi ja kertoi opintojen olevan mahdollisia. Ensinnäkin tiedämme, ettei kodin toisen aikuisen tuloihin ole tulossa alennusta. Ensi vuonna vietämme myös kotimme kuusikymmentävuotis-juhlia. Jos tämä olisi aivan huono talo, olisi se jo hajonnut. Isot remontit on jo kertaalleen tehty ja ylläpitoa ei ole jäänyt kummittelemaan varastoon. Uutta toki tulee mutta eipä ole edellisiäkin tekemättä ja maksamatta. Talon ikävuodet mahdollistavat myös sen, ettei rahavirta pankin suuntaan enää yhtä merkittä kuin ennen. Vanhat talot vaativat enemmän aikaa ja sopeutumista, kuin kylmää käteistä. Ylelliset pintaremontit saavat rauhassa odottaa aikaa, jolloin kukaan ei piirrä enää seinää. 

Muutamia kysymysmerkkejä opiskelijan talouteen toki mahtuu. Toiveissa on, että auto kestäisi vielä vähän aikaa. Renkaiden pitää kestää, kun ovat molemmat setit melkein uudet. Mutta miten mahtaa lisääntyä lasten syöminen? Missä iässä alkaakaan se kaiken kuluttava teini-ikä? Silloin ei vain suu käy pohjattomaksi ruuansuojaksi. Silloin kuulemma elämänpiiri laajenee, lahjavaatimukset paisuvat, elektroniikka muuttuu välttämättömäksi jne. Ehkä ei ihan vielä. Eihän? Ja saattavathan ne toisen aikuisen tulot laskea jostain ihan yllättävästä syystä. 

Mistä tässä maksetaan? Opiskelu on meillä Suomessa ihmeellinen, ilmainen, etuoikeus. Tiettyjä piilokuluja toki kertyy. Yksi kirja meidän on ollut pakko ostaa syksyn aikana. Toisen kirjan olen ostanut, koska se vaikutti hyödylliseltä ja sitä onkin. Muuten kirjat on hankittu tarvittaessa kirjastorallina. Nimikyltti on pitänyt ostaa harjoittelupaikkoja varten ja jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi tulevat hoitotyön vaatteet harjoitusluokkaa varten. Tähän asti on pärjätty kotivaatteissa. Ei näitä rahoja opiskelun takia tarvitsekaan miettiä. Tässä vaiheessa elämää huomaa vain sitoutuneensa hankalasti poistettaviin menoihin. Loukkaantuisivatkohan jos sellaiseksi sanoisi? Mutta sinä ymmärrät varmaan.

Ajattelen maksavani mahdollisuudesta olla. Tulevana vuonna saan opiskelijana olla ilman sitä vastuun painoa, jonka olen niin monella tapaa tuntenut menneiden vuosien aikana ja jota on usein ollut vaikea kantaa oikein. Maksan siitä, että saan vastustaa vanhenemista ja opetella ihan uusia taitoja ja vetristää mieltäni. Maksan siitä, että saan opetella elämää ja itseäni elämänmakuisessa ja vaipanhajuisessa ympäristössä. Maksan siitä, että voisin olla vuoden kuluttua viisaampi, rohkeampi ja myös levänneempi. Uskon että moni olisi valmis tätä hintaa tällaisesta kokemuksesta maksamaan. Nykyään eletään yhä voimakkaampien kuplien aikaa. Ihmiset liikkuvat kaltaistensa kanssa, keskustelevat saman mielisten kanssa eivätkä tunne niitä toisia. Kuplien aikana on helppo pitää erilaisuutta typeryytenä. Minä maksan vähän tästäkin – täydellisestä kuplan ulkopuolelle pääsemisestä. Tämä on hieno mahdollisuus oppia paljon enemmän, kuin mitä koulu kursseillaan voi opettaa.

Ja jos muistaa pysyä kaukana koulun kioskista, voivat rahatkin riittää. Nimimerkillä: köyhällä on eväät.

35# Hoitaja hoidettavana

Kerroin tässä vähän aikaa sitten vanhimmalle lapselleni, että olen hänestä ylpeä. Ei vastannut ensin mitään. Pyyhkäisi halaavan käden sormilla vain vähän. Ikään kuin kuulemisen merkiksi. Sitten kysyi: ”miks?” Syitä olisi kyllä taas ollut paljon. Ihan todellista syytä en osannut paljastaa. Ehkä edes tuo ylpeys ei ollut oikea sana. Mutta ei kaikkea voi lapselle pukea sanoiksi. Valehdella ei tietenkään saa, mutta totuuden eri puolia täytyy vähän säännöstellä. Ei lapsen vielä tarvitse kaikkea tietää tai kestää.

Talvikauden laiskottelu sai viikonloppuna tauota hetkeksi. Lumet ovat sulaneet pois ja maa hiljalleen kuivunut. Lumi, liukkaus ja märkyys ovat pitäneet pitkään liikuntapaikkoja panttivankeinaan. Lauantaina päätimme lähteä taas pelaamaan. Koko sula kausi juostiin koulun pihalla ja muilla liikuntapaikoilla pallon perässä. Kauden alkaessa kentän varjoisissa osissa oli taas lunta. Kausi loppui ensilumeen. Arki-iltoina ei aina voi mennä mutta koulujen lomien aikaan saattoivat pienet jalkamme lähteä kaksikin kertaa päivässä kenttiä etsimään. Pysyy siinä isäkin hyvin kesäkunnossa. Ja lapsethan rakastavat sitä. Rakastavat sitä, kun välillä isä vähän huijaa ja antaa pallon mennä. Rakastavat myös sitä, kun huomaavat ettei isä anna yhtään periksi ja silti on vaikeuksissa. Nauraa hykertävä hengästyneistä suupielistään, kun juoksevat kaikkensa antaen ja pysyvät hetken rinnalla. 

Kenttä oli kyllä nytkin liukas. Uutta lunta oli satanut valkoiseksi väriksi ja vettä tuli harvakseltaan. Asfaltti oli niin liukas, että vanhempi isä olisi joutunut päivystykseen. Tällainen nuorempi sai pelastettua itsensä täpärästi kaatumasta mutta ei liukastumasta. Tekonurmen tapainen kuitenkin piti ihan kohtuullisesti. Vartissa lukemat olivat 10-0 ja kesäkunto oli todettu menetetyksi. Pienten posket olivat punaiset ja itse harmittelin, miksi en ollut taaskaan pukenut teknisiä kerroksia. 

Sitten saimme harvinaisen vieraan. Sisarussarjan nuorin saapui kentälle äitinsä kanssa. Keskusteltuaan vähän aikaa hanskoista ja heijastinliivistä, liittyivät peliin. Harvoin tämä pienin on kanssamme pelannut. Eivätkä isommat siitä yleensä pidäkään. Pieni kun ei aina erota jalkapalloa sylipallosta. Pientä turhautumista oli nytkin vanhimman äänessä, kun pallo katosi kerta toisensa jälkeen pienimmän syliin. Kuitenkin äidin peliin tulo oli vielä harvinaisempana selvästi rohkaiseva voima. Isommat vetäytyivät vähän kauemmaksi ja odottivat. Pienen jälleen pudottaessa pallon kenttään, esikoisemme kumartui kuiskaamaan joukkuetoverilleen. Nopeasti näytti hioutuvan hyvä suunnitelma. Pienimmän hapuillessa eteenpäin, isommat alkoivat perääntyä. Tekivät muutaman tunnustelevan lähestymisen palloa kohti. Mutta nopeasti myös vetäytyivät, kun pienin alkoi pelokkaasti ottamaan palloa syliin. Asettuivat nuo molemmat isot maalivahdeiksi ja kuiskuteltu suunnitelma oli huipentumassa käytäntöön. Tämän kaiken saattoi vastakkaiselta maalilta aavistaa noista pienistä eleistä. Hutera potku lähetti pallon matkaan. Yksi maalivahti heittäytyi taitavasti pallon ohi suuresti kiljaisten ja sitä kohti muka käsillä kurottaen. Toinen yritti potkaista palloa vastaan mutta jalka ohjautui täpärästi ohi. Potkun seurauksena aikoi vielä kaatua mutta kompuroidessaan ehti huomata, ettei pienen sisaruksen potku riittänyt saattamaan palloa maaliviivan yli. Nopealla korjausaskeleella säilyi vielä hetken pystyssä ja sitten toiseen suuntaan kaatuessaan, ihan vahingossa, ohjasi jalallaan pallon maaliin. ”Nouh!,” huusi vielä vahingoksi mokomaa naamioiden.

Pienen jäädessä tuulettamaan, tulivat jo molemmat vahdit tulisina salamoina kohti itse vartioimaani maalia. Äitiä ei jääty odottamaan ja isälle ei annettu armoa helpolla laukauksella. Mutta taas puolustussuunnassa odotettiin kärsivällisesti. Monia erilaisia heittäytymisiä, epäonnistuneita torjuntoja ja innokkaita kannustushuutoja riitti tuolla maalilla. Ja aina välillä tultiin tutulla raivolla ja tehtiin maaleja hurjalla todennäköisyydellä. Hienoja pelaajia. Mutta ovatko muka joskus huomanneet, ettei isäkään aina ole ollut tosissaan? Ovatko pitäneet siitä? Ilmeisesti. Tavattoman kilpailuhenkiset hurjimukset antamassa pienelle onnistumisia, rohkaisua ja kannustusta. Voiko kentän yli nähdä parempaa?

Lapset ovat suurenmoinen asia. He ovat kallein asia, mitä täältä ajasta voi saada. Mutta ovat he myös raskas taakka. Vanhempana oleminen on raskas kestävyyslaji. Vuosien kertyessä haasteet muuttuvat mutta rasitus pysyy. Vauva- ja pikkulapsivaiheessa rasituksessa on paljon fyysistä sen henkisen lisäksi. Kun vuodet vierivät, alkaa henkinen kuormitus jäädä hallitsevaksi. Usein sitä kokee epäonnistuvansa ja usein ei jaksaisi. Välillä ei jaksa. Mutta sitten aivan yllättäen nuo voimaa imevät hirviöt muuttuvat taivaan enkeleiksi. Täysin odottamatta ja odottamattomalla tavalla he voivat kaataa vanhemman sydämen täyteen lämpöä, lihakset täyteen voimaa ja tulevaisuuden pullolleen uskoa. Lapset ovat vaikeita, koska eivät osaa pitkään aikaan valehdella hyvin, tai pidätellä itseään. he paljastavat armotta, millaisia me isot olemme. Mutta juuri tuon takia maailma kääntyy välillä hyvällä tavalla ympäri. On suurta onnea saada kohdata lapsen peittelemätön katse ja hymy, kokea muiskaus poskellaan, saada hali tai hierovat kädet hartioilleen. 

Lasten kasvaessa alkaa paljastua vanhemmuudesta taas yksi uusi, ja odottamaton, puoli. On ihmeellistä kokea kumppanuutta lapsensa kanssa. Nämä isommat alkavat saavuttaa ikää, jossa he eivät aina vain vaadi ja pyydä. He myös antavat. 

”Miks?” Kuului kysymys. Vastasin: Kun annoit niin hienosti toisen tehdä maaleja – monta kertaa. Tuli hyvä mieli nähdä, että ajattelit pienempää. Ensi kesänä saadaan varmasti kaikki pelata yhdessä.

Ajattelin: Sinä hoidit tänään minua. Sinä näytit, etten ole voinut epäonnistua kaikessa. Vaikka minä olen usein ikävä ja kärsimätön, olet sinä nyt kovin lempeä ja pitkämielinen.  Olet Rakas.

Tuota viimeistä olen tänä vuonna opetellut iltaisin sanomaan. Toivon kuulevani sitä sitten kun itse sitä kaipaan. Itsekästä tämä vanhemmuus.