121# Montako tikkiä laitetaan?

Neula ja lankaa. Jostain kaukaisuudesta muistot käsityötunneilta vyöryivät mieleen. Varsinkin ne sormiin osuneet neulanpistot. Joskuskin tunnin alussa etsin aikani kadonnutta neulaa ja uuden saatuani se kohta ilmestyi sormeen jostakin sinisen, pumpulitäytteisen, hahmon sisältä. Nyt käsillä ollut neula vain oli paljon terävämpi, käyrempi ja tarkoitettu ihmiskudoksen läpäisyyn. Oli aika ommella haavoja kiinni. Paluu kouluun!

Harjoittelun aikana olimme parhaimmillaan kaikki luokan miesopiskelijat samaan aikaan pukuhuoneessa. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia ja hajaannuttiin kukin osastoillemme. Välillä toiset olivat lähdössä ja toiset tulossa. Mitä pitemmälle harjoittelu eteni, sitä enemmän haaveiltiin kouluopetuksen jatkumista. Vaikka harjoittelut ovat antoisia, ovat ne myös kuluttavia. Käsillä on jatkuvasti jotakin, mistä ei ole näillä opinnoilla vielä kovin varma ja paljon myös sellaista, mitä ei ole ollenkaan opiskeltu. Sellainen varpaillaan oleminen väsyttää. Usein näissä pukuhuoneen kohtaamisissa kello oli kuusi jotakin. Sekin sai haaveilemaan koulusta. Varsinkin kouluaamuista, jolloin heräämistä ei koskaan tarvitsisi ajatella ennen seitsemää.

Tai niinhän sitä harjoittelussa luuli. Ensimmäisenä koulupäivänä opetus alkoi kello kahdeksan. Se tarkoittaa itselläni herätystä 06.45. Vaikka aamulla ei tuntunut erityisen virkeältä, pakkohan se oli vähän iloita leppoisammasta aikataulusta. Tuohon aikaan aamuvuoroon menijät olisivat olleet taas jo pukuhuoneessa. Iloa lisäsi vielä sekin, että ensimmäiset tunnit saatiin viettää taitopajaluokassa.

Etukäteen oli taas opiskeltu. Verkkoympäristöstä oli pitänyt suorittaa kurssi loppukokeineen. Sen kautta kerrattiin yleisesti haavat, niiden hoito ja erilaiset haavanhoitotuotteet. Haavojen hoitoa me emme varsinaisesti koulussa opiskele. Mistään ei saada toimitettua tarpeeksi haavoja. Kuitenkin tunnin alussa opettaja kyseli meiltä kuvien kanssa erilaisten haavojen asioita. Erityisen tärkeää oli tulehtuneen haavan tunnistaminen. Jos joku haluaa itseään kokeilla, voi googlettaa kuvahaussa hakusanoilla haava, märkä haava, nekroottinen haava, granuloiva haava ja vaikka leikkaushaava. Pienten kuvasulkeisten jälkeen pääsimme ompelemaan.

Oikean ommelaineen ja neulan tarjoilu lääkärille kuuluu myös hoitajan tehtäviin. Neulojen ja langan kokoa voi verrata tuohon pienehköön peukaloon.

Ompeleiden tekeminen ei kuulu sairaanhoitajan perustaitoihin. Yleensä hänen roolinsa on avustaa lääkäriä. Mekin opiskelimme tarjoilijana toimimista: pakkausten steriiliä avaamista ja niissä olevien tavaroiden ojentamista lääkärille. Opettaja myös kuvasi, miten jokaisella lääkärillä on omat mieltymyksensä välineiden koon suhteen. Silloin sairaanhoitajan tehtävä on nöyrästi kaivaa esiin sellaiset välineet joihin ompelija on mieltynyt. Toki hyvä hoitaja käy tarvittavaa keskustelua lääkärin kanssa jo ennen steriilien pakkausten avaamista. Valmistimme siis steriiliä pöytää välineille ja peitimme opettajan pöytiin jakamat vaahtomuovilevyt (parempia harjoitushaavoja on kuulemma tilattu) steriilillä reikäliinalla. Pöytä oli katettu. Nyt kuitenkin lääkärin sijaan pääsimme itse ompelemaan.

Saatuaan lisäkoulutusta sairaanhoitajankin voi antaa näytön ompeleiden tekemisestä. Sen jälkeen hän voi esimerkiksi päivystävän sairaanhoitajan nimikkeellä tehdä pieniä ompeleita. Näin toimitaan vaikkapa pienillä terveysasemilla tai ylipäätään lääkäriresurssia säästäessä. Ehkä joku meistäkin joskus ompelee ihan urakalla. Nyt ompeleiden tekemisen tarkoitus oli kuitenkin niiden lopputuotoksessa. Sairaanhoitajan hyvin tyypillinen tehtävä on poistaa ompeleita. Luultavasti kotihoidon harjoittelussa monet pääsevät tätä harjoittelemaan. Ompeleita poistaaksemme, meidän oli ensin tehtävä ne. 

Aivan näin mekaaninen syy ei ollut kuitenkaan ainoa. Opettaja piti tärkeänä antaa meille mahdollisuuden tehdä ompeleita, jotta ymmärtäisimme poistoa varten paremmin, missä langat kulkevat. Poistamisen kannalta tämä on tärkeää. Poistot on tehtävä niin, ettei mikään ihon ulkopuolelle oleva langan osa kulje ihon alitse lankaa poistaessa. Myöskään yksikään pätkä langasta ei saa unohtua ihon sisään. 

Ompelu ei tapahtunut aivan koulun käsityötuntien tapaan. Oikeassa elämässä potilas on enemmän neulojamme vastustava kuin vaahtomuovi. Joskus ehkä aktiivisestikin vastustava mutta se on lääkintävahtimestarin avulla voitettava pulma. kuitenkin ihmisen iho ja suuremmissa haavoissa muu kudos vastustaa neulaa hieman enemmän kuin potilaamme. Siksi ote neulasta ja tarvittaessa haavasta on ehdottoman tärkeä asia. Sitä varten työssä käytetään sormien sijaan työkaluja. Neula napataan omiin välineisiinsä ja haavan reunasta napataan toisilla. Neulankuljetin ja kirurgiset atulat. Siinä taas pari sanaa uuden identiteetin sanavarastoon. Muinoin käsitöissä neula ja sormet eivät oikein toimineet tahdon ja ohjeiden mukaan, joten näiden työkalujen kanssa työskentely tuntui alkuun arveluttavalta. Tosin ensimmäisten kokeilujen jälkeen ne tuntuivat yllättävän käteviltä. Neulakin pysyi kätevästi turvaetäisyyden päässä omasta sormesta.

Neulankuljetin, sakset ja kirurgiset atulat. Huomaa hyvin haavan reunasta tarraavat piikit atuloiden kärjessä.

Ommelpaja oli kokonaisuutena siistiä sisätyötä. Vaihteeksi sellainen paja, missä emme kajonneet toisiimme. Pöytien ääreen muodostui turvaetäisyyksien rajoja koputtelevia ompeluseurueita. Opettajan ohjeiden mukaan saimme kukin ommella pehmeän potilaamme pinnasta kolme haavaa erilaisilla tekniikoilla. Jokaisen pöydän ääressä kävi iloinen vaikkakin vähän jännittynyt keskustelu. Kyseltiin ja ihmeteltiin. Joku neuvoi vähän toista ja joskus oltiin yhtä kuutamolla. Kaiken kaikkiaan iloiset ompeluseurat. Sen jälkeen ehdittiin puhua vähän taakse jääneistä harjoitteluistakin. Mukava paluu kouluun. 

120# Kokemuksia saattohoidosta

Kielikuva siitä minne kaivataan vai ihana lupaus meille kipeille?

Jos haavoittunut on onnekas, hänen apunaan on saraseenilääkäri. Toiseksi onnekkain tilanne on silloin, jos lääkäriä ei ole saatavilla ollenkaan. Huonoin tilanne on silloin, jos hän joutuu frankkilaisen lääkärin käsiin.” (Arn Magnuson – vapaa käännös)

Nykyaikaisen lääketieteen tavoitteena on parantaa potilas. Hämmästyttävällä tavalla se usein onnistuukin. Ainakin verrattuna menneisiin aikoihin. Lääketieteen keinot ovat valtavat kasvaneen tiedon ja teknologisen osaamisen kehityksen myötä. Hoitovälineet ja lääkkeet ovat mahdollistaneet taitaville lääkäreille työkaluja, joita entisinä aikoina olisi pidetty yli-inhimillisinä. Tosin nykyaikaisen lääketieteen vanhimmatkin saavutukset olisivat näyttäytyneet ennen noituutena tai jonakin muuna vastaavana keinona. Monet nykyään itsestään selvinä pidetyistä keinoista ovat myös verrattain uusia. Esimerkiksi Penisilliinit ovat olleet käytössä alle sadan vuoden ajan. Osaatko kuvitella maailmaa ilman Antibiootteja? Ajan jatkuessa yhä ihmeellisemmät hoidot, lääkkeet ja taidot tulevat pelastamaan ihmishenkiä, parantamaan elämänlaatua ja ehkä hävittämään yhä useampia sairauksia kokonaan.

Mutta entä kun mitään hoitokeinoa ei enää ole? Tähän tilanteeseen ajaudutaan aina välillä. Omistankin tämän viimeisen sisätautien harjoittelua käsittelevän päivityksen aiheelle. Tietystä raskaudesta huolimatta pidin tätä osaa osaston työstä ehdottomasti harjoittelun mielenkiintoisimpana osana. Tämä olikin ”meillä” erityisosaamista.

Kuva kirjasta Palliatiivinen hoito. (Vainio, A., Hietanen, P. & Hellberg, G. (1998). Palliatiivinen hoito. Helsinki: Duodecim.)

Puhutaan Palliatiivisesta hoidosta. Siihen siirrytään siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtavaan sairauteen ei voida enää vaikuttaa. Vaikuttaminen tarkoittaa sekä parantavan hoidon puuttumista, että kyvyttömyyttä aktiivisesti hidastaa sairauden etenemistä. Yleinen palliatiiviseen hoitolinjaan siirtymisen syy ovat erilaiset syöpätaudit. Myös munuais-, keuho-, sydän- ja neurologisissa sairauksissa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen on tyypillistä. Syy saattaa olla vaikkapa syöpäsairauden aggressiivisuus, kasvaimen sijainti tai elinsiirron estävä yleistila. 

Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen ei ole kytketty automaattisesti elämän loppumiseen. Jotkut palliatiiviset potilaat voivat elää kuukausia tai jopa vuosia. Kyse on ennen kaikkea hoitolinjan ja hoitomahdollisuuksien toteamisesta. Puhutaankin oireenmukaisesta hoidosta. Tänä aikana mahdollisesti puhkeavia muita sairauksia pyritään hoitamaan ja parantamaan normaalista. Toki palliatiiviseen hoitolinjaan siirryttäessä potilas tekee tavallisesti hoitoa rajaavia päätöksiä. Esimerkiksi elvytyskielto on melkeinpä poikkeuksetta voimassa. Kaiken hoidon tarkoituksena on ylläpitää elämän laatua jäljellä olevana aikana. Oleellisena tähän kuuluu kivuttomuus.

Juuri kivunhoidollisista syistä palliatiiviset potilaat usein saapuvat osastolle. Perussairaus on edennyt tavalla, joka on tehnyt olemassa olevan lääkityksen riittämättömäksi. Samalla yleistila on voinut huonontua eikä sen lopullista tilaa voida arvioida ennen kuin kipulääkitys on saatu uudelleen riittävälle tasolle. Kipulääkkeiden rinnalla kulkee usein pahoinvointilääke sillä perussairauden lisäksi tietyn rajan ylittäneet kipulääkkeetkin aiheuttavat pahoinvointia. Samoin kipulääkkeiden lisääntyessä vatsa ja suolisto joutuvat koville. Vatsa saa omat suojalääkkeensä ja suoliston toimintaa autetaan omillaan. Hyvin usein potilas pääsee palaamaan kotiinsa muutamien päivien jälkeen. 

Palliatiiviset potilaat ovat palliatiivisen poliklinikan asiakkaita. Tämä kontakti heille on luotu hoitolinjaan siirtymisen jälkeen. Poliklinikan hoitajat pitävät yhteyttä kotiin ja tekevät tarvittaessa kotikäyntejä. Tarkoitus on tukea yhdessä kotihoidon ja kotisairaalan kanssa kotona pärjäämistä. Useimmat potilaat kun tahtovat olla kotona mahdollisimman pitkään ja kenties loppuun saakka. Säästy yhteiskunnalla on myös huomattavaa sairassijojen tarpeen vähetessä. Kuitenkaan potilaita ei hylätä kotiin. Kaiken muun lisäksi heille myönnetään osastolta niin sanottu lupapaikka. Se tarkoittaa, että he saavat milloin tahansa palata suoraan osastolle, jos perussairauden vuoksi vointiin ja sitä myötä kotona pärjäämiseen tulee muutoksia. Käytännön syistä puhelinsoitto osastolle toki on tehtävä mutta kuitenkaan lupapaikkalainen ei joudu kulkemaan päivystyksen kautta. Muiden kuin perussairautta koskevien tilanteiden osalta hoitoon hakeutuminen tapahtuu normaalisti. Joskus tämä aiheuttaa tilanteita, joissa potilas hakeutuu osastolle syystä, johon lupapaikka ei varsinaisesti oikeuta. Puhelimessa kerrottu, kun ei aina olekaan vastannut totuutta. Toki käytännössä potilas pyritään ottamaan osastolle aina tämän sitä pyytäessä. Kapasiteetti aiheuttaa kuitenkin tarpeen yrittää tehdä joitakin rajauksia. Käytännössä lupapaikka kuitenkin tarkoittaa nimenomaan lupaa tulla. Termissä on taitava psykologinen tekijä. Juuri tuon luvan turvin moni uskaltaa siirtyä kotiin.

Usein elämän loppuvaiheita käsittelevissä keskusteluissa nostetaan esiin kivun pelko. Sitä ei haluttaisi joutua kokemaan. Pelko onkin aiheellinen. Kivun kanssa on raskasta elää ja vaikea kuolla. Samalla pelko on myös turha. Palliatiiviset potilaat saavat kipulääkkeitä käytännössä rajoituksetta. Annostukselle on vain kaksi rajoittavaa tekijää. Toinen on lääkkeen vasteaika. Ennen edellisen annoksen vaikutusten alkamista, uutta annosta ei haluta antaa tai suositella ottamaan. Toinen tekijä on perussairauden edetessä muuttuva kiputilanne. Kuten sanottu, juuri tästä syystä usein potilaat tulevat lyhyille osastojaksoille. Kuitenkin kipulääkkeiden kanssa lääkärit ovat hyvin ymmärtäväisiä ja ainakin omalla osastollani hoitajat kyselemättä ja kiireesti antavat ylimääräisiä (alan kielessä Tarvittassa. Säännölliset lääkkeet ovat Jatkuvia) lääkkeitä aina kun lääkärin ohje suinkin niitä sallii.

Perussairauden edetessä suun kautta annettava lääkehoito muuttuu lopulta riittämättömäksi. Silloin kaivetaan esiin osaston erikoisuus: kipupumppu. Niitä kaikki sairaanhoitajat eivät ole koskaan nähneet mutta palliatiivisessa hoidossa se on perustyökaluja. Niitä lähtee potilaiden mukana myös kotiin. Kipupumppu kanyloidaan kiinni potilaan rasvakudokseen olkavarressa tai rinnassa. Pumppu alkaa pumpata vahvaa opioidia lääkärin määräämällä annostuksella.  Annostusta nostetaan etupainoisesti. Silloin vältetään aiemmin annostelluissa kipulääkkeissä mahdollisesti tulleet vaikeudet annoksen koon suhteen. Systeemiin on sisäänrakennettu potilaan kivun hallintaa helpottava mekanismi. Kipupumpussa on oma nappinsa ylimääräisen annoksen antamista varten. Tämän boluksen koko on myös lääkärin määräämä. Näin potilas, omainen tai hoitaja (osaston hoitajat ovat koulutetut tunnistamaan kiputiloja myös kommunikoimattomasta potilaasta esimerkiksi pesujen yhteydessä) voi antaa tämän lisäannoksen kipukohtauksen iskiessä tai kipujen muuten lisääntyessä. Lisäannoksen nappi on ainoa, jota laitteessa voidaan normaalitilanteessa käyttää. Tuo nappi on myös aikalukittu niin ettei yliannostusta voi antaa. Kuitenkin jatkuvan lääkkeen kanssa lisäannos yleensä riittää. Otettujen lisäannosten määrää seurataan ja niiden perusteella lääkäri osaa määrätä perusannostuksen noston ajoissa. Lukuisat päivittäiset lisäannokset, kun kertovat siitä, että perusannos ei riitä. Samoin jos lisäannoksia on yritetty ottaa useita kertoja edellisestä seuranneen lukitusajan sisällä, tullaan annostusta tarkastamaan. Usein yritetyt lisäannokset kertovat sairaanhoitajille tarpeesta tarkistaa pumpun toiminta tai kanylointiyhteys mahdollisten häiriöiden varalta. Viiden viikon rajallisella kokemuksella en havainnut yhdenkään pumppupotilaan joutuneen yrittämään turhaan lisäannosten ottoa. Vaikka pumppujen annostuksia jouduttiin ajoittain korottamaan, toteutui tuona aikana kymmenien potilaiden kohdalla kipulääkitys varsin hyvin. Tämä oli kaiketi pumpun ja sen lisäannosten seurantaan perustuvan mekanismin ansiota. 

Jos kipua ei saada jostakin syystä hallintaan, ei lääkärien keinovalikoima lopu. Osastolla voidaan käyttää leikkaussaleissa käytettäviä anesteetteja – siis nukutuslääkkeitä. Silloin potilas nukutetaan kipujen ulottumattomiin. Toimenpide ei hidasta, eikä edistä yleissairauden kulkua. Tätä palliatiivista sedaatiota käytetään varsin harvoin mutta se on aina mainittu mahdollisuus. Ilmeisesti toimi liittyy useammin pikemminkin potilaan ahdistukseen kuin varsinaiseen kipuun. Tällöin lääkärinkin ensin ehdottama hoito on ahdistuslääkkeisiin yhdistetty keskusteluapua. Palliatiivisen hoitolinjauksen potilaat yleensä ovat motivoituneita käsittelemään elämänsä asiat läheistensä kanssa tai sisäisesti. Palliatiivisen sedaation tarve on kuulemma suurempi lyhyissä kuin pitkissä hoitosuhteissa. Tämä ei perustu tutkimustietoon mutta hoitajalinnut puhuvat tällaisia. 

Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on saattohoitovaihe. Silloin oletettu elinaika on päiviä tai korkeintaan viikkoja. Usein kyseessä on palliatiivisen asiakkuuden aikana tajuntaan piirtynyt, väistämätön, vaihe. Joskus aggressiivinen syöpä tai muu raju muutos voi tuottaa tilanteen, jossa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen alkaa saattohoitokeskustelulla. Tällainen tilanne on ymmärrettävästi potilaalle ja omaisille järisyttävä, vaikka voinnin kehitys on saattanut kyllä synnyttää todenmukaisia aavistuksia tilanteesta. Keskustelut käy aina lääkäri.

Saattohoitovaiheessakin potilas voi olla kotona tai osastolla. Kuten palliatiivisten potilaiden kanssa yleensäkin, myös saattohoitopotilaiden vointi saattaa vaihdella huomattavasti. Toki yleiskunto on usein varsin huono mutta joskus poikkeuksiakin on. Osa perussairauksista on luonteeltaan sellaisia, että ne etenevät pitkään salakavalasti ja tiettyyn vaiheeseen päästyään iskevät rajusti. Juuri tästä syystä palliatiiviset potilaat voivat elää kotona pitkiäkin aikoja tarvitsematta sairaalahoitoa.

Saattohoitopäätös on potilaan, omaisten ja lääkärin käymän keskustelun tulos. Ehkä huomasit, että kivun hoidosta kertoessani pyrin antamaan siitä varsin positiivisen kuvan. Olen aidosti sitä mieltä. Sen vuoksi kovin monen ei tarvitse kärsiä. Suurempaa kärsimystä aiheuttavat pienen kokemukseni ja kuulemani mukaan liian pitkään viipyneet saattohoitopäätökset. Riski tällaiseen tilanteeseen kasvaa, jos potilas on tiedottomassa tilanteessa ja omaisten keskuudessa ei synny selvyyttä tai ainakaan yksimielisyyttä tilanteesta. Tällöin oireenmukaisen hoidon lisäksi parantavien hoitojen suorittamista jatketaan joskus pitkäänkin. Se tarkoittaa paljon tutkimuksia, toimenpiteitä, verikokeita ja paljon muutakin sellaista mihin liittyy potilaan liikuttelua ja pistämistä. Tämä aiheuttaa usein kipua, joka on oikeastaan tarpeetonta. Suuri yksittäinen tekijä venyneessä saattohoitopäätöksessä on nesteytyksen jatkuminen. Erittäin huonossa yleiskunnossa oleva potilas kun tarvitsee suonensisäistä nesteytystä. Loppuun kulunut elimistö ei kuitenkaan tarvitse tai edes voi ottaa vastaan tätä nesteytystä. Neste vuotaa ohi verenkierron elimistöön aiheuttaen turvotusta ja kovin usein tuo neste kertyy potilaan keuhkoihin. Liian pitkään jatkuneen nesteytyksen tunnistaa hyvin vaikean kuuloisesti korisevasta ja rohisevasta hengityksestä. Itsekin olen tällaisen potilaan hengitysteitä ollut imemässä avoimemmiksi. Sama uudelleen jopa vartin välein. Kuitenkaan nesteytystä ei voida lopettaa niin kauan kuin omaiset sitä vaativat. Usein hoitojen jatkaminen hiuksen hienosti pitää potilaan elossa mutta samalla antaa sairaudelle jatkuvasti aikaa tehdä tuosta venyvästä ajasta kurjempaa ja kurjempaa. Hoidot kääntyvät potilasta vastaan.

Saattohoitopäätökseen kuuluu potilaan jäljellä olevan elämän rauhoittaminen. Suonensisäinen nesteytys lopetetaan juuri edellä kuvatusta syystä. Kokeet, turhat toimenpiteet ja mittaukset lopetetaan, jottei potilasta turhaan liikuteltaisi tai häirittäisi. Jos potilas kykenee, suun kautta annetaan edelleen sen verran ravintoa kuin hän pystyy ottamaan. Toki tässä vaiheessa ravinnon tarve on hyvin alhainen. Oleellisiksi asioiksi muuttuvat riittävä kivunhoito ja sen mahdollisesti tuoman pahoinvoinnin hallinta. Happea annetaan hengenahdistuksen avuksi ja suun hoito muuttuu lähes joka käynnillä toistettavaksi työksi. Tietyssä vaiheessa potilas, kun alkaa hengittämään ainoastaan suun kautta pää tyynyllä hieman takakenoon retkahtaneena. Unesta hengityksen kuivettaman suun kanssa ehkä heränneenä voit kuvitella miten päiviä jatkuvassa tilanteessa suun limakalvot ovat vaarassa ilman toistuvaa kostutusta. Muuta hoitoa, kuten antibiootteja annetaan jos niillä voidaan vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi kivun määrään. Saattohoitopotilaan omaisille ei ole vierailuaikoja ja omaisten ollessa poissa, hoitajat käyvät huoneessa mahdollisimman usein. Ihannemaailmassa saattohoitopäätös aktivoisi aina saattohoitajan tätä yhtä potilasta kohden. Siis ylimääräisen hoitajan työvuoroon, ettei potilaan tarvitsisi olla yksin pitkiä aikoja. Tällaisesta jonakin yönä haaveilin ja vuorossa olleet olivat samaa mieltä. Kuitenkin uskon näille osastoille hiljalleen valikoituvat niitä työntekijöitä, jotka eivät kiirehdi huoneista turhaan pois. Omaisillekin on mukavampi sanoa sitten, miten usein huoneessa oli oltu. Parhaassa tapauksessa lepäämään lähtenyttä omaista korvasi viime henkäyksellä hoitaja ihan kädestä pitäen. Saattohoitoa enemmän kokeneet kertoivat sellaisenkin erikoisuuden, että verrattain usein potilas kuolee juuri silloin kun pitkään vierellä ollut omainen lähtee ihan vain hetkeksi levähtämään. Hoitajat puhuvat ihmisen tahdosta sinnitellä toisten vuoksi. Omaisen poistuessa jokin tajunnassa myöntää luvan antaa periksi.

Saattohoitoon kuuluu oleellisesti omaistenkin hoitaminen. Siihen kuuluu tuo mainittu vierailuaikojen puuttuminen. Samoin omaiselle pyritään asiaa jatkuvasti selittämään ja tätä valmistamaan tulevaan. Saattohoitokeskusteluissa kuulin lääkärin aina tarjoavan mahdollisuutta henkiseen tai hengelliseen apuun – siis pappia tai psykologia. Saattohoito jatkuu myös kuoleman jälkeen. Omaisille tarjotaan mahdollisuutta osallistua vainajanlaittoon ja tietyn ajan kuluttua kuolemasta palliatiivisen poliklinikan hoitaja soittaa kotiin. 

Vaunun lähtiessä kohti obduktiota huoneessa vallitsee hetken rauha, joka kertoo yhden tien tulleen kuljetuksi loppuun. Sitten siivooja käy omaan työhönsä ja pian huone ottaa vastaan uuden potilaansa. Taukohuoneen oven vieressä potilashuoneesta tuotu sähkökynttilä palaa lyhdyssään vielä hetken. Ikkunaan teipatut omaisten lähettämät kortit kertovat hyvin tehdystä työstä monien viimeisten päivien aikana.

”Eikä kipua ole enää oleva.”

119# Aikuisopiskelun ilot ja surut

Tämä kuva paljastaa hyvin aikuisopiskelun yhden oireen. Garminin hihna on rikki eikä sitä ole kiire vaihtamaan. Jos jokin ei ole välttämätöntä nyt, voi senkin hinnan toistaiseksi säästää.

Kyllä aikuisopiskelijan kelpaa, ajattelin tässä harjoittelun kääntyessä loppupuolelle. Ympäri maata myrskysi ja satoi. Jossakin kaatui puita ja talouksia jäi sähköttä. Ilmeisesti osastollakin oli paljastunut pari ikkunaa vuotaviksi yksilöiksi ja kiinteistöpuolen väki kävi niitä korjailemassa. Tyytyväisenä käärin kasaan vedenpitävää laukkuani. Kuitenkin vaatteiden ja erityisesti kenkien suhteen en tuntenut samaa tyytyväisyyttä. Kellon käydessä puoli seitsemää aamulla, päätin heittää vielä vähän vaihtovaatetta laukkuun. Kaikki oli valmista luonnonvoimien kohtaamiseen. Tympeä pyöräily siitä oli tulossa. 

Silloin ovi aukeni ja hämärästä huoneesta kuului kuiskaus:

– Et kai mee pyörällä? En mä autoa tänään tarvi.

Hyvin tyytyväinen mies nappasi avaimet ja lähti kohti sairaalaa. Harvoja pyöräilijöitä ohitellessani tunsin suurta onnea aikuisopiskelijan elämästä.

Tietenkin parikymppisilläkin meidän luokallamme on autoja. Mutta ei kaikilla. Ennen kaikkea mielikuva autoilevasta opiskelijasta peilautuu päässäni edelliseen opiskeluaikaani. Silloin vain ani harvoilla tuntemillani oli auto. Toki pääkaupungin olosuhteet olivat erilaiset ja varsinkin talvella autosta taisi olla usein enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Auto ei tietenkään ole ainoa hyöty aikuisempana tehtävissä opiskeluissa. Mutta se ehkä hyvin kuvaa kokonaisuutta. Sattuupa olemaan niinkin, että auto on jo maksettu. Tosin vastaavasti se on vanha. Kuitenkin auto edustaa meidän perheessämme yhtä vakiintunutta palasta. Moni muukin asia on vakiintunut. Toki nytkin opintojen myötä on auennut monenlaisia kysymyksiä, jotka koskevat tulevaisuutta. uuden oppiminen on irrottanut tutuista rutiineista ja monet ihmiset ovat kutsuneet pois totutusta kuplasta. Kuitenkin monet asiat ovat vakaasti paikoillaan. Elämä ei pyöri opintojen ulkopuolella oman paikan hakemisen tai parinmuodostuksen ympärillä. Sitä myötä monia tunne-elämän myrskyjä ei tarvitse taas kokea. On rauhallista opiskella.

Muu elämä asettaa myös opinnot sopivan kokoiselle paikalle. Niistä ei kykene ottamaan liikaa stressiä, kun on niin paljon muutakin huolehdittavaa kotona ja muussa elämässä. Olla opiskelija, ei ota koko elämän kattavaa paikkaa. Kouluun liittyvät asiat täytyy vain hoitaa riittävän asiallisella tavalla silloin kun sitä vaaditaan. Vaikka tehtäviä tänäkin syksynä on melkeinpä jatkuvasti tehtävänä, ei missään vaiheessa ole iskenyt sellainen olo, että koko ajan olisi jotakin kesken. Tämän tunteen muistan edellisten opintojen loppuajoilta ja olen hyvin tyytyväinen sen puuttumisesta. Myös luottamus omiin kykyihin on saanut vuosien varrella kasvaa eivätkö koulutyöt näyttäydy ylipääsemättömiä mörköinä.

Tietenkin taakse jääneet vuodet näkyvät jollakin tavalla myös harjoittelussa. Olisihan se noloa jos varhaiskeski-ikäinen mies ei osaisi mennä ajoissa töihin ,tervehtiä ja muutenkin puhutella ihmisiä järkevästi, kysyä tarvittaessa ja kaiken kaikkiaan hoitaa kaiken asiallisesti ja luotettavasti. Vaikka tämä on itsestään selvää, on se tullut ohjaajien taholta mainituksi myös ohjaavalle opettajalle. Luultavasti havainto on, että osa nuoremmista vielä näitä taitoja opettelee. Se heille sallittakoon ja eipä sitten puhutakaan edellisten opintojen aikaisista harjoitteluista. Oppia on tullut niistä ajoista.

Aikuisopiskelijalla on usein myös talous jollakin tavalla tasapainossa. Kirjoitin siitä vuosi sitten enemmän. Näin ainakin jos opinnot on aloittanut sopivassa kohtaa ja on jollakin tavalla osannut valmistautua. Meillä tuo valmistautuminen tarkoitti tukisummien selvittämistä ja yhteistä keskustelua siitä, minkä muotoiseksi ja kokoiseksi elämä täytyisi joksikin aikaa asettaa. Aikuisella opiskelijalla on mahdollisuus tukiin, joiden rinnalla parikymppisten opintotuki kalpenee pienuuden häpeästä. Tietenkään se ei kestä vertailua työelämän ansioihin mutta tekee elämän mitoittamisesta helpompaa. Omat mahdollisuutensa on niillä, jotka tekevät työtä opintojen ohella. Silloin vaihdon välineenä on tietenkin aika mutta taloutta on mahdollista pitää kunnossa. Lisäksi aikuisopiskelijan etuna on jo olevien hyödykkeiden määrä. Kaikkea ei tarvitse jatkuvasti olla ostamassa. Moni satunnainen tai vakituinen harrastus jäisi aloittamatta, jos välineet pitäisi ostaa nyt, saatikka opintotuella eläessä. Samoin on monien muiden kotona olevien asioiden kanssa. Tietenkin tämän asian toisena puolena on toive, ettei mitään suuria yllättäviä rikkoutumisia, remontteja tai uudelleen hankkimisia tarvitsisi tehdä vähään aikaan. Se mistä emme ole suostuneet karsimaan ovat lasten menot ja lasten kanssa tehtävät asiat. Jos käytettävissä oleva tulovirta ei riitä, kuten lomakautena tai todennäköisesti tulevana jouluna, silloin syödään aiemmin säästetystä kuormasta. Kuormasta syömistä auttaa se, että olemme talouskasvun näkökulmasta aina olleet huonoja kansalaisia. Elämme aika pienellä kulutuksen liekillä. Silloin kuormakin kestää pitempään syödä.

Voisi kuvitella, että taloutta suurempi ongelma aikuisopiskelijalla on aika. Niin ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan, jos tekee laillani viisaasti ja heittäytyy täysaikaiseksi opiskelijaksi. Tietenkin koulu ja sen päälle itsenäiset tehtävät vievät aikaa. Kuitenkaan ajan tarve ei ole mitään verrattuna työelämän vaatimuksiin. Harjoittelussa päästään jo lähellä mutta siinäkin ovi sulkeutuu perässä ja lehmän hermojen seassa keitetty aikuisopiskelija saa keskittyä täysillä kotielämään. 

Mitkä sitten ovat ne murheet? Tämän viimeisimmän harjoittelun aikana nekin iskivät. Olemme vuosia olleet siinä hyvässä tilanteessa, että joku voi aina jäädä kotiin, jos lapsissa sairastetaan. Kaikki on ollut vain järjestelystä ja siirtämisestä kiinni. Tuota vapautta saattaisin joskus jopa kaivata. Myöskään kouluopetuksessa ei ole niin väliksi jos on poissa päivän sieltä tai toisen täältä. Järjestelemistä helpottavat lukujärjestyksessä säännöllisesti olevat tyhjät päivät. Nyt sisätautien harjoittelussa päällemme iski ensimmäistä kertaa se, mikä monissa perheissä lienee liiankin tuttua: Lapsi sairastaa ja molempien aikuisten pitäisi olla jossakin. Mietin tilanteen kehittyessä, miksi tällaista ei tullut perushoidon harjoittelun aikana. Muistin, että koko maa oli silloin kotona koulussa. Sehän olisi voinut olla meillekin kammottava tilanne mutta niinpä sattui toinen aikuisemmekin olemaan kotona. Ei tainnut kuitenkaan olla helppo yhtälö mutta ei mitenkään estänyt harjoittelua. Nyt onneksi saimme asiat pienellä venymisellä järjestymään. Lopulta pelastukseksi tuli aikataulutus. Sairaus iski vasta aivan harjoittelun viimeisinä päivinä. Tunteja tehtäväksi oli vähän ja aikaikkunaa runsaasti. Oli kannattanut ahnehtia yövuoroja ja muutenkin tiiviitä viikkoja aikaisemmin. Kun osastollakin löytyi ymmärrystä, oli tilanne melko helposti luovittavissa. Neljä viikkoa aiemmin olisi tullut vakavia ongelmia. Pieni muistutus elämään, jossa suurin osa työssä käyvistä joutuu selviämään. Meille tämä oli uutta. Ehkä olemme vähän enemmän taas aikuisten elämässä sisällä.

118# Mitä vuodeosastolla tapahtuu?

Kuvasta poiketen oikeassa elämässä joka vuoteeseen näyttää riittävän osastolla vuodevaatteita.

Terveyskeskuksen vuodeosastoilla on kahdenlaisia potilaita. Niitä, jotka makaavat siellä vaipoissaan vuosikausia ja niitä, jotka tulevat sinne lyhyemmäksi ajaksi – kuolemaan. Tällainen mielikuva vuodeosastoista vastaa todellisuutta. Mutta tuo todellisuus on jäänyt useimmilla paikkakunnilla vuosikymmenen päähän. Ennen vuodeosastot todella olivat sijoituspaikkoja niille ikäihmisille, jotka eivät enää pärjänneet kotona tai vanhainkodeissa. Näillä potilailla ei useinkaan ollut akuutisti hoitoa tarvitsevia vaivoja. Ainoastaan perussairauksia lääkittiin ja seurattiin. Usein kyseessä oli nimenomaan vuoteeseen hoidettavien potilaiden ryhmä. Vuodeosastot olivat todellakin makuutusosastoja. Vielä nytkin kokeneet työntekijät muistelevat yövuorojen pitkiä kääntökierroksia, jolloin yöhoitajat kahdestaan käänsivät ja kuivittivat kymmeniä potilaita. Se vei aikaa. 

Jo aikaa sitten tilanne alkoi muuttua. Kymmenen vuotta sitten tällaisilla keskikokoisilla maalaispaikkakunnilla oltiin jo vauhdilla siirtymässä nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kautta sote-alan on tapahtunut asiakkaiden ja potilaiden siirtymä. Ne ikääntyneet, jotka ennen asuivat vanhainkodeissa, asuvat nykyään kotona. Siis ne, joilla ei ole vakavia muistisairauksia, liikkumisen tai toimintakyvyn rajoitteita. He pärjäävät kotona kotihoidon tuella. Samaan aikaan vanhainkodit perinteisessä mielessä ovat kadonneet. Tilalle ovat tulleet palvelutalot joissa tarjotaan eri intensiteeteillä tuettuja asumispalveluita. Ympärivuorokautista hoitoa tarjoaviin palvelutaloihin ovat hiljalleen siirtyneet vuodeosastojen entinen asukasaines. Koska he eivät tarvitse varsinaisesti sairaanhoitoa, ei heille sopivaksi paikakseen enää ole nähty sairaanhoidon yksikköjä. 

Vuodeosastot eivät siis ole enää makuutusosastoja. Se näky myös nimissä. Sisätautien paikassani on päällekkäisissä kerroksissa kaksi yleislääketieteen osastoa. Painopiste on muuttunut makuuttamisesta hoitoon. Potilaiden osastolla viettämät ajat ovat pudonneet huomattavasti. Potilaat ovat sellaisia, joiden akuutti sairaus vaatii hoitoa. He saattavat tulla erikoissairaanhoidosta vielä toipumaan tai seurattavaksi. Siis vaikkapa leikkauksen jälkeen. he saattavat tulla infektion vuoksi saamaan antibioottihoitoa. Huonon yleiskunnon potilaille, kun antibiootti annetaan suonensisäisesti. Tai he saattavat tulla epäselvän yleistilan laskun vuoksi seurattavaksi ja hoidon suunnitteluun. Myös vatsatauti toistuva osastolle tulon syy. Joka tapauksessa kaikilla potilailla on selkeä hoitoa vaativa ja samalla jollakin tavalla väliaikainen tila. Toki välillä potilaan tilanne on uusimman sairauden vuoksi pysyvästi muuttunut. Toimintakyky on voinut infarktin, kaatumisen tai ihan vain yleiskunnon laskun myötä muuttua niin, että kotoa tulleelle potilaalle aletaan etsimään paikkaa tuetun asumisen piiristä. Silloin osastolla vietetty aika saattaa venyä pitemmäksi. Keskimääräinen kierto on kuitenkin nopeaa ja joka vuorossa hoitajat aloittavat työnsä käymällä tarkkaan läpi sillä hetkellä osastolla olevat potilaat ja näiden tiedot. Vaikkapa lomaviikon jälkeen huomattava osa vuoteista on saanut uuden asukkaan. 

Samalla potilaiden toimintakyky on lisääntynyt. Usein tulijat saapuvat kotoa, vaikka tietenkin tuetun asumisenkin piiristä sairastutaan. Akuutti sairaus ei välttämättä vie toimintakykyä täysin. Kävelevät tai jollakin apuvälineellä liikkuvat ja ainoastaan pientä apua tarvitsevat potilaat ovat kymmenen vuoden takaiseen verrattuna yleistyneet. Vuoteeseen hoidettavat ja sitä myötä perushoidon määrä on vähentynyt huomattavasti.

Samaan aikaan sairaanhoidolliset tehtävät ovat lisääntyneet. Antibiootteja menee välillä niin paljon, ettei kärryyn tahdo mahtua. Suonensisäistä nesteytystä on paljon ja tippalaskurin piippailu on verrattain tavallinen ääni, vaikka sitä harvoin käytetäänkin. Vatsataudit tuovat eristyspotilaita ja keuhkokuume on yleinen saapumisen syy. Haavat eivät ole ainaisia makuuhaavoja. Usein kipuja on paljon ja niiden syitä selvitellään. Sydänfilmiä otetaan säännöllisesti ja potilaita kuljetetaan erikoissairaanhoidon osastoille tutkimuksiin. Vaikka yleislääketieteen osastoilla on aina tunnustettu perus- ja lähihoitajien suuri arvo, on kehitys kuitenkin kasvattanut sairaanhoitajien määrää osastolla. Yksistään monipuolinen ja laaja lääkehoito yksin vie kokonaisen hoitajan työpanoksen aamu- ja iltavuoroissa. Samalla myös lääkärien työn tarve ja vaativuus on kasvanut. Päivittäisillä lääkärinkierroilla on tapana venyä, koska harvojen potilaiden kohdalla voidaan todeta tilan pysyneen ennallaan. Näin yleensä voidaan tehdä palvelutalopaikkaa odottavien kohdalla. Vaihtelevuus kiehtoo monia osastolla työssä olevia. Sairaanhoitaja saa olla monipuolisesti työnsä ytimessä.

Yksi asia on kuitenkin säilynyt samana aiempaan verrattuna. Yleislääketieteen osastoille tullaan kuolemaan. Kun erikoissairaanhoito ei voi enää tarjota parantavaa apua, siirrytään siihen osaamiseen joka yleislääketieteen puolella on vahvaa. Kyse ei ole parantamisesta, vaan elämän lopun vaiheiden tasoittamisesta. Kipu, pahoinvointi ja ahdistus ovat niitä asioita, joita vastaan näillä osastoilla on vankkaa osaamista ja huolella kerättyä kokemusta. Suuremmilla paikkakunnilla, kuten meidän maalaiskaupungissamme, näillä osastoilla voi olla palliatiiviseen hoitoon ja jopa saattohoitoon erikoistunut lääkäri. Näissäkin tapauksissa pyritään siihen, ettei osastolla olemisen aika venyisi pitkäksi. Pyrkimys ei ole lyhentää aikaa loppupäästä vaan pikemminkin alusta. Osaston, kotisairaanhoidon ja palliatiivisen poliklinikan yhteistyöllä pyritään siihen, että parantumattomasti sairas potilas voisi tilanteen toteamisen jälkeen pysyä mahdollisimman kauan kotona. Tahdon ja tilanteen salliessa jopa kuolemaan asti. Kyse ei ole niinkään taloudesta vaan mukavuudesta. Moni kaipaa kodin tuttuihin paikkoihin. Ne, joilla omaisten voimavarat eivät tilannetta mahdollista tai ne joilla omaisia ei ole, saavat viettää kiireettömästi viimeiset aikansa osaston osaavassa ja kokemukseni mukaan lämpimässä hoidossa. Sillä vaikka monia muutoksia on tapahtunut, uskon osastoilla olevan jäljellä paljon tuota makuuttamisaikojen kulttuuria. Tarkoitan potilaan kokonaisvaltaista kohtaamista ja kaikista hänen tarpeistaan huolehtimista. Kun se taito on kunnossa on kaikkien paljon helpompi elää ja sitten myös kuolla. Toivottavasti tämä ihmisläheinen ja potilaslähtöinen kulttuuri ei poistu koskaan.

117# Vinkit yövuoroon

“Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa.” Kattolampun heijastu kahvikupissa luo uskoa tulevaan aamunkoittoon. Aamuyön tunteina se tuntuu joskus olevan kovin kaukana.

Sisätautien harjoittelun alkaessa pelkäsin eniten edessä väistämättä olevia yövuoroja. Mukavuuden haluisimmat opiskelijat olivat hakeutuneet poliklinikoille leppoisien päivävuorojen perässä. Toki niissä paikoissa on muutakin puoleensavetävää. Kuitenkin suurin osa paikoista tuo mukanaan vuorotyön ohjaajan vuorojen mukaan. Siis todennäköisesti myös yötyön. 

Yötyö on välttämätön suuressa osaa hoitoalan työyksiköistä. Ihmisiä kun ei voi jättää hoitamatta tai edes valvomatta. Toisissa paikoissa yöllä voi olla hyvinkin kiire, toisissa kyse on enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaamisista. Monet työntekijät tuntuvat pitävän yövuoroista. Toki kuultuihin mielipiteisiin vaikuttaa valikoituminen. Yövuorojen inhoajat etsiytyvät varmasti hiljalleen sinne missä niitä ei ole, ainakaan niin paljoa. Vastentahtoisempaakin valvojaa tietenkin palkitsee huomattava yötyöstä maksettava palkan lisä. Yövuoroissa on kertoman mukaan oma erityinen tunnelmansa ja niitä seuraa normaalin kierron mukaisesti useampi vapaapäivä. 

Yövuoron tunnelmaan on helppo uskoa. Aistin sitä kulkiessani autioituneita sairaalan käytäviä pitkin pukuhuoneille ja osastolle. Osa valoista oli jo sammuneessa tilassa ja liiketunnistimen avulla ne syttyivät tervehtimään kulkijaa aina muutaman askeleen päässä. Päivällä paikan päällä hyörivä väenpaljous: siistijät, logistiikkaväki, erilaiset kiinteistönhoitajat, potilaat, omaiset ja monilukuinen henkilökunta matkalla kuka minnekin oli poissa. Suurilla käytävillä ei näkynyt ketään. Tunnelmaa oli. Mutta oli myös pelkoa.

Ohjaajan työvuorolistan tarkastaminen kuuluu harjoitteluiden ensimmäisiin tehtäviin. Viiden viikon jaksossa yövuoroja sattui itselleni heti ensimmäiselle viikonlopulle. Kaksi peräkkäistä. Tavallaan odotinkin niitä. Varsinkin harjoittelun alkuosassa ne ovat hyvä mahdollisuus jutella ohjaajan kanssa ja kysellä muutenkin osaston elämästä. Tämän osaston hienouksiin kuului kahden työntekijän yövuoro. Kaksinkertainen määrä juttukaveria. 

Kuitenkin perushoidon harjoittelun jäljiltä pelkäsin yövuoroa. Kokemus sieltä oli kammottava. Taistelu unta vastaan oli kova kokemus. Aika oli madellut ja kansliassa istuskelun vain jatkuessa jutun aiheetkin alkoivat aamuyön pitkien tuntien madellessa käydä vähiin. Aamuvuoron tullessa paikalle olin ihan pökkyrässä. Kai on ihan hyvä, jos palveluasumisen paikassa on yöllä rauhallista mutta valvojan kannalta se oli kamalaa.

Mutta toista se oli nyt. Onneksi. Yö alkoi hyvin tutuilla toimilla. Kävimme kolmestaan kiertämässä kaikki potilashuoneet. Osassa nukuttiin ja osassa vielä valvottiin. Toivoteltiin hyvää yötä, kerrottiin yövuoron tulleen ja kyseltiin samalla, onko kaikki hyvin. Vaivihkaa kerättiin myös edellisen päivän nestelista ja vaihdettiin se uuteen. Osalla potilaista, kun nautittujen nesteiden määrää seurataan tarkkaan. Ensikierron jälkeen nuo määrät sitten kirjattiin koneelle. 

Kiertäminen on yön vakio-ohjelmaa. Kahden tunnin välein huoneissa käydään. Paitsi siellä mihin omainen ehkä on jäänyt yöksi. Sinne palvelualtis opiskelija rahtasi peiton ja tyynyn. Auttoipa vielä sängyn petaamisessakin. Niihin huoneisiin mennään yön aikana vain selkeästä tarpeesta. Jossakin vaiheessa yötä käydään vuodepotilaita kääntämässä. Samalla kuivitetaan eli vaihdetaan tarvittaessa vaippa. Tyynykin käännetään ja lopuksi peitellään lämpimästi. Juuri ennen aamun koittoa sairaanhoitaja (ja tietenkin myös opiskelija) hiipii lääkehuoneeseen ja valmistelee antibiootit niitä tarvitseville. Niiden tarve vaihtelee jatkuvasti. Ensimmäisinä öinä suonensisäistä antibioottia sai niin moni potilas, että nämä toimenpiteet ehtivät iskostua hyvin mieleen. Sen jälkeen tietenkin antibiootit käydään laittamassa tippumaan ja toivotaan, että kaikkien potilaiden kanyylit ovat yhä auki. Aamuyön aikataulu muuttuu ihmeellisesti, jos niitä joudutaan huonosuonisilta potilailta kovin usein uusimaan. Yön aikana saattaa olla tippumassa myös muita nesteitä. Tyhjiä pusseja käydään ottamassa pois ja jos nesteytystavoitteet eivät ole vielä täyttyneet, laitetaan lisää tippumaan. Tämä voidaan ennakoida jo vuoron alussa.

Tietenkin yö voi olla täynnä kaikkea muutakin. Kellot voivat soida kipujen, vessakäyntiin kaivattavan avun tai ihan vain osastolla olemisen synnyttämän ahdistuksen tähden. Joku kaipaa unilääkettä ja toisella tulee rintakipuja. Välillä työnnetään huoneeseen EKG-laitetta ja soitetaan päivystävälle lääkärille. Joku potilas on sekava ja jos joku on jouduttu rajoittamaan vuoteeseen lääkärin luvalla, käydään tätä katsomassa 15 minuutin välein. Jos joku tiedetään huonossa kunnossa tai saattohoidossa olevaksi (nämä eivät aina ole sama asia), käydään tämän luona mahdollisimman usein. Limaisia ja rohisevia imetään vapaammin hengittäviksi joka käynnillä ja lähtöä lähestyvien luona koitetaan viipyä, silitellä ja ehkä hyräillä tai jopa laulaa – jollakin tavalla kertoa, ettei ole jätetty yksin. Ennen puoltayötä keitetään kahvit ja aamuyön puolella yritetään käydä syömässä. Kylmä ja kevyt ruoka on yötyöläisen ystävä. Paitsi että se ei tuo mukanaan väsymystä, se on helppo jättää odottamaan, jos joutuu välissä saattamaan kuolemaa toteamaan tullutta lääkäriä. Yöt ovat pitkiä (vuoro on kymmenen tuntia) ja ihminen toimii ihmeellisellä tavalla, joten verrattain usein kuolemat tapahtuvat yövuoron aikana. Se on ihan hyvä aika. Silloin on yleensä rauhallista. Käytäviltä ei juuri kuulu hälyä tai meteliä. Laitettu vainaja saa odottaa aamua ja kuljetusta rauhassa.

Ensimmäisten yövuorojen jälkeen iloitsin. Oikeastaan jo ensimmäisen. Aamu tuli nopeasti. Yöt eivät olleet kiireisiä mutta kuitenkin opiskelijan näkökulmasta antoisia. Ei tarvinnut istuskella tyhjänpanttina ja taistella nukahtamista vastaan. Uudessa listassa odottivat kaksi uutta yövuoroa. Harjoittelun 175 tunnista 40 menee yövuoroissa. Enempää tuskin kannattaisi tehdä ja toisilla osastoilla tuskin tätäkään määrää. Yleensä vaatimuksena on yhden yövuoron tekeminen. Kuitenkin siitä seuraa vaikeus omien ja ohjaajan vuorojen erkautuessa. Itsestäni oli hyvä seurata ohjaajaa öihin. Odotusten mukaisesti siinä oli aikaa tutustua. Myös aina vuorossa oleva toinen työntekijä tuntui yön jälkeen jotenkin läheisemmältä myös päivisin. 

Vinkkini yövuoroon:

– Aikaisin nukkumaan edellisinä yönä. 

– Ei kahvia eikä piristeitä yövuoroa edeltävänä iltapäivänä.

– Ennen päivällistä kaikki valmiiksi ja sen jälkeen nukkumaan. 

– Herätys ikään kuin aamuvuoroon lähtiessä. Aamutoimet ja tukeva aamupala valmistaa myös yövuoroon. Hampaiden pesemistä ei kannata unohtaa. Raikkaus kiittää aamuyön tunteina.

– Alkuyöstä piristeitä samalla tavalla kuin normaalisti aamuisin ja aamupäivisin.

– Kevyt ruoka.

– Tarpeeksi ruokaa, ettei tule kylmä yön aikana. Vuoro on tavallista pitempi ja mahdollisesti myös aktiivisempi.

– Paksummat sukat tai aluspaita hoitopaidan alla auttaa aamuyön kylmyyttä vastaan.

– Puhu, naura ja liiku. Silloin ei tylsimpinäkään öinä ala väsyttää.

– Älä säikähdä kulman takaa satunnaisesti ilmestyvää vartijaa.

 – Aamulla normaalit iltatoimet ja nukkumaan. Itse en pysty nukkumaan iltapäivään, joten nukun toisen kerran ennen iltaa.

– Perheellisillä vaatii kaikilta tiettyä venymistä. Kannattaa keskustella, mitä kukin ehkä jaksaa tai odottaa.

– Viimeisen yövuoron jälkeisenä päivänä venytään nukkumalla vähemmän ja käännetään rytmi seuraavan vapaapäivän aikaisella aamuheräämisellä.

– Toivotaan, että joskus yövuoroista saisi sitä rahallista korvausta.

116# Harjoittelu tuli uniin.

Opintojen alkuvaiheessa meitä opetettiin hengittämään. Tai ei ehkä opetettu mutta kehotettiin muistamaan tuo tärkeä työ kaikissa tilanteissa. Opettajamme muistuttivat, että tulemme näkemään paljon sellaista, mikä saattaa jännittää mielemme kireälle ja ilman kiertokin saattaa siinä ihan kuin lamaantua. Neuvo oli, että välillä jotakin tehdessä tai katsellessa, pitää ihan tietoisesti ajatella hengittämään pitkiä ja rauhallisia huokauksia. 

Tähän samaan neuvoon yhdistettiin varpaille nouseminen. Tarkoituksena ei ollut tehdä meistä baletin harrastajia vaan pikemminkin estää opiskelijoita tuupertumasta milloin minnekin hoitoympäristöihin. Voit vaikka kokeilla tätä. Kun seisovilla jaloillaan lähtee hieman varvistelemaan, veri pumppautuu jo muutamalla toistolla kummasti eteenpäin. Hengityksen ja varpaille nousemisen yhdistelmä toimii varmasti kaikille jännittyneille ja jaloillaan oleville ensiavuksi. Hengityksen unohtaminen ja verenkierron hidastuminen taas altistaa tajunnan tason alenemisille. Varsinkin kun nämä yhdistyvät johonkin muuhun mieltä kuohuttavaan.

En ole pyörtynyt. Enkä tuntenut kauhistusta tai ällötystä. Kuitenkin sisätautien harjoittelussa olen ymmärtänyt, että nämä neuvot olivat syntyneet ihan todellisista havainnoista. Aikojen saatossa moni hoitajaopiskelija on varmasti kokenut pientä heikkoutta silmien edessä avautuvien näkyjen edessä. Perushoidon harjoitteluun verrattuna nähtävää on nyt ollut enemmän. Perushoidossa kyse oli lähinnä erilaisista eritteistä ja ani harvoin edes haavoista. 

Sisätaudeilla haavoja ja eri tyyppisiä haavoja on tullut paljon vastaan. On märkiä haavoja ja on kuivia haavoja. On (verta) vuotavia haavoja ja syviä haavoja haavoja. On haavoja siellä ja ompa täälläkin. On neuloja, on kanyyleja, suolistoavanteita ja nesteen poistoletkuja. On kudosnesteitä, limaa ja ihan rehellistä mätää.

Rapsutellessani vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa kellertävää katetta pois suuresta haavasta, tunsin kyllä kiitollisuutta yläasteen kemian tunneilla kenties heikentyneestä hajuaistista. Kuitenkaan en tuntenut mitään erityistä inhoksi tunnistettavaa tunnetta. Enemmän vallalla oli tottumattoman pelko siitä, että rapsutanko liian syvälle ja otan tervettäkin kudosta pois. Lopettaessani huomasin asennon olleen huono ja hengitys varmasti oli ollut vähän huonoa haavan puoleen kumartuneena. Voin hyvinkin kuvitella, että joku tai itsekin erilaisessa tilanteessa olisin ehkä joutunut hengittelemään tiuhempaan. 

Ja onhan harjoittelussa paljon sellaista, mistä jotkut ovat kuulemma nähneet painajaisiakin. Ruumiskylmiö eri kokoisine vieraineen tai siirtoa varten valmisteltavan vainajan kasvot ovat useammasta suusta kuultua kokemuksia, jota ovat aikansa piinanneet. Jollekin voi ottaa koville kohdata sitä kipua, surua ja ahdistusta mitä sairaalassa liikkuu paljon ennen kuoleman koittamista. Lääkärin kanssa keskustellessani huomasin, että tähän ympäristöön sovin hyvin. Ei niinkään aiemman koulutuksen mutta kylläkin kokemuksen perusteella olen muotoutunut tällaisten tunteiden sekaan solahtavaksi. En itse liikaa hämmenny tai pelästy ympärillä vellovaa. Nyt lukuisissa saattohoitokeskusteluissa mukana seuranneena voisin kuvitella olevani ihan hyvä sellaisessa työssä. Varsinaisesti näiden keskusteluiden käyminen kuuluu lääkäreille ja sairaanhoitaja jatkaa sitten enemmän käytännöllisistä järjestelyistä. Mutta hoidon ohessa hoitajat saavat olla monta kertaa sekä korvina, että suuna.  Osasto onkin täynnä taitavia ja oikealla tavalla tottuneita ammattilaisia.

Exitus on ovela sana. Se ei soita kelloja samalla tavalla kuin se K:lla alkava. Poistumisesta kuitenkin kyse. Lähtövaatteiden määrä hyllyllä kuvastanee käyttöastetta.

– Isoäiti, miksi sinulle on noin suuret korvat, kyseli punahilkka. Vanhoissa töissäni kasvatin minäkin sellaiset. Vaikka pastori on ensisijaisesti puhetyöläinen, tarvitsee hän paljon korviakin. Sellaisiakin, jotka kestävät kuulla tyynesti ja kärsivällisesti sen mitä kukaan ei halua tai saisi sanoa. Isoista korvista on hyötyä myös sairaaloiden maailmassa. Samoin silmistä. Huomaan uskaltavani nähdä kivuliaan tai sekavan potilaan lävitse ja osaan välillä omaisellekin selittää, miten nyt on näkyvissä enemmän sairaus ja rakas on joutunut enemmän kuin piiloon. En ajattele pakenevani kun huomaan potilaassa hengityskatkoksia tai liikoja mieti itseäni, kun puen toista viimeisiin pukuihin. Samalla olen huomannut ilokseni, etten edelleenkään ole kehittänyt tuntoihini non-stick teflonia. On olemassa niitäkin, jotka ovat täysin sokeita kaikille tunteille ja varsinkin negatiivisille. Heitä eivät paljoa toisten murheet paina mutta siksi he eivät voi auttaa niitä kantamaankaan. Tunnen kyllä, mutta en liikaa tai en itseäni rasittavalla tavalla. Tätä puntaroiden olen huomannut olevani jollakin tavalla hyvässä tasapainossa. Onko se merkki voimien lisääntymisestä ylipäätään?

Muutamiin uniin osaston meno on kuitenkin tullut. Pari unta on ollut uuden ympäristön tuomaa tyypillisen sekavaa näkymää, jossa jollakin tavalla kulkevat mukana harjoittelun arki. Tämän tyyppisissä unissa on usein paljon siirtymistä mutta perille pääsemättömyyden tunne. Samoin niissä yleensä paljon etsitään mutta ei löydetä. Ne jäivät ensimmäiselle harjoitteluviikolle, kun tilanteeseen paremmin tottui. 

Kuitenkin eräänä yönä löysin itseni taas yhdestä saattohoitokeskustelusta. Siinä en ollut seuraamassa oven pielessä enkä kurkkimassa olan yli tietokoneelle tehtäviä merkintöjä. Kuten uniin aina joskus sekoittuu, olin keskustelun aikana vuoteessa. Nykimässä peittoa hieman hankalasti ylemmäs. Olin keskustelun kohdehenkilö. Siinä minulle kerrottiin kaikki se, mitä olin kuullut kerrottavan muille. Olo oli yllättynyt. Mutta hyvä. Ei annettu vaatimuksia eikä kyselty osaamista. Kehotettiin vain olemaan ja pyytämään kaikkea tarvittavaa. Oli mukava vain levätä. Merkki siitä, että harjoittelu kuitenkin kuormittaa?  

115# EKG – täyttä hepreaa

Olet varmasti nähnyt jossakin kuvattuna niin sanottua sydänkäyrää. Yleensä se on elokuvien ja vastaavien suosikkikeinoja kertoa potilaan tilasta ja sen muutoksilla voidaan helposti tehdä dramaattisia tilanteita selväksi katsojille. Hyvin tuttu luultavasti on se vaihe, jossa käyrät laskeutuvat tasaiseksi viivaksi, valvontalaita alkaa piippaamaan ja lääkäri käskee ottaa sähkön esiin. Näin ei koskaan käy oikeassa elämässä.

Tämän syksyn opintoihin on kuulunut elektrokardiogrammi eli EKG, sydänsähkökäyrä. Tuttavallisemmin puhutaan myös sydänfilmistä. Siinä sydämen ympäristöön ja raajojen suurten verisuonten tuntumaan aseteltujen elektrodien avulla tutkitaan sydämen sähköistä toimintaa. Näin saadaan kattava kuva sydämen eteisten ja kammioiden toiminnasta. Eri puolille asetetut anturit mittaavat sydämen toimintaa eri kulmista ja oikealla asettelulla saadaan hyvin tarkka kuva sydänlihaksen liikkeistä. Kuvista voi löytää vajaatoiminnan aikaansaamaa liikakasvua, merkkejä vanhoista ja käynnissä olevista infarkteista, eri tyyppisistä johtumishäiriöistä, lepatuksia ja tykytyksiä.  Siis jos osaa tulkita tuloksia. 

Opettajamme kertoi EKG-tulkinnan olevan helposti täyttä hepreaa. Kotona mietin, ettei taida paljoa auttaa, jos on opiskellut aikanaan hepreaa. Tähän pohdintaani viisas vaimoni vastasi, että jokainen, joka on opiskellut hepreaa, tietää ettei se ole kovin vaikea kieli. Se on totta. Heprea on vanha kieli. Sen kielioppi ja rakenne on hyvin yksinkertainen. Sanat muodostuvat konsonanttien muodostamista sana-juurista ja juuren eteen ja taakse lisätyt kirjaimet lisäävät sanaan merkityksiä palapelin tavoin. Taivutuksia, saatikka sijamuotoja, ei tarvitse tankata muistiin. Kaikki vain vaikuttaa aluksi hankalalta. Aakkoset ovat eriskummalliset ja lukusuunta on latinalaiseen järjestelmään tottuneelle outo. Vokaaleja ei myöskään perinteisesti merkitä tekstiin. Ne lukijan pitää muistaa. Vahva merkki kielestä, jonka kirjoitusasu on muodostunut sukupolvilta toisille tarkasti kerrottujen kertomusten myötä, eikä ennen niitä. 

Heprean opiskelusta oli kuin olikin siis hyötyä sydänkäyrän tulkitsemiseen. Apu tuli sen tiedon muodossa, että riittävällä opiskelulla voi omaksua minkälaista tietoa vain. Käyrätkään kun eivät avaudu ensimmäisellä katselukerralla. Tulkinnan hienouksia voi joutua opiskelemaan pitkäänkin. Tämän ymmärtäen, opettajamme saivat lyhyessä ajassa järjestettyä meille monta mahdollisuutta palata asiaan.

Sydänkäyrän tulkinta kuuluu varsinaisesti lääkärin työhön. Kuitenkin meille on toisteltu kaiun tavoin, että jokaisen sairaanhoitajan tulee tunnistaa näytöltä tai paperilta välittömästi henkeä uhkaavat tilanteet. Näin välittömiä toimenpiteitä odottava tilanne ei jää pöydälle odottamaan tuntikausiksi. Tosin yleensä EKG otetaan nimenomaan lääkärin pyynnöstä ja tarkastelu on siis jo mielessä. Joskus tavallisillakin osastoilla hoitajat voivat reagoida itsenäisesti potilaiden rintatuntemuksiin kytkemällä heidät laitteeseen ja konsultoimalla sen jälkeen lääkäriä. Tässä puhelussa sanotut sanat voivat vaikuttaa huomattavasti lääkärin aikataulutukseen. Tietenkin tietyissä paikoissa sydämen seuranta on jatkuvaa ja siellä hoitajat osaavat tulkintaa luultavasti paljon tarkemmin.

Me aloitimme käyrien kielen opiskelun kirjasta. Siellä meille oli selitetty perusteet: se miten kytkennät potilaaseen tehdään, mitä asioita käyrästä aletaan katselemaan ja muutamia selvimpiä poikkeamia. Tämän jälkeen etätunnilla opettaja jakoi näytöillemme simulaatioluokan koneen, johon hän saattoi itse syöttää kaikkia haluamiaan sydämen toiminnan tai toimintahäiriöiden lajeja. Pääsimme seuraamaan, arvailemaan ja kuuntelemaan elävän kuvan äärellä. Selväksi tuli, että ihan tavallinenkin sydämen toiminta voi olla eri ihmisillä erilaista. Tämä koskee rytmiä ja sydämen eteisten ja kammioiden toiminnan voimakkuuksia. Siksi onkin tärkeää, että säästät sinusta mahdollisesti otetun sydänfilmin paperisen version. Jos siirryt terveydenhoidon tietojärjestelmäalueelta toiselle, on tuo paperi lääkärille hyvä apuväline arvioida, mikä on yksilöllistä poikkeamaa ja mikä poikkeuksellista toimintaa sisälläsi. 

Tässä terve rytmi. Se näyttää erilaiselta, riippuen siitä miltä suuntaa kytkentä katsoo sydäntä.

Teoriaosuutta täydensimme katsomalla verkkoympäristössä monet luennot ja videot aiheesta sekä vastaamalla hankaliin kysymyksiin. Nämä kaikki tuli olla suoritettuna ennen simulaatiopäivää. Simulaatiossa jouduimme hieman jonotuspuuhiin. Koulussa kun oli vain yksi toimiva laite. Hyvin samanlainen liikkuvalle pöydälle aseteltu laite löytyi sisätautien harjoitteluyksiköstäni. Osa ryhmää sai siis istua kahvilla, osa tulkita opettajan printtaamia rytmejä ja osa sai opetella käyrän ottamista toisiltaan. Tietenkin ensin oli vielä yhdessä katsottu erilaiset mahdolliset käyrät luokan näytöiltä. Tutustuimme myös todellisiin poikkeustilanteisiin. Opettaja muistutti tuosta elokuvien yleisestä virheestä. EKG mittaa sydämen sähköistä toimintaa. Niin kauan kuin käyrillä näkyy toimintaa, voidaan rytmiä tarvittaessa yrittää korjata myös sähköllä. Jos käyrä putoaa viivaksi, sähköinen toiminta on loppunut, eikä sähköinen stimulaatio vaikuta. Silloin siirrytään paineluelvytykseen. Tulevassa sairaala-ensiavun pajassa opimme myös tilanteessa käytettäviä lääkkeitä.

Siellä missä potilaspaikalla ei ole kiinteää laitetta, voidaan tällaista kärryä kuljetella huoneeseen. Kuva on otettu taktisesti hetkellä, jolloin näytöllä ei ole potilastietoja. Kytkemättömien kytkentöjen vuoksi näytöllä näkyy vain viivoja.

Sisätautien harjoittelussa sain kärrätä EKG-laitetta pari kertaa potilashuoneisiin. Erityisen tyytyväinen olin kerralla, jolloin sairaanhoitajalla oli tilanteen johdosta muutakin kiirettä. Sain asetella kaiken valmiiksi itsekseni ja hoitaja ehti juuri ja juuri varmistamaan kytkentäni päteviksi. Se tuntui hyvältä. Kylkiluuvälien etsintä, kun ei ole aivan helppoa kokemattomalle. Lievää ammattiylpeyttä kupli jossakin pinnan alla kuskatessani laitetta kansliaan, siirtäessäni tiedot tietokantaan ja vielä avatessani ne tietokoneella välttyäkseni huolelta, että olisin jossakin kohtaa töpeksinyt. Luvan kanssa vielä analysoin kuvaa sairaanhoitajalle. Täyttä hepreaa oli. 

Erilaisia rytmejä esittelyssä.

114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

113# Harjoittelu epävarmuuden keskellä

”Harkat menee, harkat menee.”

Vielä viikkoa ennen harjoittelun alkamista, tämän kaltaisilla mantroilla manattiin käytävillä harjoittelumme kohtaloa. Huoli Koronaisen syksyn keskellä ei ollut turha. Keväällä meidänkin luokallamme moni menetti harjoittelupaikkansa ja uusien saaminen oli kiven alla. Ylempien luokkien opiskelijoita siirrettiin sairaalassa eri osastoille. Monella paikkakunnalla harjoittelut keskeytettiin. 

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Keväällä terveydenhuollon toimintoja ajettiin monin paikoin alas ja henkilöstöä ohjattiin uusiin tehtäviin. Tapahtui monin paikoin voimakas polarisaatio. Tässä oli tietenkin myös maantieteellisiä eroja. Joissakin paikoissa työtä oli valtavasti. Joissakin paikoissa alas ajetut toiminnot antoivat henkilöstölle harvinaista väljyyttä päiviin. Tätä rauhaa tosin rikottiin henkilöstön sijoituksilla ja valtavalla määrällä valmius- ja varautumistyötä. Varautumissyistä myös kesälomia siirrettiin ja ositeltiin laajasti. Näissä oloissa opiskelijoiden pitäminen harjoittelupaikoissa ei ollut kovin hyödyllinen tilanne. Toisissa paikoissa ei olisi ollut aikaa ohjata ja toisissa ei normaalia määrää ohjattavaa. 

Tänä syksynä terveydenhuoltoa on pyritty pitämään normaalissa toimintakunnossa. Poissa ovat olleet julkinen huoli terveydenhuollon kapasiteetista ja hiljainen vihje sen säästämisestä. Kiireettömiä hoitoja on pyritty pyörittämään tavalliseen tapaan hoitojonojen venymisen estämiseksi. Kevään ja kesän varautumistyö on antanut toiminnallista, henkistä ja materiaalista valmiutta. Siksi opiskelijoita ei ole syksyn aikana ajettu pois kevään kaltaisella laajuudella.

Tosin läheltä liippasi täälläkin. Vaasan sairaanhoitopiirissä kaikki harjoittelut keskeytettiin viikkoa ennen oman, nykyisen, harjoittelujaksomme alkua. Juuri tämä aiheutti vakavan huolen myös omasta kohtalostamme. Saatoimme jo haistaa pitkän syysloman, joka olisi korvattava sitten kesällä. Vaasan sairaanhoitopiiri ulottuu vain muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tartuntamäärien nousu paikallisesti asettaisi harjoittelun nopeasti vaaraan. Viikkojen varrelle mahtuu siis vielä monta jännitystä. 

Pitäähän tässä tietenkin muutenkin jännittää. Koko syksy on lapsiperheessä jouduttu pelkäämään. On pelätty vuotavia neniä, yskiviä suita ja muita sellaisia varsin tavallisia pienten lasten syksyyn liittyviä asioita. Emme ennenkään ole kipeitä lapsia kouluun lähettäneet mutta nyt tilanne on jotenkin erilainen. Ihminen kun joskus yskäisee, aivastaa tai jopa niistää nenää ilman, että siihen liittyy minkäänlaista tautia. Ja voi, kun joku niin tekee. Sitten tarkkaillaan, kysellään ja puntaroidaan, oliko kyseessä yksittäistapaus vai liittyykö siihen jotakin muuta. Lasten koulussa on ihan samat säännöt kuin kaikkialla muuallakin: oireisena ei saa tulla. Luulen, että lukemattomissa perheissä on käyty samanlaista jännitysnäytelmää syksyn mittaan. Jos perheessä on useampia lapsia, voi syysflunssa saattaa vanhempien arjen ja työssäkäynnin pitkäksi aikaa sekaisin. Jo pelkästään tämä syy motivoi pitämään huolta omasta ja koko perheen käsihygieniasta. 

Nuhaisena tai muuten oireisena ei tietenkään harjoitteluunkaan ole asiaa. Jokainen päivä pitää yllä tätä pientä jännitystä. Tavalliset koulupäivät voisi hoitaa jotenkin. Harjoittelu täytyy suorittaa tarkan tuntimäärän mukaan. 175 tuntia on täytyttävä. Jos siihen ei pysty viiden viikon aikaikkunassa, vaikeuksia seuraa. Kuten sanottu, heti meidän peräämme tulevat toiset harjoittelijat, eikä edellisen erän lojumista paikalla katsota ainakaan parhaassa mahdollisessa valossa. 175 tuntia viidessä viikossa tarkoittaa tietenkin pientä ilmavuutta suoritukseen. Täysillä työviikoilla tunteja kertyisi tuossa ajassa 200. Kuitenkaan kovin montaa päivää ei kenenkään sovi olla oireittensa kanssa kotona odottelemassa paranemista. Nyt ei kiinnosta suuremmin siis korona tai mikään arkisempikaan tauti. On aika pestä käsiä, pitää etäisyyttä ja hyvänen aika, syödä marjoja. Niin tällainen lapsuuden loputtomilla marjametsillä kammon saanutkin katsoin parhaaksi oppia uusia tapoja ja aloin vuosikymmenien tauon jälkeen syömään mustikoita. Tosin vain nopeasti jäisinä. Sulaessaan toisivat pahat muistot mieleen. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko meni monen muunkin epävarmuuden merkeissä. Ystävällisen vastaanoton keskeltä paljastui, että ohjaajani oli sairaslomalla. Sain siis useamman päivän jännittää aina uutta naamaa ja uutta suhtautumista vierelle heitettävään opiskelijaan. Huomasin, että aamujen jatkuessa, osastolle meno oli tämän odotuksen vuoksi raskasta. Syy ei ollut hoitajien. Kaikki vuorollaan ottivat mukaansa, selittivät, näyttivät ja antoivat tehdä, vaikka opiskelija tekee hitaasti. Mutta jatkuvasti vaihtuva varjostettava oli yllättävän raskas muuttuja samalla, kun kaikki muukin oli kovin uutta ja epävarmasti tehtävää. Onni olikin suuri, kun pääsin tekemään viikon viimeiset yövuorot ikioman ohjaajani kanssa. Pyrimmekin pysymään loput viikot tiiviisti yhtä aikaa osastolla. 

Yhdessä asiassa epävarmuutta ei kuitenkaan ole ollut. Oma ääneni ei ole hapuillut tippaakaan, kun ohjaaja on kysynyt lukuisia kertoja tiedänkö sitä tai tätä. Paljon tietoa on tarttunut. Erityisen tärkeällä tavalla olen osannut täysin ilman epäröintiä ja varoivaisuutta sanoa kerta toisensa jälkeen: En tiedä. Se on oppimisen ensimmäinen askel. 

Epävarman ajan symboli? Päiväkotilainen tunnisti hylätyn “koronamaskin” pyörätien vieressä.

112# Kohta alkaa sisätautien harjoittelu

Ikioma kaappi tulevan viiden viikon ajaksi. Luksusta on se.

Koronan leviämistä tutkivien värikarttojen alkaessa tuikkia synkempinä myös lähistöllä, yksi opettajistamme valoi luokkaan toivoa: ”Jaksetaan vielä viikko ja sitten syysloma!”

Niin. Toisilla alkaa loma. Meillä ei. Me lähdemme harjoitteluun. Loma odottaa viiden viikon päästä. Syysloma marraskuussa. Tuskin maltamme odottaa.

Koulussamme harjoittelut hoidetaan ilmeisesti aina kahdessa vuorossa. Toinen vuoro olemme me. Toisessa vuorossa ovat nursing-ryhmän opiskelijat ja työn ohella opiskeleva monimuotolinja. Tällaisella vuorottelulla harjoittelupaikkoja riittää vuorollaan suunnilleen kaikille. Ilmeisesti teoriaopintojen vähimmäisajaksi oli määritetty aika ennen syyslomaa. kalenteri kurkkaamalla voi huomata joulun olevan kymmenen viikon päästä jo hyvin lähellä. Kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa mahtuu siis täpärästi peräkkäin, jos me aloitamme nyt. Harjoittelupaikoissa on siis marraskuussa tiedossa lähes läpsystä vaihto, kun tutuksi tulleet opiskelijat katoavat ja uudet tulevat tilalle. Tämä on varmasti omanlaisensa haaste siellä päässä.

Sisätaudit. Syksy on ehditty opiskella aihepiiriin liittyviä sairauksia ja niiden hoitoa. Kuitenkaan näiden niukkojen opintojen aikana ei ole ehtinyt ainakaan omaan päähäni piirtyä kovin selvästi (tai ollenkaan) mitä potilaan hoito sitten käytännössä on sairaalan osastolla. En ole edes itse koskaan ollut potilaana muutamaa tuntia pidempään. Samankaltaisilla osastoilla olen vanhoja kenkiä polkiessa kyllä käynyt, mutta ei kääntyessä ole oikein selvää kuvaa osaston arkisesta elämästä muodostunut. Mutta etsivä löytää ja harjoittelija oppii. 

Harjoittelun alussa tulee kirjata harjoittelun tavoitteet ylös. Varsinaisesti lomakkeen täyttö onnistuu vasta paikan päällä ohjaajan kanssa keskustellessa. Silloin selviää tarkemmin, mitä osastolla on mahdollista päästä tekemään ja näkemään. Todennäköisesti luvassa on nestehoitoa (kanyyli kuuluu tähän), varmaan katetrointia, nenä-mahaletkuja voi olla tai peg-letkuja. Happea luultavasti annetaan jollekulle ja kipupumppuja voi olla jopa paljon. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä on kertaalleen harjoiteltu ensimmäisen vuoden aikana ja sitten yritetty olla unohtamatta. Nostin kliinisen hoitotyön kirjan hyllyltä työhuoneen pöydälle odottamaan. Siitä saa sitten kertailla. Kirja pitää sisällään kappaleita eri tyyppisiä sairauksia sairastavien hoitotyöstä. Nimenomaan siitä osastohoidosta. Niitä on ihan hyvä katsella, kunhan osaston sisältö hieman selviää. Luultavasti perushoitoa on mukana myös. Se sentään on tuttua. Tavoitteisiin kirjautui myös sekä kuolevan että vainajan hoitotyö.

Sairaalassa kaikki on vähän isompaa. Siksi valmistelutkin olivat hieman isommat kuin keväisessä harjoittelussa. Edeltävällä viikolla luokkamme opiskelijat käyskentelivät kuka milloinkin sairaalan pitkillä käytävillä (ja eksyessään pimeässä kellarissa). Ehkä aavistuksen epäileväinen infon työntekijä tuli kuin tulikin vakuuttuneeksi minun opiskelijaksi tulemisestani. Henkilötietoja ja pientä panttirahaa vastaan häneltä sai opiskelijan oikeuksilla varustetun kulkuavaimen ja avaimen opiskelijoiden pukuhuoneen kaappiin. Opiskelijan lätkällä on turha yrittää päästä tiukkaan varjeltuihin paikkoihin kuten lääkehuoneisiin. Kuitenkin sillä testatusti pääsee ratkaisevista ovista peremmälle. Omaan tutustumiseeni liittyi tietenkin opiskelijoiden pukuhuoneen etsiminen ja sieltä reitin etsiminen osaston ovelle. Sai siinäkin pari epätietoista mutkaa tehdä. Ihan hyvä, ettei niitä jättänyt aloituspäivän aamulle. Suuressa paikassa paikkoja etsivä opiskelija kuitenkin hukkuu kasvottomuuteen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota epämääräiseen harhailijaan. Varsinkaan kun koulun tilaama kuvallinen henkilökortti roikkui uskottavan rennosti näkyvissä. Kaikenlaiset kortti-ihmisethän pääsevät kaikkialle yhdessä heijastinliiviin pukeutuneiden kanssa. 

Tiedustelureissu paljasti kuitenkin yhden vakavan ongelman. Opiskelijamiesten pukuhuoneessa vaatteet ovat peräisin rautakaupan lainapeite-osastolta. Kun pienin hoitopaita on kokoa XL, voi hoikempi opiskelija vain miettiä onko kyseessä yritys säästää. Yhteen paitaan kun voi helposti asettaa useammankin hoitajan. Täytyy pyytää jotakuta ujuttamaan pienempiä vaatteita naisten pukuhuoneesta. Vaatteethan tulevat talon puolesta ja niitä täytyy vaihtaa usein. Naisopiskelijat saavat harjoittaa oikein kunnon salakuljetusta, jos miesten rekkiin ei ala ilmestyä pienempiä kokoja pyykistä. Onneksi housuissa oli tarjolla pienempiäkin kokoja. On tarpeeksi noloa ilmestyä osastolle teltta ylävartalon peittona. Suorastaan kiusallista olisi ilmestyä klovnin housuissa. 

Kaksi vaatekertaa kaappiin jättäen jätin sairaalan odottamaan aloituspäivää. Tälläkään kertaa olo ei ole erityisen jännittynyt. Kuitenkin mieleen on piirtynyt ajatus, että nyt edessä on mahdollisuus kehittää omaa osaamista laajalla rintamalla. Todennäköisesti se edellyttää oman osaamattomuuden ja epävarmuuden tunnustamista monta kertaa. Onneksi olen siinä kohtuullisen hyvä. Tulevasta ohjaajasta on selvillä nimi. Pian onneksi enemmän. Lähitulevaisuuden kannalta hän on merkittävä henkilö. 

Kun toisen opiskeluvuoden myötä harjoittelut alkavat pyörimään usein sairaalan puolella, on opiskelijan puolella yksi huomattava etu. Luokan lähihoitajat. Moni on ollut töissä sairaalassa. Tai ainakin he tuntevat monia eri osastoilla työskenteleviä. Näin juoru kiertää ja harjoittelupaikkaa harkitseva voi valikoida senkin perusteella. Tunnemme kiukkuiset lääkärit, kiristyneet työilmapiirit, kannustavat kaverit ja parhaiten remontoidut tilat. Onnellisena voin todistaa päässeeni sinne, mihin tahdoinkin. Pääsen tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Siitä pian ehkä lisää.

Potilasturvallisuutta on myös se, että aina on mahdollista tunnistaa hoitotyötä tekevät henkilöt. Tämä koskee myös opiskelijoita. Kuulema näytän synkältä tässä kuvassa. Näyttäisit sinäkin, jos et näkisi kameraa.

(Teknisistä syistä tämä päivitys julkaistiin vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen. Maltoin kuitenkin mieleni ja kerron siitä vasta pian.)