106# Kauneus katsojan silmässä?

Taloutemme toinen aikuinen tykkää soista. Itse inhoan niitä! Ne ovat syksyisin tuulisia ja kylmiä. Niiden päällä kulkeminen on epävarmaa ja pelottavaa. Vesi tirskuu saappaan jälkeen eikä koskaan voi täysin luottaa siihen, pitääkö seuraava askel silmän arvioimalla tavalla. Siellä täällä vaanii mustia vesiä ja useammin tasaisia, ruohoisia, kohtia, jotka kertovat petollisen ohuesta kerroksesta veden päällä. Vähät puut ja korkeammat mättäät muodostavat lupauksen vakaammasta polusta. Välillä täytyy vain luottaa saappaan varteen ja siihen ettei pohja ole yhtä pelottava kuin mieli väittää. Ei se yleensä olekaan. Kuitenkaan en olisi ollenkaan harmissani, jos olisi enemmän kuokkia ja Jusseja ja vähemmän niitä soita.

 

Ei tämäkään syvä ollut. Mutta kuitenkin se luo mielikuvan kaiken sisäänsä imevästä syvyydestä.

Yleensä en mene suolle vapaaehtoisesti. Joskus seura kuitenkin vie mukanaan. Joukossa tyhmyys kun tiivistyy. Tänä syksynä kuitenkin päätin ylittää itseni. Suuremmissa suosaarekkeissa kun voi löytyä jotain haluttua. Ajattelin kuluneen vuoden aikana tulleita uusia kokemuksia, neuloja ja muita. Päätin lähteä ihan yksin ylitykseen.

Tässäpä yrittää etsiä reittiä yli.

Miksi tämä aasinsilta? Elämä on usein tällaista suolla rämpimistä. Näin hoitotyössä (ja vanhojen kenkienkin töissä) melkein säännön mukaisesti. Vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät ollenkaan herätä luontaisia lämpimiä tuntoja. Ihmisten kanssa työtä tekevä ei voi valita niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. Tämä korostuu aloilla, joissa ihmiset eivät tule vastaan oma kiinnostuksensa tai halunsa perusteella. Siellä, missä ihmiset tulevat pakotettuna myös kohdattavien ihmisten kirjo laajenee. 

Potilaat ja asiakkaat saattavat haista ja olla likaisia. He saattavat käyttäytyä ei toivotulla tavalla ymmärtämättään tai jopa tahallaan. He saattavat kerta toisensa jälkeen jättää ymmärtämättä tai ainakin toimimatta toivotulla tavalla. Potilasohjausta yrittävä hoitaja todennäköisesti turhautuu lukemattomia kertoja omaa tilaansa heikentävään henkilöön. Potilas ei välttämättä kiitä vaan saattaa päinvastoin haukkua. Se vaatii hoitajalta taitoa. Tai ehkä tarkkuutta. Se on sellaista suolla kulkemisen taitoa. 

Suolle lähtiessä on hyvä etsiä hyvät kiintopisteet ja kompassisuunta. Yleensä laidasta löytyykin näitä näyttäviä keloja.Joskus kuolemakin tuo esiin kauneutta.

Ihmisiä tulee kohdata kunnioittavasti ja arvostavasti. Aivan kuten kulkijan täytyy kohdata edessään oleva suo. Riittävän taitava tai tahtova ihminen voi näin tehdä. Potilas ei toivottavasti edes huomaa hoitajan viipyilevää katsetta, varautunutta ilmettä tai ääneen vilahtavia sävyjä. Tämän kohtaamisen tason haaste on pitää tasoa yllä kiireen, väsymisen tai kasvavan potilashaasteen edessä. Erityisesti kiire on hankala. Ihminen kun vaatii suon tavoin aikaa ja tarkkuutta.

Pelokas kulkija lähestyy suota hitain ja arvioivin askelin. Samalla tavalla hänen silmänsä tarkkailee huolellisesti ja keskittyneesti edessään olevaa reittiä. Tämä on välttämätöntä, jos haluaa pitää saappaan sisuksen kuivana ja vähentää ylimääräistä sydämen sykettä rinnassa. Kulkemalla hitaasti näkee enemmän. Suo alkaa näyttämään erilaiselta. Maasto alkaa paljastamaan kukkia, ruskan koskettamaa sammalta, erilaista rahinaa ja ritinää sekä niitä muutamia vanhoja puita jotka kauan sitten ovat kelottuneet kuolleina suon laidalle. Mustan veden laidalla saattaa vilahtaa joskus sammakko. Pidemmällä suolla viileä tuuli karkottaa laita metsiköissä parveilleet hyönteiset. 

Monella tavalla hyvä mätäs. Silmänilon lisäksi se on lupaus paksusta, saappaan kantavasta, pinnasta. Huomaa ympäröivä heinä. Se on aina kavalampaa.

Mitä jos ihmisen kanssa kulkee hiljaa ja itsensä unohtaen enemmän toista tarkkaillen? Silloin löytää paljon kaunista. Löytyy tarina, tausta ja merkitys. Hitaasti tarkkaillen löytyy syitä nykyiseen tilaan ja joskus jopa keinoja sen kanssa etenemiseen. Hitaasti katsellessa katselin suu yleensä alkaa toimia vähemmän ja hänen korvansa saavat kasvaa. Silloin tarkkaaminen helpottuu entisestään. Yleensä näkeminen synnyttää myös halua ymmärtää tai ainakin sitä myötä sietää enemmän. Pysähtymällä, hidastamalla hoitaja pääsee syvemmälle kuin ainoastaan ammattitaitonsa ulkoisiin vaatimuksiin nojaamalla. Hoitaja ei ymmärrä enää vain sen vuoksi, koska on hoitaja vaan koska on ihminen. 

Tämä ei tee kohtaamisesta välttämättä helpompaa. Itsensä hidastaminen kohtaamiseen altistaa kohtaajan myös kohdattavan katseelle ja korville. Tämä voi olla kuluttavaa tai ainakin pelottavaa. Kuitenkin tulos on kestävämpi ja hyödyllisempi kuin pelkkä ulkoisen mallin tavoittelu. Kohdattava voi reagoida myös yllättävällä ja hyvällä tavalla kohdatessaan vaihteeksi ihmisen.

Tässä vaiheessa on hyvä olla jo paluumatkalla. Vähän myöhemmin suon kulkija olisi ollut kunnolla märkä.

Suosta voi löytää paljon kaunista, jos kerran ihmisestäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin alkanut nyt pitämään soista. Se on yhä aivan vihoviimeinen maasto. Inhottava mutta kuitenkin kaunis. Ei kaikista ihmisistä ja heidän toiminnastaankaan tarvitse pitää. Heitä kuitenkin tarvitsee kuulla ja kunnioittaa. Se on usein helpompaa, jos suostuu etsimään heistä hyvää ja kaunista. Tärkeää on huomata, ettei tämä kohtaaminen edellytä kaikesta pitämistä ja sen hyväksymistä. Jos siihen pyrkii, edessä on loputon suo jossa itsensä lopulta upottaa. Juuri monesta haitallisesta hoitaja yrittää kohdattavansa poispäin kuljettaa. Yhdessä kulkeminen on suolla helpompaa kuin yksin.

54# Vaatteet tekevät hoitajan?

Kevätkausi on täynnä taitopajatunteja. Melkein viikoittain käsitellään teoriatunneilla jotain hoitotyön taitoa, saadaan kirjasta läksyä ja sitten jossakin vaiheessa kokoonnutaan hoitotyön luokkaan tekemään käsillä käteviä juttuja. Nämä taitopajatunnit tuovat viikkoihin mukavasti ilmaa. Kun luokka on jaettu neljään pienryhmään näitä varten, on vain joka neljäs tunti itseä koskevaa opetusta. Kun taitopajatunnit ovat vielä yleensä koko aamu- tai iltapäivän mittaisia, kertyy vapaata mukavasti. Välillä on kokonaisia vapaapäiviä. Hankalimmillaan pari tällaista taitopajaa seuraa toisiaan iltapäivällä muun opetuksen jälkeen. Silloin on huono arpa olla siinä viimeisessä ryhmässä. Ihan siedettävää jos asuu lähellä tai keksii muuta tekemistä odotusaikana. Koululla ajan saa kyllä kulumaan mutta eväiden riittävyys on pitkinä päivinä haaste. 

Taitopajatunnit ovat tuoneet mukanaan vaatetuksen haasteet. Syksystä alkaen osa on metsästänyt valmistuvan kurssin hoitotyön vaatteita. Osa on käyttänyt facebookin kirppariryhmää. Osa on tilannut vaatteita netistä tai marssinut työasuja myyvään liikkeeseen. Hoitovaatteita kyllä on saatavilla. Uutena ne vain maksavat valitettavan paljon. Housut + paita saattavat kustantaa lähemmäs sata euroa. Onnekas tai sinnikäs voi löytyy reilusti halvemmankin setin. Joka tapauksessa tämä on osa opiskelun harmillisia piilokuluja. Kovin mukavalta tuntuisi saada vaatteet koulun puolesta.

Ensimmäisten taitopajojen myötä on liikkunut kysymyksiä vaatteiden tarpeellisuudesta. Ketään ei ole käännytetty vielä ovelta. Lääkkeiden jakoa ja vaikkapa potilaan liikuttelua tehtiin melkein arkiasussa. Liikuttelua varten oli vihjattu joustavien housujen tarpeesta. Itselläni oli silloin verkkarit vuosimallia 2002. Vaatimukset vaateiden suhteen kuulemma vaihtelevat tunnin aiheen ja opettajan mukaan. Neuloja sisältävissä pajoissa suurimmalla osalla on ollut päällä hoitotyön paita. Housuissa vaihtuvuutta on ollut enemmän. Injektiopajaan valmistautuessa hihittelin luokkakavereiden sanoittamalla vaatimukselle rennoista vaatteista ja ehjistä alkkareista. Varmaan paikatutkin käyvät.

Hoitotyön vaatteet ovat käytössä siisteyssyistä. Missä neula, siellä veri. Siisteys toimii myös toisinpäin. En usko kenenkään pesevän käsiä arkisesti yhtä huolellisesti, kuin tuntia aloittavien hoitajaopiskelijoiden. Tuntuu hyvältä huomata, että jollakin tavalla vakavasti ainakin nämä vuoden aloittaneet neulapajat on otettu. 

Vaatteet eivät ole vain siisteyttä. Eivät vain välttämättömyys. Ne kertovat tilanteesta ja sen luonteesta. Meillä lapset tietävät isän farkuista, että nyt mennään johonkin tai joku tulee meille. Muuten isä viihtyy paikatuissa lökähousuissa. Jos isä laittaa tukan, on jotain erityisen tärkeää tapahtumassa. Fiksuja tyyppejä.

Joskus viljelijämies puheli suntiontoimessaan pastorin työhaalareista. Auttoi riisumaan jumalanpalvelusvaatteita päältäni ja laittoi niitä kaappiin. Sanoi, että ovat vähän kauniimmat haalarit kuin hänellä mutta eivätkös kuitenkin työvaatteet. Viisas viljelijä. Seurakuntatyössä ei olisi pakko pitää erillisiä työvaatteita. Kaikissa tunnustuskunnissa ei pidetäkään. Solmio tai pelkkä kauluspaita saattaa riittää. Vanhassa kirkollisuudessa jumalanpalvelusvaatteet periytyvät kuitenkin antiikin maailman vaatetuksesta. Ulkoisesti kutakuinkin samalla tavalla pukeutunut mies olisi saattanut palvella rikkaan miehen juhlissa. Siis puhtaan valkoiset vaatteet, talon isännän värejä kantava päällysvaate ja kenties olalla tai käsivarrella liina maljan tai pöydän pyyhkimistä varten. Vaatteet, joita ei virkatehtävissä saa itse valita. Niihin pukeudutaan koska huolimatta siitä, pitääkö niistä vai ei. Kesähelteillä tekisi mieli sanoa, että ei kiitos. Niihin pukeudutaan muiden vuoksi.

Pukeutuminen tuo kuitenkin turvaa myös vaatteen kantajalle. Se suuntaa ajatukset edessä olevaan toimeen ja tehtävään. Piikkarit sidotaan päättäväisesti ennen juoksua, hansikasta vedetään paremmin käteen, varusteita korjaillaan ja mitä kukin tekee. Pukeutuminen voi olla rituaali, siirtyminen ja valmistautuminen. Vaatteet ankkuroivat irti pelon ja epävarmuuden vaikutuksesta. Vaatteet ikään kuin pitävät paikoillaan, vaikka mieli saattaisi haluta pois. Kirkon kauniissa jumalanpalvelusvaatteissa tältä harvoin tuntuu. Ehkä aavistuksen verran joskus hautajaisissa. Silloinkin nuo virkavaatteet muodostavat panssarin ja tuen, joka tylpistää surusta terän ja tasoittaa tunnekuohut alleen. Nuo vuosituhantiset palvelijan vaatteet kertovat, että nyt ei ole aika itselle ja omille tuntemuksille – nyt on aika muille. Ne eivät sulje mutta sulattavat.

Samankaltaista olen kokenut paljon enemmän seurakuntatyöläisen arkipuvun kanssa. Suomessahan se on tumma puku papinpaidalla. Asun juuret ovat myös antiikin maailmassa. Silloin musta kaapu on kertonut yksinkertaisuudesta, epäitsekkyydestä ja rikkauksien kieltämisestä. Eri vaiheiden kautta läntisessä maailmassa tuo kaapu on muotoutunut hyvin lähelle tylsän virkamiehen vaatteita. Monille myös melko tuttu juhlavaate tuo musta puku. Perusasetelma on kuitenkin tuo vanha. Se ei koreile väreillä tai erottuvilla tyyleillä. Itse olen kokenut suurta iloa tuosta vaatekaapin sisällöstä. kaksi mustaa pukua ja kymmenkunta hitaasti harmaantuvaa paitaa. Ne ovat nyt vähemmällä käytöllä työhuoneen kaapissa. Sieltä on ollut helppo ottaa. Ei ole pitänyt valita vaatteita mielialan mukaan. Ei ole tarvinnut miettiä onko joku tilaisuus tai joku ihminen tärkeämpi kuin toinen. Aina samat vaatteet, aina sama työ. Sitä vaatteet kertovat tekijälleen ja sille, joka katsoo niitä ulkopuolelta.

Työvaatteet kertovat: Minä olen tässä. En siksi että olisin ystäväsi tai koska tahtoisin nyt jakaa kanssasi tämän hetken. Minä pelkään ja joskus inhoankin. Vihaan paljoa siitä mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tämä synnyttää minussa halun paeta, juosta pois ja jättää sinut yksin pimeyteesi. Mutta minä olen tässä. Lupaan olla pelkäämättä, vihaamatta tai lähtemättä. Sillä nämä vaatteet sitovat minut sinuun. Näiden haalareiden virka on sinua varten. Siksi minä olen uskollisempi kuin ystävät, kärsivällisempi kuin kaverit, minä olen rohkeampi kuin ehkä haluaisinkaan olla. Minulla on sankarin vaatteet ja siksi olen minä nyt sinulle sankari. Ilman näitä minä olisin vain Klark Kent. Mutta älä pelkää, tässä on superman.

Työvaatteiden alle voidaan paeta kyllä väärälläkin tavalla. Voidaan hakea roolia, joka on itselle vieras ja oman persoonan vastainen. Oikein ymmärrettynä vaatteet kuitenkin yhdistyvät persoonaan ja tukevat sitä mikä ihmisessä voisi olla parasta. Tätäkin taitopajoissa harjoitellaan. Millainen hoitaja minä voisin olla pitäessäni näitä vaatteita?

29# Pisut, pesut ja hoitotyön luokka

Tekemällä oppii. Näin ainakin sanonta kuuluu. Tähän myös jouduin joitakin vuosia sitten uskomaan, kun suuri jono lapsia alkoi vaatia minulta matoja koukkuihinsa. En ole koskaan ollut mikään kalamies. Perheen kesämökillä on kyllä käyty katiskalla, joskus vähän verkolla ja satunnaisesti ongella. Pienenä tuli oltua mukana ja ihan innokkaastikin. Kuitenkin siinä iässä kun kalat, madot ja muut olisi pitänyt ottaa itse haltuun, oli mielenkiinto kaloihin jo lopahtanut. Monta hyvää taitoa jäi oppimatta. Kuitenkin senkin edestään löysi. 

Kirkon elämään kuuluu lapsityö ja kesään lastenleirit. Näihin minäkin sitten pääsin jossain vaiheessa työn puolesta mukaan. Lasten mielestä yksi leirin kohokohta vuodesta toiseen on onkimaan meneminen. Leiriläisten taidot ovat vaihtelevia mutta mitä pienemmät lapset, sitä suurempi on avunpyytäjien jono. Ilman hyviä vapaaehtoisiamme, olisivat monet onkihetket jääneet toteutumatta. Kuitenkin myös tällainen toistaitoinen pastori sai heti ojentaa auttavan kätensä. Mitä? Miten? Minne? Näillä ajatuksilla alkoi operaatio mato jonon ensimmäisen kohdalla. Aikuisella ei ole vara sanoa: minä en osaa. Ei silloin kun kuka tahansa osaa, jos vain tahtoo yrittää. Kuutena kesänä olen saanut näillä leireillä piipahdella. Taidot ovat kasvaneet monessa muussakin asiassa. Ongintaan liittyvissä asioissa olen jo niin mestari, että voin hyvin viedä omat lapseni kesäiselle ongelle. Toivon mukaan saan samalla opetettua heille tätä taitoa. Tekemällä oppii.

Sairaanhoitajan ei tarvitse onkia töissä. Ei ainakaan kovin usein. Koulussa emme opettele madon laittoa vaikka kaapissa kuulemma lojuu kymmeniä peniksiä. Kuitenkin opettelemme taitoja, joita oppii lähinnä tekemällä. Jonkin verran tätä opettelua tehdään tavallisissa luokissa. Tärkeitä paikkoja ovat kuitenkin taitopaja- ja simulaatioluokat. Niissä harjoitellaan ohjatusti. Ohjattua harjoittelua sairaanhoitajan opinnoista on noin kolmasosa. Erityisesti toisena ja kolmantena opiskeluvuotena aikaa kuluu harjoittelussa. Kun tehdään, opitaan.

Taitopajaluokasta löytyy liuta sänkyjä ja puolenkymmentä erilaista potilasta. Saatavilla on myös erilaisia hoitovälineitä ja -laitteita. Täällä aikaa vietetään niin intensiivisesti, että vanhemmat opiskelijat ovat tästä luokasta nähneet jopa unia.

Hiljattain luokallamme alkoi pyöriä ensimmäinen niin sanotuista taitopajoista. Luokka on jaettu näitä harjoituksia varten neljään pienryhmään. Ensimmäisestä pajasta lähihoitajat olivat saaneet vapautuksen ja pääsimme siis todelliseen pienryhmäopetukseen. Meidän ryhmämme kahdestatoista opiskelijasta oli poissa kokonaista kuusi lähihoitajaa. Jatkossa he toki liittyvät joukkoon. Ensimmäisessä pajassa oli aiheena vapaasti muotoiltuna syöttäminen, vaippa-asiat, pesut ja petaaminen. Samalla tutustuttiin lyhyestä myös hoitotyön välineisiin, sänkyihin ja ylipäätään luokkaan.

Myös perushoitotyö on pitkän teollisen prosessin avustama. Suuri määrä kertakäyttöisiä tuotteita suhahtaa hoitajien käsien kautta roskiin yhden pesukerran aikana. Mutta voi sitä hygieniaketjua jos kaikki olisi monikäyttöistä ja kiertäisi aina pesulan kautta takaisin!

Ennakkoon ohjeena oli lukea kirjasta muutamia kappaleita edellä mainittuihin aiheisiin liittyen. Kotona lasten kiinnostusta herätti myös isän koulupussi. Jokaisen oli tuotava mukanaan koululle ruokailuun ja hammaspesuun tarvittavat rekvisiitat. Nuorimmaistamme ihmetytti ajatus, jossa isä menee kouluun syötettäväksi. ”Eihän isää tarvitse syöttää!!”, kuuli nauruisasti. Rahkapurkki kuitenkin löysi tilansa laukusta. Samaan pussiin sujahti pari mukia ja lusikkaa sekä hammasharja. Näitä oli tarkoitus pareittain käyttää. Luokkaa kohti kulkiessa ajatus tulevasta tunnista jopa jännitti. Olen pessyt toisen ihmisen hampaita tuhansia kertoja. Myös syöttämistä on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Kuitenkin näissä kotoisissa harjoitteluissa asetelma on aika selvä. Se on totuttua ja luontevaa. Eivät lapset osaa suhtautua hampaiden pesuun mitenkään jännittyneenä. Mutta mitä on pestä luokkakaverin hampaat? Tai syöttää häntä? Tai mitä on tehdä samaa potilaalle? Jälkimmäiseen emme saaneet vielä kosketusta. Luokassa ei myöskään simuloitu vastentahtoisen tai vihamielisen potilaan kanssa tehtäviä toimia. Jokainen voi kuvitella, ettei kaikki ole aina helppoa, saatikka siistiä. 

Valmiina ruokailuun!

Opettajan ohjeiden jälkeen opettelimme nukkepotilaiden avulla myös pesemistä ja vaippojen vaihtoa. Myös tällä osastolla kokemukseni rajautuvat pienempiin kohdehenkilöihin. Nyt nilkoista kiinni ja nosto ei ole toimiva malli uutta vaippaa asetellessa. Opettaja selitti meille juurta jaksaen hoitajan ergonomiaa ja potilaan liikuttelua. Taitopajaluokan ”Keijo” oli verrattain kiinteälihainen ja kevyt tapaus. Kuitenkin eron huomasi selvästi, kun kokeilimme toimenpiteitä myös huonoilla tekniikoilla. Eron varmasti tuntee liikutellessa ”Keijoa” suurempia henkilöitä päivät, viikot ja vuodet läpeensä. 

“Keijo.” Huomaa kaulassa odottava reikä. Siihen kiinnitettäneen huomiota sitten myöhemmin. Tällaisia odottavia ominaisuuksia luokan potilaista löytyi useampiakin.

Eritteitä ei simuloitu luokassa. Oikeitakaan ei onneksemme ollut tarjolla. Kaikki oli näkymätöntä ja hajutonta. Harjoituksessa pesimme pareittain ”Keijon” ja vaihdoimme hänelle ihan oikean vaipan. Potilaita miellyttääkseen niitä voi kutsua myös virtsasuojiksi. Vettä simuloin tyhjä vati, jossa pesulappua aina välillä kastettiin. Jossain vaiheessa nauroimme, miten sama lappu oli kulkenut koko potilaan vartalon läpi. Oikeasti olisi toki vaihdettu. Nyt harjoiteltiin enemmän pesusuuntia ja järjestyksiä. Löytyi monia alueita, joissa täytyy kiinnittää erityistä huomiota näihin. Peräaukosta päin ei esimerkiksi kannata pyyhkiä mitään laajemmalle alueelle. Ei edes silmälle puhtaasta, näkymättömiä bakteereja. Toisen pestessä, toinen opiskelija kuivaili hellästi. Välillä vuoroin käänneltiin ”Keijoa” ja toinen pesi ja kuivasi paljastuneen alueen. Tämä potilas oli niin hyvässä kunnossa, ettei vauvoista tuttuja ihopoimuja tarvinnut etsiä ja aukoa erikseen. Olimme helliä ja huomaavaisia. Vastaavasti ”Keijo” ei toimenpiteitä vastustellut eikä meitä sanallakaan moittinut. ”Keijolle” emme tässä kohtaa kovin paljoa toimenpiteitä selittäneet. Kohteliasta se toki olisi ollut. 

“Virtsasuojuksia”

Taitopajaluokan potilaat ovat varsin monipuolisia. Heissä on monia reikiä eri toimenpiteitä varten. Useammat letkut tulivat myös meidän ”Keijostamme” ulos. Aina potilaan lopullista sukupuolta ei saa selville ennen vaippaan kurkkaamista. Osat vaihtuvat sujuvasti vastaamaan aina tarvittavan harjoituksen vaatimuksia. Miehen katetrointia kun on vaikea harjoitella naisnukella ja toisinpäin. Siksi niitä peniksiäkin on siellä kaapissa. Mitä oikein ajattelit?

Tämän hurjahkon kaapin perusteella veikkaisin että pienetkin potilaat tulevat jossakin vaiheessa tutuiksi. Silloin pääsenkin tutulle alueelle!

Tulevassa palvelutalopäivässä jatkamme näitä harjoituksia. Taitopajassa opettelemme myöhemmin seuraavia taitoja. Tekemällä oppii. Itse ajattelen, ettemme nyt opiskelleet vain pesuja ja pisuja. Perushoito on se perusta jolla koko hoitotyö lepää. Pitkäaikaspotilaalle nämä ovat toistuvia ja päivittäisiä toimenpiteitä. Niiden huono hoitaminen aiheuttaa potilaalle vakavaa haittaa. Lisäksi toimitaan aralla alueella, johon monen on vaikea tottua tai suostua. Oman toimintakyvyn heikkeneminen on vaikeasti käsiteltävä asia. Tässä korostuu hoitajan rooli ja kyky empatiaan. Teknisesti hyvän perushoidon ja sen pesut voi tehdä hyvin tai huonosti. Kunnioittava ja hyvä kohtelu juuri tässä perushoidossa on hoidon laadun tärkeä mittari. Tunnustan etten ole tullut opiskelemaan ensisijaisesti päästäkseni näitä pesu- yms. -hommia tekemään. Mutta toivon oppivani tekemään nämä toimenpiteet tehokkaasti, kunnioittavasti ja potilasta kohdaten. Toivon että joku tekisi ne samoin joskus itselleni ja omille läheisilleni. 

Tekemällä oppii – kun vain tahtoo. Tätäkin.

Häkkisängyt ovat ilmeisesti nykyään kiellettyjä hoitotyössä. Niitä on kertynyt sen vuoksi kymmenittäin taitopajaluokkaan. Epäammatillista hoitoilmettä kasvoillaan sallineet opiskelijat suljetaan näihin sänkyihin miettimään hoitotyön etiikkaa ja oikean potilaskontaktin perusteita.  Etulaita ylös ja jos parinkaan yrityksen jälkeen ei hoitohymy irtoa, tyhjennetään pesuvadit kaltereiden välistä kyseisen opiskelijan päälle. Onneksi eritteitä ei simuloida!

14# Kävelykierros koululla eli kuvasarja

Avaruutta joka askeleella

Koulumme on vain hetki sitten käynyt läpi kattavan remontin. Avaruus ja valoisuus ovat olleet suunnittelussa keskeisiä tavoitteita. Vanhat ja viisaat tiesivät kertoa että tässäkin luokkien seinä on ennen mennyt sohvien välissä kulkevien pylväiden kohdalla. Kuvasta voi päätellä miten kapeaksi väylä on silloin jäänyt. Kuvassa näkyy myös tunnusomaiset luokkien lasiseinät.
Käytävän sohvilta voi seurata parhaimmillaan jopa kolmen eri luokan opetusta. Onko tehokkaampaa tapaa viettää hyppytunti?
Luokkia voi myös muokata mieleisekseen näillä väliseinillä.
Avaruus tuo myös haasteita. Kuinka seurata opetusta jos viereisen luokan opetus näyttää myös kiinnostavalta?
Joissakin luokissa avaruuden tunne on viritetty huippuunsa ja takaseinä on korvattu verholla. Voitko kuvitella mitä ääntä käytävältä, aulasta tai viereisestä luokasta saattaa kantautua. Halukkaat voivat seurata viereisten luokkien opetusta hyvinkin tarkkaan asettumalla takariviin ja kallistumalla vähän oikeaan suuntaan.

Viihtyvyyttä ja käytettävyyttä

Heti ensimmäiselle viikolla ihastuin näihin näyttelykojuihin. Juuri sopivia myös eksoottisille eläimille. Vain kielto ruokkia puuttuu! Tällaisia pieniä työskentelytiloja löytyy kirjaston aulasta useita.
Myös tällaisia hevosettomia hevoskärryjä löytyy muutamista paikoista. Nämä eivät ole yhtä hyviä kuin kirjaston kojut, sillä täällä ei saa ruokkia edes itseään. Näissä vaunuissa opettajat järjestävät tapaamisia opiskelijoiden kanssa eikä varaaminen ole opiskelijallekaan mahdotonta. Tosin kukaan ei ole vielä kertonut, mistä ne hevoset voi vuokrata.
Vetäytyviä sieluja varten hevosettomista hevosvaunuista on saatavilla myös slimfit-versio yhdelle henkilölle. Tunnetaan myös nimellä sukkula. Kätevä lyhyille puheluille ja muille avaruuteen suuntautuville toiminnoille. Alakerrassa näkyy tulo-aula ja kahvila.
Miellyttävää vaihtelua tuovat hiljaiset (ja kengättömät) työtilat. Kestävät myös varovaisella äänellä hoidettuja ryhmätöitä. Tekniikan opiskelijoiden äänekäs kiroilu saa aikaan jo paheksuvia katseita. Sovelias desibeliraja kulkee jossain siinä välissä. Pitemmän päivän sattuessa, on mukava ottaa kengät välillä pois. Toisten mielestä se ei välttämättä ole niin ihanaa – jo kuluneen päivän pituudesta riippuen.
Taustalla on suosittu oleilu- ja työskentelypaikka. Pistorasioiden määrässä on otettu hyvin huomioon nykyaikaisten opiskelijoiden tarpeet. Tyynyjen määrässä ei ole muistettu ottaa huomioon nykyaikaisen opiskelijan pakaroita. Etualalla on open stage and live music joka maanantai. Ihan hienoa pysähtyä kuuntelemaan esiintyjiä Aasiasta asti!
Me too -aikakaudella häirintä-asioita ei voi ottaa liian vakavasti. Kuitenkaan tämä kellarista löytyvä salaperäinen huone ei taida muodostaa suojaa kenenkään henkilökohtaiseksi turvaksi. Tekniikan opiskelijat taitavat tehdä täällä virityksiään. Häirintää välttelevät älkööt vaivautuko.
Joskus on sanottu kirjaston olevan koulun sielu. Näiden hyllyjen kirjat ovat usein tarpeen. Eivätkä vähiten silloin kun 45-päinen kurssi on lopettanut verisen kamppailun niistä kahdeksasta tarjolla olevasta kurssikirjasta. Ilman jääneet vaikeroivat silloin toiselle hyllylle etsimään ensi-apuopasta.

Huolenpitoa

COPSAn toimisto keskuskäytävän varressa. Ystävällistä kohtaamista on aina tarjolla mutta kahvin suhteen monopoli taitaa olla ravintolan puolella.
Vessan on varustanut joku infektiotunneilla tarkkaan kuunnellut. Muista pestä kädet!
Kahvila tarjoaa monipuoliset ja terveelliset eväät myös ruokalan aukiolo-aikojen ulkopuolella. Kahvila tarjoaa suuret mahdollisuudet säästää opiskelijabudjetistaan. Tuo säästäminen tosin tarkoittaa ostopäätösten välttelemistä. Kahvila palvelee myös omien aukiolo-aikojensa ulkopuolella itsepalvelukassan kautta. Kova on luotto opiskelijoihin. Näin Suomessa!
Tällainen lehmä palauttaa mieleen aina ala-asteen. Silloin maito tosin juotiin peltimukeista ja leipänä oli pelkästään näkkileipää. Muistutus ravitsemussuosituksista palauttaa mieleen lähestyvän ravitsemuksen nettitentin ja sitä edeltävän kuuden tunnin nettimateriaalin. Sen jälkeen mahtaa maito maistua.
Koulun kappeli on voittanut lukuisia kansainvälisiä arkkitehtuurikilpailuita. En kyllä ymmärrä miksi.
Näitä pisteitä löytyy jokunen käytävien varrelta. Huomaavainen ele väsyneitä opiskelijoita kohtaan. EA-laukusta löytyy apu yllättäviin ruumiin vammoihin. Toisen kaapin avulla voi lisätä virtaa maanantain tai aamuluennon tarpeeseen. Tämä räväkkä piristyslaite tulee tutuksi myös ensiapukurssilla.
Tämä ovi pitää huolen siitä että muistan olevani mies hoitoalalla. Unohduksia tässä asiassa ja näillä ovilla tuskin jaksettaisiin pitkään katsella hyvällä.
Opiskelijan elämän ei tarvitse olla pelkkää koulua. Käytävän varrelta voi löytää itselleen monenlaista aktiviteettia. itse bongasin pari työkaveria.
Vessojen ovet ovat olleet toistaiseksi koskemattomia. Keskustelu on siirtynyt printatuille alustoille. Tämä viesti häviää laadussaan Helsingin yliopiston päärakennuksen vessoilla mennen tullen. Tätä katsellessani tuli ensimmäistä kertaa mieleen kysymys: olenko sittenkin liian vanha tänne?

Toivottavasti nautit kierroksesta. Joitakin paikkoja jäi näyttämättä. Aktiivisen koulun paikkoja oli piinaavan vaikea koittaa kuvata tyhjillään. Tulen myöhemmin kävelemään ainakin hoitopaja- ja simulaatioluokissa. Nähdään siellä. kiitos kun olet mukana matkalla!