50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.

49# Liikkeellä ja rohkeasti iholla

Sairaanhoitajaksi opiskeleminen vaatii rohkeutta. Etkö usko? Laita kätesi selkäpuolellesi ja etsi sormenpäillä selkärangan nikamat. Lähde hivuttamaan sormia alaspäin. Jatka housun vyötärön ohitse. Kun nikamat lakkaavat tuntumasta, alat lähestyä ristiluuta. Syvällä lantion keskellä sijaitsee ristiluu. Jos jatkaisit vielä alaspäin, löytäisit vielä häntäluun. Ei tarvitse mennä sinne asti. Ristiluuta saa etsiä pakaroiden kaaren alueelta mutta ei vielä suorastaan niiden välistä. Ketä sinä koskettaisit tänne? Kenen antaisit koskea itseäsi tänne? Sairaanhoitajaksi opiskelu vaatii rohkeutta molemmin päin. 

Olen viime viikkoina leikkinyt paljon koiraa. Sukulaisten ja ystävien lemmikkejä seuraillessa lapset ovat alkaneet hoitaa koiran kaipuutaan leikkimällä koiria. Kaikkein parasta on, jos saa isän mukaan isoksi ja vanhaksi koiraksi. Sellaiseksi laiskaksi, joka tykkää makoilla ja ei hypi liikaa. Koiran leikkiminen ei ole mitään uutta. Sitä tein jo perhepäivähoidossa. Silloin Hopeanuoli oli juuri tullut Suomeen. Ei olisi ehkä sopinut hoitoikäisten leikkien malliksi. Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen saanut palata koiran rooliin. 

Lapsista tässä leikissä on selvästi parasta olla koiran omistaja. Erityisesti nuorimmaista kiehtoo tämä mahdollisuus päästä komentamaan isää. Koko porukalla leikkiessä saattaa yksi ilmestyä kissana tai oravana mukaan. Silloin meno on villi ja vanhan koiran polvet ja ranteet kovilla. Nuorimman kanssa kahdestaan leikkiessä pitkiä aikoja saattaa kulua rauhallisesti. Hän tykkää ihan vain silitellä koiraa. Sellainen leikki on mukavaa koiran roolissakin. Näin opetetaan koskemista ja kosketettavana olemista. 

Omien lasten kanssa eläminen on ollut hyvä opettaja. Hoitaessa lasten luonnollisia siisteyteen liittyviä toimia vuosikaudet hoitaessa olen saanut opetella hoitoalalle tärkeää asiaa: ihmiskehoon koskettamisen ei tarvitse olla seksuaalista. Onneksi se voi sitäkin olla. Kuitenkin hoitajan ja ehkä hoidettavankin on helpompi olla, jos ymmärtää kosketuksen voivan olla muunkin laista. 

Tätä me olemme käyneet rohkeasti opettelemaan. Kukaan ei ole siitä puhunut. Mutta yhtäkkiä se vain alkoi. Loppusyksyn ensiapukurssilla pääsimme jo vähän toisiamme lähelle. Kuntoutuksen tunnilla jatkettiin vähän samaan suuntaan. Tämä viikko jatkettiin potilaan siirtämiseen liittyvillä harjoituksilla. Opettajana oli kinestetiikkaan perehtynyt fysioterapeutti. Opettelimme potilaan omaa liikettä, painon siirtoja ja oman kehomme liikeratoja käyttäen siirtämään potilaita sängyssä, sängystä ja sänkyyn. Käsi selän takaa ristiluun alta, halausote ja vetäkää pakarasta, olivat ohjeiden joukossa. Samoin ohjasimme hengitystä ja opettelimme ohjaamaan hengitystä oman kätemme painoa vasten. Siis toisen hengitystä. Oltiin jo lähellä toista. Näin pitää uskaltaa ja vähän myös luottaa. 

Sama jatkuu tulevilla viikoilla, kun taitopajoissa vastaan tulevat laskimoverinäytteen ottaminen ja injektioiden pistäminen. Näissä harjoitusvälineenä on oma pari. Näin opiskelijat pääsevät jo opettelemaan ihmisten kanssa toimimista ja lähelle menemistä. Tarkka oppija on kuullut puhuttavan kosketuksen merkityksestä ja koskettamisen tavan eroista. Hoitaja ei ole koskettelija mutta hän koskee väistämättä potilaisiin paljon. Tietynlaisella kosketuksella voidaan luoda luottamusta, rauhaa ja turvaa. Erilaisella koskettamisella saadaan potilas varmasti vetäytymään kaikesta yhteistyöstä. 

Tällä videolla näkyy esimerkiksi harjoittelemamme tuoliintuuppaus ja pakarakävely. Mukana on myös tuo nosturi ja muita ihol apuvälineitä.

Kinestetiikan saloihin perehtyessämme, saimme kuulla monia hyviä myyntipuheita potilaan aktivoinnin hyödyistä. Potilaan oman liikkeen aktivoinnin kerrottiin säästävän paitsi hoitajan kehoa, myös parantavan potilaan mieltä. Liikuntakyvyltään rajoittunutkin potilas hyötyy siitä, että hänen kehoaan liikutetaan luonnollisia ratoja hyväksikäyttäen.  Vähintään potilas saa hyvin kosketuskokemuksen. Tämän vastakohtana voisi olla riuhtovilla liikkeillä ja puristavilla otteilla tehty nosto. Silloin kaikki työ perustuu hoitajan voimaan ja valitettavasti potilas passivoituu ja hoitajan työkyky kokee vuosien varrella suuria haasteita. Kyllä potilaita nostetaankin. Tunnin lopuksi halukkaat pääsivät leikkimään nosturilla. Sitä voidaan käyttää halvaantuneen potilaan liikuttelussa.

Luulen, että kaikki huijasimme hieman näissä liikuttelun harjoituksissa. Ainakin vähän sellainen olo jäi. Yrityksistä huolimatta, kukaan ei varmaankaan kyennyt olemaan täysin passiivinen. Ehkä menetelmät tuntuivat osittain siksi niin toimivilta. Kulloinkin potilaana oleva kyllä vakuutteli, ettei auttanut. Liikkeiden ohjaus ja painonsiirrot tosin on suunnattu niin, että ne aktivoivat potilaan omaa toimintaa tai ainakin käyttävät hyväkseen tämän painoa. Ehkä olimme keskimäärin jäntevämpiä ja itsemme koossa pitäviä potilaita. Eikä kukaan tarrannut kiinni sängyn laidasta tai siirtynyt takaisin kesken siirron. Ehkä näitäkin tilanteita voisi simuloida?

Tässä videossa näkyy hyvin potilaan oman painopisteen ohjaaminen polvesta tai lantion alueelta painaen. Tunnin jälkeisillä silmillä on helppo nähdä otteet esimerkiksi kyynärpäästä kainalo sijaan. Ja tietenkin iloinen asukas!

Tällaisen tunnin jälkeen itselleni jäi sekä iloinen että harmistunut olo. Tällaiselle osaamattomalle näiden taitojen harjoitteleminen on välttämätöntä. Samoin apuvälineiden testailu. Eikä olo voi ylipäätäänkään huono, kun oli päästy tekemään. Kuitenkin tieto siitä, että se oli sitten siinä, jäi harmittamaan. Tällainen taitamaton ei opi mitään tekniikoita yhdellä tai kahdella yrittämällä. Enkä nyt sano tätä vain kinestetiikasta innostuneena. Kaipaisin toisotoa ja opetusta ihan mistä tahansa potilaan liikuttamiseen liittyvästä. Kaipaisin vähintään toista kertaa, jotta olisi mitään mahdollisuutta omaksua edes tärkeimmät tekniikat. Tarvittaisiin paljon toistoa lihasmuistin synnyttämiseksi. Opintojen suunnittelijat kenties luottavat näiden asioiden tulevan vastaan ensimmäisessä harjoittelussa. Oma kokemukseni muualta vain on sellainen, että siellä missä ei ole aikaa, tehdään sitten vain jotenkin. Onko harjoittelun ohjaaja motivoitunut tämän tyyppiseen potilaiden liikutteluun? Onko hän motivoitunut odottamaan, kun opiskelija yrittää näitä muistella? Vai nostetaanko äkkiä niska-pakara -otteella ikkunasta ulos? Joko opiskelija tai potilas. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi kovin miellyttävä.

Ymmärrän että työpaikoilla ei välttämättä ole kovin helppoa omaksua uusia tapoja liikuttaa potilasta. Lähihoitajamme todistavat, että paljon opettajan vältettävien listalle asettamia tyylejä on käytössä. Mutta onhan vaikea alkaa käyttämään mitään uudenlaista yksin? Jos itse on tottunut johonkin, on potilaskin tottunut johonkin. Uusi on pelottavaa ja hankalaa molemmille. Tarvittaisiin varmasti työnantajien ja esimiestason heräämistä. Ihmisiä on kuitenkin mahdollista kouluttaa jos sitä tahdotaan tehdä.

48# Hoitajani televisiossa – osa 3

Hakekaa kätilö! Call the midwife! Nämä sanat ilmoittavat, että joku on tulossa maailmaan. Joku toinen lähtee juoksemaan apua hakemaan. Joskus juoksu jatkuu ovella asti ja onnekkaassa tapauksessa läheiselle puhelinkopille. Puhelin on siis keksitty. Varaa siihen ei vain monella ole. Sillä ollaan Poplarissa, East Endin kaupunginosassa Thamesjoen varressa. Kaduilla kuuluu vanha Lontoon murre, jota eri puolilta kansainyhteisöä tulevat murrehirmut värittävät omilla aksenteillaan. Satama ja sen elämä on läsnä työllistäjänä ja ulkomailta tulevien väylänä tähän entiseen emämaahan. Tuleepa välillä epäilys trooppisemmistakin taudeistakin. Maailmansodan jälkeisenä aikana alue kuuluu Lontoon köyhimpiin. Vuokratalojen punaruskea massa reunustaa kätilöiden pyöräilyreittejä. Suuret lapsilaumat leikkivät kaduilla ja pihan perillä. Pyörän selässä kyyristytään välillä väistämään katujen halki ripustettuja pyykkinarujen viidakoita. Asunnot ovat pieniä ja siksi elämä leviää ulos. Tuota elämää kadun varsilla on paljon mutta rahaa sitäkin vähemmän.

Kaiken tämän keskellä seisoo vakaana mutta paikkausta kaipaavanaNonnatus-luostari. Luostarin anglikaanisisaret ovat toimineet alueen kätilöinä ja sairaanhoitajina vuosikymmenien ajan. Samat kädet ovat auttaneet maailmaan äidit, tyttäret ja joskus jopa isoäidit. Uuden ajan kynnyksellä heidän tuekseen alkaa saapua modernin maailman kouluttamia kätilöitä. Vanha ja kokeiltu tottumus kohtaa monta kertaa uuden tiedon tuomat muutoshaasteet. Tuotantokausien edetessä sekä nunnat että hoitajat saavat olla vuoron perään oppimassa ja opettamassa. Harmaampikin saa olla ikuisena oppijana, kun myös laitteet ja tavat ovat murroksessa. Kätilöiden mukana elämää ihmettelevät luostarin tuhattaituri talonmies, paikallinen piirilääkäri ja myöhemmin saapuva seurakunnan uusi kappalainen. 

Sarja alkaa Jenny Leen saapuessa tähän uuteen komennuspaikkaansa. Eletään viisikymmentäluvun lopun vauvabuumia ja kätilöt saavat välillä lentää pyörillään paikasta toiseen. Työtä on paljon ja lepoa vähän. Synnytysten ohella luostarin väki kiertää kotisairaanhoidon tehtävissä. Kuten kätilönkin työssä, näissä sairaanhoidon tehtävissä ahtaammin asuvan kaupunginosan realiteetit iskevät vasten paremmista lähtökohdista ponnistaneiden hoitajien kasvoja. Ammatillisuutta etsitään välillä lian, ahtauden tai rottienkin keskellä. Vasta sarjan edetessä alkaa vähän kauemmaksi nousemaan moderneja kerrostaloja vesineen ja vessoineen. Yhteiskunnan muutos ja rajapinnat ovat kiinteästi läsnä. Aina ei ole helppoa repeytyä vanhojen talojen kanssa paikoiltaan.

Pyöräilymatkojen lisäksi hoitajat pitävät äitiys- ja lapsineuvolaa paikallisella juhlatalolla. Siellä seurataan myös äitien keskinäistä hierarkiaa sekä isien säännönmukaista puuttumista. Sukupuoliroolien murtuminen ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan. Siellä nuo suuret lapsilaumat juoksevat maitoannosten ja herkkujen perässä. Moni jakso päättyy samassa tilassa järjestettäviin juhliin. Ahtaiden katujen yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä. Hoitajat ottavat nämä alueensa potilaansa omikseen ja ovat valmiita venymään pitkälle näiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Välillä tämä venyminen myös vetää hoitajat tyhjiin. Kutsumusammatti ei aina yksin riitä suojaamaan työn varjopuolilta. 

Yksi sarjan vetovoimaisuuksista onkin mielestäni juuri sen rosoisuus. Kaikki ei niin sanotusti mene kuten elokuvissa. Lapsi ei aina synny elävänä tai edes terveenä. Joskus äiti ei selviä, joskus ei isä. Läpi koko sarjan purskahteleva ilo saa jatkuvasti vastaparikseen syvältä syövää surua. Usein kätilöt nieleskelevät potilaiden kipeiden kohtaloiden äärellä. Luostarin huoneissa ja käytävillä itketään. Palvelemisen ammattilaiset eivät ole immuuneja palveltaviensa kivulle. 

Päähenkilöt eivät myöskään itse ole koskemattomia. He kohtaavat väkivaltaa, sairastuvat tai järkkyvät mieleltään. Kaikki eivät selviä aina edes hengissä. Näiden keskeisessä roolissa olevien henkilöiden kautta käsitellään muistisairauden, alkoholismin, hengellisen ja maallisen kutsumuksen kysymyksiä. Mukana ovat myös ikääntymisen, yksinäisyyden ja seksuaalisuuden kipuja. Pitkän sarjan aikana aiheiden kirjo on laaja. Eläytyvä katsoja joutuu usein kuivaamaan silmäkuoppaansa television hämyyn piiloutuen. Elämä maistuu iloineen ja suruineen väkevästi kaiken aikaa. Kerronta on kaunista mutta kaunistelematonta.

Rosoisuuden keskellä koko luostarin väki muodostaa toisilleen turvaverkon. Suureen rooliin nousee luostarin johtaja. Hän on tinkimätön mutta samaan aikaan kuunteleva ja tilanteen mukaan joustava. Yksi kätilö muiden joukossa. Sarjan suurimpia kriisejä on uhka luostarin johtajan vaihtumisesta. Mahdollisuus epäpätevästä esimiehestä saa kokeneiden työntekijöiden joukon kauhun valtaan. 

Samanlainen kasvottomuuden uhka esitetään ajoittain kaupungin suuressa sairaalassa. Poikkeuksellisen työmääräyksen tai yksittäisen potilaan kautta kurkistetaan välillä suureen sairaalaan. Vanhan ja ahtaan asuinalueen läheisyys katoaa siellä jo ennen kynnystä. Kohtaaminen, kuuntelu ja yksilöllinen hoito loistaa suuressa ja kaukaisessa laitoksessa poissaolollaan. Kehitys näyttää tuovan mukanaan muutakin kuin edistyksellisiä hoitolaitteita. 

Sarjan edetessä, itse synnytykset jäävät vähemmälle. Ne kyllä pysyvät mukana kätilöiden elämää kuvaavassa sarjassa mutta käsiteltävät aiheet alkavat siirtyä entistä enemmän perheisiin ja alueen asukkaiden yleisiin asioihin. Kaiken aikaa keskellä on ihminen. Tai oikeastaan kaksi ihmistä. Suurena teemana on kyky hoitaa työnsä hyvin ihmisenä ihmisten keskellä. Kätilön tai sairaanhoitajan tehtävissä luostarin asukkaat menevät lähelle ja niin myös joutuvat lähelle. Samalla kun potilas paljastuu heille, he joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos eivät potilaalle, niin kuitenkin itselleen. Sulkemalla itsensä he väistämättä tappaisivat itsestään kyvyn tehdä työtä avoimesti ja oivaltavasti. Hyvin tehty työ vaatii henkilökohtaisen uhrin. Vuorovaikutuksen työ on rikas mutta raskas. Tämän ymmärtäen Poplarin väki sulkee kätilönsä arvostukseen ja kiitoksiinsa. Joskus työ kiittää tekijäänsä – onneksi joskus muutkin ihmiset.

47# Hikeä, verta? ja piikkejä.

Odotukset kevätkaudesta eivät ole aiheuttaneet pettymystä. Jo ensimmäinen viikko tammikuussa on tuonut opintoihin säpinää. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme huhkimaan ja hikoilemaan kuntoutuksen tunnilla. Aina hyvä merkki, kun huomaa opettajan pöydän vieressä tyhjäksi jätetyt talvikengät ja opettajan jalassa lenkkarit. Silloin on liikettä luvassa!

Opettelimme vuoteessa tehtäviä liikeharjoituksia eli kuntoutusta, istumasta ja istumaan auttamista ja kyynärsauvojen ohjeistamista potilaalle. Nousemisen avustamisessa autettava sai halutessaan tilata väärällä tekniikalla autetun noston. Rivakoin väärä nosto oli kahden auttajan voimin kainalosta ja housun kauluksesta. Silloin lähti autettava lujaa kohti kattoa eikä omaa kontrollia ollut. Tätä tietenkin pitäisi yrittää välttää. Tekniikkaa voidaan varmasti käyttää ovimiehen töissä. Oikeassa tekniikassa autettavan omaa liikettä ei blokata vaan hän pääsee osallistumaan mahdollisimman paljon. Kahden opiskelijatoverin käsissä tämäkin pappa pääsi turvallisesti liikkeelle. Opettaja kiersi vieressä antamassa vinkkejä liikkeiden suunnista ja asennoista. Tarkoitus on, ettei kovin monen selässä koskaan poksahtaisi. 

Kyynärsauvojen kanssa pääsimme käytäville asti huhkimaan. Itse kukin sai ihan hyvän treenin päiväänsä, kun käytävien lisäksi kuljimme portaita ylös ja alas. Portailla horjuessa oli helppo kuvitella, ettei hissittömässä kerrostalossa eläminen ole helppoa. Ei ainakaan, jos yleiskunnoltaan jo heikentynyt henkilö joutuu sauvojen varaan. Portaita alas tullessa vähän pelotti. Kursorisesti opettaja paljasti meille myös pyllymäen vastakohdan eli istumanousun. Tämä on niille, jotka eivät pärjää kyynärsauvojen kanssa mutta jotka sitkeästi tahtovat asua yläkerroksen kodissa toipumisen ajan. Ja ymmärrän. Kuka nyt kotoaan pois tahtoisi.

Ohi kulkevat muiden alojen opiskelijat vähän naureskelivat luokkamme sauvaryhmille. Itse muistelin lukioiässä vietettyjä viikkoja kyynärsauvoilla. En tiedä oliko silloin opastus jäänyt antamatta vai kuulematta. Joka tapauksessa menin nuo viikot yhä koulujen pihoissa nähtävään tapaan eli harpontatekniikalla. Siinä edetään toista jalkaa maahan laskematta hurjilla hypyillä. Jalkaa olisi silloin saanut kyllä varata mutta näyttävällä tyylillä eteneminen oli ainoa, jonka tiesin. Kolmikerroksisen koulun sisällä keikkuessa olisi joku nyt opituista tyyleistä ollut ihan tervetullut. Seuraavalla viikolla opettelemme saman opettajan johdolla erilaisia avustuksia ja liikutteluja sängyssä. Joustavat vaatteet mukaan, on lupaava termi.

Loppuviikosta vastaan tulivat syksyn anatomian tunneilta tutut teemat. Suoliluun harjanne, polvilumpio, solisluu, olkalisäke ja niin edelleen. Nyt niitä ei enää käyty läpi papereista ja elimistön kartoista. Nyt niitä tunnusteltiin itsestä. Myöhemmin niitä tunnustellaan toisistamme. Niiden avulla etsitään oikeaa pistopaikkaa injektioille. Opitun teorian päälle aletaan nopeasti rakentamaan käytäntöä. 

Harjoitusten yhteydessä harjoitellaan kaikin puolin oikeaa toimintaa jotta se opittaisiin rutiiniksi. Nytkin pöydät pyyhittiin alkoholilla, kädet desinfioitiin, hanskat puettiin ja välineiden kunto ja päiväykset tarkistettiin. Näissä päiväystä vielä riitti.

Aiempien opiskelijoiden tekemä video injektioiden antamisesta sai luokkamme harvinaisen keskittyneeksi. Neulojen uppoamista katsellessa ainakin itse sain herätyksen siitä, ettei näissä opinnoissa tule selviämään iho ehjänä. Videon lomaan ja perään opettaja kävi samoja asioita vaihe vaiheelta lävitse. Ohi mennen kuultu sivulause soi varmaan useammissakin korvissa. ”Tauon jälkeen käyn hakemassa välineitä niin harjoitellaan jo vähän ennen taitopajaa.” Tunnin lopuksi pääsimme onneksi hiipivästä pelostamme. Vuorossa olisi vain injektion valmistelu. Kaverin pistäminen olisi vuorossa vasta kolmen viikon kuluttua. 

Väittäisin, etten omista piikkikammoa. Kuitenkin ajatus näistä harjoituspistoista herättää jollakin tavalla huolestuneita ajatuksia. On vaikea saada kiinni, onko se huolestuttava asia pistää itse kaveria. Vai se, että kaveri pistää? Vai se, jos kaveri on peloissaan itseni pistämisestä? Raportoin siitä taitopajan läheisyydessä. Toivon mukaan totta tulevat tässäkin olemaan sanonnat: kaikkeen tottuu ja kokemus tuo varmuutta. 

Tauon jälkeen ryhdyimme vaihe vaiheelta työhön. Jokainen asensi ruiskuunsa kunnioitettavan kokoisen imuneulan. Tästä sitten nitkuteltiin arasti suojakorkkia irti. On helppo kuvitella, että tässä vaiheessa aina joskus joku opiskelija pistää itseään. Suojakorkkiin kun oli vaikea saada tuntumaa ja rajua vetoahan helposti korjaa päinvastaisella liikkeellä. Pöytäryhmän lähihoitajan kokeneet vinkit pyörittelystä, kynnen käytöstä ja varovaisesta tekniikasta tulivat tarpeeseen. Opettaja taisi aistia jännitystä ja rauhoitteli kertomalla, että tänään emme pistä ketään ja niin mahdollinen pistovahinko on samanlainen kuin keittiössä veitsen sattuessa. Neula vain olisi puhtaampi. Toki ennen taukoa oli käyty läpi toimintaa pistovahingon sattuessa. On siitä puhuttu aikaisemminkin. Paljon niitä kuulemma tapahtuu. Käytetyillä eli likaisilla neuloilla tapahtuneissa vahingoissa on riskinsä. Kuitenkin ne kuulemma ovat oikeilla toimenpiteillä hyvin torjuttavissa myös piston sattuessa. Kuitenkin juuri riskien takia meitäkin ohjataan ja rokotetaan. 

18G ja 23G. Mitä suurempi numero, sitä pienempi neulan koko. Tämä voi tuntua hämmentävältä. Kuitenkin myös haulikoiden kanssa käytetään Gauge-mitoitusta ja niissäkin iso luku tarkoittaa pientä läpimittaa.

Kaiken kaikkiaan opettajan kohta kohdalta etenevässä opastuksessa oli turvallisen tuntoista askarrella neuloilla. Tietenkään hän ei voinut seurata jokaista opiskelijaa kerralla. Välillä meinasi jännitys nousta, kun huomasin jonkun toisen kamppailevan tiukkojen korkkien kanssa. Kuitenkin paljon vierustovereita enemmän mietitytti se omassa kädessä liikkuva neula. Kuulemma tätä oppii tekemään liikoja miettimättä, sanoivat lähihoitajat. Mutta kuulemma hyvä vähän miettiä.

Huomaatko eron neulojen välillä?

Kunnioitettavan kokoisilla imuneuloilla opettelimme imemään määrättyä määrää lääkeainetta. Harjoituksissa tämä lääke on steriiliä keittosuolaliuosta. Ilmakuplien kanssa taisteltuamme saimme poistaa imuneulan jäteastiaan ja vaihdoimme ruiskuun neulan, joka oli huomattavasti miellyttävämmän eli pienemmän näköinen. Koska nyt ei ollut aika harjoitella pistämistä, imeytettiin liuos paperiin ja vaihdettiin eri kokoiset neulat tilalle. Tutustuimme kahdenlaisiin neuloihin. Toisella olisi tarkoitus pistää ihon alla olevaan rasvakudokseen ja toisella sen läpi lihakseen asti. Molemmissa on omat tekniikkansa. Tikanheitto-ote jäi terminä mieleen. Jokainen voi arvata, yritetäänkö sillä päästä lähelle vai syvälle. Näitä pistopaikkoja ja injektioon liittyviä toimenpiteitä kehotettiin sitten kotona harjoittelemaan kynällä tai neulattomalla lääkeruiskulla. Uskaltaisiko kotona kysellä rasvakudoksia harjoituksiin? Tosin joulun jälkeen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sen saaliin perässä. 

Luulen että me hoitoalalla kokemattomat olimme hyvin tyytyväisiä tästä mahdollisuudesta päästä puuhailemaan neulojen kanssa. Olisi tuntunut hurjalta joutua pistämään kaveria heti ensikosketuksella. Nyt kova mielikuvaharjoitteleminen käyntiin niin tuo edessä oleva kaverin pistäminen ei kauhistuttaisi niin paljoa. Tosin useamman mielikuviin taisi jäädä kummittelemaan opettajan varoitukset neulan katkeamisesta. Saapa nähdä.

46# Kevätkausi alkaa – mitä on edessä?

Loppiainen meni. Lapset palautettiin mummulasta iloisina ja hyvin ruokittuina, koristeet kuusta lukuun ottamatta on kerätty laatikkoon odottamaan varastoon viemistä, piparkakkutalon syöminen on aloitettu ja sijainen on asetettu virkaansa satapäisen juhlajoukon saattelemana. Oli siis hyvä ilta aloittaa uuden lukukauden valmistelut. Lomatkin aina loppuvat.

Joululomalla en ehtinyt paljoa lomailla. Koulusta kyllä mutta en muuten. Joulu on näissä töissä vuoden toiseksi kiireisintä aikaa. Vuoden vaihduttua alkoi sijaisen perehdyttäminen ja niin sanotun vahdinvaihdon muu valmisteleminen. Juhlassakin oli omat valmistelunsa. Onneksi niitä hoitivat paljolti toiset. Tämän kaiken seurauksena koululaukku löytyi niiltä sijoiltaan, mihin se 19. joulukuuta oli laskettu. Termospullossa odottivat vielä sen päivän vedet. Eivät olleet pysyneet lämpiminä. Lasten mutustaessa piparkakkutaloa, huuhtelin ja pesin termarin ja myös syksyn käytössä pinttyneen vesipullon. Iltapalaa tarjoillessani pakkailin laukkuun uuden päivän eväät. Hiljaisuuden laskeuduttua, nostin keittiön sohvalle tulevan päivän vaatteet ja niiden mukana kuopuksen valitsemat joululahjasukat. Herätys 06.40. Tervetuloa kevätkausi!

Miltä kevätkausi sitten näyttää? Hyvältä. Niin sen voi lyhyesti summata. Lopullinen lukujärjestys julkaistiin vuoden jo vaihduttua mutta sitä oli päässyt jo vähän kurkkimaan ennen joulua. Omasta mielestäni kevään opinnot näyttävät sellaisilta, kuin luulin syksyn jo olevan. Pääsemme käsiksi moniin käytännön taitoihin. Luulen tämän olevan koko luokan odottama asia. Syyskaudella opiskelimme monenlaista teoriaa. Välillä oli helppo ymmärtää tuon teorian rakentavan sitä pohjaa, jolle käytännön taidot tullaan kokoamaan. Anatomian tunneilla huokailtiin lähinnä tuntien vähäistä määrää. Lääkelaskennan tunneilla saatettiin huokailla myös muista syistä mutta tuskin kukaan kyseenalaisti kurssin tarpeellisuutta. Sama tarpeellisuus ymmärrettiin varmasti myös turvallisuuden eri opintokokonaisuuksissa. Välillä ainakin minä taasen olin hieman hämmentynyt kurssien tarkoituksesta. Toki asiat useimmiten olivat tärkeitä. Kuitenkin mietin, olemmeko me ensimmäisen vuoden sh-opiskelijoina oikea ryhmä tätä oppimaan. 

Ylipäätään teoriaa syksylle oli ladattu paljon. Silloin on helppo arvata, miten käytännön kanssa käy. Samaan aikaan muissa kouluissa opiskelevien kautta meillekin saapui huhuja jo tehdyistä laskimonäytteitteenotoista ja muista sellaisista asioista, jotka tulevat meitä vastaan vasta nyt kevään alkaessa. Aavistelen, että meidänkin luokallamme on paljon käytännön kautta asioita lähestyviä. Tämä on ollut helppo nähdä siinä työteliäässä ja innostuneessa toiminnassa, joka vähäisissä käytännön tilanteissa on syntynyt. Tämä valinta täyttää syksy lähinnä teorialla, on koitellut monen motivaatiota. Tiedän että kouluilla on oikeus järjestää sisällöt oman valintansa mukaan. Mutta en omista mitään tietoa siitä, miksi järjestys on ollut tämä. Epäilen, että se liittyy opettajien suusta usein kuuluneeseen lauseeseen hoitotyön luokkien varaustilanteesta. 

Hoitotyön luokka tulee kevätkaudella meille tutuksi. Pääsemme ensimmäistä kertaa myös simulaatioluokkaan, tutustumaan hengittävään potilaaseen. Kyllä kevätkauteen kuuluu oma teoriaopetuksensakin. Tunneilla ensin opetellaan toimenpiteitä ja niiden vaiheita teorian kautta. Taitopajassa käydään sitten kädestä pitäen läpi, miten laitteet toimivat ja mitä tehdään. Kliinisen hoitotyön perusta on kevään suuri paketti. Siinä käydään läpi niitä monia taitoja, joita sairaanhoitajat tekevät kuin tyhjää vain. Kurssiin liittyvissä taitopajoissa aiheina ovat esimerkiksi haavanhoito, limanimeminen, vainajan laitto, hengitysäänien kuuntelu ja se monien pelkäämä laskimoverinäytteen ottaminen. Tätä viimeistä pelätään lähinnä sen vuoksi, kun itse olen sitä kutsunut neulalla tökkimiseksi. Vähemmän pelottavaa sitten kai on kurssiin sisältyvät tietokantojen opinnot.

Gerontologinen hoitotyö kutsuu meitä ikääntyvien tai jo ikääntyneiden potilaiden maailmaan. Kurssilla saadaan valmiuksia myös ikääntyneiden palveluneuvontaan. Tämän vuoksi opimme päätöksentekoprosesseista, etuuksista ja omaishoitajuuden asioista. taitopajassa pääsemme tekemään kotikäyntejä. Kevätkauden ensimmäisenä päivänä alkaa myös Svenska för arbetslivet. Opiskelemme suunnilleen samoja sisältöjä, kuin yhä jatkuvalla Communications skills kurssilla. Tosin nimen ilmoittamalla tavalla ruotsiksi. Hoitotyön sanasto, itsestä ja toimenpiteestä kertominen ja työnhakuun liittyvät termit tulevat tutuksi. 

Kevätkauden suuri paketti on Perusterveydenhuollon harjoittelu. Tämä harjoittelu on meille osaamattomille viiden viikon mittainen. Lähihoitajat pääsevät vähemmällä ja riippuen työkokemuksesta osa kuittaa harjoittelun kahdessa viikossa. Tämä harjoittelu suoritetaan palvelutaloissa tai terveyskeskuksen osastoilla.

Kevätkausi sisältää siis paljon taitopajoissa työskentelyä. Se tarkoittaa pienryhmissä tapahtuvaa opetusta. Sen suora seuraus on lukujärjestyksen väljyys. Ensisilmäyksellä kevät näyttää todella tiiviiltä. Kuitenkin pienryhmiä on neljä. Tällä vuorottelulla väljyyttä syntyy ihan huomaamatta. Ja koska pajoja on paljon, väljyyttä tulee paljon. Tietenkin näitä aikoja on tarkoitus käyttää itsenäiseen opiskeluun. Mutta ainakin sille on sitten aikaa.

Ensimmäisen koulupäivän koittaessa, en ole osannut vielä päättää kaikkia opintovapaalle jäämisen tunnelmia. Töiden hyllylle jättämiseen liittyy suuri määrä haikeutta. Samalla saan tehdä sen turvallisella mielellä. Kuitenkin koulun ovista saapuminen nosti hymyn huulille. Samoin pienet juttelun pätkät tunnin alkuhälyssä. Tästä on hyvä jatkaa.

 

Ne kuopuksen valitsemat sukat. Vuosi alkaa värikkäästi!

45# Turvallisuutta kiitos!

Meidän perheemme autoilee paljon. Mieli ei aina tekisi mutta pakko. Eräällä viime vuoden ajomatkallamme takapenkiltä kuului outo tällainen outo ääni. Saman tien sieltä kuului ilmoitus nukkuma-asentoon menosta. Yksi matkustaja näytti liikahtaneen erilaiseen kallistukseen. Paljoa enempää ei pimeällä tiellä ja pimeässä autossa saanut selville. Kesken ajon asia kuitattiin istuimen unohdettuna kallistusominaisuutena. Emme sellaisen olemassaoloa aivan muistaneet mutta kuka näistä laitteista vipuineen aina kärryillä pysyisi. Kai se on kätevää, että tuolin niinkin voi asettaa ja ilmeisesti tämä oikea vipu oli nyt lapsen käteen löytynyt. Näin ajattelimme. Vähän ajan päästä istuja alkoi protestoida asentoaan. Ei tainnut ollut kaikkein mieluisin kallistus. Kuitenkaan ei moisen takia ihan heti pysähdytty. Pimeän maantien laita ei houkuttanut ja luonnollinen tauko odotti vähän matkan päässä. Vartin kuluttua pysähdyttiin tankkaamaan ja istuin päätettiin samalla nostaa pystyasentoon. Kyllähän jokainen kyllästyy, jos ei näe niitä pimeitä maisemia ajon aikana. Ovi auki, valot päälle ja istuin kunnon tarkasteluun. Epämiellyttävä totuus. Ei istuimessa ollut kallistusominaisuutta. Siinä se heilui kovin helposti tutkittaessa. Koko komeus lapsineen oli irti jalustastaan. Viisitoista minuuttia kuskin takana oli kulkenut lapsi+istuinosa ilman kiinnittymistä minnekään auton rakenteissa. Insinööri oli suunnitellessaan unohtanut, että kasvaessaan lapsen jalat eivät enää sojota suoraan eteenpäin istuimen laidalta, vaan putoavat roikkumaan alaspäin. Kaksi lukitusvipua oli asennettu sinne, mistä pienet kengät menivät ohi. Molemmat vivut olivat niin päin, että alas painuvat jalat voivat ne aukaista. Muutama värikäs sana siinä vaihdettiin etupenkkiläisten kesken. Äkkijarrutus tuossa tilanteessa olisi ollut ilkeä kokemus. Ei sitä oikein uskaltanut niin pitkälle ajatella. Matka jatkui. Ja korvat olivat aika voimakkaasti höröllä taaksepäin. Seuraava naksaus olisi aiheuttanut nopeita toimenpiteitä. Onneksi syyllisen jalat eivät innostuneet vipusilla leikkimään. Ei varmaan ihan ollut hoksannut, että asennon muutos oli itsensä aiheuttama. Voisitteko insinöörit kiitos testata näitä elävillä lapsilla? Olisikohan lukitusvipuja mahdollista asentaa toimimaan toiseen suuntaan? Jotain tällaista me jälkiviisaat siinä pähkäilimme.

Vanha kansa sanoo, ettei vanhinko tule kello kaulassa. Karjataloudesta irtautuneena me olemme opettaneet lapsillemme, että vahinko voi tulla, vaikka kuinka on tarkkana ja varoo. No eihän se ihan näinkään mene. Vahinko voi kyllä tulla vaikka, kuinka sitä yrittää välttää mutta kyllä todennäköisyys varomalla vähenee. Lasten meiningeissä vaan usein vakuutellaan varovaisuutta ja samalla kello soi koko ajan kovenevalla äänellä. Ainakin vanhempien mielestä.

Luulen, että jokainen on katsellut joskus sitä tilannetta, joka pian kehittyi vahingoksi. Typerät ideat, keskittymisen puute, yliluottavaiset taidot, kiire tai huonot työvälineet nostavat kaikki vahingon mahdollisuutta. Joskus se on suoranainen välinpitämättömyys, joka kaiken saa aikaan. Tarvitseeko ihmetellä, miksi humalainen juhlija voisi saada pimeässä vajassa kirveen jalkaansa, vaikka piti ihan äkkiä käydä lisää puita. Näin on ainakin jollekin voinut käydä. Ja silloin se ei kyllä ole ollut täysin muiden syy. Netin ihmeellinen maailma on täynnä näitä tee se itse henkilöitä ja muita älypäitä. Osa on päätynyt jopa videolle. Vahinkoja voi ehkäistä ennakolta. Mutta ei välttämättä estää.

Syyskauden viimeinen koe liittyi juuri näihin aiheisiin. Päättelimme kurssin potilasturvallisuudesta. syysloman jälkeinen aika tutkittiin vahinkojen kartoitusta, ennaltaehkäisyä, raportointia ja kaikkea niihin liittyvää. Välillä tutkittiin laajoja strategiapapereita hoitotyön turvallisuuden parantamiseksi. Niissä tuli esiin myös laajemman tason resursoinnin ja kartoituksen tarve. Rahallakin voidaan tehdä turvallisuutta. Ainakin käyttämällä sitä. Välillä taasen opeteltiin potilaan henkilöllisyyden selvittämistä. Emme halua olla niitä, jotka vievät väärän potilaan leikkaussaliin. Huolellisuus, ohjeiden noudattaminen ja hyvä rutiini nousivat esiin. Jälleen turvallisuuteen liittyen puhuimme hoitajan etiikasta ja siitä, miten asiat tulee hoitaa oikein silloinkin, kun kukaan muu ei huomaa. 

Näihin liittyen opiskelimme tietoturvaa sekä tietokoneen, potilaan kuin omaisenkin äärellä. Emme halua olla niitäkään, joiden kautta henkilökohtaiset tiedot valuvat ulkopuolisten tietoon. Erään tunnin keskusten aiheena oli toiminta tilanteessa, jossa tuntematon henkilö tulee osastolle kyselemään potilaan tilaa. Samoin kävimme läpi toimintaa vastaavassa tilanteessa puhelimen äärellä. Tämän kaltaisia kysymyksiä löytyi myös kokeesta. Verkon puolella suoritimme lyhyen kokonaisuuden laiteturvallisuudesta. Sairaalat ja terveyskeskukset kun ovat täynnä laitteita, joiden viat tai väärä käyttö aiheuttavat vaaraa. 

Kaiken kaikkiaan turvallisuus on valtavan suuri ketju. Se ei ole vain tekoja ja taitoja. Tarvitaan paljon asennetta ja rohkeutta toimia oikein. Tarvitaan paljon rohkeutta puuttua siihen, mikä ei näytä menevän oikein tai hyvällä tavalla. Tällaisessa ilmoituskulttuurissa mennään kuulemma hoitoalalla koko ajan eteenpäin. Yhteinen turvallisuus rakentuu tekijöistä. 

Onko yksikössä tarpeeksi työntekijöitä? Onko siivooja siivonnut tarkasti? Onko luotu keskusteltavaa ja motivoivaa ilmapiiriä? Onko jaettu tehtäviä reilusti? Onko ehditty ja tahdottu perehdyttää? Onko välinehuolto tehnyt työnsä asiaan kuuluvalla tavalla? Ollaanko rehellisiä omien taitojen ja voimien kanssa? Tunnustetaanko virheet tai läheltä piti tilanteet? Otetaanko yhdessä opiksi vai syyllistetäänkö? Turvallisuus on summa, joka ei koostu vain asioista. Se koostuu myös ihmisistä. Kuka on heikoin lenkki? Tämän ei pitäisi missään aiheuttaa syyllistystä ja savustusta. Tuki ja opastus voisivat antaa paremmin voimaa. Samaa pohdintaa voisi tietenkin ulottaa lääkkeisiin, niiden valmistukseen ja valvontaan sekä tietenkin keittiöön ja ruokaan. Ja moneen muuhun suuntaan. Joka tapauksessa turvallisuus syntyy yhdessä. Laajoissa kokonaisuuksissa ylemmän johdon taju, tahto ja tuki korostuu. Muilta tasoilta lienee vaikea kauhalla vaatia, jos sinne on ensin lusikalla annettu. Turvallisuus tehdään alhaalla, mutta se alkaa myös ylhäältä. Näissä ajatuksissa olen huolestuneena lukenut loppuvuoden monia uutisia hoitoalan hyvinvoinnista ja työviihtyvyydestä. Yhdessä uutisessa nousi esiin suuri tyytymättömyys ylemmän johdon vieraantumiseen arjen työstä. Vaikka nyt itsekin ainakin leikittelen mahdollisuudella vaihtaa jollakin aikataululla alaa, voin kuitenkin kiitoksella sanoa ettei se johdu esimiehistäni. Pienessä työyhteisössä olen saanut kutsua heitä aina nimellä, jakaa elämää ja oman uskallukseni mukaan huoliakin. Parhaita muistoja ovat olleet ne soitot, jotka esimies on joskus tehnyt ilman että oli mitään asiaa. Halusi kysellä vain kuulumisia. Muutamien kymmenien työntekijöiden joukossa esimiehet ovat tehneet samaa perustyötä kuin muut. Niin sanottu taju kentästä on ollut hyvä. Tällaisten kanssa on ollut turvallista tehdä työtä ja hyvä kasvaa työntekijänä.

Kaikki tämä tähtään potilaan ja asiakkaan etuun. He elävät jollakin tavalla poikkeuksellisessa tilanteessa, tapahtumassa tai vaiheessa. Heille monet asiat, termit ja tavat ovat vieraita. Epävarmuus luo turvattomuutta. Tähän vastaus on ammattimainen henkilökunta hoidossa ja ns. tukitoimissa. He ovat tilanteiden ammattilaisia, joilla on rutiini, ymmärrys ja tieto. Hoitajilla on siis valtaa. Tämä valta kutsuu jokaista turvallisuuden ammattilaiseksi. Hoitoala on turvallisuusala!

44# Vanha vuosi pois on mennyt.

Uusi vuosi ja uudet kujeet saivat tänä vuonna sanonnan ansaitseman sisällön. Vuosi sitten korkeintaan haaveilin mahdollisuudesta kokeilla jotain erilaista. Ehkä enemmän haaveilin mahdollisuudesta pitää vähän pitemmin lomaa. Kuluneen vuoden aikana pääsin sitten kokeilemaan jotain uutta. Oikein kunnolla. Ja kohta koittaa se loma. Opinnot ovat olleet niin erilaisia päivätyöhön verrattuna, että ne ovat toimineet toistensa virkistäjinä. Koulussa on voinut iloita siitä, ettei ole tarvinnut ajatella työjuttuja. Ja toisinpäin. Nyt ovat kulumassa myös viimeiset tunnit ennen opintovapaan alkua. 1.1. alkaen olen sitten täysiaikainen opiskelija. Huhhuh!

Syyslukukausi päättyi 22.12. kello 23.59 mennessä. Sunnuntai oli siis vielä aikaa palauttaa viimeinen tehtävä. Päättelimme yhteistä syksyä englanninkielisen Customership, ethics and interaction skills -kurssin ryhmäesseellä. Pitkin iltaa whatssapp kävi vielä kuumana viimeisistä säädöistä. Jaetussa tiedostossa saattoi seurata toisten kirjoitusnopeutta. Monenlaista piti vielä tarkistella siinä illan kuluessa. Tai tunnolliset tarkistelivat, minä lähinnä toivuin työpäivän matkoista. Taisin yhden viitteen käydä heittämässä omaan osuuteeni. Olin tarkoituksella ottanut kirjoittamisen osuudesta isomman siivun, koska tiesin etten palautuspäivän iltana ehdi niin paljoa osallistua. Kuitenkin hyvissä ajoin ennen määräaikaa ryhmämme palautti työn ja alkoi loma. Tammikuun puolella kuulemme, teimmekö kaiken hyväksytysti.

Vaikka ryhmäesseen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, oli lomalle laskeutuminen kaiken kaikkiaan varsin leppoisaa. Tyhjät viikot olivat hyvä saattelija. Tuon samaisen kurssin puitteissa istuimme viimeisen kouluviikon aikaa kaksi täyttä päivää kuuntelemassa ja esittelemässä seminaarityöitä. Mitään muuta viimeisellä viikolla ei ollut. Ja täydet päivät olivat huomattavasti lyhyempiä, kuin lukujärjestys oli uhkaillut. Jokainen ryhmä oli valmistanut 20-25 minuutin mittaisen esityksen asiakkuuden, vuorovaikutuksen tai kulttuurin aiheista. 11 ryhmää. Varsinkin kun oman ryhmämme esitys ja myös toiselle ryhmälle tehty vertaisarvio sijoittuivat ensimmäiseen päivään, alkoi toisena päivänä seuraamistankki kuitenkin olla aika tyhjä. Luulen, että meidän ryhmämme pääsi näissä verrattain helpolla. Kurssi suoritettiin yhdessä englanninkielisen nursing-ryhmän kanssa. Niinpä kaikkiin ryhmiin oli sekoitettu molempien luokkien opiskelijoita. Meillä nursing-ryhmän täydennykset olivat kuitenkin suomessa asuvia ja suomea puhuvia. Pääsimme töitä toteuttaessa siis vähän huijaamaan ja luovuimme välillä englannin käytöstä. Kaikki työt ja esitykset tuli tietenkin tuolla vieraalla kielellä suorittaa.

Oma ryhmämme käsitteli hyvän palvelun kriteerejä terveydenhuollossa. Osana esitystämme näytimme tämän videon huonosta palvelutapahtumasta. Ihan tuli mieleen lukio ja ilmaisutaidon kurssit. Kiitos ryhmälle luvasta julkaista!

Seminaariesityksiä seuraillessa havahduin miettimään elämän itsestäänselvyyksiä. Olin muutamaa päivää aiemmin palauttanut varsinaisen englanninkurssin puitteissa tehdyn CV:ni. Olin tehnyt mielestäni hyvän esittelyn itsestäni ja osaamisestani. Hoitoalan osaamista ei tietenkään ollut mutta muita taitoja ja kokemuksia pyrin tuomaan ilmi. Seminaariesityksiä seuratessani kuitenkin huomasin, etten ollut laittanut taitojeni listaan pientäkään merkintää, joka viittaisi kokemukseeni esiintymisestä ja ihmisten edessä puhumisesta. Tätä tulee harvoin mietittyä, kun sitä niin usein tekee. 22. ja 29. päivän välillä taisin olla lähemmäs kymmenen kertaa erilaisissa tilaisuuksissa ja ainakaan vielä vaimoni ei ole huomauttanut suustani tulleista järjettömyyksistä. (Joskus siis sanoo rehellisesti, että nyt taisit vähän seota sanoissasi.) En ole koskaan ajatellut olevani esiintyjä. Ei siinä tule ajatelleeksi, olevansa esillä. On vain minä, muut osallistujat ja kuulijat. Mutta ehkä siinä oppii jotain samalla. Kun aloitin esityksemme ryhmämme kankeimmalla englannilla, tuntui luontevalta astua vähän lähemmäksi, katsoa niitä joille puhuu, nostaa vähän ääntä ja ehkä hieman hidastaa tahtia. Näin kai tein, en sitä suunnitellut, päättänyt tai ajatellut. Kuitenkin seminaaripäivien aikana sain kuulla useamman kommentin siitä, miten huomaa, että olen tottunut olemaan ihmisten edessä. Tai jotain sellaista. Ehkä se pitäisi lisätä CV:hen. Näitä ajatellessa myös kahvi auttoi päivien läpi loma tuli. Samalla mietin kyllä tuollaisen päivän mielekkyyttä. Kuka seurasi esityksiä terävänä aamusta iltapäivään? Ehkä opettajilla oli eri kahvia kupeissaan. Läsnäolollamme kuitenkin maksoimme tarvittavat lunnaat lomalle pääsemiseksi. Poissaoloista oli uhattu ylimääräisillä tehtävillä. Ensimmäistä kertaa koko kurssilla nimilista myös kiersi.

Jouluaattona taas harjoiteltiin näitä taitoja. Kuva: Maria Porkola.

29 opistopistettä. Sen verran ansaitsin syksyn aikana. Ne, jotka osallistuivat syksyn alun preppauskursseille, saivat muutaman pisteen enemmän. englannin kurssi jatkuu vielä kevään puolella. Aika lähelle 30 pisteen merkkiä siis osuimme. 30 pistettä on 1/7 koko tutkinnosta. Syyslukukausi on saman verran kolmen ja puolen vuoden tutkinnosta. Tämä etenee kuin juna. Sanoinkin hops(henkilökohtainenopintosuunnitelma)-keskustelussa opettajallemme, miten rennolta tämä tuntuu. Lukujärjestys lyödään eteen ja sitten mennään. Ei tarvitse suunnitella tai itse rakennella. Riittää kun osallistuu ja suorittaa kurssit. Näistä pisteistä 22 suoritin ihan oikeasti. Loput seitsemän sain armosta. Syksy ei ole tuntunut mitenkään erityisen rankalta. Ei vaikka olen tehnyt samalla melko huomattavaa osa-aikaisuutta. Kuten sanottu, työt ja opinnot ovat erilaisina olleet rentouttavat vastaparit toisilleen. Varmasti on totta, että ovat nämä samalla ovat syöneet samasta voimien varastosta. Kotona kaksinkertainen kuormitus on välillä huomattu ja vapaapäiviä on jäänyt välistä. Tammikuu ja opintovapaa tulevat rennompine aikatauluine ihan tarpeeseen. Jospa pitäisin alkuun vaikka vapaata. Yksi perheestämme rientää kouluun jo 2. päivä. Kuitenkin isää koulu kutsuu vasta viisi päivää myöhemmin. Ehdin rauhassa perehdyttää sijaista töihini. 

Tuleva kevät pitää sisällään sellaista opiskelua, jota luulin etukäteen jo syksyn olevan. Tulemme asumaan hoitotyönluokassa ja opiskelemaan pienryhmissä. Hoitotyön vaatteet pitäisi ostaa. Luvassa on monien taitojen opettelua. Pääsemme kuulema tökkimään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. Hyvää uutta vuotta siis!

43# Se joka tietää, pärjää.

– Missä täällä on kirjasto? Tällä kysymyksellä sain hyvän maineen edellisen tutkinnon aikaisessa, ensimmäisessä, kesätyöpaikassa. Olin se kesäteologi, joka kyselee heti ensimmäisenä työpäivänä uuden paikkakunnan tiedon lähteille. Sillä teologin täytyy tietää! Leikkisä esimies tosin muokkasi totuutta hieman. Hän nimittäin hämmästeli kirjaston janoani heti ääneen. Selitin totuuden mukaisesti, että kaipaisin päästä nettiin. Noihin aikoihin vieraalla paikkakunnalla verkkoon pääseminen ei ollut aivan yksinkertaista. Iphonea ei oltu vielä julkaistu ja wlanit ja wi-fit olivat vasta edessä oleva unelma. Kaikki perustui johdon päässä oleviin laatikoihin. Siksi oli päästävä kirjastoon klikkailemaan tuollaisen laatikon äärellä. Kuitenkin hyväntahtoinen vitsi kirjaston kaipuusta eli vähän aikaa.

Mikä, kuka, missä, milloin, miksi? Tässä osa niistä kysymyksistä, joihin vanhempi joutuu päivittäin vastaamaan. Vanhemman tehtävä on tietää. Vanhemman tehtävä on myös opettaa miettimään. Lohdullista on ollut vuosien varrella huomata, että lapsi kestää myös vanhemman epätietoisuuden. Sopivassa tilanteessa lapsi rakastaa takaisin heitettyä kysymystä jossa häntä pyydetään pohtimaan ja ihmettelemään. Joskus lapsi haluaa vain kuulla ja ihmetellä aikuisen suunnatonta tietomäärää.

Maailman, ilmiöiden ja ihmisten ihmettely lapsen kanssa on palkitsevaa. Helpoista asioista on mukavampi puhua kuin vaikeista. Sairaudet, sodat, tai vanhempien nälkäkiukun kaltaiset asiat eivät ole kaikkein hauskimpia aiheita. Kuitenkin uskon, että lapsi on valmiimpi elämään jos hänen kanssaan on käsitelty myös näitä elämän varjoisempia puolia. Ei niitä mielellään heidän päälleen kaada mutta sitä mukaan kun niitä tulee vastaan , on niitä hyvä selittää ja avata. Maailmassa pärjää paremmin, jos tietää millainen tämä paikka on. Lähiaikoina olemme käyneet vanhimman kanssa keskustelua varkaista ja rosvoista. Tällaisen ilmiön olemassaolo ihmetyttää häntä. Samalla hän pystyy ymmärtämään miksi joku voi valita mahdollisuuden hyötyä toisen kustannuksella. Mielestäni tämä oivallus kertoo jotain ihmisluonnosta. Ihminen etsii yleensä pienimmän vastustuksen tietä. Pitkällä tähtäimelle se Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on elää lainkuuliaista ja rehellistä elämää. Siitäkin syystä toimiva yhteiskunta on suuri lahja. Kuitenkin pienenkin on hyvä tietää se mitä toisen omasta on sanottu: Älä varasta. Tämä osaltaan rakentaa toimivaa yhteisöä.

Lasten tiedonjano haastaa aikuisen miettimään. Välillä pohditaan laajoja moraalisia ongelmia. Välillä halutaan tietää hyvinkin tarkkoja tietoja laitteiden, elimistön tai sääilmiöiden toiminnasta. Näitten kysymysten äärellä olen ollut hyvin kiitollinen yleissivistävästä lukio- ja yliopistokoulutuksesta. Myös hyvä näkömuisti auttaa. Näiden yhdistelmällä on käyty läpi vaikkapa sateen synty, valon määrän vaihtelu vuoden aikana, auton toiminta ja mihin ruoka menee. Olen halunnut panostaa näihin pieniin keskusteluihin. Olen itse vähintään kohtuullisen kiinnostunut maailmasta ja sen asioista. Haluan osoittaa ja välittää tätä kiinnostusta lapsille enemmän kuin tietoani. Olen hokenut heille, mitä itse ajattelen: se joka tietää, pärjää. Tämä tieto ei tarkoita vain teoriaa. Tieto voi olla yhtälailla käytäntöä. Se joka ei ole naulannut, ei tiedä miten naulataan. Ei vaikka olisi siitä videoita katsonut ja kirjoja lukenut. Näin on myös muiden ja paljon monimutkaisempien tietojen ja taitojen kanssa. Siksi näihin maailman ihmettelyihin liittyvät kutsut tulla ruokakauppaan, sytyttämään takkaa, siivoamaan ja ojentamaan työkaluja. Vanhaa sanontaa mukaillen: Lue lapselle kirja niin hän tietää jotain. Vie lapsi kirjastoon niin hän tietää kaiken.

Sähköinen aika on vähentänyt kirjaston merkitystä koulujen sydämenä. Kirjaston käytävillä ei ole tungosta, eikä missään kulje opiskelijoita suurten kirjapinojen kanssa. En tiedä onko se ollut koskaan ilmiö täällä AMK:n puolella. Kyllä heti ensimmäisen syksyn töihin on pyydetty lähteitä ja viittauksia. Toteuman valvonta ei ole ollut ihan niin tarkkaa. Tätä taitoa opetellaan enemmän vasta kevätkaudella. Sähköiset lähteet ovat aika suosittuja. Itse olen lainannut yhden kirjan syksyn viimeistä esseetä varten. Opinnäytetöitä selatessa huomaa, että kyllä kirjoja joutuu vielä lukemaan ja tutkimaan. Hyvin paljon näyttää niissäkin olevan linkkiviitteitä. Näyttää siltä, ettei kirjan tuoksu kuulu näihin opintoihin kovin kiinteästi. Näihin kuuluu toisenlainen selluloosan haju.

Vaikka tämän kirjoituksen äärellä muistelen Helsingin yliopiston kirjaston valtavia hyllyrivejä, arkistokerroksen tuoksua ja vanhan puolen tunnelmaa, en halua mitenkään väheksyä nettiä. En edes itselleni niin päivittäistä ystävää youtubea. Netti ei ole pelkkää pintaliitoa ja kissavideoita. Maailma on pullollaan vakavia sisällöntuottajia jotka kaluavat lempiaihettaan video videon perään. He ovat käyneet lähteillä, lukeneet kirjoja ja tutkimuksia, selanneet arkistoista kuvia ja materiaalia. Heitä on todella mielenkiintoista seurata.

Tieto on valtaa. Tuon vallan ei tarvitse olla yli muiden ihmisten. Mutta tieto voi antaa vallan yli tietämättömyyden, tylsistymisen ja epävarmuuden. Pysytään oppimassa!

Tässä muutamia seuraamiani kanavia näytiksi:

Animoituja jaksoja vähemmän tunnetuista historia tapahtumista ilmiöistä. Esimerkiksi Espanjantauti ja Tulppaanikupla ovat tulleet näiden jaksojen myötä tutuiksi.
Vähemmän teknisillä aloilla liikkuneen on hyvä päivittää välillä tietojaan myös tekniikan alueelta. Tämä kanava on ollut yksi apuväline siihen
Yksi viikottaisista ystävistäni on vuosien ajan ollut tämän tekijätiimin projektit. He aloittivat seuraamalla ensimmäisen maailmansodan tapahtumia viikoittain sadan vuoden viiveellä. Yhden sodan päätyttyä siirtyivät toiseen. Välillä he vierailevat tapahtumapaikoilla tai museoissa, eivätkä muutkaan erikoisjaksot ole harvinaisia.
Politiikkaa, taloutta ja historiaa.
Maantiedettä lukiomuistojen kunniaksi.

42# Laskut laskettu?

Nyt on laskut laskettu. Tai ei oikeastaan. Kuitenkin lääkelaskennan kurssi on päättynyt ja viimeinen uusintakoe on siirtynyt lukujärjestyksessä menneeseen aikaan. Itse en viimeistä uusintakoetta tarvinnut. En edes toiseksi viimeistä. Kuitenkin yhden uusintakokeen tarvitsin. Hyvä että kurssin läpäisy ei mennyt pitemmälle. Selvästi koe kokeelta opiskelijoiden paineet ovat kasvaneet. Paljon on tullut todistuksia huolimattomuusvirheistä, jäätymisistä ja ihan suoranaisista kyyneleistä kokeiden aikana. Joka kokeessa joku on kuitenkin kaikki tehtävät selvittänyt. 

Kolmen uusinnan jälkeen laskennan toimet siirtyvät ensi vuoteen. Yhden opintopisteen lisäkurssi odottaa niitä, joilla asia vielä odottaa ratkeamistaan. Tutorit ovat tätä kurssia kehuneet. Kokemusta siis oli osalla heistäkin. Hyvä että ovat valamassa uskoa laskujen kanssa painiviin. Tuon kurssin jälkeen on koe ja ilmeisesti jälleen kolme mahdollisuutta uusintaan. Jos joku on sen jälkeen vailla suoritusmerkintää, alkaa asia muuttua jännittäväksi. Huhtikuussa alkavaan harjoitteluun ei nimittäin ole menemistä ilman suoritettua lääkelaskennan koetta. Saapas nähdä, kuinka kovaa ahdistusta kevättalvella alkaa luokassa kasvaa. 

Lääkelaskennan kokeet ovat kinkkisiä. Jouduinhan itsekin hieman yllättäen uusimaan mokoman. Vaikein asia on ilman muuta kokeen kaikki tai ei mitään tyyli. Ei ole mahdollista saada ysiä tai kasia ihan hyvällä suorituksella. On saatava joka ainoa asia täysin oikein tai hylkäys tulee. Näyttää siltä, että koe on rakennettu osista, niin että jokainen kurssilla kohdattu laskutyyppi tulee jollakin tavalla vastaan. Lisäksi aina on mukana lääkeohjeen kirjoittaminen. Tähän on hyvin tarkka laatimisohje. Ei ihme, että paineet koepaperien äärellä ovat kovat. Kyllä itsellänikin nousi uusinnassa selvästi paineet pintaan. Ensimmäisen kokeen kanssa olin tehnyt ärsyttävän virheen tehtävän lukemisessa ja siksi sijoittanut väärät luvut väärille paikoille. Tämän vuoksi uusinnan viimeiseen tehtävään asti sain jännittää, kuinka onnistuisin itseni tehtävien kanssa solmimaan. En tiedä, tuoko kokemus varmuutta vai oliko uusintakoe helpompi. Mutta kuitenkaan en huomannut painivani tehtävien sanamuotojen kanssa sillä kertaa. Tosin aika lähellä oli toinen uusinta. Päätin nimittäin vetää kokeen varman päälle ja tarkistin koko kokeen laskut lopuksi. Tarkoituksena oli metsästää vain mahdolliset huolimattomuusvirheet mekaanisista laskuista. Kävin kynän kärjellä läpi kerto- ja yhteenlaskut ja tarkistin jakokulmien vaiheita. Kaikki mekaaninen laskeminen oli oikein ja olin hyvin varma siitä, että olin myös tehtävät ymmärtänyt. MUTTA! Kävin vielä läpi ne vaiheet, jotka olin siirtänyt laskentapaperilta vastaukset ja tarvittavat välivaiheet oikein vastauspaperiin. Siinä vielä nyökyttelin erään laskun vastauksen pyöristyksenkin oikeaksi. Seuraavaan laskuun siirtyessä mieli kuitenkin onneksi löi jarrua. Niin, ei tietenkään x,4 pyöristy ylös vaan alaspäin. Olipa hyvin nyökytelty. Kumi käteen ja pyöristys oikein. Niin lähellä oli uusi uusinta. En siis ihmettele ollenkaan, miksi osa luokasta suuntaa tammikuussa tuohon lisäkurssille. Koe voi yllättää. Mutta kannattipa kerrankin tarkistaa!

Laskemisesta emme kuitenkaan päässeet eroon edes me kokeista selvinneet. Uusintakokeiden pyöriessä meidän pienryhmämme pääsi vuorollaan hoitotyön luokkaan. Jo siis toista kertaa kuluvana syksynä. Aiheena oli lääkehoito. Ja kuinka ollakaan rastimuotoisesti toteutetussa pajassa useammalla pisteellä laskettiin. 

Tänne kaikki terävä jäte. Mutta ei mitään muuta! Käsittelyyn toimitettaessa näihin pönttöihin pakattu jäte maksaa 600 euroa.

Tämä paja oli mielekäs. Tai niinhän edellinenkin paja oli ollut. Huomaan hoitotyön luokassa syttyväni ihan erilaisella innolla. Samaa todistavat muutkin. On palkitsevaa saada ottaa ihan oikeita esineitä käsiin ja kokeilla jo vähän elävämmin, mitä kirjoista ja videoilta on tutkittu. 

“Kalle” ja PEG-letku. Jos potilas ei voi niellä, voidaan pitkäaikaisena toimenpiteenä asentaa ravitsemusta varten letku suoraan vatsalaukkuun. Asennus hoidetaan leikkaussalissa mutta myöhemmin osaava hoitaja voi letkun vaihtaa. Kuvassa vapaina roikkuvat ne päät, joihin ravintoliuos tai tarvittaessa lääkkeet yhdistetään. Pajan aikana meitä jännitti kovasti Kallen kapasiteetti. Aika monta aqvaan sekoitettua lääkettä Kalleen meni ja kaikki runsaalla huuhtelulla putken tukkeutumisen estämiseksi. Kuitenkaan Kalle ei laskenut näkyvästi alleen.

Lisää mielekkyyttä pajaan toi juuri taakse jäänyt palvelutalon tutustumispäivä. Samoja asioita oli päästy näkemään hetki sitten. Oli jo melkein todellista puuhailla Kalle-nuken letkuilla, kun oli samanlaiset letkut edellisellä viikolla nähnyt toisen nimisen ei-nuken käytössä. Ryhmän lähihoitajille monet näistä asioista olivat arkipäivää. Ryhmämme kokoonpano oli niin sopiva, että opettaja jakoi meidät jästit pareiksi lähihoitajien kanssa. Näin rasteilla kiertäminen meni vertaisoppimisen merkeissä. Itse tietenkin kohteliaasti pyysin saada itse tarttua milloin mihinkin vempeleeseen, koska toiselle ne olivat tuttuja. Kuitenkin lääkkeitä annostellessa löytyi lääkepulloista ja ruiskujen täytöstä uutta tekemistä ainakin omalle parilleni. 

Ruiskua, pilleriä ja monta muuta jaettavaa. Miten annostellaan geeli?

Lääkkeitä listan mukaan kuppeihin annosteltaessa vastaan tuli ripaus arjen huumoria. Koulun lääkekaapeissa ei tietenkään voi olla aitoa tavaraa. Lumelääkkeitä on kuulemma myös hankala saada. Tämän vuoksi pinsetteihin tarttui tuttuja pillereitä omien lasteni jakolistalta. Taisivat olla herra Hakkaraisia. Myös pari muuta purkkia sisälsi jotain tuttua mutta pastillin nimi on unohtunut. Maistaa ei oikein kehdannut. Taisi opettaja jossain vaiheessa sanoa, ettei lääkkeiden ulkonäköä tule opetella täältä luokasta löytyvien perusteella. Eivät vastaa purkin kyljestä löytyvää nimeä. Nytpä siis tiedän, ettei tule etsiä lääkehuoneista herra Hakkaraisia.

41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.