100# Naistenko työtä?

– Siinä on kyllä mies aivan oikealla alalla! 

Merkki iloisesta kunnioituksesta vai kenties arkista sukupuolirasismia? Näin nimittäin hieman eri väännöksin on useampi ihminen sanonut nuorimmaisemme päiväkotiryhmään siirtyneestä miehestä. En ollenkaan pidä näitä toteamuksia totuuden vastaisina. Lyhyitten kontaktiemme perusteella kyseessä on erittäin pätevä mies. Mutta miksi tätä pätevyyttä on jo niin moneen kertaan päivitelty? Ajan kuluessa en ole kertaakaan kuullut kenenkään toteavan samalla tavalla niistä lukuisista päiväkodin naisista, joita samassa ryhmässä on useita. Pitääkö miehen läsnäoloa päiväkodissa jotenkin perustella hänen hyvyydellään? Vai onko tämä mies vain niin erityisen hyvä? 

Ehkä näin käy helposti niissä tilanteissa, kun kohdataan alallaan selvään sukupuolivähemmistöön kuuluva työntekijä. Tämä tietenkin erottuu joukosta ja tähän kiinnitetään huomiota. Voi olla myös niin, että alalle pyrkiessään ja sille valmistautuessaan vähemmistön edustajat ovat joutuneet ottamaan itsestään erityisellä tavalla mittaa. Moni on varmaan joutunut punnitsemaan haluaan ja kykyään matkan varrella. Näin ehkä tämäkin päiväkodin mies. Voimakas tahto ja motivaatio kulkea vähemmän vakiintunutta reittiä ovat saattaneet kasvattaa erityisen taitavan ja omistautuneen työntekijän. Muistakaapa tämä, kun meidän luokkamme vähäiset miehet tulevat kolkuttelemaan joskus työpaikkojen ovia. Ehkä tämä kannattaa muistaa alalla kuin alalla.

– Miltä ne naisten hommat ovat tuntuneet?

Kesällä tapaa monia ihmisiä. Aina kysymykset eivät ole niitä kaikkein viisaimpia.

– Hyvin ne ovat menneet, vastasin.

Paljoa enempää en vaivautunutkaan vastaamaan.

Onko sairaanhoito naisten työtä? Yhden vuoden opintojen aikana sairaanhoitajan työnkuvasta on paljastanut paljon sellaista, jota en pitäisi yksin naisille kuuluvana. Tietyllä tavalla jopa päinvastoin. Oltuani aikani varsin miehisessä työyhteisössä, olen ihaillut työtovereissani monia ominaisuuksia, joita nyt huomaan hoitoalallakin tarvittavan. Rohkeus, tarkkuus ja aloitekyvykkyys vaikkapa muutaman mainitakseni. Tai ajatuksen juoksun selkeys ja rauhallisuus haastavissa tilanteissa. Tai kyky ottaa toiset ihmiset täydellisesti huomioon mutta olla hautautumatta persoonana liiaksi muiden imuun. Tai kyky sovitella riitoja tarpeen mukaan tai kyky kestää niitä silloin kun konfliktia tarvitaan. Jaloja veljiä. 

En tiedä onko väite naisten töistä totta. Kuitenkin sovin hyvin myös sinne. Olen nimittäin saanut kasvatuksen varsin interseksuaaliseen työmaailmaan. Lapsuuden kodissani ei opetettu jonkin työn kuuluvan toiselle sukupuolelle. Selvästi vanhemmat olivat usein omien tapojensa ja tottumustensa mukaisessa työnjaossa. Kuitenkin meille lapsille opetettiin kaikkea mahdollista. Joka lauantai täytyi vaihtaa ja tuulettaa omat vuodevaatteensa. Huone piti imuroida ja vessa siivota. Auton renkaat täytyi olla mukana vaihtamassa ja pyörä huoltamassa. Kauppaan otettiin mukaan ja keittiössä sai oppia ruuat ja leipomiset. Ulkona näytettiin yhtä lailla kukkalapion kuin moottorisahankin käyttö. Ja niin edelleen. Ainoastaan hitsauskoneen onnistuin välttelemään. Se tuntui aina jotenkin pelottavalta.

Tämä tuskin on osoitus taidosta vaan pikemminkin itseluottamuksesta. Koska opiskelijalla ei ole varaa ostaa aina uusia vaatteita, täytyy välillä korjata. Ihan itse tein ja sen kyllä huomaa. Varsinkin kun lopussa tuli kiire.

Olen ollut syvästi tyytyväinen tähän saamaani oppiin. Vaikka kaikkea maailmasta ei ehtinyt parissa vuosikymmenessä oppia, on monesta asiasta jäänyt suuntaviivat mieleen. Ne ovat riittäneet hyvin kodin peruselämässä. Meillä ei taida olla mitään sellaista kotihommaa, jota en saattaisi ainakin joskus tehdä. Paitsi letittäminen! Ja varastossa olevista lasten vaatteista olen aivan ulkopuolinen. En osaisi arvata, mistä minkäkin seuraavan koon etsiminen pitäisi aloittaa. Samoin joudun usein komentamaan lapset tunnistamaan omia vaatteitaan puhtaiden pyykkien joukosta. Saavat viedä ne saman tien paikoilleen. Oppivatpahan samalla.

Aina joskus kuulen, miten jossakin ikäisteni perheissä miehet eivät osallistu esimerkiksi ruuanlaittoon tai kaupassakäyntiin. Tai ollenkaan siivoamiseen. Tällainen hieman järkyttää. Ymmärrän kyllä asian paremmin, jos mies menee työpäivänsä jälkeen vaikkapa remontoimaan yhteistä kotia tai jotain vastaavaa. Mutta vieläkö on olemassa niitä klassisia sohvalle rojahtajia, jotka odottavat palvelua. Jos itse sortuisin samaan, olisi palkintona äärimmäisen väsynyt puoliso. Toivon, että mahdollisimman laaja osallistumiseni kaikkiin kodin töihin on myös parisuhteeseen sijoitettua aikaa. Tätä saa vapaasti kokeilla!

Toivon, että lapset näkevät ja kerran muistavat isän, joka ei odottanut palveltavana muiden tekevän paljon. Toivon tämän esimerkin kerran kantavan hedelmää. Vaikeampaa on koittaa muistaa antaa lasten tehdä ja opetella mukana. 

Tällä viikolla istuimme lasten kanssa portailla rivissä vuolemassa. Pienin sylissäni ja aika kosmeettisesti muka itse vuollen. Mutta kuitenkin. Eivät toisetkaan niin kovin suuria aikaan saaneet. Innostuivat nuo pienet timpurit siinä puhelemaan ammateista. Kuulemma tytöistäkin voi tulla merirosvoja tai poliiseja. Voi tulla mitä vain, lisäsi yksi. Toden totta. Ovat oivaltaneet jotain tärkeää. Jokaisesta voi tulla mitä vain. Toivon, että mihin vain päätyvätkään, joku sanoo heistä siellä: se on kyllä ihan oikealla alalla!

Eivät pienet timpurit saaneet ihan valmiiksi kun iso väsyi ensin.

83# Pitkän harjoittelun murheita ja iloja.

”Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. ”

Harjoittelu on edennyt jo reippaasti viimeisen kolmanneksen puolelle. Perushoidollisten taitojen opettelun lisäksi olen saanut seurata sairaanhoitajan työtä ja tehdä hänen valvonnassaan sekä sairaanhoitajan, että lääkeluvat omaavan lähihoitajan tehtäviä. Lääkkeitä on siis jaettu sekä asukkaille, että lääkehuoneessa myöhemmin jaettavaksi. Samoin neuloilla on puuhattu: insuliinia  pistetty ja laskimoverinäytteitä sekä yritetty, että otettukin. Olen päässyt seuraamaan lääkärin etäkiertoa ja osallistunut monenlaiseen muuhunkin. Monet taidot ovat tulleet tutuiksi. Se, mitä on päässyt tekemään ja näkemään vähemmän, ei tietenkään vielä luonnistu varmuudella. Tarkimmat kädentaidot vaativat toistoja muuttuakseen kädenepävarmuuksista kädentaidoiksi. Kokonaisuutena jo tässä vaiheessa olen luottavainen paitsi tämän harjoittelun onnistumiseen mutta myös siihen, että tulevissa harjoitteluissa voin oppia myös niissä vaaditut taidot. tekemällä oppii ja vielä lisää auttaa, kun kärsivällisesti ja taitavasti on neuvottu. 

Harjoittelun loppusuoran lähestyminen on tuonut puheisiin jo loppuarvioinnin. Siihen liittyen aloitin itsearvioinnin miettimisen. En vain ajattelemisen ilosta vaan koska se pitää antaa ennen opettajan ja ohjaajan kanssa pidettävää arviointia. Vierailukiellon aikana tämäkin tehdään etänä.

Itsearviointi. Opettavainen tapahtuma, jossa voi venyttää totuutta niin paljon kuin uskoo asianomaisilta löytyvän hyvää tahtoa. Vai voiko? Tuskin tarkoitus on pelkästään itseään kehua. Ei ainakaan yli sen kuin todellisuus on. Aion kyllä kirjoittaa itselleni ihan hyvät arviot. Hyvään arvioon kuuluu tietenkin myös kehityskohteiden löytämistä. Kyllä niitäkin on. 

Olisikohan opettavaista olla jatkuvan arvioinnin kohteena? Jos joku jatkuvasti tarkkailisi, yrittäisikö itse kukin elää omien kykyjensä paremmalla laidalla. Tästä ajatuksesta käsin lähdin miettimään itselleni arviointia näistä elämän tärkeämmistä harjoituksista. Nyt etäkoulun ja muiden rasittaessa arkista elämää, rajasin arviointimietteitä isänä olemiseen. Ehkä joku kirjoittaisi jossain näin:

”Isä-harjoittelija Ylilehto on suorittanut käytännön harjoittelua vuosien ajan. Tasaisin välein hänen harjoitteluvastuutaan on lisätty uusien harjoittelukohteiden kautta. Hyvää kehitystä on tapahtunut. Kuitenkin samat perusongelmat vaivaavat häntä edelleen. Teoreettisen osaamisen lisäksi vuodet ovat kehittäneet hänelle hyvää käytännön tajua. Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää mitä hän ajattelee tai tekee.

Positiivisina havaintoina mainittakoon:

Todenpuhuminen:Harjoittelija on opettanut itsensä puhumaan aina totta. Myös silloin kun se on vaikeaa. Tähän todenpuhumiseen sisältyy ei sanan merkityksen opettaminen harjoittelukohteille. Tuota sanaa käytettäessä, kaikki tietävät ettei sitä lausuta turhan tähden. Samoin muut ikävuosien varrella tulleet kiellot ymmärretään tosiksi. Toisaalta annetut lupaukset ovat luotettavia. Myöskään kauniita ja kehuvia sanoa harjoittelija ei anna tyhjänä puheena vaan harjoittelukohteet ovat niidenkin osalta oppineet luottamaan harjoittelijan tarkoittavan aina totta. Kehityskohteeksi annettakoon kieltojen sovittaminen paremmin harjoittelukohteen ikätasoon sopiviksi. Isompia ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin pieniä. ”

Teorian ja käytännön erottaminen: Harjoittelija on omaksunut vuosien varrella suuren määrän teoreettista tietoja harjoitteluaikaansa liittyen. Kuitenkin usein hän toimii selvästi tuota tietoa vastaan. Hän on kärsimätön, itsekäs, poissaoleva ja monia muitakin sopimattomia ominaisuuksia hänessä usein tulee esiin. Kuitenkin hän on selkeästi omaksunut näiden omien käytäntöjensä ja teoreettisen tietonsa eron. Säännöllisesti hän pyytää itse anteeksi ja saattaa selittää harjoittelukohteilleen ja tai harjoitteluparilleen toimineensa väärin. On myös havaittu taipumus, että hän pyrkii ajoittain parantamaan käytännön toimintaansa. Usein näissä yrityksissä tulee vastaan epäonnistumisia ja niin sanottuja takapakkeja. Harjoittelija ei kuitenkaan pakene teoreettisen tietonsa taakse ja puolustele valheellisesti toimineensa oikein. Harjoittelijassa on hyvää nöyryyttä. Ainakin silloin kun ylpeyden piru ei nosta päätään.

Osallistuvuus: Harjoittelija selvästi viihtyy itsekseen ja omassa rauhassaan. Harjoittelupari joutuu häntä säännöllisesti huomauttamaan tietokoneen tai puhelimen käytöstä väärään aikaan. Kuitenkin sähköisten laitteiden ulkopuolella harjoittelija leikkii, pelaa ja painii harjoittelukohteittensa kanssa. Hän menee luontevasti lähelle: kumartuu, polvistuu tai ohjaa isommankin vielä syliinsä. Harjoittelijan selkeä turvakeino on hieman rapsuttaa ja silittää tukkaa tai hartioita. Pienillä eleillä hän kertoo olevansa paikalla ja toisia varten.  

Tylsyys: Harjoitteli kestää huonosti tylsyyttä. Hän pakenee tylsiä hetkiä helposti sähköisten laitteiden taakse ja pyrkii niin täyttämään ajatuksensa stimulaatiotarvetta. Korona-aikana on ollut silminnähtävää vaikeutta pitää puhelinta poissa kädestä jopa televisiojumalanpalvelusten aikana. Tätä taitoa pitäisi harjoitella. Kuitenkin samaan aikaan harjoittelija on yrittänyt toistuvasti opettaa harjoittelukohteille tylsyyden hyötyjä. Hän ei ole antautunut jatkuvaksi virikekoneeksi vaan pyrkii ohjaamaan pienempien omaa mielikuvitusta toimimaan. Samoin hän on kohtuullisesti onnistunut opettamaan tylsältä tuntuvien tehtävien ja tekemisten tärkeyttä harjoittelukohteille. Hän ei hätkähdä tylsyyttä valittelevista äänistä vaan kertoo jo tottuneesti miksi mikin tylsältä tuntuva asia on kuitenkin tärkeä. Jatkossa hänen pitää muistaa itse pitää enemmän laitteet poissa ulottuviltaan ja niin opettaa toisia pysymään vähemmän laitteilla. 

Lopuksi:Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Toisaalta olemme luottavaisia siitä, että isä-harjoittelija pysyy epäonnistumisistaan huolimatta harjoittelukohteittensa apuna ja saattaa aikanaan kertoa heille myös omista traumoistaan ja siitä miten ne ovat vaikuttaneet tähänastisen harjoittelun aikana. Katsoisimme kuitenkin, että koko elämä itsessään on monin tavoin traumaattinen eikä siitä siksi voikaan selvitä ilma tiettyjä traumoja. Yhdessä selviten ne eivät välttämättä aiheuta ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Luottavaisin mielin voimme katsoa harjoittelun voivan jatkua, vaikka se tekee välillä kipeää kaikille osapuolille.

Totuutta venyttävä arviointiryhmä ”

82# Onko etäkoulun jälkeen elämää?

– Nyt on vähän teknisiä vaikeuksia. Kevään mittaan aika usein kuultu lause. Ennen harjoittelu alkamista ehdimme viettää kotona neljä viikkoa etä-yhtenäiskoulua. On ollut monenikäistä oppijaa. Meillä lapset eivät istu etäopetuksessa vaan saavat vain päivittäiset tehtävät Wilman kautta. Kerran viikossa opettaja soittaa ja kyselee kuulumisia, kommentoi Wilmassa lähetettyjä itsearviointeja ja on ainakin yhden lukutestin kuunnellut. Itse ehdin istua sitäkin enemmän etätunneilla. Etänä pidettiin potilassimulaatioita, luentoja ja kokeitakin. 

Aina kaikki ei ole sujunut aivan täydellisesti. Välillä langoilta putoavat opettajat, välillä me oppilaat. Koulun yhteydet ovat kovilla ja ainakin videoiden jakaminen on osoittautunut aivan toivottomaksi. Eri opettajien johdolla on kokeiltu kolmea eri järjestelmää ja jokaisessa on ollut opiskelijoille opettelemista. On niissä ollut myös opettajille. Pahimmillaan taidettiin viettää kolme varttia erilaisia teknisiä ongelmia selvitellessä. Kun lopulta kaikkien opiskelijoiden mikrofonit oli avattu, näytön jaot tehty ja koulun ympäristö yhdistetty, opettaja jo hieman kypsyneessä tilassa totesi, ettei päivän aihetta oikein voi etänä opetella. Jouduinkin harjoittelussa sitten toteamaan, että haavojen hoidon suhteen olen aika avuton. Onhan siitä tosin talvella suoritettu yksi verkkokurssi.

Todelliset vaikeudet eivät ole liittyneet etäopetuksessa olemiseen. Onhan työhuoneen ja luurien yhdistelmä tuttu sadoista kokouksista ja palavereista. Tottuneesti napsautan muten päälle ja uusissa ympäristöissä varmistan, ettei kamera ole päällä viemässä kaistaa. Muuta vaaraa siitä ei ole koska se on ollut peitettynä jo monta kone-sukupolvea. 

Todelliset vaikeudet ovat liittyneet jatkuvaan kotona olemiseen. Kaikkien kotona olemiseen. Kun koulua ja hoitoa ei ole, täytyy lasten keksiä paljon tekemistä itse. Tai lapsille pitää keksiä. On koulun tehtävissäkin ollut oma kamppailunsa mutta todellinen vaikeus on sosiaalisen tarpeen ja vartaloihin kertyneen energian purkamisessa. Nimenomaan sen hallitussa purkamisessa. Kun naapureita ja kavereita on saanut nähdä vain harvoissa pyöräilyhetkissä tai pihapuuhissa, kertymää on paljon. Ja se kyllä purkautuu. Meinaa purkautua aikuisillakin. Harjoittelun alku oli todellinen pelastus itselleni. Pääsin perustellusti karkuun kiristyviä tunnelmia. Usein palatessa päivä alkaa olla kotona hyvinkin valmis. Pian oven jälkeen vastaan tule tarinoita kenenkin tappeluista ja riidoista. Niiden pienten siis. Joskus ilmassa tuoksuu aikuisempikin ärtymys. Ymmärrän hyvin. Iltaisin ja viikonloppuisin omaa ääntäni ei kiristä vain aamujen aikaiset herätykset. Alkaa kertyä sellainen olo, että lasten ääniä on kuultu nyt poikkeusaikana vähän liikaa. 

On kyllä koitettu myös retkeillä, pyöräillä, hikoilla koulunpihan kentällä, kerätä voimat harjoittelun jälkeen ja tehdä kotona aktiivisesti mukana ja johdatellen. On isketty lautapelejä, puuhattu pykäkoulutehtäviä, pullotettu simaa ja venytetty munkkeja. On painittu, väritetty, silitetty hamahelmiä ja suunniteltu uusia huonejärjestyksiä. Mukava näiden kanssa on tehdä. Mutta kyllä ne osaavatkin ottaa aikaa, kun ovat kaiken aikaa – no tuossa tiellä. Ihanat ja kamalat. Saisipa lähettää välillä kouluun ja sulkea oven aikuisten kesken. Maailman harvat lastenvahdit kuuluvat tietenkin riskiryhmään. 

Samaan aikaan maailma ei loppunutkaan. Täällä maaseudulla sormet ja varpaat riittävät laskemaan paikalliset Korona-tapaukset. Ei tullut piikkiä vaikka koulunkin listoilla on esitetty opiskelijoiden varaamissuunnitelmia terveydenhoidon tarpeisiin. Ei ole tullut tarvetta vaikka sijaiseksi kuulemma pääseekin lähihoitajana nyt hyvin. Ainakin toistaiseksi on käynyt koko maan laajuudella kuten toivoin. Saimme kiitokseksi yhteisistä ponnistuksista tylsän voiton. Ei tullut Lontoon, Pohjois-Italian tai New Yorkin sotatilaa ja nääntyneitä terveydenhuollon yksiköitä. Tuli vain kitkaa ja monenlaista väsynyttä ja turhaa riitaa kodin kentillä.

On sanottu, että Korona-kevät on syventänyt itse kullakin sitä mitä on jo ollut. Perhe-ihmisistä on tullut entistä perheellisempiä. Yksinäisistä on tullut yhä yksinäisempiä. Ahdistuneet ovat varmasti ahdistuneet oikein kunnolla. Mutta täytyy myöntää, että on tällainen perustyytyväinenkin käynyt syvällä. On joutunut kaivamaan käyttöön perustusten sanat: kiitos ja anteeksi. Kun on koko ajan kotona, jää helposti huomaamatta se mitä toinen tekee. Monta kertaa jää sanomatta tuo hyvä sana. Kiitos rakentaa, rohkaisee ja arvostaa. Se kertoo, ettei pidä toista tai toisen panosta halpana tai itsestään selvänä. Anteeksi palauttaa, korjaa ja kunnioittaa. Se poistaa sanojaltaan ylpeyden kuoren ja kutsuu alas loukatun luokse. Sitäkin on saanut nöyrästi käyttää isoille ja pienille. Kasvattavaa on myöntää lapsille olevansa yksin syyllinen. Siinä kasvattaa sekä itseään, että muita.

Ilmeisesti muutkin alkavat olla kypsiä poikkeusoloihin. Kun valtiovalta aloitti mittavat toimet ajoissa, on paljolta vältytty. On vaikea perustella toimien jatkumista, kun emme saaneet maailman synkkien pesäkkeiden pimeitä lukemia. Kun vielä toisessa vaakakupissa painavat kovat taloudelliset tekijät ja niiden aiheuttamat vaikutukset, on helppo asettua myötämieliseksi varovaisille yhteiskunnan avaamissuunnitelmille. Jo pelkkä sulkutila vaatii monia uhreja, kun tarvitsevat eivät uskalla hakeutua sairaalahoitoon tai lääkärin tutkimuksiin. Tai mikä on eristäytymisen ja yksinäisyyden hinta mielenterveydessä ja hyvinvoinnissa? Yhden laman lapsena ja toisen nuorena aikuisena tiedän mitä talouden pyörien pysäyttäminen maksaa perheissä ja yhteiskunnassa. Mutta joudummeko kesällä tai syksyllä synkempien tauti lukujen ääreen? En haluaisi nähdä myöskään yhteiskunnan täydellistä avautumista. Nyt on ostettu aikaa. Aikaa suunnitella, valmistautua ja kehittää. Kehittäkööt vallan saaneet hyvän mallin. Vaikka kysymysmerkkien kanssa valmistaudumme lähettämään pieniä taas kouluun, emme kyllä jaksaisi syksyllä uutta etäkouluakaan. Pieni ihminen kiittää, kun on saanut äänestää toisille vallan päättää. Kotona on helppo arvostella, jos sitten menee metsään.

Kaikkialta se elämä löytääkin tiensä. Ehkä jonakin päivänä tämäkin puu halkaisee järkäleen ympäriltään.

71# Nyt se iski

Iski vähän lämpöäkin ja ehkä sekin vaikuttaa osaltaan muihin tunnelmiin.

Nyt se sitten iski. Olisi mahtavaa kirjoittaa olleensa Korona-kokeissa avaruuspukuisten sairaanhoitajien piirittämänä. Kuinka mahtavat jutut saisi kammottavasta taudista ja siitä, miten se koittelee vuoteen omaksi joutunutta. Herkistyneillä ruumiinosilla, kuumeharhoilla ja kivuilla saisi edes sympatiaa. Mutta mikään niistä ei iskenyt. Iski kyllästyminen.

Kun kaikki oli tehty, se tuli. Tein viimeisimmän valtavan kauppareissun siinä ajatuksessa, että jokaisena aamuna saattaa herätä nenä tukossa ja kykenemättömänä lähtemään ihmisten ilmoille. Hyllytin viimeiset tuotteet laajennetusta kotivarasta siivouskomeroon. Tarkistin ruokakaappien kanssa tulevien aikojen ruokalistan. Tein ruokien tilauspalveluun kauppalistan tulevaisuutta varten. Kyselin kuulumiset mummulasta, lupasin tehdä tarvittaessa huoltoajot ja annoin uhkauksien kera ohjeet varotoimista, jos kuitenkin pitää mennä nenäänsä jossain näyttämään. Kaivoin työpuhelimen esiin, latasin ja käynnistin sen ja pari tuntia istuin puhelimessa, kun oikein olimme arvanneet yhteydenottotarpeen kasvavan. Pidin sijaisenkin kanssa pitkät palaverit ja suunnitelmat tulevaisuudesta. Siivosin vessat ja imuroin pahimmat pölypaikat. Tein ties kuinka monetta kertaa ruokaa. Kyselin ystävien Korona-kuulumisia kotisuomesta ja Afrikasta asti. Istuin ruotsin etätunnilla ja tein tehtäviä. Palautin ammattikorkeakoulujen yhteisen verkkokurssin tehtävän etukäteen. Kuuntelin miljoonatta kertaa jonkin kieliset uutiset epidemiatilanteesta. Sitten en keksinyt enää mitään tehtävää.

Laajennetun kotivaran herkkuhyllyä. Näillä kestää sairastaa.

Ja toimettomuudessa se iski. Täydellinen kyllästyminen ja turhautuminen. Kipu siitä, miten nuorin voi vain heiluttaa kättä ohi kulkevalla parhaalle ystävällä. Ärsytys siitä, että omat ja lasten hiukset kaipaisivat hyvinkin pian aisoihin laittoa parturin tuolissa. Pettymys siitä, etten taida päästä tänä keväänä Afrikkaan tai mihinkään muuallekaan. Katkeruus siitä, miten niin monta kertaa lykättyä häämatkaa alettiin suunnittelemaan ja jouduttiin heti perumaan. Myötätunto siitä, kun mummulan väki ei pääse aloittamaan mökkikautta. Huoli niistä monista, jotka ovat tahoillaan eri tavoin pidätettyjä ja viruksen vangitsemia. Haikeus siitä, muuttuuko globaali maailma etäisyyksiltään hankalammaksi ja joudunko joskus kertomaan lapsille kaakaon olevan liian kallista. Tuskastuminen siitä, ettei kevään taitopajoja järjestetä, vaan simulaatiot pidetään potilastapauksina skypessä. Epävarmuus sen suhteen. järjestetäänkö harjoitteluita ollenkaan. Laskelmointi opintopisteiden riittävyydestä ja takaisin perittävien rahojen määrästä. Epäluottamus järjestelmän ymmärtäväisyyteen, jos opintopisteitä tulee poikkeusolojen vuoksi vähemmän. Häpeä omasta tyytyväisyydestä, kun ei ole lomautusuhan tai irtisanomisten kohteena. Huoli niistä, joiden muistaa olevan. Syvä ärsyyntyminen omaan vuotavaan nenään ja pieneen lämpöön, joka sulkee nyt kaikesta elämästä. Se, ettei kuntosalille pääse enään kertakorteilla vaan ainoastaan asiakasavaimella, jota en omista. Etukäteinen syyllisyys siitä, ettei ainakaan toistaiseksi voi mennä avuksi, jos sijainen alkaa painua kasvavan työtaakan alle. Häpeä siitä, miten monta kertaa on jo vastannut turhautuneen kiukkuisasti lasten päästäänkö… mennäänkö… kysymyksiin. Kyyneleet siitä, ettei omassa köhäisyydessään saa halata tai haleja. Kiukku siitä, miten haluaisi kirjoittaa päivityksen tavallisesta opiskelusta, eikä kirotusta Koronasta. Pelko siitä, että joku kodinkone tai laite posahtaa juuri sillä hetkellä, kun erikoisliikkeet suljetaan. Epätietoisuus siitä, ovatko katsastusasemat auki. Turhautuminen siitä, etteivät psalmin sanat kulkutautien ja ruttojenkin aikaisesta suojasta karkota kaikkia näitä sinkoilevia ajatuksia mielestä. 

En tiedä liittyykö se ikään vai siihen, että on tehnyt ja sanonut samoja asioita monta kertaa vuosien varrella. Tällaisissa tilanteissa kuulen itseni ajattelevan, ikään kuin puhuisin pastorin töissä jollekin hädässä olevalle. Ehkä sanoisin: 

– Ei hätää. Ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos pelkää tai on hämmentynyt. Nyt voi odottaa turvassa. Jumala on uskollinen ja herättää kuolleetkin. Nyt voi odottaa ja katsoa, voisiko itse tehdä jotain. Nyt ei voi muuttaa koko maailmaa. Riittää jos hoitaa sen, mikä on omissa käsissä.

En tiedä mitä kukaan muu olisi sanonut. Mutta tämä virkaminäni ääni kumpusi esiin rauhallisena ja lohdullisena. 

Hän olisi ehkä jatkanut siitä, miten pelko ja hämmennys ovat normaaleja tunteita kaikissa kriiseissä. Mieleen sinkoilevat ajatukset saavat kaiken näyttämään mahdottomalta ja siksi ne voivat ajaa ihmisen syvään epätoivoon. Koronaa, taloutta ja kaikkea muuta voi hallita hyvin vähän. Edes ajatuksia ja tunteita voi olla mahdoton hallita. Kuitenkin siihen voi vaikuttaa, tunnistaako ajatuksensa. Havainnoimalla tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja huoliaan, ei tarvitse yrittää paeta niitä. Ei tarvitse ikään kuin tunkea niitä komeron oven taakse odottamaan vääjäämätöntä räjähdystä kuten piirretyissä. Havainnoimalla rauhassa ajatuksiaan, voi huomata niiden tulevan ja menevän, eikä niihin tarvitse jäädä jumiin. Voi hyväksyä, että ne ovat normaaleja reaktioita eikä niitä tarvitse ylimääräisesti pelästyä.

Tämän lisäksi voi yrittää jatkaa, ulkoistamalla itseään noista ajatuksista. Joku tekee sitä urheilemalla tai muuten fyysisenä toiminatana. Jo paljon vähäisempi fyysinen työ voi auttaa. Raajojen venyttely, keskittynyt hengitys tai jonkin vastaava auttaa suuntaamaan ajatuksen siihen, mitä voimme hallita. Hengitys ja liike myös luontaisesti rauhoittaa kehoa ja mieltä. 

Sen jälkeen on helpompi keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Mitä näkyy, kuuluu ja niin edelleen. Missä olen ja mitä teen. Keskity siihen täysin. Tästä on helpompi jatkaa aina seuraavaan ja seuraavaan tehtävään. Oli se sitten piinaava käsienpesurutiini, pakastimesta kokkaaminen tai yhteydenpito etänä muihin ihmisiin. Mieti, mikä on tärkeää nyt. Mieti, millainen ihminen haluat olla tämän kriisin keskellä. Kaiva niistä motivaatiota vaikeuksiin. Jaksat paremmin pitää huolta itsestäsi ja mahdollisesti muista. Älä pelkää – toimi rohkeasti. Ja sitten kun huomaat kuitenkin vähän pelkääväsi, kirjoita blogiin neuvoja itsellesi, ikään kuin neuvoisit muita. 

Vähä tartuntaista jatkoa jokaiselle!

70# Ensimmäinen etäviikko

– ”Onko kirkkokin peruttu?” Näin poikkeustila iski kotikoululaisen tajuntaan kotiläksynä ollutta linturetkeä tehdessä. Ei tämä meidän vanhin aina ole niin innokas lähtijä sunnuntaisin. Mutta ainakin on tottunut lähtijä. Joskus ollaan reissussa, joskus sairaana ja kesäloman aikana ei koskaan mennä oman seurakunnan jumalanpalvelukseen, ettei isällä iske työvaihde päälle. Mutta muuten tietää, että mennään. Nytkin kun isä on ollut poissa töistä.

Vaikka tuossa vaiheessa viikko oli vasta puolessa välissä, oli jo monta asiaa ehditty perua. Ei lähdetty liikuntaharrastukseen, ei toisenakaan päivänä. Ei päästy pistooliradalle eikä edes perheen kesken uimaan. Koulu oli muuttunut yllättäen kotona käytäväksi. Kaikki pyynnöt kauppareissulle mukaan pääsemisestä alettiin tylysti torjua. Ei edes kirkkoon. Näin alakoululainen näytti ymmärtävän, että on astuttu aivan poikkeukselliseen aikaan. 

Linturetki jatkui. Samalla käytiin tutkimassa läheistä rakennustyömaata ja tekemässä opettajan lähettämiä harjoituksia. Mitä näet? Mitä kuulet? Mitä tunnet? Mitä toivot? Mitä mahtaa pieni toivoa? Ei oikein osannut sanoa iltapalan herkkuja lukuun ottamatta. Niitä onneksi oli.

Talvilomalta palaamisen jälkeen aloitin toimet Koronan varalta. Oli selvää, että se tulossa. Mutta nopeus oli yllättävä. Samalla myös hallituksen toimet tulivat nopeasti mutta sitä tuskin voi pitää huonona asiana. Lomalta palaamisen jälkeen aloin varovasti laajentamaan kodin tarpeiden kiertovarastoa. Meillä kaupassa yritetään normaalistikin käydä mahdollisimman paljon etupainoisesti. Tuoretuotteita ei tietenkään voi ostaa liikaa etukäteen mutta säilyvissä tuotteissa meillä on jo pitkään pyritty siihen, että kaapissa on aina myös täysi pakkaus odottamassa. Pienemmissä pakkauksissa tämä sama toteutuu vähän useamman pakkauksen puskurilla. Näin ei haittaa, jos joskus jotain unohtuu ja ruokalistaa voi suunnitella ja soveltaa rennosti. Aina ei tarvitse käydä kaupassa, jos ei tahdo tai voi. En joutunut taistelemaan vessapaperista. Kaikkea ei meilläkään ollut mutta kävin hakemassa tärkeimpiä pahimpien ruuhkien helpotettua ja kaupan hyllyjen täytyttyä uudelleen. 

Nyt näitä kauppareissuja saa tehdä ihan hartiavoimin. Kahden viikoittaisen kauppareissun sijaan nyt käydään vain kerran ehkä pitkänkin aikaa. Pieni lisä kontaktien välttelyn talkoissa. Ostokset täytyy tehdä sillä ajatuksella, että jo seuraavana päivänä alkaa jotain oireita ja seuraava kauppareissu siirtyy. Toki ruokaa saa tilata ja apuakin saa. Mutta koskaan ei tiedä kuka tutuista ilmoittaa olevansa oireinen ja kuinka pitkät jonot tilauksissa on. Kaikki ostettu tulee syödyksi eikä mukana ole mitään normaalista poikkeavaa. Herkkujen seassa pari harvinaisuutta. Tuoretuotteita täytyy hankkia yhä noin viikon välein. 

Nyt jokaisen on hyvä pitää ainakin pientä puskuria ruuan ja muiden kodin tarpeiden suhteen. On todistettu, että ihmisten ostokäyttäytyminen voi olla yllättävä. Ensin vessapaperi ja säilyvä ruoka. Sitten kun väläytettiin lääkkeiden ostorajoituksista, alettiin ostamaan lääkkeitä. Mikä tuote seuraavana? Jos ei ole vielä hankkinut itselleen pientä puskuria eri asioiden suhteen, se kannattaa tehdä nyt. Silloin ei tarvitse olla tyhjentämässä hyllyä tai harmittelemassa tyhjän hyllyn edessä myöhemmin. Pitkittyessään poikkeusolot saattavat vaikutta tuotanto- ja kuljetusketjuihin. Niitä suurempi uhka vielä vähän pitemmälläkin aikavälillä ovat niistä julkaistut uutiset ja niiden mahdollisesti synnyttämät ostoryntäykset.

Tällä viikolla olen iloinnut monista ammattilaisista, jotka ovat pystyneet jatkamaan töitään. Pienten koulusta on tullut tehtäviä, itse olen saanut opetusta, posti on saapunut ja roskat ovat kadonneet. Vesi ja sähkö on toiminnassa. Ja hyvä, että nettikin toimii. Kaupassa mikään ei viitannut tällä viikolla poikkeusaikaan. Paitsi, että monia tuotteita oli tuotu ylimääräisiä lavoja viime viikon kaltaisen tilanteen varalta. Nyt nuo lavat olivat täynnä. Siivoojat olivat vieneet edellisen viikon muovit mennessään.

Koulussa olemme siirtyneet etäopetukseen. Hieman yli puolet luokasta löysi tiensä ensimmäisille Skypessä pidettäville tunneille. Mikään ihanteellinen tilanne nuo tunnit eivät olleet. Puhelut katkeilivat, videot pätkivät ja kotona kykkivät opiskelijat olimme poikkeuksellisen passiivisia. Opettaja ei nähnyt chat-näkymää koko ajan ja kaikki arkailivat itsensä poistamista mute-tilasta.

Ruotsin sanakoe suoritettiin myös etänä. Tosin alusta oli vanha tuttu. Nyt tarjottiin jokaiselle mahdollisuutta loistaviin pisteisiin. Kymmenen minuutin aikana huonompikin oppija olisi ehtinyt kaivaa oikeat sanat tietoonsa. Jopa paperisesta monisteesta! Oma tulokseni 15/28 oli tuttua tasoa. Nyt hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa useampi kohta jäi tyhjäksi ja monen kohdalla oikeinkirjoitus petti jälleen. 

Koulusta on tullut tietoa päivittäin. Opettajien viesteistä täytyy koota uutta tilannekuvaa. Kaikkea eivät tiedä vielä opettajatkaan. Kaikki taitopajaopetus kevään osalta ainakin on peruttu. Harjoitteluita jatketaan toistaiseksi. Nähtäväksi jää, mikä on tilanne kolmen viikon päästä, kun me olisimme vuorossa. Muuten opetusta annetaan nyt lukujärjestyksen mukaisina skype-tunteina tai tehtävinä. Melkoinen haaste tämä tulee olemaan, kun samalla saa osallistua kotikoulun vetämiseen lapsille. 

Kurkussakin tuntuu oikeastaan pientä karheutta. Saapa nähdä… Onneksi on niitä herkkuja varastossa. Saattaa paaston aika katketa.

Askartelutunnin tulos. Ei sisälly sairaanhoitajan opintoihin.
Emme jääneet vallan ilman jumalanpalvelusta. Emme vaikka “kirkko” jäikin siivoamatta. Tervetuloa keskiviikkoisin ja sunnuntaisin samalla kanavalle!
Kakku ja vuoka olivat eri mieltä irtoamisen suhteen. Kuitenkin saatiin viettää kirkkokahvitkin.

69# Kuulut kotirintamaan!

– Nyt ei kannata pudota, kävi mielessä kun joka keväiseen tapaan olin leikkaamassa omenapuun ylöspäin alati haluavia oksanalkuja. Etäopetuksen liikuntatunti oli juuri päättynyt. Alakoulu oli lähettänyt päivälle vaatimuksen ulkoilusta. Liikuntaa tuli ehkä ajateltua vähemmän mutta pihaa katseltiin, jäitä hakattiin ja polkupyörä huollettiin. Kävi kotikoululainen pienellä koeajollakin. Sitten siirtyi hiekkalaatikolle sisaruksien touhuja katselemaan. Itse siirryin kasviopin pariin ja hyökkäsin omenapuiden kimppuun. Onneksi on edes pieni piha, ajattelin. Pääministeri väläytti jo mahdollisuutta ulkona liikkumisen rajoittamiseen, jos nykyisiä ohjeita ei noudateta. Pysytään siis kiltisti kaukana toisistamme niin ei huvipyöräilyä kielletä. Nyt on kyse yhteisestä kamppailusta.

Sama ajatus jatkui, kun jalka lipsahti omenapuun rungosta. Parempia otteita hapuillessa mielessä vilahti paitsi harmi edellistä omistajaa kohtaan, joka on päästänyt puun niin isoksi, mutta myös halu olla joutumatta kuormittamaan terveydenhuoltoa puusta putoamisen takia. Ajattelin, että siellä etulinjassa valmistaudutaan kiireisiin aikoihin.

Oikeastaan kielikuva ei ole aivan oikea. Kiireisiin aikoihin valmistautuminen varmasti on. Juuri paikallisessa lehdessä kerrottiin vaikeudesta, kun hoitajia ja lääkäreitä on kotona ihan tavallisen flunssan takia. Varmasti osa olisi muunlaisena aikana töissä. Kuitenkaan terveydenhuolto ei ole varsinaisesti tämän koronakonfliktin etulinja. Siellä kyllä tehdään paljon työtä epidemian leviämisen estämiseksi. Samoin siellä tapahtuvat ne taistelut, kun ihmisiä joutuvat hakeutumaan sairaalahoitoon. Siellä tapahtuvat myös ne kamppailut eloonjäämisestä, joita nyt yritetään vähentää. 

Vanhastaan sodissa ja konflikteissa taistelut tapahtuvat rintamalla. Sitten on kotiseutu eli niin sanottu kotirintama. Kotirintama nimi välittää viestin siitä, että kotiseutu ei ole irrallinen muusta kamppailusta. Kamppailu on ollut mahdollista hävitä kotirintaman tuesta huolimatta. Kuitenkin ilman kotirintaman tukea, mitään kamppailua on lähes mahdotonta voittaa etulinjassa. Kotirintama on kautta aikojen ollut välttämätön taistelutahdon ylläpitäjä. Kotirintamalla on myös tuotettu tavaraa ja varusteita. Suomessa sotien aikana oli tapana järjestää kaikenlaisia keräyksiä sotilaiden ja sotatalouden tarpeisiin. Yleisenä sääntönä on ollut, että mitä enemmän kotirintamalta saadaan lähetettyä tavaraa taistelukentille, sitä parempi.

Taistelussa Koronaa vastaan tilanne on oikeastaan juuri toisinpäin. Ensinnäkään tämä taistelu ei ole luonteeltaan talvisota. Taistelua ei käydä siellä jossakin. Sitä ei käydä sotilaiden eikä pelkästään terveydenhuollon henkilöstön voimin. Kotirintama ei vain odota, kerää tavaraa ja kirjoita kirjeitä. Kamppailu epidemiaa vastaan muistuttaa enemmän Vietnamin sotaa, Afganistania, Irakia tai mitä tahansa epäsymmetrisen taistelun kenttää. Etulinjaa ei ole. Vihollista ei näe vaan se on kaikkialla. Kotirintama ei ole valtameren takana eikä taistelu siellä jossakin. Epidemiaa vastaan jokainen taistelee ikään kuin etulinjassa. ”Kotirintama taistelee!”, olisi vanhan ajan moraalijulisteissa sanottu.

Jos pidetään kiinni tuosta vanhasta jaosta etu- ja kotirintamaan, on kotirintaman tehtävänä nyt toimittaa mahdollisimman vähän rintamalle. Monissa maissa on vedottu kansalaisiin, ettei esimerkiksi hengityssuojaimia ostettaisi yksityiseen käyttöön vaan ne varattaisiin terveydenhuollon käyttöön. Kuitenkin tällainen materiaalinen tuki on toissijaista. Siinä vaiheessa, kun terveydenhuollon varastot tyhjenevät ja hoitokapasiteetti loppuu, on aivan sama mitä kansalainen suojainten yms. kanssa tekee. Kotirintaman tehtävä on toimittaa mahdollisimman vähän potilaita sairaalahoitoon. Silloin tulee vähemmän taistelua tehohoidossa, vähemmän riskiä kapasiteetin ylitykselle ja vähemmän vältettävissä olevia kuolemia. Ainoa tapa tähän on vähentää tartuntoja. Eli vähentää kontakteja kuten nyt on painavasti pyydetty ja kehotettu. 

Tällainen taistelu on tylsä. Ei voi kääriä hihoja, ei tarttua asiaan ja kurmottaa vihollista. Ei niin että se näkyisi. Voitto tässä taistelussa on niinkin tylsä, ettei sitä oikeastaan näe. Voitto näkyy siinä, ettei kriisiä terveydenhuollossa tule. Voitto on sekin, jos sitä ei nähdä pahana. Täydellinen voitto on se, jos kuukauden päästä kaikki saamme sanoa: ”Ihan turhaan tämä kaikki tehtiin. Ei mitään kriisiä tullut.” Juuri silloin tämä kaikki olisi onnistunut yli odotusten. 

Nyt siis hitaasti ja rauhallisesti. Epidemia vihollisena vaatii aikaa. Tulosta ei nähdä huomenna vaan vasta pidemmän ajan kuluttua. Kurmotetaan vihollista pesemällä käsiä, käyttämällä käsidesiä, välttämällä turhaa liikkumista ja mikä vaikeinta, pysymällä kaukana. 

Havahduin ajatuksista, kun hiekkalaatikolta saapuva leikki-ikäisemme kyseli jälleen lähistöllä asuvan ainoan ja parhaan kaverinsa perään:

”Tuleeko Saara-siili* (nimi muutettu) tänään meille?” ”Ei, ei voi tulla.” ”Tuleeko huomenna?” ”Ei, ei voi tulla huomennakaan.” ”Tuleeko joskus?” ”Tulee, tulee joskus.” ”Milloin!!” ”Huokaus”

Koville tulee tämä taistelu ottamaan.

67# Vieraana koronasiivessä

S: Varjele meitä, laupias Herra Jumala. L: perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista…

Olin varautunut johtamaan paaston ajan vakiintuneeseen tapaan tämän vanhan kirkkorukouksen sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kieltämättä nämä säkeet nousivat mieleen, kun jumalanpalveluksen sijaan lähestyinkin koronasiiven ovikelloa. Taskussa kulkivat mukana Kela-kortti ja pari yksittäispakattua alkoholilappua lääkelaatikosta. Sylissä tuli mukana tulikuuma leikki-ikäinen. Mielessä ehti vilahtaa ajatus muista ovikelloa painaneista sormista. Päässä jyskytti valvottu yö. Muutaman minuutin odottelun jälkeen oven tuli avaamaan maskiin ja hansikkaisiin pukeutunut hoitaja.  – ”Tästä sitten reilusti käsidesiä ja maskit molemmille.” Olimme tulleet Koronasiipeen.

Koronasiipi on ehkä vähän ylimitoitettu ilmaus. Kuitenkin vahvistui jo yöllä hankittu mielikuva terveydenhuollon siirtymisestä poikkeustilaan. Olin ollut sopivasti loppuviikon vapailla koulusta. Siinä ajassa jokin tauti ehti kaataa pienen petiinsä. Sairaanhoidon ohessa yritin myös valmistautua tuuraamaan sunnuntaina omaa sijaistani. Lopulta sain sunnuntaiaamuna soittaa sijaisen tuuraamaan itseäni. 

Hieman epävarmoin ajatuksin lähestyin muutenkin pyhäpäivän tehtäviä. Poikkeuksellisen Korona-tilanteenkin unohtaen tuntui arveluttavalta ajatus lähteä ihmisten ilmoille kuumetautisesta kodista. Ehkä hyvän käytännön mukaan olisi kättelemättä, hajuraolla ja omien käsien tarkkailulla kaikki onnistunut. Kuitenkin sunnuntain vastaisena yönä pääsin tästä sisäisestä kamppailusta. Pikku ihminen alkoi jo alkuyöstä haroa korvaansa ja itkeä sattumistaan. Lääkkeillä pahin terä aina helpotti mutta yllättävän pian kipu alkoi taas herätellä unen läpi. Tunti kuin koko yö olisi mennyt 10-15 minuutin unen ja kivun sykleissä. Vasta aamukuudelta väsymyksen ja lääkkeiden yhteisvaikutus tuuditti rauhalliseen uneen. Silloin zombivaiheeseen päässyt isä alkoi toimeen.

Yön aikana selvitellessäni olin ehtinyt huomata, että juuri perjantaina terveydenhuolto oli asetettu poikkeustilaan. Neuvolat kiinni. Ainoastaan pienet vauvat ja raskaana olevat hoidetaan. Poliklinikat kiinni. Vain kiireelliset tapaukset hoidetaan. Terveysasemat suljettu. Häivähdyksen verran koin sympatiaa niitä kohtaan, jotka elävät arjessa ilman länsimaisia terveyspalveluita. Potilaan herättyä levollisilta aamu-uniltaan uuteen itkuun, otin aamulämmön ja nappasin puhelin kouraan.

Selvästi oli varauduttu sekä resurssien kohdentamiseen, että tartuntojen leviämisen estämiseen. Kuitenkin lastenpäivystys näytti olevan toiminnassa. Samalla se toimi varta vasten perustetun Korona-numeron yöllisenä varayhteytenä pienien potilaiden osalta. Siitäköhän syystä tällä kertaa sinne sai jonottaa? Meidän harvoissa tarpeissamme juuri tuo numero on vastannut hyvin nopeasti. Onnistuin saamaan ajan juuri jumalanpalveluksen alkamisaikaan. Olin jo parin tuntia aiemmin keskeyttänyt sijaiseni rennon vapaapäivän aamun ja ilmoittanut tilanteesta. Olimme toki mahdollisuudesta aiemminkin puhuneet. Otti asian ymmärtävästi. Perheellinen mies. Olivat kuitenkin menossa jumalanpalvelukseen. Lähetin kaikki kirjoittamani ja kiitin ymmärryksestä.

Lääkärinajan lisäksi sain päivystysnumerosta muutamat ohjeet. Sisäänkäynti olikin kuulemma eri kuin tavallisesti. Ovi olisi lukossa. Sisään piti saapua ovikelloa painaen. Käsidesiä piti varautua käyttämään ihan huolella.  – “Ei mitään syytä paniikkiin mutta kuitenkin.” Juuri tällaisista lauseista voi kai päätellä, että joku voisi vähän panikoitua. Melkein tokaisin, että olen luterilainen pastori ja sairaanhoitajaopiskelija. Sillä yhdistelmällä on vaikea panikoitua tällaisissa asioissa. Tyydyin kuitenkin vain kiittämään. Varmasti joku toinen jonotti samaan numeroon.

Mitä odotin ovikellon takaa? Tuntematon uhka elokuvan kaltaista kaaosta? Hoitopaikkaa, jossa sairaat yskivät toistensa päälle? Telttaa, jossa paareja asetellaan pitkin lattioita sänkyjen loppuessa?  No en oikeastaan. Maalaiskaupungissa kaikkialla on hiljaista. Eikä tämä ollut edes se virallinen Koronasiipi. Sellainen löytyi vielä toisen sisäänkäynnin luota. Ei näkynyt jonoa sielläkään. Tämä oli minikoronasiipi. Varmuuden vuoksi myös lastenpäivystys oli jaettu kahtia. Tälle ovelle saapuivat kaikki, joilla on infektio-oireita. Vara ei venettä kaada, sanoo vanha kansa. Varhain sunnuntaiaamuna olimme ainoat koko siivessä. Kaikesta näkyi järjestelyjen uutuus. Ovikello oli teipattu kiinni oveen, eikä sen ääni kuulemma oikein kuulu kansliaan. Tarkoitus on kuulemma siirtää kansliaa pian lähemmäksi. Kaappeja oli teippailtu kiinni ja tarpeelliset välineet oli sijoiteltu pöydille. Vähän selitellen annettiin ohjeita. Vakuutin ymmärtäväni hyvin syyn järjestelyihin.

Käsidesiä käytettiin ja maskeja soviteltiin. Hoitaja ja myöhemmin lääkäri puhuivat kaiken aikaa myös maskiensa takaa. Kaikki tapahtui rauhassa ja lämpimässä hengessä. Vain pienet yksityiskohdat erottivat käynnin arkisesta lääkärireissusta. Päivystyspakkauksena saadun tuhdimman kipulääkkeen kaveriksi löytyi täsmälleen pienen potilaan toivomaa väriä oleva pillimehu. Yllättävän vaikea juottaa aseptisesti. Mutta eri pakkauksia avatessa oppii näköjään avaamaan myös pillimehun imupilliin koskematta. Diagnoosit tehtiin ja reseptit kirjoitettiin. Ohi mennen kysyttiin mahdollisista ulkomaan matkoista. Olisiko erilainen vastaus saanut aikaan erilaisia toimia? Se jäi nyt selvittämättä. Pois lähtiessä maskit hyvästeltiin roskikseen ja isän käsien avulla pienet kädet siveltiin desinfiointiaineella. Eteisessä tuli vastaan seuraava potilas ja uusi hoitaja.

Mainio ensiapu!

Kamppailu nykyistä virusta vastaan tuskin on vielä saavuttanut huippuaan. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuitenkin tarkastuskäynti terveydenhuoltomme etulinjassa synnytti sisälläni kiitollisia tunteita. Samaan aikaan kun monia pyydetään jäämään kotiin, toimii terveydenhuolto näin suppean katsauksen perusteella suomalaisen rauhallisesti ja perusteellisesti. Resursseja kohdennetaan ja toimintaa tehostetaan. Samaan aikaan terveydenhoitoalan työntekijät eivät voi jäädä etätöihin. Heitä kutsutaan etulinjaan. Heiltä saatetaan kysyä lähiaikoina poikkeuksellista venymistä ja taitoa. Me pikkupotilaan kanssa yritämme tehdä osamme. Otamme lääkkeet ohjeen mukaan ja yritämme pysyä poissa päivystyksestä tulevat viikot. Miten sinä voisit helpottaa terveydenhuollon taakkaa? Miten voisit hidastaa viruksen leviämistä? Ketä voisit kiittää? Kun kotirintama kestää, on etulinjassakin helpompi olla.

63# Onni on joskus illuusio

Illuusio. Se on se voima jota taikuritkin käyttävät. Tempuntekijät eli silmänkääntäjät käyttävät nopeutta ja hämäystä. Illuusio voi olla myös hidas. Illuusiossa havaintokykymme hämääntyy ja useat erilaiset aistiärsykkeet vääristävät kokonaisuuden. Värit eivät näy oikein, pituudet näyttävät todellisuudesta poikkeavilta, kuviot vaikuttavat liikkuvilta, vaikka eivät ole. Näitä kuvahämäyksiä netti on täynnä. Illuusio on jotakin, mikä ei ole totta. Menneellä talvilomalla havahduin tällaiseen illuusioon.

Tänä vuonna talviloma meidän suunnallamme osui läntisen kirkon paastokauden alkuun. Laskiaistiistain jälkeen alkoi neljänkymmenen päivän mittainen paasto kohti pääsiäisen juhlaa. Läntisessä maanpiirissä uskonnolliset asiat yleensä nähdäänhenkilökohtaisena henkisenä tilana, joka on kokonaan irrallaan arkisesta ruumiillisesta elämästä. Kuitenkin meillä vanhassa kirkollisuudessa halutaan uskoa, että paasto kuuluu myös ruumiille. Paaston aikana kristityt kutsutaan tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle ja jumalanpalveluksiin osallistumiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla. Vanhastaan olen itse kieltäytynyt pääsiäispaaston aikana kokonaan alkoholista ja makeista herkuista (tällainen pullahiiri kun olen). Tänä vuonna edelle mainituista syistä olen ottanut myös käyttöön kännykkäparkin ihan itseäni varten. Kristillisen paaston yhtenä ajatuksena on etsiä elämästään sellaisia asioita ja rutiineja, joita voisi jatkaa myös muussa vuoden kierrossa. Näin talviloman ja paastonajan yhdistetyissä tunnelmissa kehitin itselleni muutaman talvilomateesin koko elämää muistuttelemaan.

Tiedon puute ei ole häpeä. Tiedonjanottomuus on.

Kun on ollut monta vuotta asiantuntijatehtävissä, on entistä vaikeampaa tunnustaa tietämättömyyttään. Kun on kasvanut olemaan töissään se, jolta kysytään, on vaikea sanoa: minä en tiedä – auta. Tätä olen koittanut kovasti viime aikoina opetella. Lomalla astuin pelottavan kynnyksen yli tielläni viisauteen.

Meidän perheessämme ei olla kovia hiihtäjiä. Tietenkin asumme myös alueella, missä hiihtokelit eivät ole joka talvi otolliset. Lasten kasvaessa on sukset kuitenkin pitänyt kaivaa esiin ja lähteä aina joskus ladulle seuraksi ja hinaajaksi. Tämä yleensä onnistuu huoletta edellisen talven voiteilla. Muutenkaan en ole innokas tai taitava voitelemaan suksia. Nuoruudessa hiihdin aina luistelutyylillä ja riittävän luiston lisääminen silloin tällöin oli helppoa. Nyt kun tahti ja kunto kutsuu perinteiselle, asiat ovat paljon vaikeammat. Vielä kun rakas vaimoni palasi hyvin nopeasti hiihtolenkiltään tökkimistä valitellen, otin voitelupurkista kiinni. Kävin yhteisen lomamökin sisällä kyselemässä sukulaisilta vanhan voiteen poistamisen ja päivän kelin vaatimia saloja ja kävin työhön. Työ ei ollut kovin monimutkaista mutta tietämättömyyden näyttäminen oli. Tietämättömyyden näyttäminen omille läheisille on ainakin itselleni vielä vaikeampaa kuin muiden ihmisten keskellä. Eikä sekään ole helppoa. Pääsin taas vähän eteenpäin elämän koulussa.

Vastuu on hyvä. Vapaus on mukava.

Ihminen antaa itsestään paljon, kun pääsee sopivan vastuulliseen tehtävään. Vastuu motivoi ja saa tuntemaan elämän merkityksellisenä. Vastuu elämässä, kotona ja perheessä voi kaivaa esiin ennen näkemätöntä mielihyvää ja onnistumisen kokemusta. Kuitenkin myös vapaus on mukavaa. Sitä loma on. Ei arkisia asioita silmien edessä. Ei tuttuja rutiineja pyörimässä kaikkialla. On iloista vapauttaa pienet lumikasojen keskelle ja rynnätä lapion kanssa mukaan kaivamaan. Vapaus (ja mökistä löytyvät lastenvahdit) antavat aikaa tehdä asioita. Silloin myös mieleen syntyy aikaa ja tyhjyyttä. Se on hyvä ja tarpeen. Mielen tyhjyydessä syntyy ajatuksia tai ihan rentouttavaa ajattelemattomuutta. Silloin mieli virtaa vapaana eikä tartu liikaa mihinkään. Tällainen antaa voimaa vastuun hetkiä varten.

Laatuaika on paljon aikaa

Lomalla voi olla irti arjen rutiineista. Erityisesti jos on lähtenyt pois kotoa ja kaikkien odottavien askareiden äärestä. Vielä helpottaa sekin, jos lomakohteessa on sukulaisia joiden kanssa voi jakaa välttämättömiä taloustöitä ja kauppareissuja. Silloin on aikaa laatuajalle. Laatuaika ei mielestäni ole tehokas hetki jotakin lasten toivomaa tekemistä. Ei jotain erityistä ja kallista. Ei ainakaan, jos tuon laatuajan puitteissa vanhempi salaa yrittää selailla kännykkää tai on lukittunut muihin mietteisiin. Mikään tekeminen, kun ei korvaa vanhempaa, jonka kanssa tehdä. Siksi laatuaika voi olla jotain hyvin tavallista tai vähäpätöisen näköistä. Tärkeitä on se, että tekijä on paikalla muutenkin kuin ruumiillisesti. Laatuaikaan kuuluvat ystävällinen katse, joka kysyy ja kertoo: mitä kuuluu, olet tärkeä. Laatuaikaan kuuluu ääni, joka ei ole kärsimätön miettiessään mitä kaikkea muuta haluttaisi tai pitäisi tehdä. Laatuaikaan kuuluu ruumiin joka antautuu painiin, haliin tai lumisotaan. Päivä tai viikko runsasta läsnäoloa ei kuitenkaan korvaa sitä, jos muun vuoden on etäinen ja poissa. Laatuaika voi olla mitä vain. Kunhan silloin kaikki ovat. Laatuaikaa voi ja kannattaa yrittää synnyttää myös arjen keskelle. Siihen kuuluu puhelimen käytön kontrollointi, läsnäolo ja hetkeen keskittyminen. Laatuajan oppiminen voi opettaa miten laadukasta se aika onkaan koska seura tekee sen sellaiseksi.

Elämässä pitää uskaltaa.

Lomalla pääsimme paikkaan, joka oli joidenkin lastemme unelma – rinteeseen. Eivät pitkään jaksaneet verrytellä vuodenkaan tauon jälkeen taitojaan alkeisrinteessä. Sinisiin mäkiin oli päästävä. Verrattain vähän laskeneiden lasten jälkiä katsellessa me vanhemmat jouduimme hieman huokailemaan. Vähän totuteltuaan eivät paljoa jarrutelleet tai kaarrelleet. Eivät kyllä myöskään kaatuilleet ja törmäilleet. Menoa katsoessa tuli halu seuraavan hissinousun aikana varoitella ja pyytää hiljentämään. Monia pelkoja kaatumisista ja kolareista nousi mieleen. Kuitenkin nousi mieleen myös ajatus moisen järjettömyydestä. Kun itse on rinteeseen raahannut ja neuvojen jälkeen isompiin päästänyt, täytyy varmaan uskaltaa antaa mennä. Kauhukuvat ja pelot täytyi ankkurihississä koittaa nielaista ja antaa mennä. Joskus tätä joutuu vielä tekemään uudestaan. Vielä monta kertaa joutuu uskaltaa päästää nämä menemään ja luottaa. 

Onni on joskus illuusio.

Laskupäivän jälkeen muu perhe laskeskeli päärinteiden alle palauttamaan välineitään. Itse liu’uin eri rinteen alle hakemaan autoa. Pitkän päivän jälkeen koin suuria onnen hetkiä vetäessäni monoja pois jalasta. Samalla tulin kuitenkin ajatelleeksi illuusiota. Sillä hetkellä oli mahdotonta tietää, josko joku toiseen suuntaan lähteneistä olisi ehtinyt törmätä puuhun tai jotain sellaista. Monta kertaa olen tällaisesta illuusiosta kuullut. Että joku luulee kaiken olevan hyvin tai ihan tavallisesti. Ovikello, lääkärin sana tai puhelimen ääni sitten aina joskus jonkun kohdalla kertoo, että kyse olikin vain illuusiosta. Kaikki ei ollutkaan enää hyvin. Ei ollut ollut hyvin enää vähän aikaa. Tieto ei vain ollut siirtynyt. Tätä mietin talvikenkiä jalkaan vetäessä ja niiden löysyydestä nauttiessa. Illuusio. Olenhan joskus itsekin ollut kutsuttuna paikalle, kun illuusiot onnesta ovat särkyneet. Mistä sitä koskaan tietä. Joskus joudun toteamaan onnen olleen jossakin kohtaa vain illuusio. 

Illuusion ja sen särkymisenkin uhalla täytyy koittaa elää. Tai ehkä juuri sen takia. On tärkeää elää kuin viimeistä päivää, silloinkin kun se ei kenellekään sitä vielä ole. Joskus puhelin soi tai ovelle kolkutetaan. Silloin voi kestää paremmin, jos elää sitä ennen viisaasti ja opettaa samaa elämää niille, joita lähellään on.

Vielä sain noutaa autoon kaikki, joita etsinkin. Onneksi. Yhdessä yritämme opetella tuijottamaan elämän kaikkia puolia silmiin, ettemme joutuisi liikaa illuusioiden vangeiksi.

61# Murse in action – osa 3

Sudenhetki. Öisin kolmen ja viiden välillä koittaa vuorokauden mystinen aika. Vanhastaan ajateltiin vartioiden silloin torkahtavan helpoiten nuotion tai vaikkapa lammaslauman äärelle. Tässä kohtaa susi sitten pääsi tavallista useammin hyökkäämään ja tekemään tuhojaan. Sudenhetkellä jouduttiin samasta syystä pelkäämään vihollisen tai ryöväreiden hyökkäyksiä. Kesäisin tähän aikaan on myös yön kylmin hetki ennen uuden aamun koittoa.

Tähän aikaan unen vaiheissa kulkee tietty sykli. Siksi huolien ahdistama huomaa usein heräävänsä sudenhetkellä. Samoin väitetään kuoleman koittavan usein tämän aikaikkunan sisällä. Joskus on ajateltu, että tässä kohtaa ihminen alkaa valmistautua uuteen päivään ja se joka ei jaksa, päättää päivänsä tähän alkuun. Moni tähän aikaan heräävä saattaa kokea kylmyyttä koska elintoiminnot ovat hidastuneet syvän unen aikana. Tämä lienee lähempänä todellista syytä monissa kuolemantapauksissa. 

Sudenhetken aikana herääminen on melko pökkeröistä. Näin oli taas pari yötä sitten. Olin juuri saanut unissani seikkailtua edellisen päivän elokuvan inspiroimat taistelukohtaukset ja seikkailtua Afrikan lämmössä leijonia pelottelemassa. Viimeinen uni kuitenkin keskeytyi tuttuihin yökkäyksiin. Unen rajalta ihmettelin, miksi joku yökkii. Muistin unen kalvon läpi, ettei kukaan lapsi ole ollut nuhassa tai yskässä. Joskus kun kovan yskän lomassa saattavat yökätä vähän limaa liikkeelle.

Mutta ei ollut limaa. Ei vaatinut yskää eikä nuhaa. Joku oksentaa! Silmät aukenivat ja melkein kasvoissani kiinni oli pieni suu pukkaamassa tavaraa ulos. Myöhemmin selvisi, että oli pissakäynnin jälkeen tullut valittelemaan mahaansa ja päässyt aikuisten sängyn keskipaikalle. Pukkasin itseäni ylös. Rekisteröin kehoituksen viedä lapsi pois ennen kuin seuraava lasti tulee. Arvoin hetken tilannetta. Unen rajalla mietin, joko tämä erä oli loppu. Mielessä vilahti vaihtoehtoina sängyn viereinen matto lojuvine leluineen ja sänky, jossa on vauvavuosien jäljiltä vielä koko sängyn peittävä patjan suojus. Ennen kuin ajatus ehti muotoutua, uusi lasti tulikin jo. Sen jälkeen päätin ehtiä kylpyhuoneeseen.

Tässä kohtaa suden hetki kohtasi toisen voiman. Aseptisen omatunnon. Tästä taidosta on meille puhuttu kerta toisensa jälkeen. Se tarkoittaa paitsi tajua omista käsistä, myös rehellisyyttä niiden suhteen. Sairaalan olosuhteissa kädet ovat aina mahdollinen infektion levittäjä. Nyt Korona viruksesta uutisoidessa on taas muistutettu kansaa käsien pesemisen tärkeydestä. Tuleville sairaanhoitajille tätä jopa koulutetaan. Jos olet ollut hoidettavana, olet saattanut huomata sairaanhoitajien lyhyet hihat. Pitkät hihat ovat lääkäreiden ylellisyyttä, eikä niitä infektioiden näkökulmasta hyvällä tulekaan katsoa. Siksi jokainen lääkärikin kyllä riisuu takkinsa ennen toimenpiteeseen ryhtymistä. Pitkät hihat kun olisivat helposti kontaktissa potilaaseen ja sitten seuraavaan.

Sairaanhoitajan tulee valvoa itse käsiään. Harvoin kukaan toinen sitä tekee. Sairaanhoitajan pitää osata avata ja ottaa käyttöön välineitä pitäen ne puhtaina. Tässä kysytään tarkkuutta ja rohkeutta. Rohkeudesta en tiedä, mutta tässä asiassa olen huomannut olevani tarkka. 

Ja niin suden hetki kohtasi aseptisen omatunnon. Kun pienen vatsan pöpöt olivat päässeet öiseen lamppujen valoon, oli mieli täynnä varoituksia mihin koskea ja mihin ei, mihin koskettuaan koski seuraavaksi ja niin edelleen. Lyhyessä ajassa sotkua oli siivottu. Pieni potilas oli pesty, vaatteet poistettu, lattia kuurattu ja sänky käyty läpi. Aikaa ei mennyt paljoa mutta vettä ja saippuaa kyllä. Seuraavan viikon pakollisia läsnäoloja miettiessäni, kaipasin kovasti hansikkaita hoitotyön luokkien alkoholipulloja. Tosin paljon on myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi on jo sylissä. Rohkeasti tuo raukka odotti kylpytakissa, kunnes olohuoneeseen oli pedattu sairaspeti, jossa jatkaa yötä isän kanssa. Tätä kasatessa löytyi puutteita sängyn ensimmäisestä tarkastuksesta. Vielä meni tyynyä ja tyynyliinaa pyykkiin. Taas paloi vettä ja saippuaa. Löytyipä vielä kaapista näiden kiireettömimpien toimenpiteiden jälkeen pieni pullo käsidesiäkin. Yö sai kuin saikin pienen säväyksen viinan tuoksua. 

Lopulta kaikki oli valmista ja pieni potilas päästiin siirtämään uuteen sänkyyn. Tässä kohtaa kaikki petti. Pikku potilasta halatessa ja syliin ottaessa isän ymmärrys näytti puutteensa. Huonosti puhdistettu pieni tukka iski oksennuksen tuoksuisen, kostean, massansa suoraan syliin nostajan kasvoille. Ei tällä miehen tukalla koskaan muista, miten vaikeaa isompien tukkien peseminen voi olla. Muistin olla koskematta käsillä kasvoja, muistin avata ovia kyynärpäällä, pestä saippualla, käyttää tiettyjä pyyhkeitä, pyyhkiä pintoja ja melkein kaiken. Ja lopuksi onnistuin saamaan kaiken kasvoilla. Oppia ikä kaikki. Näin sudenhetki iskee. Onneksi nämä oksennukset taisivat johtua lähinnä edellisen illan synttäriherkuista. Ensimmäisten jälkeen ei tullut toista erää ja seuraavana aamuna kotiin jäänyt lapsi oli vähintäänkin energinen. Selvittiin oksennusyön kauhuista ja tarttumisen peloista vähällä.

Seuraavana aamuna sulauduin hyvin ystävänpäiväbileistä väsyneiden luokkalaisten joukkoon. 

45# Turvallisuutta kiitos!

Meidän perheemme autoilee paljon. Mieli ei aina tekisi mutta pakko. Eräällä viime vuoden ajomatkallamme takapenkiltä kuului outo tällainen outo ääni. Saman tien sieltä kuului ilmoitus nukkuma-asentoon menosta. Yksi matkustaja näytti liikahtaneen erilaiseen kallistukseen. Paljoa enempää ei pimeällä tiellä ja pimeässä autossa saanut selville. Kesken ajon asia kuitattiin istuimen unohdettuna kallistusominaisuutena. Emme sellaisen olemassaoloa aivan muistaneet mutta kuka näistä laitteista vipuineen aina kärryillä pysyisi. Kai se on kätevää, että tuolin niinkin voi asettaa ja ilmeisesti tämä oikea vipu oli nyt lapsen käteen löytynyt. Näin ajattelimme. Vähän ajan päästä istuja alkoi protestoida asentoaan. Ei tainnut ollut kaikkein mieluisin kallistus. Kuitenkaan ei moisen takia ihan heti pysähdytty. Pimeän maantien laita ei houkuttanut ja luonnollinen tauko odotti vähän matkan päässä. Vartin kuluttua pysähdyttiin tankkaamaan ja istuin päätettiin samalla nostaa pystyasentoon. Kyllähän jokainen kyllästyy, jos ei näe niitä pimeitä maisemia ajon aikana. Ovi auki, valot päälle ja istuin kunnon tarkasteluun. Epämiellyttävä totuus. Ei istuimessa ollut kallistusominaisuutta. Siinä se heilui kovin helposti tutkittaessa. Koko komeus lapsineen oli irti jalustastaan. Viisitoista minuuttia kuskin takana oli kulkenut lapsi+istuinosa ilman kiinnittymistä minnekään auton rakenteissa. Insinööri oli suunnitellessaan unohtanut, että kasvaessaan lapsen jalat eivät enää sojota suoraan eteenpäin istuimen laidalta, vaan putoavat roikkumaan alaspäin. Kaksi lukitusvipua oli asennettu sinne, mistä pienet kengät menivät ohi. Molemmat vivut olivat niin päin, että alas painuvat jalat voivat ne aukaista. Muutama värikäs sana siinä vaihdettiin etupenkkiläisten kesken. Äkkijarrutus tuossa tilanteessa olisi ollut ilkeä kokemus. Ei sitä oikein uskaltanut niin pitkälle ajatella. Matka jatkui. Ja korvat olivat aika voimakkaasti höröllä taaksepäin. Seuraava naksaus olisi aiheuttanut nopeita toimenpiteitä. Onneksi syyllisen jalat eivät innostuneet vipusilla leikkimään. Ei varmaan ihan ollut hoksannut, että asennon muutos oli itsensä aiheuttama. Voisitteko insinöörit kiitos testata näitä elävillä lapsilla? Olisikohan lukitusvipuja mahdollista asentaa toimimaan toiseen suuntaan? Jotain tällaista me jälkiviisaat siinä pähkäilimme.

Vanha kansa sanoo, ettei vanhinko tule kello kaulassa. Karjataloudesta irtautuneena me olemme opettaneet lapsillemme, että vahinko voi tulla, vaikka kuinka on tarkkana ja varoo. No eihän se ihan näinkään mene. Vahinko voi kyllä tulla vaikka, kuinka sitä yrittää välttää mutta kyllä todennäköisyys varomalla vähenee. Lasten meiningeissä vaan usein vakuutellaan varovaisuutta ja samalla kello soi koko ajan kovenevalla äänellä. Ainakin vanhempien mielestä.

Luulen, että jokainen on katsellut joskus sitä tilannetta, joka pian kehittyi vahingoksi. Typerät ideat, keskittymisen puute, yliluottavaiset taidot, kiire tai huonot työvälineet nostavat kaikki vahingon mahdollisuutta. Joskus se on suoranainen välinpitämättömyys, joka kaiken saa aikaan. Tarvitseeko ihmetellä, miksi humalainen juhlija voisi saada pimeässä vajassa kirveen jalkaansa, vaikka piti ihan äkkiä käydä lisää puita. Näin on ainakin jollekin voinut käydä. Ja silloin se ei kyllä ole ollut täysin muiden syy. Netin ihmeellinen maailma on täynnä näitä tee se itse henkilöitä ja muita älypäitä. Osa on päätynyt jopa videolle. Vahinkoja voi ehkäistä ennakolta. Mutta ei välttämättä estää.

Syyskauden viimeinen koe liittyi juuri näihin aiheisiin. Päättelimme kurssin potilasturvallisuudesta. syysloman jälkeinen aika tutkittiin vahinkojen kartoitusta, ennaltaehkäisyä, raportointia ja kaikkea niihin liittyvää. Välillä tutkittiin laajoja strategiapapereita hoitotyön turvallisuuden parantamiseksi. Niissä tuli esiin myös laajemman tason resursoinnin ja kartoituksen tarve. Rahallakin voidaan tehdä turvallisuutta. Ainakin käyttämällä sitä. Välillä taasen opeteltiin potilaan henkilöllisyyden selvittämistä. Emme halua olla niitä, jotka vievät väärän potilaan leikkaussaliin. Huolellisuus, ohjeiden noudattaminen ja hyvä rutiini nousivat esiin. Jälleen turvallisuuteen liittyen puhuimme hoitajan etiikasta ja siitä, miten asiat tulee hoitaa oikein silloinkin, kun kukaan muu ei huomaa. 

Näihin liittyen opiskelimme tietoturvaa sekä tietokoneen, potilaan kuin omaisenkin äärellä. Emme halua olla niitäkään, joiden kautta henkilökohtaiset tiedot valuvat ulkopuolisten tietoon. Erään tunnin keskusten aiheena oli toiminta tilanteessa, jossa tuntematon henkilö tulee osastolle kyselemään potilaan tilaa. Samoin kävimme läpi toimintaa vastaavassa tilanteessa puhelimen äärellä. Tämän kaltaisia kysymyksiä löytyi myös kokeesta. Verkon puolella suoritimme lyhyen kokonaisuuden laiteturvallisuudesta. Sairaalat ja terveyskeskukset kun ovat täynnä laitteita, joiden viat tai väärä käyttö aiheuttavat vaaraa. 

Kaiken kaikkiaan turvallisuus on valtavan suuri ketju. Se ei ole vain tekoja ja taitoja. Tarvitaan paljon asennetta ja rohkeutta toimia oikein. Tarvitaan paljon rohkeutta puuttua siihen, mikä ei näytä menevän oikein tai hyvällä tavalla. Tällaisessa ilmoituskulttuurissa mennään kuulemma hoitoalalla koko ajan eteenpäin. Yhteinen turvallisuus rakentuu tekijöistä. 

Onko yksikössä tarpeeksi työntekijöitä? Onko siivooja siivonnut tarkasti? Onko luotu keskusteltavaa ja motivoivaa ilmapiiriä? Onko jaettu tehtäviä reilusti? Onko ehditty ja tahdottu perehdyttää? Onko välinehuolto tehnyt työnsä asiaan kuuluvalla tavalla? Ollaanko rehellisiä omien taitojen ja voimien kanssa? Tunnustetaanko virheet tai läheltä piti tilanteet? Otetaanko yhdessä opiksi vai syyllistetäänkö? Turvallisuus on summa, joka ei koostu vain asioista. Se koostuu myös ihmisistä. Kuka on heikoin lenkki? Tämän ei pitäisi missään aiheuttaa syyllistystä ja savustusta. Tuki ja opastus voisivat antaa paremmin voimaa. Samaa pohdintaa voisi tietenkin ulottaa lääkkeisiin, niiden valmistukseen ja valvontaan sekä tietenkin keittiöön ja ruokaan. Ja moneen muuhun suuntaan. Joka tapauksessa turvallisuus syntyy yhdessä. Laajoissa kokonaisuuksissa ylemmän johdon taju, tahto ja tuki korostuu. Muilta tasoilta lienee vaikea kauhalla vaatia, jos sinne on ensin lusikalla annettu. Turvallisuus tehdään alhaalla, mutta se alkaa myös ylhäältä. Näissä ajatuksissa olen huolestuneena lukenut loppuvuoden monia uutisia hoitoalan hyvinvoinnista ja työviihtyvyydestä. Yhdessä uutisessa nousi esiin suuri tyytymättömyys ylemmän johdon vieraantumiseen arjen työstä. Vaikka nyt itsekin ainakin leikittelen mahdollisuudella vaihtaa jollakin aikataululla alaa, voin kuitenkin kiitoksella sanoa ettei se johdu esimiehistäni. Pienessä työyhteisössä olen saanut kutsua heitä aina nimellä, jakaa elämää ja oman uskallukseni mukaan huoliakin. Parhaita muistoja ovat olleet ne soitot, jotka esimies on joskus tehnyt ilman että oli mitään asiaa. Halusi kysellä vain kuulumisia. Muutamien kymmenien työntekijöiden joukossa esimiehet ovat tehneet samaa perustyötä kuin muut. Niin sanottu taju kentästä on ollut hyvä. Tällaisten kanssa on ollut turvallista tehdä työtä ja hyvä kasvaa työntekijänä.

Kaikki tämä tähtään potilaan ja asiakkaan etuun. He elävät jollakin tavalla poikkeuksellisessa tilanteessa, tapahtumassa tai vaiheessa. Heille monet asiat, termit ja tavat ovat vieraita. Epävarmuus luo turvattomuutta. Tähän vastaus on ammattimainen henkilökunta hoidossa ja ns. tukitoimissa. He ovat tilanteiden ammattilaisia, joilla on rutiini, ymmärrys ja tieto. Hoitajilla on siis valtaa. Tämä valta kutsuu jokaista turvallisuuden ammattilaiseksi. Hoitoala on turvallisuusala!