57# Millaista on olla virkavapaalla?

Miltä nyt tuntuu? Urheilijoille esitetty klassinen kysymys. Tätä on esitetty myös minulle. Sitä alettiin kyselemään jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Vähän eri sävyyn näitä alettiin kyselemään viimeisten työtehtävien aikana ja erityisen painokkaasti sijaisen virkaanastumisen myötä. On kyselty pitkin kuluvaa vuotta. Miltä nyt siis tuntuu?

Rennolta. Ei tämä uudella alalla opiskelu tietenkään mitään ihan helppoa ole. Siinä saa nähdä vaivaa ja se vie voimiakin. Kuitenkin opiskelu on luonteeltaan aina, noh, harjoittelua. Siksi opiskeleminen lienee aina lähtökohtaisesti helpompaa kuin töissä oleminen. Toki opiskellessa omaksuttavien asioiden määrä on huomattava. Välillä tekemistäkin on. Kuitenkin vastuut ja paineet ovat ainakin omasta mielestäni aivan olemattomat. Harjoitteluiden tullessa nämäkin ajatukset varmasti maustuvat erilaisiksi. Ei sielläkään ilman ohjaajaa mitään tehdä. Opiskelija vastuu kasvaa kovin hitaasti. Ja sitten kun vastuuta on oppinut saamaan ja kantamaan. Onhan se ihmeellistä, että on pitkät pätkät viikosta vastuussa lähinnä itsestään. Viikossa tai kuukaudessa vastaan tulevien langanpäitten määrä ei opiskelijan arjessa yllä millään seurakuntatyön päivittäisten järjestelyhaasteiden tasalle.

Huomattava vaikutus rentouteen on sillä, että syyskauden opiskelin ja tein töitä. Molempia melkein täysillä. Vuodenvaihteen tuntumassa sijaisen sisään heitto oli oma intensiivinen projektinsa. Kun tuo pidennetty syyskausi jäi taakse, laskeutui odotettu väsymys. Nyt on pitänyt koittaa hengittää. Hengittää väsymystä ulos ja ottaa uutta voimaa sisään. Olen antanut työpuhelimen akun tyhjentyä. Sijainen ja muutamat muut avainhenkilöt ovat tarvittaessa yhteydessä toiseen puhelimeen. Eivät ole monesti vaivanneet. On helppoa olla tavoittamattomissa, kun voi luottaa muihin.

Nyt ei ole deadlineja, ei to do -listoja, ei yrityksiä organisoida viikon kalenteria ja pitemmän aikaväin suunnittelua, ei tarvetta pysyä kärryillä kolminumeroisesta määrästä ihmisiä. Tilalle on tullut ilmaa. Tyhjyyttä ja tilaa. Vielä se ei tunnu pahalta. Nyt alkaa vasta hitaasti hahmottamaan, miten paljon päässä on tilaa ajatella. Monta viikkoa kesti herätä huomaamaan edes se.

Kun on tehnyt pitkään ajatustyötä, on yllättävää huomata miten valtava osuus tuolla ajatustyöllä on ollut päivittäisessä elämässä. Mikä nyt valvottaisi öisin? Mikä nousisi illalla ahdistukseksi rintaan? Mikä olisi se tilanne, johon joutuisi siirtymään kodin ja elämän tunnelmien kanssa ja toisinpäin? Yritin pitkään uskotella olevani taitava 24/7 tyyppisessä työssä. Ehkä olinkin. Tottumus taisi hitaasti lipsuttaa pois ajankäytön, irtautumisen ja erottamisen taidoista. Nyt on hyvä neuvoa itseä uudestaan. Tai ainakin pysähtyä tuumailemaan, miten voisi taas viisastua. Tällaisen tuumaustauon aikana voi ehkä saavuttaa jälkiviisautta, jonka voi muuttaa oikea-aikaiseksi viisaudeksi. 

Kuukauteen isä ei ole lähtenyt yllättäen mihinkään, ei ole kovin montaa kertaa kadonnut puhelimeen. Ja mikä kenties tärkeintä: on tullut kotiin aina siihen aikaan kuin on arvellut tulevansa. Ei ole myöskään murissut tai ahdistunut mielessä vielä hiertäviä työasioita. Pikku murset ovat saaneet iloita kaksipäiväisistä viikonlopuista. Sunnuntaisinkin koko perhe ehtii nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Levollisesti voi livahtaa kirkon penkkiin vielä alkuvirren aikana. Moni kaipaa mutta kukaan ei ole riippuvainen. Kaikki näyttää rullaavan yhä kuten aina. Alttarilla on eri naama ja eri ääni – sama työ ja tutut sanat. On helppo potea voimien kriisiä, kun siihen ei sisälly epäilyä itse työstä ja sen sisällöstä. On helppo olla ja mennä. Kukaan ei syytä. Moni kannustaa. Ovat salaa tyytyväisiä siitä, etteivät nähneet työmyyrän ajautumista seinään. Tai seinälle. En edelleenkään itse ajattele, että olisin ollut huono työntekijä. Päinvastoin olin hyvä. Mutta juuri hyvät työntekijät erehtyvät joskus tekemään työtä tavalla, joka kuluttaa heitä itseään. Tuntuu hyvältä olla kulumatta. Hyvän työntekijän merkki kai tällainen aikalisäkin on. 

Pikku murset osaavat laskea. Ovat huomanneet, ettei isä joka toinen sunnuntai katoa koko päiväksi. On aikaa tulla rauhassa kotiin, olla, pelailla, leikkiä. Illalla vähän äristä väsyneinä iltapalan ääressä. Mutta kuitenkin kotona. Rouva murse on myös tästä hyvillään. 

Vapaalla sunnuntaiaamu näyttää aika rennolta.

Moni on kysellyt opinnoista. Ne etenevät kuin juna. Tunteja pidetään. Kokeitakin joskus. Pisteitä kertyy. Ei tarvitse hirveästi miettiä, miten rakentaisi opintoja. Erityisen mielekästä on ollut opetella tekemään käsillä. Olen aina ajatellut, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Tästä jonkinlaisina todistuksina ovat peruskoulun vinot puutyöt. 

Nyt on päässyt tekemään käsillä. On päässyt tekemään melkein koko vartalolla. Osa tekemisestä on ollut tarkkaa ja osa suurempaa linjaa. On ollut tyydyttävää onnistu ja osata. Olen onnitellut itseäni käsistä, jotka pystyvät tekemään. 

Tuntuu hyvältä olla vapaalla. Samalla tuntuu hyvältä olla vapaalla, joka kuitenkin on täynnä tekemistä. Pelkkä oleminen ei veisi mihinkään. Tuntuu hyvältä olla vähän kauempana arjesta ja täyttää ajatuksia ihan erilaisilla asioilla. Tässä kauempana voi hengittää syvään. Kun vielä päätös rahoituksesta tulisi…

56# Toukkahoitaja

Mihin haluaisit suuntautua? Minkälaisissa töissä voisit nähdä itsesi? Mikä työ kiinnostaa? Opettajat auttavat meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita jo vähän haaveilemaan tulevasta. Tätä tapahtuu hops-keskusteluissa ja vähän tuntien lomassakin. Me opiskelijat kyselemme sitä toisiltamme joskus. Vähän aikaa sitten vastaan tuli kaikkein eksoottisin vaihtoehto: toukkahoitaja!

Olemme käsitelleet haavoja ja niiden hoitoa. Itsenäinen kurssi ja siihen liittyvä koe piti suorittaa tammikuun aikana. Palautuspäivän jälkeen haavanhoitoa käsiteltiin tunnilla ja siihen liittyen jaettiin useiden hyödyllisten nettisivujen osoitteet. Osa sivuista esitteli haavojen luokitteluun liittyvää asiaa. Toiset esittelivät haavanhoitotuotteita ja niiden käyttöä. Kätevästi oman yrityksensä tuotteita esiteltiin. Samalla päästiin kurkkimaan tietenkin erilaisia haavoja. 

Itse koin pienen aikamatkan yli viidentoistavuoden taakse. Olin juuri muuttanut opiskelemaan. Yhtenä tavarana muuttokuormassa oli veljeni vanha tietokone. Hän ei ollut muistanut tai viitsinyt poistaa kovalevyltä jotakin oman opiskelualansa tietokantaa. Siihen aikaan tietokannat piti siirtää koneelle. Eipä konekaan ollut kovin helposti siirrettävä. Aina joskus aikaa tuhlatessani klikkailin sieltä auki kuvapankin. vastaan tuli haavoja, ihottumia, rupia ja aivan kaikkea, mitä opetuskäyttöön voidaan lääketieteen ammattilaisille syöttää. Aina välillä noiden kuvien katselu tuntui urotyöltä. Nyt katsellut haavat eivät tuntuneet missään. Toki välillä on saanut nähdä haavoja ihan tosielämässäkin. Mutta ehkä nuo menneisyyden kuvamaratonit tappoivat jotain inhoa pois. Tuskin kovin pahalta tulee tuntumaan myöskään tuleva haavojen hoidon taitopaja. En tiedä simuloidaanko siellä hajua. Se voi olla näköä hankalampi asia.

Haavoja käsittelevän tunnin loppupuolella tuli vastaan kuitenkin jotain ylimääräisen nielaisemisen arvoista. Luulen muutamankin harkinneen tradenomiksi hakeutumista. Tutustuimme lyhyesti toukkahoitoon. Nam nam.

Kuva: Wikimedia Commons

Ehkä olet nähnyt elokuvissa toukkia asetettavan haavoihin. En tiedä, miten ensimmäinen viisas on osannut toukat paikalleen asettaa ja ne hyödyllisiksi havaita. Ehkä vapaana vaeltavat toukat ovat tehneet jotakin muutakin mutta niiden hyödyllinen tehtävä on ollut kuolleen kudoksen ja bakteerikasvuston poistaminen. Tätä samaa tehdään nykyäänkin. Usein kuitenkin muilla keinoilla. Haavan hoito ja tämä kudosten rapsuttelu on yksi pian hallitsemistamme taidoista.

 Lähivuosikymmeninä toukat ovat kuitenkin tehneet paluun. Toukat paitsi poistavat haitallista kudosta, myös vaikuttavat antibakteerisesti. Vaikutus perustuu toukkien ruuansulatukseen eli ilmeisesti sylkeen. Sylki tappaa bakteereita. Toisaalta toukat syövät bakteereja sisältävää kudosta ja niin vähentävät tulehdusta. 

Voitko kuvitella toukkahoitajan. Hän on se hiljainen mutta ystävällinen työyksikön jäsen. Hän ei osallistu kovin usein työajan ulkopuolella järjestettyihin rientoihin, eikä puheittensa perusteella vietä muutenkaan aikaa ystävien kanssa. Hänellä ei ole perhettä. Ei ainakaan ihmisperhettä. Lomien aikana hän kuulemma reissaa lämpimissä maissa. Kosteat viidakot, koskemattomat luolat ja rehevät merenrantakasvustot ovat hänelle mieluisia rentoutumispaikkoja. Siellä hän ei kuitenkaan makaa leporankana. Hän tutkii. Hän kaivaa ja kääntelee. Löytäessään jotain, hän nappaa sen mukaansa, kuljettaa kotiinsa ja liittää sen lopulta perheensä joukkoon. Toukkaperheensä. Sillä se on toukkahoitajan todellinen elämä.

Hän viihtyy kellarissa. Hämärä ja kostea on hänen valtakuntansa. Hänen ja toukkien. Kananmunakennot ovat hänen rakkailleen tehty koti. Siellä hän ruokkii ja hellii noita luikertelevia kullannuppujaan. Kyse ei ole vain harrastuksesta. Ei. Toukat ovat paljon enemmän. Ne ovat toukkahoitajan perhe. Ja yhdessä heillä on tehtävä.

Aina joskus toukkahoitaja kutsutaan paikalle. Paljastetaan tulehtunut, haiseva, haava. Siellä missä muut kauhistuvat, toukkahoitaja iloitsee. Lemu on merkki hyvästä apajasta hänen omilleen. Hän asettaa kylmälaukussa matkustaneet ystävänsä ruuan ääreen. Kymmenen tarkkaan valittua, 2-3 millimetriä pitkää, tropiikin sukuista suloisuutta pääsee aukomaan suutaan haavaan. Harsojen avulla kaikki peitetään katseilta jopa viideksi vuorokaudeksi. Muut huoneessa jäävät hämmennyksen valtaan. Kuitenkin toukkahoitaja tietää – pian on aika. 

Ajan koitettua toukkahoitaja tulee jälleen. Tällä kertaa mukana ei ole kylmälaukkua vaan termospullo. Siinä haisee viina. Harsot poistetaan. Viimeisetkin kierrokset ovat puhtaat. Märkä on poissa. Samoin haju. Sen muut hoitajat saattoivat havaita jo saapuessaan. Toukat ovat tehneet työnsä. Muutama kurkkii kiitollisena haavan onkaloiden aukoista. Kovan työn uuvuttamat toukat ovat kasvaneet. Jo useiden senttien mittaiset ahmatit on helppo löytää. Toukkahoitaja poimii ne yksitellen. Katsoo jokaista kiitollisena, ikään kuin hyvästiksi. Pudottaa sitten rakkaansa yksi kerrallaan avattuun termospulloon. Toukkien viimeinen matka kulkee alkoholikylvyn kautta. laitakaupungin aasialaiseen ilmestyy pian illan erikoinen. Kahdeksan… yhdeksän… laskee toukkahoitaja termospullon pinnan pulpahdellessa. Yhdeksän jälkeen hiljaisuus. Toukkahoitaja kumartuu lähemmäksi haavaa. Katsoo toiseenkin ihonalaiseen onkaloon. Pyytää jotakuta pois valon edestä. Ehkä niitä olikin vain yhdeksän, toukkahoitaja tuumaa hiljaa. Hän sulkee termospullon korkin, kiittää ja lähtee viereiseen huoneeseen. Tuttu lääkäri on pyytänyt arviota toiseen haavaan. Mitähän kymmenen ahkeraa ahertajaa saisi siellä aikaan? Toukkahoitajan poistuessa hiljaisuus täyttä huoneen avoimen haavan ja sen syvien onkaloiden äärellä. Potilasta kuulemma oksettaa. Samoin toista hoitajaa. Toukkahoitajaa ei haittaa. Hän on ylpeä. Erityisesti tuosta yhdestä. Siitä joka jäi eloon.

Toivottavasti toukkahoitaja ei tule uniisi. Tässä video hoidon todellisesta etenemisestä. Toukkien määrä on todellisuudessa paljon suurempi mutta ne eivät nykyaikana vaella vapaina haavassa.

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

54# Vaatteet tekevät hoitajan?

Kevätkausi on täynnä taitopajatunteja. Melkein viikoittain käsitellään teoriatunneilla jotain hoitotyön taitoa, saadaan kirjasta läksyä ja sitten jossakin vaiheessa kokoonnutaan hoitotyön luokkaan tekemään käsillä käteviä juttuja. Nämä taitopajatunnit tuovat viikkoihin mukavasti ilmaa. Kun luokka on jaettu neljään pienryhmään näitä varten, on vain joka neljäs tunti itseä koskevaa opetusta. Kun taitopajatunnit ovat vielä yleensä koko aamu- tai iltapäivän mittaisia, kertyy vapaata mukavasti. Välillä on kokonaisia vapaapäiviä. Hankalimmillaan pari tällaista taitopajaa seuraa toisiaan iltapäivällä muun opetuksen jälkeen. Silloin on huono arpa olla siinä viimeisessä ryhmässä. Ihan siedettävää jos asuu lähellä tai keksii muuta tekemistä odotusaikana. Koululla ajan saa kyllä kulumaan mutta eväiden riittävyys on pitkinä päivinä haaste. 

Taitopajatunnit ovat tuoneet mukanaan vaatetuksen haasteet. Syksystä alkaen osa on metsästänyt valmistuvan kurssin hoitotyön vaatteita. Osa on käyttänyt facebookin kirppariryhmää. Osa on tilannut vaatteita netistä tai marssinut työasuja myyvään liikkeeseen. Hoitovaatteita kyllä on saatavilla. Uutena ne vain maksavat valitettavan paljon. Housut + paita saattavat kustantaa lähemmäs sata euroa. Onnekas tai sinnikäs voi löytyy reilusti halvemmankin setin. Joka tapauksessa tämä on osa opiskelun harmillisia piilokuluja. Kovin mukavalta tuntuisi saada vaatteet koulun puolesta.

Ensimmäisten taitopajojen myötä on liikkunut kysymyksiä vaatteiden tarpeellisuudesta. Ketään ei ole käännytetty vielä ovelta. Lääkkeiden jakoa ja vaikkapa potilaan liikuttelua tehtiin melkein arkiasussa. Liikuttelua varten oli vihjattu joustavien housujen tarpeesta. Itselläni oli silloin verkkarit vuosimallia 2002. Vaatimukset vaateiden suhteen kuulemma vaihtelevat tunnin aiheen ja opettajan mukaan. Neuloja sisältävissä pajoissa suurimmalla osalla on ollut päällä hoitotyön paita. Housuissa vaihtuvuutta on ollut enemmän. Injektiopajaan valmistautuessa hihittelin luokkakavereiden sanoittamalla vaatimukselle rennoista vaatteista ja ehjistä alkkareista. Varmaan paikatutkin käyvät.

Hoitotyön vaatteet ovat käytössä siisteyssyistä. Missä neula, siellä veri. Siisteys toimii myös toisinpäin. En usko kenenkään pesevän käsiä arkisesti yhtä huolellisesti, kuin tuntia aloittavien hoitajaopiskelijoiden. Tuntuu hyvältä huomata, että jollakin tavalla vakavasti ainakin nämä vuoden aloittaneet neulapajat on otettu. 

Vaatteet eivät ole vain siisteyttä. Eivät vain välttämättömyys. Ne kertovat tilanteesta ja sen luonteesta. Meillä lapset tietävät isän farkuista, että nyt mennään johonkin tai joku tulee meille. Muuten isä viihtyy paikatuissa lökähousuissa. Jos isä laittaa tukan, on jotain erityisen tärkeää tapahtumassa. Fiksuja tyyppejä.

Joskus viljelijämies puheli suntiontoimessaan pastorin työhaalareista. Auttoi riisumaan jumalanpalvelusvaatteita päältäni ja laittoi niitä kaappiin. Sanoi, että ovat vähän kauniimmat haalarit kuin hänellä mutta eivätkös kuitenkin työvaatteet. Viisas viljelijä. Seurakuntatyössä ei olisi pakko pitää erillisiä työvaatteita. Kaikissa tunnustuskunnissa ei pidetäkään. Solmio tai pelkkä kauluspaita saattaa riittää. Vanhassa kirkollisuudessa jumalanpalvelusvaatteet periytyvät kuitenkin antiikin maailman vaatetuksesta. Ulkoisesti kutakuinkin samalla tavalla pukeutunut mies olisi saattanut palvella rikkaan miehen juhlissa. Siis puhtaan valkoiset vaatteet, talon isännän värejä kantava päällysvaate ja kenties olalla tai käsivarrella liina maljan tai pöydän pyyhkimistä varten. Vaatteet, joita ei virkatehtävissä saa itse valita. Niihin pukeudutaan koska huolimatta siitä, pitääkö niistä vai ei. Kesähelteillä tekisi mieli sanoa, että ei kiitos. Niihin pukeudutaan muiden vuoksi.

Pukeutuminen tuo kuitenkin turvaa myös vaatteen kantajalle. Se suuntaa ajatukset edessä olevaan toimeen ja tehtävään. Piikkarit sidotaan päättäväisesti ennen juoksua, hansikasta vedetään paremmin käteen, varusteita korjaillaan ja mitä kukin tekee. Pukeutuminen voi olla rituaali, siirtyminen ja valmistautuminen. Vaatteet ankkuroivat irti pelon ja epävarmuuden vaikutuksesta. Vaatteet ikään kuin pitävät paikoillaan, vaikka mieli saattaisi haluta pois. Kirkon kauniissa jumalanpalvelusvaatteissa tältä harvoin tuntuu. Ehkä aavistuksen verran joskus hautajaisissa. Silloinkin nuo virkavaatteet muodostavat panssarin ja tuen, joka tylpistää surusta terän ja tasoittaa tunnekuohut alleen. Nuo vuosituhantiset palvelijan vaatteet kertovat, että nyt ei ole aika itselle ja omille tuntemuksille – nyt on aika muille. Ne eivät sulje mutta sulattavat.

Samankaltaista olen kokenut paljon enemmän seurakuntatyöläisen arkipuvun kanssa. Suomessahan se on tumma puku papinpaidalla. Asun juuret ovat myös antiikin maailmassa. Silloin musta kaapu on kertonut yksinkertaisuudesta, epäitsekkyydestä ja rikkauksien kieltämisestä. Eri vaiheiden kautta läntisessä maailmassa tuo kaapu on muotoutunut hyvin lähelle tylsän virkamiehen vaatteita. Monille myös melko tuttu juhlavaate tuo musta puku. Perusasetelma on kuitenkin tuo vanha. Se ei koreile väreillä tai erottuvilla tyyleillä. Itse olen kokenut suurta iloa tuosta vaatekaapin sisällöstä. kaksi mustaa pukua ja kymmenkunta hitaasti harmaantuvaa paitaa. Ne ovat nyt vähemmällä käytöllä työhuoneen kaapissa. Sieltä on ollut helppo ottaa. Ei ole pitänyt valita vaatteita mielialan mukaan. Ei ole tarvinnut miettiä onko joku tilaisuus tai joku ihminen tärkeämpi kuin toinen. Aina samat vaatteet, aina sama työ. Sitä vaatteet kertovat tekijälleen ja sille, joka katsoo niitä ulkopuolelta.

Työvaatteet kertovat: Minä olen tässä. En siksi että olisin ystäväsi tai koska tahtoisin nyt jakaa kanssasi tämän hetken. Minä pelkään ja joskus inhoankin. Vihaan paljoa siitä mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tämä synnyttää minussa halun paeta, juosta pois ja jättää sinut yksin pimeyteesi. Mutta minä olen tässä. Lupaan olla pelkäämättä, vihaamatta tai lähtemättä. Sillä nämä vaatteet sitovat minut sinuun. Näiden haalareiden virka on sinua varten. Siksi minä olen uskollisempi kuin ystävät, kärsivällisempi kuin kaverit, minä olen rohkeampi kuin ehkä haluaisinkaan olla. Minulla on sankarin vaatteet ja siksi olen minä nyt sinulle sankari. Ilman näitä minä olisin vain Klark Kent. Mutta älä pelkää, tässä on superman.

Työvaatteiden alle voidaan paeta kyllä väärälläkin tavalla. Voidaan hakea roolia, joka on itselle vieras ja oman persoonan vastainen. Oikein ymmärrettynä vaatteet kuitenkin yhdistyvät persoonaan ja tukevat sitä mikä ihmisessä voisi olla parasta. Tätäkin taitopajoissa harjoitellaan. Millainen hoitaja minä voisin olla pitäessäni näitä vaatteita?

53# Tyhjät luokat vai tyhjä pää?

Joskus hävettää mennä kouluun. Tai ei ehkä mennä mutta olla. Tuo häpeä ei tule itsestä tai omasta tekemisestä. Se tule päätä käännellessä ja luokan tyhjiä paikkoja katsellessa. Se on häpeää, joka nousee opettajan kysellessä, että onkohan kaikki tässä. Uskaltaisiko siinä sanoa sen minkä kaikki aavistavat: ”Eivät ne tule. Ei niitä kiinnosta.” Tällaisia tunteja aina välillä on. Maanantai aamuisin, torstaina aamupäivällä ja perjantaina iltapäivällä tätä häpeää voi kokea. Noihin aikoihin luokasta saattaa puuttua huomattava osa. En tiedä ottavatko opettajat siitä itseensä. Itse olisin hyvin turhautunut, kun puolet luokasta puuttuisi. Näin kuitenkin välillä käy. Vast’ikään kokoonnuimme poikkeuksellisen pieneen luokkaan. Paikkoja oli kenties kaksikymmentäviisi. Aika vähän neljänkymmenen opiskelijan luokalle. Kuitenkin tyhjiä paikkoja jäi jäljelle. Tilavarausten palapelistä vastaava oli aavistanut tarpeen merkillisellä tavalla oikein. Urheasti opettaja tämänkin tunnin piti.

Ainoastaan taitopajojen tunneilla on läsnäolopakko. Se on ehdoton. Jos oman pienryhmän kanssa ei pääse paikalle, on vaihdettava toisen ryhmän opiskelijan kanssa. Nimenomaan on vaihdettava. Ryhmäkokojen täytyy pysyä pieninä, jotta ohjaus onnistuu. Hätätilanteessa voi kolkutella nöyrästi myös monimuotoryhmän tai nursing-ryhmän ovia. Samanlainen ehdoton läsnäolopakko on koulun ulkopuolisten opettajien pitämillä tunneilla. Tosin heidän suhteensa leviää nopeasti tietoisuus siitä, vaaditaanko tätä läsnäoloa käytännössä. Opiskelijat kyllä taipuvat noiden edellä mainittujen ajankohtienkin opetukseen, jos nimilistan tiedetään kiertävän. Juuri muilla kuin taitopajojen ja kielten tunneilla listat eivät kierrä. Silloin ollaankin paikalla. Kielten tunneilla läsnäolopakko on kahdeksankymmentä prosenttinen. Lisäksi vaatimuksena on ilmoittaa poissaolosta etukäteen. Selväksi on tehty, ettei poissaoloja voi korvata lisätehtävillä. Se altistaisi opettajat loputtomaan tehtäväralliin. Poikkeuksellisissa tapauksissa on luvattu kyllä olla poikkeuksellisen armollisia. Kenenkään opintojen ei pitäisi siis kaatua yllättävään sairastumiseen tai vastaavaan.

Yksi suurimmista näiden opintojen tuomista muutoksista itselleni on pakko olla läsnä. Siis pakko olla jossakin johonkin aikaan. Tietenkin olen joutunut olemaan työelämässäkin läsnä. Kuitenkin viikon kalenteri on ollut pitkälti itseni soviteltavissa. Jokainen viikko on pitänyt sisällään 2-3 itsestäni riippumatonta aikaa ja paikkaa. Kaikki muu on ollut sovittavissa. Onneksi perheen kanssa on joutunut opettelemaan enemmänkin.

Huomaan olevani kuitenkin aika usein koulussa. Oikeastaan aina. Aina silloin kun lukujärjestys kertoo opetuksesta. Viiteen kuukauteen mahtuu muutamia poikkeusia, mutta yleisesti olen juuri siellä, missä kodin jääkaapin oveen kiinnitetty printti väittääkin minun olevan. 

Jos lähtisin tai jäisin kotiin, ei luvassa olisi vapaapäivää. Vaikka hetken voisi ottaa rennosti, vaatisivat pienet ja keskikokoiset muruset pian osansa. tai ainakin heidän pudottamansa muruset lattialla ja muu sen kaltainen. Kotona olisi vaikea lojua, tarttumatta johonkin siellä odottavaan askareeseen tai tehtävään. Jos pienet olisivat omissa seikkailuissaan, kokisin tarvetta hoitaa asioita, että ehtisin olla läsnä heidän palattuaan. Jos yrittäisi lojua, se isoin murunen saattaisi pian ilmoittaa tyytymättömyyttään. Kouluun nyt on menty, joten koulussa oleminen ja siellä käyminen on reilua. Niin myös työnantajan ja työllisyysrahaston suuntaan. Siksikään ei tulisi edes mieleen laahustaa lojumaan jonnekin kodin ja koulun välimaastoon. 

Toki tunneilla käsiteltyjä asioita oppisi itsenäisestikin. Usein niitä joutuu opettelemaan tai ainakin kertaamaan itsenäisesti. Kuitenkin uskon oppivani parhaiten olemalla läsnä. Sillä kotona harvoin ehtisi, jaksaisi tai viitsisi sitä samaa yhtään katsoa.

Tietenkään en koko ajan kilju sisäisesti riemusta. Valitettavasti tähänkin opetussuunnitelmaan on livahtanut sisältöjä, jotka eivät ole niitä lemppareita. Mutta niitäpä viitsisi opiskella kotona vielä vähemmän. Siksi menen ihan samalla tavalla inhokkeihin ja suosikkeihin. Jonkin asian tuntuminen tylsältä ei ole mikään hyvä veruke olla poissa. Ei ainakaan kovin hyvä veruke. 

Joskus sukulaisissa kuuntelin kauhulla televisiokanavan mainoslausetta: ”Ei koskaan tylsää hetkeä.” Lapsille suunnattua ohjelmaa oli tarjolla. Voi sitä lasta, joka ei tylsää hetkeä ole oppinut kestämään. Voi sitä vanhempaa, joka ei ole oppinut lapselta tai itseltään tylsyyden sietoa vaatimaan. Jo aikaa sitten meilläkin törmättiin siihen, että monet asiat ovat yksinkertaisesti tylsiä. Ainakin tylsempiä kuin monet tarjolla olevat leikit ja puuhat. Näin on usein vaikkapa hammaspesun suhteen. Usein nukkumaan meneminen tai syömään tuleminen katkaisee tylsästi leikin. Sunnuntaiaamuna on tylsää lopettaa ulkoleikit ja lähteä jumalanpalvelukseen. Elämä on tylsää. usein. Kovin mielellään aikuinenkin makaisi jossakin Youtuben tai Netflixin äärellä. Olisi niin mukavaa olla tekemättä mitään, huolehtimatta mistään tai kenestäkään. 

Valitettavasti elämän täytyy olla välillä tylsää. Tylsyys kurkottaa jonnekin kauemmaksi. Näin on perusteltu pesut, pisut, syömiset, nukkumiset ja ne sunnuntaiset kirkkomatkat. Kaiken ei tarvitse olla mukavaa. Sillä tavalla yritän perustella itselleni niitä tunteja, joita ei oikein jaksaisi. Niihin raahautuessani, huomaan että samaa asennetta on muillakin luokkamme ikä-opiskelijoilla. Viikon houkuttelevimpiin lintsausaikoihin pidetyillä tunneilla luokan keski-ikä on tavallista korkeampi. Saatamme kyllä huokailla mutta yleensä olemme siellä. Tylsyyttä on opittu kestämään. 

Pakko myöntää, että läsnä ollessani en ole aina läsnä. Olen koittanut ajatella, että huonollakin keskittymisellä opin enemmän kuin olemalla poissa. Yritän herätä dian vaihtuessa. Jos ryhmä- tai parikeskusteluja annetaan, osallistun. Mutta välillä saatan lojua ajatuksissa, sanomalehtien sivuilla tai vähintään sähköpostissa. Uusin löytöni on https://ulkopolitist.fi. Tai voihan sitä aina aloittaa uuden päivityksen Murseen.

52# Job interview

Olin työhaastattelussa. Kokemus oli mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa sillä paikalla. Kaksi haastattelijaa pöydän toisella puolella. Toinen oli vakava ja toinen pelottavan ilomielinen. Silmäilivät välillä CVtä ja kyselivät kinkkisiä kysymyksiä. En usko, että tulin valituksi.

Kyseessä oli Brighterkind niminen vanhainkoti englannissa. Yksi Britannian suurimmista toimijoista alallaan. Kasvava ja nykyaikainen toimija. Etsivät sairaanhoitajaa yhden talonsa tiimiin. Vaikka olin lievästi alikoulutettu ja ansioluetteloni olisi sopinut ehkä enemmän lähetystyötä tekevän järjestön hommiin, pääsin haastatteluun. Tulivatpa haastattelijat ihan luokseni. Luokkaan. Olivat kovasti luokkalaisteni näköisiä.

Kyse oli Communications skills kurssin laajasta kokonaisuudesta. Ammattikorkeakoulun vaatimusten mukaan meitä valmennetaan kurssilla myös työnhakuun. Hoitoalalla töitä oletettavasti riittää jokaiselle, joka niitä tahtoo tehdä. Mutta työnhakutaidot mahdollistavat mielenkiintoisista ja ulkomaalaisistakin paikoista kamppailun. Kuulemma. Opettaja oli etsinyt oikean ilmoituksen, esitteli meille firman nettisivutkin ja laittoi töihin. Ensimmäisenä oli vuorossa CV:n laatiminen. Moista en ollutkaan koskaan laatinut. Innostuin illan pimeydessä kotona sitä sitten tekemään ja olinkin melko tyytyväinen tulokseen. Tosin siinä innostuksessa unohdin, että se piti laatia tuota vanhainkotipaikkaa silmällä pitäen. Olisin ehkä päässyt korkeintaan kappalaiseksi vanhainkodin kappeliin. Siis jos siellä moinen olisi ollut. Palautekierroksella opettaja antoi kuitenkin hyvää palautetta. Naureskellen totesi, etten ollut ainoa, joka unohti hakevansa vanhainkotiin sairaanhoitajaksi. Taisi tykätä Afrikka-aiheisesta kuvastani. 

Seuraavalla kierroksella jokainen kirjoitti ansioluettelonsa kaveriksi saatekirjeen. Siis ytimekkään myyntipuheen, jossa kerrottiin, miksi olisi hyvä ehdokas paikkaa täyttämään. Tässä kohtaa muistin haettavan paikan. Opettajan antamilta vinkkisivuilta oli helppo kerätä fraaseja kirjeen täytteeksi. Olin esimerkiksi tyhjä taulu, jolle on helppo opettaa talon tavat kerralla oikein.

Sitten lyötiin pöytään kysymyksiä, joilla harjoitella työhaastatteluun. On annettava opettajalla kunniaa siitä intensiteetistä, jolla hän tätä prosessia luotsasi. Hänellä oli paljon materiaalia, neuvoja ja vinkkejä jokaiselle. Tuskin niitä meidän kurssillemme oli yksin keksitty. Mutta paljon tylsemminkin tällaisen työnhaun olisi voinut käydä lävitse. Niiden papereita, jotka olivat nopeammin tunneilla valmiita, hän vielä kiersi katselemassa ja antamassa tyylillisiä vinkkejä sanojen sisällöistä ja vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Tätä hän tekee paljon muutenkin. Hienoa olla ei suomenkielisen opettajan kurssilla. 

Yksi osa tätä valmistautumista oli kansainvälisen mielenlaadun harjoitteleminen. Kuulemma meille suomalaisille on vaikeaa kehua itseämme. Englantilaisen työpaikan hakemista varten jokaisen tuli pistää parasta omakehuaan peliin. Alla muutama esimerkki harjoituskysymyksistä ja omista vastauksistani niihin. Tämä harjoitus vaati mielikuvitusta siinä mielessä, että piti ajatella olevansa tosissaan liikkeellä. Mutta ihan valehdellakaan ei saanut. Palkkisitko näiden vastausten pohjalta?

Do you prefer to work alone, or as part of a team?

I am very talented in both. In a care home setting the team is essential for good work. I know from my experience that being a part of the team makes working more interesting.

What made you choose nursing as a career?

I am a talented multitasker. Also my tested people skills drove me to nursing. I am open minded to learn new and practical skills.

Would you become a doctor if you had the opportunity?

Although I would like the challenge and responsibility, I am really happy being a nurse. As a nurse I can be in a broader way near the patient and use my skillset to benefit them.

Why do you want to work in the healthcare sector?

The healthcare sector is the one where the human value is measured. I am not keen on making big money but making an impact in ones wellbeing.

What is the most difficult part of being a nurse?

Being a good nurse takes courage. You can not interact with the people without revealing something from yourself. These interaction skills are the heart of nursing.

What is your greatest failure?

The greatest failures are the daily ones. The ones you fail time and again. Usually it happens me with the family and kids. It really helps me to know my own strengths and weaknesses.

Why should I hire you?

Because I am the one you and your staff can live with on the long term. I am adaptable and the one who brings with me enormous potential to benefit the whole house. 

Emme hakeneet juuri tähän taloon. Mutta sama firma kuitenkin. Ihan houkuttelevalta näyttää.

51# Töks, töks, töks – löytyykö verta?

Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.

Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte. 

Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.

Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut. 

Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin. 

Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen! 

Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.

Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta. 

Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.

Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.

Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.

Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.

Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.

Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon? 

Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.

50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.

49# Liikkeellä ja rohkeasti iholla

Sairaanhoitajaksi opiskeleminen vaatii rohkeutta. Etkö usko? Laita kätesi selkäpuolellesi ja etsi sormenpäillä selkärangan nikamat. Lähde hivuttamaan sormia alaspäin. Jatka housun vyötärön ohitse. Kun nikamat lakkaavat tuntumasta, alat lähestyä ristiluuta. Syvällä lantion keskellä sijaitsee ristiluu. Jos jatkaisit vielä alaspäin, löytäisit vielä häntäluun. Ei tarvitse mennä sinne asti. Ristiluuta saa etsiä pakaroiden kaaren alueelta mutta ei vielä suorastaan niiden välistä. Ketä sinä koskettaisit tänne? Kenen antaisit koskea itseäsi tänne? Sairaanhoitajaksi opiskelu vaatii rohkeutta molemmin päin. 

Olen viime viikkoina leikkinyt paljon koiraa. Sukulaisten ja ystävien lemmikkejä seuraillessa lapset ovat alkaneet hoitaa koiran kaipuutaan leikkimällä koiria. Kaikkein parasta on, jos saa isän mukaan isoksi ja vanhaksi koiraksi. Sellaiseksi laiskaksi, joka tykkää makoilla ja ei hypi liikaa. Koiran leikkiminen ei ole mitään uutta. Sitä tein jo perhepäivähoidossa. Silloin Hopeanuoli oli juuri tullut Suomeen. Ei olisi ehkä sopinut hoitoikäisten leikkien malliksi. Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen saanut palata koiran rooliin. 

Lapsista tässä leikissä on selvästi parasta olla koiran omistaja. Erityisesti nuorimmaista kiehtoo tämä mahdollisuus päästä komentamaan isää. Koko porukalla leikkiessä saattaa yksi ilmestyä kissana tai oravana mukaan. Silloin meno on villi ja vanhan koiran polvet ja ranteet kovilla. Nuorimman kanssa kahdestaan leikkiessä pitkiä aikoja saattaa kulua rauhallisesti. Hän tykkää ihan vain silitellä koiraa. Sellainen leikki on mukavaa koiran roolissakin. Näin opetetaan koskemista ja kosketettavana olemista. 

Omien lasten kanssa eläminen on ollut hyvä opettaja. Hoitaessa lasten luonnollisia siisteyteen liittyviä toimia vuosikaudet hoitaessa olen saanut opetella hoitoalalle tärkeää asiaa: ihmiskehoon koskettamisen ei tarvitse olla seksuaalista. Onneksi se voi sitäkin olla. Kuitenkin hoitajan ja ehkä hoidettavankin on helpompi olla, jos ymmärtää kosketuksen voivan olla muunkin laista. 

Tätä me olemme käyneet rohkeasti opettelemaan. Kukaan ei ole siitä puhunut. Mutta yhtäkkiä se vain alkoi. Loppusyksyn ensiapukurssilla pääsimme jo vähän toisiamme lähelle. Kuntoutuksen tunnilla jatkettiin vähän samaan suuntaan. Tämä viikko jatkettiin potilaan siirtämiseen liittyvillä harjoituksilla. Opettajana oli kinestetiikkaan perehtynyt fysioterapeutti. Opettelimme potilaan omaa liikettä, painon siirtoja ja oman kehomme liikeratoja käyttäen siirtämään potilaita sängyssä, sängystä ja sänkyyn. Käsi selän takaa ristiluun alta, halausote ja vetäkää pakarasta, olivat ohjeiden joukossa. Samoin ohjasimme hengitystä ja opettelimme ohjaamaan hengitystä oman kätemme painoa vasten. Siis toisen hengitystä. Oltiin jo lähellä toista. Näin pitää uskaltaa ja vähän myös luottaa. 

Sama jatkuu tulevilla viikoilla, kun taitopajoissa vastaan tulevat laskimoverinäytteen ottaminen ja injektioiden pistäminen. Näissä harjoitusvälineenä on oma pari. Näin opiskelijat pääsevät jo opettelemaan ihmisten kanssa toimimista ja lähelle menemistä. Tarkka oppija on kuullut puhuttavan kosketuksen merkityksestä ja koskettamisen tavan eroista. Hoitaja ei ole koskettelija mutta hän koskee väistämättä potilaisiin paljon. Tietynlaisella kosketuksella voidaan luoda luottamusta, rauhaa ja turvaa. Erilaisella koskettamisella saadaan potilas varmasti vetäytymään kaikesta yhteistyöstä. 

Tällä videolla näkyy esimerkiksi harjoittelemamme tuoliintuuppaus ja pakarakävely. Mukana on myös tuo nosturi ja muita ihol apuvälineitä.

Kinestetiikan saloihin perehtyessämme, saimme kuulla monia hyviä myyntipuheita potilaan aktivoinnin hyödyistä. Potilaan oman liikkeen aktivoinnin kerrottiin säästävän paitsi hoitajan kehoa, myös parantavan potilaan mieltä. Liikuntakyvyltään rajoittunutkin potilas hyötyy siitä, että hänen kehoaan liikutetaan luonnollisia ratoja hyväksikäyttäen.  Vähintään potilas saa hyvin kosketuskokemuksen. Tämän vastakohtana voisi olla riuhtovilla liikkeillä ja puristavilla otteilla tehty nosto. Silloin kaikki työ perustuu hoitajan voimaan ja valitettavasti potilas passivoituu ja hoitajan työkyky kokee vuosien varrella suuria haasteita. Kyllä potilaita nostetaankin. Tunnin lopuksi halukkaat pääsivät leikkimään nosturilla. Sitä voidaan käyttää halvaantuneen potilaan liikuttelussa.

Luulen, että kaikki huijasimme hieman näissä liikuttelun harjoituksissa. Ainakin vähän sellainen olo jäi. Yrityksistä huolimatta, kukaan ei varmaankaan kyennyt olemaan täysin passiivinen. Ehkä menetelmät tuntuivat osittain siksi niin toimivilta. Kulloinkin potilaana oleva kyllä vakuutteli, ettei auttanut. Liikkeiden ohjaus ja painonsiirrot tosin on suunnattu niin, että ne aktivoivat potilaan omaa toimintaa tai ainakin käyttävät hyväkseen tämän painoa. Ehkä olimme keskimäärin jäntevämpiä ja itsemme koossa pitäviä potilaita. Eikä kukaan tarrannut kiinni sängyn laidasta tai siirtynyt takaisin kesken siirron. Ehkä näitäkin tilanteita voisi simuloida?

Tässä videossa näkyy hyvin potilaan oman painopisteen ohjaaminen polvesta tai lantion alueelta painaen. Tunnin jälkeisillä silmillä on helppo nähdä otteet esimerkiksi kyynärpäästä kainalo sijaan. Ja tietenkin iloinen asukas!

Tällaisen tunnin jälkeen itselleni jäi sekä iloinen että harmistunut olo. Tällaiselle osaamattomalle näiden taitojen harjoitteleminen on välttämätöntä. Samoin apuvälineiden testailu. Eikä olo voi ylipäätäänkään huono, kun oli päästy tekemään. Kuitenkin tieto siitä, että se oli sitten siinä, jäi harmittamaan. Tällainen taitamaton ei opi mitään tekniikoita yhdellä tai kahdella yrittämällä. Enkä nyt sano tätä vain kinestetiikasta innostuneena. Kaipaisin toisotoa ja opetusta ihan mistä tahansa potilaan liikuttamiseen liittyvästä. Kaipaisin vähintään toista kertaa, jotta olisi mitään mahdollisuutta omaksua edes tärkeimmät tekniikat. Tarvittaisiin paljon toistoa lihasmuistin synnyttämiseksi. Opintojen suunnittelijat kenties luottavat näiden asioiden tulevan vastaan ensimmäisessä harjoittelussa. Oma kokemukseni muualta vain on sellainen, että siellä missä ei ole aikaa, tehdään sitten vain jotenkin. Onko harjoittelun ohjaaja motivoitunut tämän tyyppiseen potilaiden liikutteluun? Onko hän motivoitunut odottamaan, kun opiskelija yrittää näitä muistella? Vai nostetaanko äkkiä niska-pakara -otteella ikkunasta ulos? Joko opiskelija tai potilas. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi kovin miellyttävä.

Ymmärrän että työpaikoilla ei välttämättä ole kovin helppoa omaksua uusia tapoja liikuttaa potilasta. Lähihoitajamme todistavat, että paljon opettajan vältettävien listalle asettamia tyylejä on käytössä. Mutta onhan vaikea alkaa käyttämään mitään uudenlaista yksin? Jos itse on tottunut johonkin, on potilaskin tottunut johonkin. Uusi on pelottavaa ja hankalaa molemmille. Tarvittaisiin varmasti työnantajien ja esimiestason heräämistä. Ihmisiä on kuitenkin mahdollista kouluttaa jos sitä tahdotaan tehdä.

48# Hoitajani televisiossa – osa 3

Hakekaa kätilö! Call the midwife! Nämä sanat ilmoittavat, että joku on tulossa maailmaan. Joku toinen lähtee juoksemaan apua hakemaan. Joskus juoksu jatkuu ovella asti ja onnekkaassa tapauksessa läheiselle puhelinkopille. Puhelin on siis keksitty. Varaa siihen ei vain monella ole. Sillä ollaan Poplarissa, East Endin kaupunginosassa Thamesjoen varressa. Kaduilla kuuluu vanha Lontoon murre, jota eri puolilta kansainyhteisöä tulevat murrehirmut värittävät omilla aksenteillaan. Satama ja sen elämä on läsnä työllistäjänä ja ulkomailta tulevien väylänä tähän entiseen emämaahan. Tuleepa välillä epäilys trooppisemmistakin taudeistakin. Maailmansodan jälkeisenä aikana alue kuuluu Lontoon köyhimpiin. Vuokratalojen punaruskea massa reunustaa kätilöiden pyöräilyreittejä. Suuret lapsilaumat leikkivät kaduilla ja pihan perillä. Pyörän selässä kyyristytään välillä väistämään katujen halki ripustettuja pyykkinarujen viidakoita. Asunnot ovat pieniä ja siksi elämä leviää ulos. Tuota elämää kadun varsilla on paljon mutta rahaa sitäkin vähemmän.

Kaiken tämän keskellä seisoo vakaana mutta paikkausta kaipaavanaNonnatus-luostari. Luostarin anglikaanisisaret ovat toimineet alueen kätilöinä ja sairaanhoitajina vuosikymmenien ajan. Samat kädet ovat auttaneet maailmaan äidit, tyttäret ja joskus jopa isoäidit. Uuden ajan kynnyksellä heidän tuekseen alkaa saapua modernin maailman kouluttamia kätilöitä. Vanha ja kokeiltu tottumus kohtaa monta kertaa uuden tiedon tuomat muutoshaasteet. Tuotantokausien edetessä sekä nunnat että hoitajat saavat olla vuoron perään oppimassa ja opettamassa. Harmaampikin saa olla ikuisena oppijana, kun myös laitteet ja tavat ovat murroksessa. Kätilöiden mukana elämää ihmettelevät luostarin tuhattaituri talonmies, paikallinen piirilääkäri ja myöhemmin saapuva seurakunnan uusi kappalainen. 

Sarja alkaa Jenny Leen saapuessa tähän uuteen komennuspaikkaansa. Eletään viisikymmentäluvun lopun vauvabuumia ja kätilöt saavat välillä lentää pyörillään paikasta toiseen. Työtä on paljon ja lepoa vähän. Synnytysten ohella luostarin väki kiertää kotisairaanhoidon tehtävissä. Kuten kätilönkin työssä, näissä sairaanhoidon tehtävissä ahtaammin asuvan kaupunginosan realiteetit iskevät vasten paremmista lähtökohdista ponnistaneiden hoitajien kasvoja. Ammatillisuutta etsitään välillä lian, ahtauden tai rottienkin keskellä. Vasta sarjan edetessä alkaa vähän kauemmaksi nousemaan moderneja kerrostaloja vesineen ja vessoineen. Yhteiskunnan muutos ja rajapinnat ovat kiinteästi läsnä. Aina ei ole helppoa repeytyä vanhojen talojen kanssa paikoiltaan.

Pyöräilymatkojen lisäksi hoitajat pitävät äitiys- ja lapsineuvolaa paikallisella juhlatalolla. Siellä seurataan myös äitien keskinäistä hierarkiaa sekä isien säännönmukaista puuttumista. Sukupuoliroolien murtuminen ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan. Siellä nuo suuret lapsilaumat juoksevat maitoannosten ja herkkujen perässä. Moni jakso päättyy samassa tilassa järjestettäviin juhliin. Ahtaiden katujen yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä. Hoitajat ottavat nämä alueensa potilaansa omikseen ja ovat valmiita venymään pitkälle näiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Välillä tämä venyminen myös vetää hoitajat tyhjiin. Kutsumusammatti ei aina yksin riitä suojaamaan työn varjopuolilta. 

Yksi sarjan vetovoimaisuuksista onkin mielestäni juuri sen rosoisuus. Kaikki ei niin sanotusti mene kuten elokuvissa. Lapsi ei aina synny elävänä tai edes terveenä. Joskus äiti ei selviä, joskus ei isä. Läpi koko sarjan purskahteleva ilo saa jatkuvasti vastaparikseen syvältä syövää surua. Usein kätilöt nieleskelevät potilaiden kipeiden kohtaloiden äärellä. Luostarin huoneissa ja käytävillä itketään. Palvelemisen ammattilaiset eivät ole immuuneja palveltaviensa kivulle. 

Päähenkilöt eivät myöskään itse ole koskemattomia. He kohtaavat väkivaltaa, sairastuvat tai järkkyvät mieleltään. Kaikki eivät selviä aina edes hengissä. Näiden keskeisessä roolissa olevien henkilöiden kautta käsitellään muistisairauden, alkoholismin, hengellisen ja maallisen kutsumuksen kysymyksiä. Mukana ovat myös ikääntymisen, yksinäisyyden ja seksuaalisuuden kipuja. Pitkän sarjan aikana aiheiden kirjo on laaja. Eläytyvä katsoja joutuu usein kuivaamaan silmäkuoppaansa television hämyyn piiloutuen. Elämä maistuu iloineen ja suruineen väkevästi kaiken aikaa. Kerronta on kaunista mutta kaunistelematonta.

Rosoisuuden keskellä koko luostarin väki muodostaa toisilleen turvaverkon. Suureen rooliin nousee luostarin johtaja. Hän on tinkimätön mutta samaan aikaan kuunteleva ja tilanteen mukaan joustava. Yksi kätilö muiden joukossa. Sarjan suurimpia kriisejä on uhka luostarin johtajan vaihtumisesta. Mahdollisuus epäpätevästä esimiehestä saa kokeneiden työntekijöiden joukon kauhun valtaan. 

Samanlainen kasvottomuuden uhka esitetään ajoittain kaupungin suuressa sairaalassa. Poikkeuksellisen työmääräyksen tai yksittäisen potilaan kautta kurkistetaan välillä suureen sairaalaan. Vanhan ja ahtaan asuinalueen läheisyys katoaa siellä jo ennen kynnystä. Kohtaaminen, kuuntelu ja yksilöllinen hoito loistaa suuressa ja kaukaisessa laitoksessa poissaolollaan. Kehitys näyttää tuovan mukanaan muutakin kuin edistyksellisiä hoitolaitteita. 

Sarjan edetessä, itse synnytykset jäävät vähemmälle. Ne kyllä pysyvät mukana kätilöiden elämää kuvaavassa sarjassa mutta käsiteltävät aiheet alkavat siirtyä entistä enemmän perheisiin ja alueen asukkaiden yleisiin asioihin. Kaiken aikaa keskellä on ihminen. Tai oikeastaan kaksi ihmistä. Suurena teemana on kyky hoitaa työnsä hyvin ihmisenä ihmisten keskellä. Kätilön tai sairaanhoitajan tehtävissä luostarin asukkaat menevät lähelle ja niin myös joutuvat lähelle. Samalla kun potilas paljastuu heille, he joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos eivät potilaalle, niin kuitenkin itselleen. Sulkemalla itsensä he väistämättä tappaisivat itsestään kyvyn tehdä työtä avoimesti ja oivaltavasti. Hyvin tehty työ vaatii henkilökohtaisen uhrin. Vuorovaikutuksen työ on rikas mutta raskas. Tämän ymmärtäen Poplarin väki sulkee kätilönsä arvostukseen ja kiitoksiinsa. Joskus työ kiittää tekijäänsä – onneksi joskus muutkin ihmiset.