60# Small talk ja kädet genitaaleilla

On se ilmoja pidellyt. Todellakin. Usein kuulee meidän suomalaisten olevan huonoja pienessä jutustelussa eli small talkissa. Erityisen vaikeaksi säästä puhuminen menee, kun se on tehtävä käsi vieraan ihmisen sukuelimillä.

Nukkejen käyttö harjoituksissa aiheuttaa omat ongelmansa. Ne eivät tarjoa aivan aitoa potilaskokemusta. Niiden raajat saattavat myös irrota huolimattomassa käsittelyssä. Tässä “Anne” odottaa toimenpidettä asianmukaisesti peitettynä.

On selvää, ettei teoria ja käytäntö aina kohtaa. Koulussa opetetaan aina välillä asioita ja käytäntöjä, joiden mukaan työelämässä ei toimita. Näin tunnustavat monet opettajamme. Samaa todistavat työelämässä ollevat lähihoitajamme. Kuitenkin välillä tulee vastaan niitä tilanteita, joita ei kerta kaikkiaan opeteta. Joskus kirjoista ei löydy mitään vinkkiä ja käytännön harjoituksissa asia ohitetaan ihan täysin. Kenties oikea vastaus löytyy sieltä kentän kokemuksesta. Tällainen yksityiskohta löytyi virtsateiden katetrointia opiskellessa.

Virtsateiden katetrointi ei ole toimenpiteenä se opiskelijoiden suurinta kiinnostusta nauttiva. Kuitenkin toimenpiteenä se on paitsi vaativa, myös äärimmäisen tarpeellinen. Katetrointi on toimenpide, joka suoritetaan henkilön ollessa kykenemätön virtsaamaan itsenäisesti. Virtsarakkoon asetetaan eli työnnetään luonnollista reittiä pitkin katetriputki, jota pitkin virtsa pääsee valumaan. Vaihtoehtoina ovat kertakatetrointi tai kestokatetrointi. Kertasuoritusta ihmiset voivat opastuksen jälkeen sujuvasti hoitaa myös itsenäisesti kotona. Silloin ohut putki poistetaan joka tyhjennyksen jälkeen. Kestokatetroinnissa putki asennetaan kiinteästi paikalleen ja liitetään keräyspussiin, johon virtsa pääsee valumaan. Tietenkin tämä putki pitää säännöllisesti vaihtaa, koska infektioriski on olemassa. 

Toimenpide on hyvin tarpeellinen. Yritä itse olla käymättä vessassa vuorokauden ajan. Jos senkään jälkeen käynti ei yksinkertaisesti ole mahdollinen, on helppo iloita tästä avustetusta rakon tyhjennyksestä. 

Tarpeellisuus ei tietenkään tee toimenpiteestä erityisen pidettyä. Voin kuvitella, ettei se kaikkein mukavin ole potilaankaan näkökulmasta. Kontakti on varsin intiimi. Kenties juuri potilaan motivoimista varten meille näytettiin teoriatunnilla video siitä ainoasta toisenlaisesta vaihtoehdosta. Yleensä halutaan tunkeutua rakkoon siis luonnollista reittiä pitkin. Se tarkoittaa virtsaputkea. Toinen vaihtoehto on epäluonnollinen reitti. Videolta todistimme periaatteessa saman toimenpiteen suorittamista vatsan peitteiden lävitse. Välineitä ja vaiheita oli tietenkin paljon enemmän kuin virtsaputkea pitkin edetessä. Ilman omakohtaista kokemusta voin kertoa, ettei tuo vatsan lävistäminen näyttänyt ollenkaan hyvältä vaihtoehdolta. Kannattaa suostua katetrointiin auliisti, jos se todetaan tarpeelliseksi. 

Toimenpide on teknisesti varsin yksinkertainen. Kuitenkin se on samalla hyvin haastava. Näin opettaja meitä motivoi. Katetrointi on hyvin vaikea suorittaa hyvin. Tulehdusriski nimittäin on huomattava, kun muodostetaan yhteys rakon sisäpuolelle. Parin kanssa harjoitellessa päästiin opettelemaan taas steriilien välineiden käyttöä ja niiden puhtauden varjelua. Oli välttämätöntä jatkuvasti keskustella. Mitä nyt tehdään, minne laitetaan, mihin avustaja koskee tai on koskenut. Tuskin kukaan toivoo saavansa ylimääräistä tulehdusta. Siksi opettaja oli herkkä huomauttamaan epäpuhtaista kontakteista. Ei ilkeyttään mutta jotta oppisimme kiinnittämään huomiota asiaan.

Mutta mitä ei siis opetettu? Ohjeiden mukaan työpari jakautuu varsinaiseen katetroijaan ja avustajaan. Katetroijalla on steriilit hansikkaat ja hänen kätensä ovat siis oleelliset infektio estämisessä. Alkuvalmisteluiden jälkeen katetroiva hoitaja tarttuu sukupuolesta riippuen potilaan penikseen tai isoihin häpyhuuliin niitä levittäen. Tätä otetta ei saa irrottaa ennen kuin kaikki on valmista. Tämä vaatii ensimmäisillä kerroilla henkistä kestävyyttä. Kuulema myöhemminkin huomattavaa sormien ja käden lihasten kestävyyttä. Tämä ote säilyttäen suoritetaan viimeiset pesut, annetaan puudutus ja suoritetaan varsinainen katetrin asettaminen. Avustaja ojentaa kaiken aikaa välineitä steriilien pakkausten avulla katetroivan hoitajan vapaaseen ja yhä puhtaaseen käteen. Tämä tarkka perityöskentely oli ilman muuta harjoituksen parasta antia.

Toimenpidettä ei tietenkään tule suorittaa ilman puudutusta. Puudutusaine toimii samalla liukasteena. Miehille puudutetta laitetaan enemmän, koska virtsaputki on pitempi.  Puudutetta voidaan laittaa ruiskulla myös suoraan katetriin mutta enimmäkseen virtsaputkeen. Ja tässä vaiheessa kirja vaikenee. Ohjeena annettin, että puudutusaineen annetaan vaikuttaa parin minuutin ajan. Mutta miten tuosta parista minuutista selvitään? Pari minuuttia pysähtynyttä toimintaa ja odottelua. Vaikkakin sermin tai verhon suojaamana, on potilas paljastettuna hoitajien edessä. Katetroivan hoitajan käsi on kaiken aikaa sukuelimillä. Hyvä aika small talkille? Pitäisikö puhua säästä vai edellisestä viikonlopusta? Voisiko hoitohuoneen katosta löytää asiaa? Hoitajien ammatillisuudesta huolimatta tilanne voi olla erityisesti potilaan näkökulmasta kiusallinen tai vapaammin sanottuna kuumottava. 

Luulen, ettei tätä pysähtynyttä hiljaisuutta oikeasti tapahdu. Harjoituksissa tämä kuitattiin toteamalla, että nyt odotamme pari minuuttia. Oikeasti samaa aikaa voi käyttää selittämällä lyhyesti uudelleen toimenpiteen seuraavat vaiheet. Samoin tässä kohtaa avustava hoitaja alkaa avaamaan katetria eli letkua ja ojentaa sen katetroijalle. Opiskelijoilla tässä kohtaa saattaisi melkein pari minuuttiakin mennä. Kokeneilla hoitajilla tuskin. En tiedä jäädäänkö sitten kellottamaan noita minuutteja. 

Harjoituksessa kiusaantunutta hiljaisuutta ei tullut. Kaikki suoritettiin nukeille. Muuten olisi saattanut varsin moni harkita alan vaihtoa. Meidän parivlajakkomme pääsi suorittamaan tässä samassa yhteydessä myös pienen kirurgisen toimenpiteen. Paikalleen jätettävän kestokatetrin päässä on erillistä kanavaa pitkin täytettävä pallo. Se täytetään nesteellä katetrin paikalleen syöttämisen jälkeen. Näin katetri ankkuroidaan virtsarakon sisälle, eikä se pääse luiskahtamaan omaan tahtiinsa ulos. Tämä pallo on ulkomaisten kielien vaikutuksesta yksinkertaisesti ballonki.

Poiston yhteydessä meidän ballonkimme ei sitten suostunutkaan tyhjentymään. Opettajakaan ei keksinyt syytä moiseen. Yhteen suuntaan kulkeneen nesteen pitäisi tulla myös takaisin. Saimme purkaa ”Kallen” alapään. Se ei suorastaan auttanut mutta erilaisen venyttelyn ja vanuttelun jälkeen saimme ruiskuumme imettyä tuon täyttönesteen. Ei tarvinnut halkaista ”Kallen” virtsaputkea ja ympäröivää kudosta. 

“Kalle” leikkauspöydällä. Valkoinen, virtsarakkoa esittävä, putki on tässä avattu. Parini yrittää houkutella katetria ulos.

Tämä taitopajatunti oli hyvä osoitus siitä, että sairaanhoitaja näkee kaiken ja kokee kaikenlaista. Se vaatii opiskelijalta ammatillista kasvua ja tottumista näkemään ihmiskehon kaikki osat ja toiminnot neutraaleina. Ainakin töissä ollessaan. Opiskelija tarvitsee siihen aikaa ja kokemusta. Mutta kunhan opiskelija alkaa kuoriutumaan ammatilliseen kypsyyteen, ei kenenkään potilaan pidä turhaan arastella hoitajan katsetta tai kosketusta. Hän on kypsä ammattilainen, joka haluaa nähdä vain toimenpiteen ja sen vaatimat asiat. 

Ja tämän kaiken luettuasi, joko uskot että hoitoala vaatii rohkeutta.

VAROITUS! Tässä meille näytetty video vatsan peitteiden läpi menevällä vaihtoehdolla. Ei herkille mutta hyvinkin niille jotka haluavat puntaroida soveltumistaan alalle.

59# Kurkistus simulaatioluokkaan

Hoitotyön luokka on sairaanhoitajien pyhä paikka. Sinne tullaan kynnet leikattuna, tukka ja parta kiinni, korut poistettuna ja hoitovaatteet päällä. Toki välillä rennot housut ja ehjät alkkaritkin riittävät. Kuitenkin kädet on oltava hoidetut ja haavat laastaroituina. Kynsi-, käsi- ja kynsinauharatsioita odotetaan. Selvästi meininki on erilainen kuin muissa luokissa. Hoitotyön luokan tunteja myös odotetaan. Niitä pidetään parhaina tunteina. Vaikeimmillaan niissä vuodetaan verta ja aina saadaan tarttua toimeen omin käsin. Mutta ei sairaanhoitajaksi haluava joudu tyytymään vain tähän luokkaan.

Jos hoitotyön luokka on koulun pyhä paikka, olisi koulun kätköissä myös niin sanottu kaikkein pyhin. Se on simulaatioluokka. Viime perjantaina pääsimme kurkistamaan sinne. Oli aika kohdata potilas joka on melkein oikea.

Simulaatioluokan eteistilassa on varasto. Hyllyillä ja lattialla lojuu sairaalassa ja ambulansseissa löydettäviä laitteita ja hoitovälineitä. Vaaterekissä on ensihoitajien vaatteita odottamassa akuutin hoitotyön tunteja. Laatikoista löytyy myös tekoverta ja muita naamiaiskaupasta löytyviä maskeeraustuotteita. Hintalaput olivat vielä esillä. Niihin päästäneen tutustumaan tulevilla opetuskerroilla. Siistin käsin ei tässä koulussa selviä. 

Luokan puolelle astuessa oppilaita odottaa pesualtaiden rivi. Tässä luokassa ei taida olla aikaa odotteluun ja jonotteluun. Hoitotyön luokassa altaita on vain yksi ja tunnin alussa jonottelu kestää. Sairaanhoitaja kun pesee käsiään vähintään puolen minuutin ajan. On helppo laskea, kuinka pitkään kymmenen opiskelijaa viettää veden ja saippuan äärellä. Simulaatioluokassa tähän menee sitten vain kolmasosa. Ehkei tätä ole kukaan suunnitellut. Itselleni kuitenkin välittyi ajatus, ettei täällä pelleillä. Ei ainakaan yhtä paljon kuin hoitotyön luokassa.

Jonoihin järjesty. Mikrobit hävitä.

Samanlainen ajatus kasvoi, kun ymmärsin olevani kuulusteluhuoneessa. Tiedät sen toispuolisilla peileillä vuoratun huoneen, joka on tuttu kaikille poliisisarjoista. Sieltä toiselta puolelta poliisit tai tässä tapauksessa opettajat tarkkailevat opiskelijoita huomaamatta. Tarkkailu tapahtuu paitsi lasien läpi, myös kahden katossa olevan kameran kautta. Kameroiden kuva välittyy myös luokan toiseen, erillään olevaan, puoliskoon jossa suoritusten aikana muu ryhmä voi seurata tapahtumia. Näin saadaan aikaan vertaisoppimista. Mutta myös todella kuumottavia tilanteita. Tässä luokassa saatetaan viettää opintojen ikimuistoisempia hetkiä. 

Nyt emme olleet vielä tässä kohtaa. Opettaja pysyi näkyvillä ja koko ryhmä ahkeroi yhtäaikaa samassa tilassa. Olemme vielä siinä vaiheessa missä perustaitoja opetellaan. Niiden soveltaminen simulaatioluokan koko hienoudessa tulee sitten myöhemmin. 

Nyt olimme tulleet luokkaan niiden potilaiden vuoksi. Tunnin yleisaiheena oli hengitys. Siihen liittyi paitsi hengitysteiden imeminen puhtaaksi limasta ja muusta vastaavasta. Lisäksi ohjelmassa oli hapen antaminen ja hengitysäänten kuuntelu. Juuri hengitysäänien vuoksi olimme tulleet luokkaan. Hoitotyön luokassa olevat tavalliset nuket kun eivät elä. Pariltakaan ei kannata kuunnella. Sillä vaikka pari eläisi ja hengittäisi, ei häneltä voisi kuunnella poikkeavia hengitysääniä. Ei ainakaan joka parilta. Simulaatioluokassa nuket hengittävät juuri sillä tavalla kuin opettaja kaukosäätimellä päättää. 

Simulaatioluokan nuket siis hengittävät. Niiden sydän lyö, silmät liikkuvat ja luomet räpsyvät. Puhetta ne tuottavat sen mukaan, kuin opettaja peililasin takaa päättää mikrofoniin puhua. Tosin nyt nukkeja oli vain kaksi. Toisella ei ollut toimivia silmiä mutta rintakehä kyllä nousi ja sydän tuntui sykkivän. Parempi nukke oli rikki. Aika monta stetoskooppia piti siis mahtua tälle yhdelle nukelle samaan aikaan.

Hengityksen kuuntelu ja hapen antaminen toteutettiin leppoisasti yhdessä kokeillen. Koululla ei ole vielä happipulloa tai happiseinää, johon letkut voisi yhdistää. Kuitenkin saimme tyhjiltään kokeilla happiviiksiä ja erilaisia maskeja molemmille nukeille. Näistä välineistä vain happiviikset olivat itselleni ennestään tutut. Nekin vähän harmillisen sattumuksen kautta. Joskus osastolle kutsuttuna yritin auttaa happiviiksiä pysymään kipeän ja kuolevan potilaan nenällä. Monen yrityksen jälkeen sain ne jotenkuten pysymään sieraimissa. Kuitenkin pian hoitaja tuli, ihmetteli sitä solmua johon viikset olivat menneet ja korjasi ne oikein. Pahoittelin osaamattomuuttani mutta sain kiitoksen yrityksestä. Ensi kerralla osaan sitten senkin. 

Vähän huolellisempi osuus tästä tunnista pidettiin liman imemisen kanssa. Kyse on siis ylä- ja alahengitysteiden avaamisesta. Niihin kun uhkaa kertyä limaa hengitystä vaikeuttamaan. Monelle on varmasti tuttu hammaslääkärin suuhun asettama imuri. Me opettelimme myös nielun, nenän ja kaulan kautta henkitorveen menevän aukon kautta imemisen. Tämä tehtiin pareina. Toinen avusti ja toinen teki. Opettaja katsoi ja opasti ja muu ryhmä laski laskuja. 

Nämä parityönä tehtävät harjoitukset ovat mielestäni parhaita. Niissä saa opetella parin kanssa viestimistä. Tässä alahengitysteiden imemisessä ohjeiden mukaan toimenpiteen tulee olla steriili. Silloin käytössä on erilliset välineet ja niiden käsittelyyn pätevät tietyt säännöt. Steriili tulee tehtaalta pakattuna niin, ettei se sisällä minkäänlaisia mikrobeja. Tehdaspuhtaissa välineissä on läsnä ilman ja ympäristön luonnollista kasvustoa. Näiden steriilien välineiden kanssa on hauskaa yrittää tehdä kaikki oikein ja olla koskematta mihinkään, mikä saastuttaisi esimerkiksi hanskat. Siinä myös parin kanssa tapahtuva kommunikointi korostuu. Tällaisissa harjoituksissa tulee hyvin selville, millainen kukin pari on. Näissä on helppo kuvitella, kenen kanssa haluaisi ehkä olla töissä ja kenen kanssa ei.

Steriiliyden turvaamisen lisäksi toimenpide oli melko helppo. Tosin helppous nosti esiin simulaatioluokan rajat. Oikeassa elämässä potilas ei nauti toimenpiteestä hiljaa ja tyytyväisenä. Kuvittele itse imuletku nenääsi. Tai vajaa kymmenen senttiä nieluusi. Vaikka imuletkun vaihdettava pää on ohut, ärsyttää se helposti. Imu pitää myös muistaa sulkea säännöllisesti, ettei se vie kaikkea happea. On siis yleistä, että potilas liikkuu, nykii, yökkii tai jopa oksentaa. Olisipa meillä tällainen simulaatioluokka! Silloin tulisi vauhtia tunteihin. Joutuisi ihan tosissaan pelkäämään luokkaan astuessa.

Kaapin päällinen paljastaa, että joskus on harjoiteltu myös vainajan laittoa.

58# Hoitaja on palkkansa ansainnut?

Miksi sairaanhoitajaksi? Näin ovat kuluneen puolen vuoden aikana kysyneet monet. Kerran vastasin: ei ainakaan rahan takia.

Olen päätynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi aika laiskoista motiiveista. Halusin virkavapaalle ja halusin saada siihen jostakin rahoitusta. Piti siis keksiä jotain mielekästä opiskeltavaa.

Aloista valitessa piti tietenkin valita jotain todellista. Piti löytää jotakin sellaista, mikä hyödyttäisi elämää ja jota voisi kuvitella ehkä tekevänsä. Piti kovasti koittaa selvittää, millaista on opiskelu sairaanhoitajaksi. Piti myös selvittää, millaista on työskennellä sairaanhoitajana. Löytyi monta mielekästä syytä opiskella tätä kohti. Mutta yksikään niistä ei ollut raha.

En voi väittää, etteikö raha minuakin kiinnostaisi. Toki se kiinnostaa, sillä olen huomannut miten vaikea sitä on pitää käsissä. Suoraan sanottuna en tiedä, millaisiin ansioihin hoitoalalla voi kohtuudella päästä. Palkassa on mukana monenlaisia lisiä. Kuitenkin uskon, että siinä olisi minulle tarpeeksi. Ei välttämättä niin paljoa kuin haluaisin. Mutta kai kuitenkin tarpeeksi.

Tarkoituksenani ei ole kehua hoitajien palkkoja. Eivät ne kovin hyviltä vaikuta. Tarkoitus olisi olla luottavainen meidän perheemme kykyyn sopeutua ja mitoittaa tarvittaessa. Tosiasiassa hoitoalan palkat ovat lievässä kuopassa jopa omaan palkkahistoriaani verrattuna. Pystyisimme mitoittamaan, koska asumme pienessä ja edullisessa maalaiskaupungissa. Suuressa kaupungissa asuminen ja mitoittamisen haasteet olisivat ihan toisessa hintaluokassa. 

Pääsin aikoinani maisterin tutkinnon töihin, vaikka gradu oli kesken. Opiskeluiden ja osa-aikatöiden jälkeen se palkka tuntui huimalta. Ensimmäisiin työvuosiini osui vielä useampi kova palkankorotus. Me uudet niitä vähän silloin ihmettelimme. Kuitenkin kokenut osasto tiesi, että ne olivat vastaus kymmenen vuotta staattisina pysyneisiin palkkoihin. Johto ja kirkkokansa tunnustivat, että kutsumustyössäkään ei elä pelkällä hyvällä tahdolla. Viimeistään perhe kaipaa sitä hintatason mukana kohoavaa palkkaa. Oli huomattu tarve ottaa hintatason kehitystä hieman kiinni. Pidän arvossa tätä ymmärrystä ja leivän arvon tunnustusta. Tuli sellainen olo, että halutaan pitää huolta ja ottaa asiat vakavasti. 

Pienessä kirkossa palkatutkin työntekijät ovat tavallaan mukana talkoissa. Tiesin jo töihin ryhtyessäni jääväni kymmenyksen kurssitovereiden palkoista. Se ei ollut mikään ongelma. Se oli selvästi sanoitettu etukäteen. Vuodet ovat kuluneet ja tuoneet yleissitovat työehtosopimukset meillekin. Nyt suurien talojen ekonomistit laskevat elinkustannusten muutokset ja ilmoittavat tarvittavat korotukset. Enää ei ole pelkoa kuopasta, jonka ympärillä laidat kasvavat. Palkka on kohtuullinen mutta jää palkansaajien keskiansiosta. Tarkoitus on pärjätä, ei rikastua. Se on ihan oikein, jos kutsumustyönä ei ole rikastua.

Hoitoalan palkankorotustavoitteista on uutisoitu lähiaikoina paljon. Tai ehkä hoitoalan uutisten kanssa on päässyt käymään lastenvaunuefekti. Kun aikoinaan olimme alkamassa tarvitsemaan lastenvaunuja, alkoi moisia näkymään melkein kaikkialla. Sama efekti toimiin myös auton vaihtoa suunnitellessa. Varsinkin silloin kun tähtäimessä olevalla autolla on jo merkki ja malli.

TEHYn tavoitteena on kymmenen vuoden aikana kuroa umpeen teollisuusalojen palkkaetumatkaa. Haaste on mittava ja monesta suusta on sanottu, ettei rahaa ole. Samoin muilta liitoilta on tullut viestiä koko kunta-alaa koskevasta palkkakuopasta. Varmasti totta sekin.

On luonnollista, että jokainen ryhmä haluaa itselleen enemmän. Kyse ei ole ahneudesta tai oman aseman erinomaisena pitämisestä. Omaa ja oman ryhmän asemaa on helpoin seurata. Siitä näkökulmasta voi huomata juuri oman palkan laahaaminen suhteessa elintasokustannuksiin tai toisten alojen palkkakehitykseen. Omin silmin on vain luonnollista nähdä juuri omien etujen heikkeneminen. Kovin harvoin kukaan huutelee toisten palkkojen korottamisen perään. Kai samasta syystä toisten palkkavaatimukset tuntuvat aina kohtuuttomimmilta kuin omat.

En halua väheksyä muuta kunta-alaa tai sen paremmin mitään muutakaan palkansaajaryhmää. Sattuneesta syystä minulla kuitenkin on nykyään orastavia ajatuksia nimenomaan hoitoalaan liittyen.

Hoitoala on kummallisessa asemassa. Se ei pidä sisällään liukuhihnaa, jonka päästä tulisi valmista tuotetta markkinoille. Ei täytetä laivoja vientituotteilla. Ei ole suurta tulosta ja pottia kansantaloudelle jaettavaksi. Ei suoraan. Siksi hoitoalan kohtalona on joutua säästöä etsivien silmien tarkasteltavaksi. Kuinka monta hoitajaa, sänkyä, vaippaa tai vaikka pesulappua olisi vähin määrä jolla pärjätään? Kuinka paljon voitaisiin säästää, jos vielä vähän kiristettäisiin? Joissakin paikoissa se on kuulema kaksi vaippaa vuorokaudessa. Kuka on yhdellä, jos joku tarvitsee sen kolmannen? 

Nämä esimerkit vaipoista vuorokaudessa ja pesulapuista per kerta olivat ihan tosia. Epäilen hoitajien kyllä käyttävän omaa harkintaansa sielläkin, missä on annettu näinkin yksityiskohtaisia säästörajoja. Kuitenkin tällaiset asiat osoittavat hyvin sen paineen joka työntekijöiden päälle saatetaan työntää. Säästötavoitteet ja syyllisyys siitä kolmannesta vaipasta kuumottavat helposti enemmän kuin ilo siitä ettei vuodepotilas joutunut viettämään puolta yötä märässä vaipassa. Ei ole helppoa kamppailla säästötoimien tuulimyllyjä vastaan.

Kun lopputuloksena ei ole selvää rahaa, nähdään vain säästömahdollisuuksia. Tai siis näitä yksinkertaisilla päätöksillä saatavia lyhyen aikajänteen nopeita säästöjä. Vaipat, laput ja henkilöstön määrä ovat tapoja jolla tietylle alatasolle, yksikölle tai alueelle sysättyjä säästöpaineita voidaan yrittää hoitaa. Paljon järkevämpää olisi katsoa asiaa kauempaa. Säästö ei aina tuo säästöä. Ei ainakaan hoitoalalla. Tarvitaan myös satsauksia. 

Kuinka paljon maksaa sänkypotilaan laitosvuorokausi? Paljonko rahaa kuluu niiden virtsatietulehduksien hoitoon, jotka olisivat helposti estettävissä? Kuinka paljon maksaa hoitoonsa sitoutumaton tai hoito-ohjeitaan ymmärtämätön potilas? Paljonko aikaa ja rahaa palaa painehaavaumiin? Paljonko korvausrahaa menee lääkkeisiin joita kukaan ei syö tai jotka ovat keskenään vahingollisia?

Tällaisiin kysymyksiin osaisi vastata joku toinen. Vastaus lienee kuitenkin summa, jota taitaa olla mahdoton millään säästötoimilla paikata. Alalla toimivat voisivat keksiä paljon lisää tosielämän esimerkkejä suhteellisen helposti estettävissä hankaluuksista, joita hoitoalalla tulee vastaan. Omat heittoni syntyivät varsin lyhyiden opintojen jälkeen.

Miten näitä edellä mainittuja sitten voidaan estää? Miten voidaan säästää valtavat summat terveydenhoidossa? Satsaamalla siihen selvää rahaa! Koko hoitoala huutaa kiirettä. Sitä ettei ole aikaa tehdä töitä niin hyvin kuin haluttaisiin. Tai edes niin hyvin kuin pitäisi. Kiire maksaa. Kun vain välttämätön ehditään tehdä, maksaa veronmaksaja työstä joka voitaisiin välttää. Kiire luo kiirettä. Sillä kun vain välttämättömät ehditään tehdä, joudutaan pian tekemään niitä välttämättömiä, joita ei ehditty ehkäistä. 

Lääkäri määrää potilaan hoidosta. Hoitaja on se, joka ohjeistaa, valvoo, tarkkailee ja viestii myös lääkärille päin. Hän on linkki monien eri toimijoiden verkostossa ja on yleensä kaikkein lähinnä potilasta. Lyhyiden opiskeluiden aikana meille on ehditty tähdentää tässä linkkiasemassa toimimisen tärkeyttä monta kertaa. Kuulostaa kuitenkin kovasti siltä, ettei kentällä moiseen ole oikeasti aina aikaa. Samoin lähihoitajamme kertovat, ettei työpaikoilla useinkaan tehdä hoitotoimenpiteitä meille opetettujen tapojen mukaan. Esimerkiksi steriilit käsineet jäävät usein kaappiin tai muita välineitä ei vaihdeta ohjeiden mukaisella tahdilla. Yleensä vedotaan oikeiden toimenpiteiden vaatimaan aikaan. Kiire tekee siis tuhojaan!

Aikaa olisi jos olisi tekijöitä. Tällainen lisäaika yleensä synnyttää pitemmällä tähtäimellä lisää aikaa. Mahdollisuus tehdä työssä muukin, kuin ehdoton minimi vähentää ajan kuluessa työtä ja kustannuksia. Jokainen paremmin pesty, liikutettu, ohjeistettu, kuunneltu jms. potilas vähentää tulevan hoidon tarvetta, lääkkeiden turhaa käyttöä ja lisää hoitoon sitoutumista. Ja niin edelleen. Samanlaisia lainalaisuuksia voidaan keksiä myös muilla aloilla. Satsaukset terveydenhoitoon säästävät vuosien ja vuosikymmenien aikana veronmaksajille selvää rahaa. Liukuhihnalle on mahdollista kasata potti, jos suostuu katsomaan kauemmaksi.

Tämä edellä kirjoitettu oli näkökulma hoitajien määrään. Mutta se ei ole täysin irti myöskään yksittäisten hoitajien palkoista. Viime aikoina on uutisoitu parhaassa työiässä olevien hoitajien etsiytymisestä muille aloille. Siis niiden, jotka ovat jo kokeneita työssään mutta joilla on eläkeikään pitkä matka. He epäilevät jaksamistaan ja etsivät vihreämpää ruohoa. He ovat niitä, jotka myös pystyvät vielä aloittamaan jotain muuta. Eli he olisivat kykeneviä kouluttautumaan myös hoitoalan sisällä uusiin ja suurempiin vastuihin. Tällaisten työntekijöiden menetys on kallista. Kokemus on arvokas asia. Potentiaali myös. Kaikilla työpaikoilla kulkee hiljaista tietoa ja hyvää rutiinia. Sen menettämisen hintalappua on vaikea laskea.

Hoitoalalla pysyminen liittyy ilman muuta moniin asioihin. Osa sitä on tuo kiireen tuntu ja hoitajien määrä. Myöskään jatkuvat säästöpaineet eivät tee kenenkään oloa viihtyvämmäksi. Palkkaus on ilman muuta yksi osa tätä pakettia. 

Aina joskus kuulee puhuttavan hoitoalasta kutsumustyönä. Kokemuksesta tiedän, ettei kutsumustyöläinen halveksi rahallista palkkaansakaan. Päinvastoin kutsumustyössä oleva jopa kaipaa tunnustusta ja kiitosta jossakin muodossa. Hän kaipaa, että hänen toimensa kutsumuksen äärellä ei jää huomiotta. Tässä toki oleellinen on esimiestyö kaikilla tasoillaan. Mutta myös palkka. Kutsumustyöläinen voi kokea itsensä jopa hyväksikäytetyksi tuon kutsumuksensa tähden, jos hän huomaa jäävänsä tarkoituksella epäedulliseen asemaan. Siksi kutsumuksella ei pitäisi koskaan kuitata huonontuvia palkoja saatikka työoloja. Ei millään alalla.

Palkka sitouttaa ja houkuttelee. Palkkaus vaikuttaa siihen, keitä alalla hakeutuu ja siihen keitä alalla pysyy. Alhainen palkkaus ei purista esiin vain kaikkein motivoituneimpia. Motivoituneet voivat motivoitua myös aloille, joissa palkkaus ja työnmäärä kohtaavat heidän mielestään paremmin. Osa ihmisistä menee ja tekee palkkauksesta huolimatta. Mutta valitettavasti alhaisen palkkauksen riskinä on aina vähentää motivoituneiden ja kyvykkäiden määrää hakeutuessa ja pysyjissä. Miksi monilla aloilla halutaan taistella henkilöstöstä myös palkoilla? 

Kyse on myös arvoista. Onko hyväksyttävä oletus se, että selviä tavaroita, palveluita ja tulosta tekevät alat saavat itsestään selvyytenä maksaa kovia palkkoja mutta yhteiskunnan peruspalveluita tuottavat alat eivät? Vai voisiko yhteiskunnan päätöksillä siirtää rahaa verojen kautta niille aloille, jotka eivät tuota. Olisiko viisautta lopettaa hätäiset säästötoimet ja muistaa mieluummin niitä miljardeja, joita pitkän aikavälin toimilla ja satsauksilla olisi mahdollista säästää. Olisiko aika muistaa myös potilaille ja heidän omaisilleen välittyvää hyvinvointia? Tätä rohkeutta hoitoala kaipaisi päättäjiltä. Mutta niin varmasti kaipaisi kasvatus- ja sosiaalialakin. Ehkä moni muukin tunnistaa alansa tästä kaipuusta. Valitettavasti päättäjien taitaa olla henkisesti helpompi laittaa päänsä pensaaseen ja odottaa. Sillä yleensä lasku nopeasti saatavista säästöistä tulee vasta sen seuraavan maksettavaksi. Ketkä haluavat olla silloin päättäjinä maksamassa laskun?

Pakko myöntää, että näitä miettiessäni tunsin vahvaa vetoa takaisin kirkon töihin. En palkan vuoksi. Mutta johdon. Tuskin missään on parempia päälliköitä. 

57# Millaista on olla virkavapaalla?

Miltä nyt tuntuu? Urheilijoille esitetty klassinen kysymys. Tätä on esitetty myös minulle. Sitä alettiin kyselemään jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Vähän eri sävyyn näitä alettiin kyselemään viimeisten työtehtävien aikana ja erityisen painokkaasti sijaisen virkaanastumisen myötä. On kyselty pitkin kuluvaa vuotta. Miltä nyt siis tuntuu?

Rennolta. Ei tämä uudella alalla opiskelu tietenkään mitään ihan helppoa ole. Siinä saa nähdä vaivaa ja se vie voimiakin. Kuitenkin opiskelu on luonteeltaan aina, noh, harjoittelua. Siksi opiskeleminen lienee aina lähtökohtaisesti helpompaa kuin töissä oleminen. Toki opiskellessa omaksuttavien asioiden määrä on huomattava. Välillä tekemistäkin on. Kuitenkin vastuut ja paineet ovat ainakin omasta mielestäni aivan olemattomat. Harjoitteluiden tullessa nämäkin ajatukset varmasti maustuvat erilaisiksi. Ei sielläkään ilman ohjaajaa mitään tehdä. Opiskelija vastuu kasvaa kovin hitaasti. Ja sitten kun vastuuta on oppinut saamaan ja kantamaan. Onhan se ihmeellistä, että on pitkät pätkät viikosta vastuussa lähinnä itsestään. Viikossa tai kuukaudessa vastaan tulevien langanpäitten määrä ei opiskelijan arjessa yllä millään seurakuntatyön päivittäisten järjestelyhaasteiden tasalle.

Huomattava vaikutus rentouteen on sillä, että syyskauden opiskelin ja tein töitä. Molempia melkein täysillä. Vuodenvaihteen tuntumassa sijaisen sisään heitto oli oma intensiivinen projektinsa. Kun tuo pidennetty syyskausi jäi taakse, laskeutui odotettu väsymys. Nyt on pitänyt koittaa hengittää. Hengittää väsymystä ulos ja ottaa uutta voimaa sisään. Olen antanut työpuhelimen akun tyhjentyä. Sijainen ja muutamat muut avainhenkilöt ovat tarvittaessa yhteydessä toiseen puhelimeen. Eivät ole monesti vaivanneet. On helppoa olla tavoittamattomissa, kun voi luottaa muihin.

Nyt ei ole deadlineja, ei to do -listoja, ei yrityksiä organisoida viikon kalenteria ja pitemmän aikaväin suunnittelua, ei tarvetta pysyä kärryillä kolminumeroisesta määrästä ihmisiä. Tilalle on tullut ilmaa. Tyhjyyttä ja tilaa. Vielä se ei tunnu pahalta. Nyt alkaa vasta hitaasti hahmottamaan, miten paljon päässä on tilaa ajatella. Monta viikkoa kesti herätä huomaamaan edes se.

Kun on tehnyt pitkään ajatustyötä, on yllättävää huomata miten valtava osuus tuolla ajatustyöllä on ollut päivittäisessä elämässä. Mikä nyt valvottaisi öisin? Mikä nousisi illalla ahdistukseksi rintaan? Mikä olisi se tilanne, johon joutuisi siirtymään kodin ja elämän tunnelmien kanssa ja toisinpäin? Yritin pitkään uskotella olevani taitava 24/7 tyyppisessä työssä. Ehkä olinkin. Tottumus taisi hitaasti lipsuttaa pois ajankäytön, irtautumisen ja erottamisen taidoista. Nyt on hyvä neuvoa itseä uudestaan. Tai ainakin pysähtyä tuumailemaan, miten voisi taas viisastua. Tällaisen tuumaustauon aikana voi ehkä saavuttaa jälkiviisautta, jonka voi muuttaa oikea-aikaiseksi viisaudeksi. 

Kuukauteen isä ei ole lähtenyt yllättäen mihinkään, ei ole kovin montaa kertaa kadonnut puhelimeen. Ja mikä kenties tärkeintä: on tullut kotiin aina siihen aikaan kuin on arvellut tulevansa. Ei ole myöskään murissut tai ahdistunut mielessä vielä hiertäviä työasioita. Pikku murset ovat saaneet iloita kaksipäiväisistä viikonlopuista. Sunnuntaisinkin koko perhe ehtii nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Levollisesti voi livahtaa kirkon penkkiin vielä alkuvirren aikana. Moni kaipaa mutta kukaan ei ole riippuvainen. Kaikki näyttää rullaavan yhä kuten aina. Alttarilla on eri naama ja eri ääni – sama työ ja tutut sanat. On helppo potea voimien kriisiä, kun siihen ei sisälly epäilyä itse työstä ja sen sisällöstä. On helppo olla ja mennä. Kukaan ei syytä. Moni kannustaa. Ovat salaa tyytyväisiä siitä, etteivät nähneet työmyyrän ajautumista seinään. Tai seinälle. En edelleenkään itse ajattele, että olisin ollut huono työntekijä. Päinvastoin olin hyvä. Mutta juuri hyvät työntekijät erehtyvät joskus tekemään työtä tavalla, joka kuluttaa heitä itseään. Tuntuu hyvältä olla kulumatta. Hyvän työntekijän merkki kai tällainen aikalisäkin on. 

Pikku murset osaavat laskea. Ovat huomanneet, ettei isä joka toinen sunnuntai katoa koko päiväksi. On aikaa tulla rauhassa kotiin, olla, pelailla, leikkiä. Illalla vähän äristä väsyneinä iltapalan ääressä. Mutta kuitenkin kotona. Rouva murse on myös tästä hyvillään. 

Vapaalla sunnuntaiaamu näyttää aika rennolta.

Moni on kysellyt opinnoista. Ne etenevät kuin juna. Tunteja pidetään. Kokeitakin joskus. Pisteitä kertyy. Ei tarvitse hirveästi miettiä, miten rakentaisi opintoja. Erityisen mielekästä on ollut opetella tekemään käsillä. Olen aina ajatellut, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Tästä jonkinlaisina todistuksina ovat peruskoulun vinot puutyöt. 

Nyt on päässyt tekemään käsillä. On päässyt tekemään melkein koko vartalolla. Osa tekemisestä on ollut tarkkaa ja osa suurempaa linjaa. On ollut tyydyttävää onnistu ja osata. Olen onnitellut itseäni käsistä, jotka pystyvät tekemään. 

Tuntuu hyvältä olla vapaalla. Samalla tuntuu hyvältä olla vapaalla, joka kuitenkin on täynnä tekemistä. Pelkkä oleminen ei veisi mihinkään. Tuntuu hyvältä olla vähän kauempana arjesta ja täyttää ajatuksia ihan erilaisilla asioilla. Tässä kauempana voi hengittää syvään. Kun vielä päätös rahoituksesta tulisi…

56# Toukkahoitaja

Mihin haluaisit suuntautua? Minkälaisissa töissä voisit nähdä itsesi? Mikä työ kiinnostaa? Opettajat auttavat meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita jo vähän haaveilemaan tulevasta. Tätä tapahtuu hops-keskusteluissa ja vähän tuntien lomassakin. Me opiskelijat kyselemme sitä toisiltamme joskus. Vähän aikaa sitten vastaan tuli kaikkein eksoottisin vaihtoehto: toukkahoitaja!

Olemme käsitelleet haavoja ja niiden hoitoa. Itsenäinen kurssi ja siihen liittyvä koe piti suorittaa tammikuun aikana. Palautuspäivän jälkeen haavanhoitoa käsiteltiin tunnilla ja siihen liittyen jaettiin useiden hyödyllisten nettisivujen osoitteet. Osa sivuista esitteli haavojen luokitteluun liittyvää asiaa. Toiset esittelivät haavanhoitotuotteita ja niiden käyttöä. Kätevästi oman yrityksensä tuotteita esiteltiin. Samalla päästiin kurkkimaan tietenkin erilaisia haavoja. 

Itse koin pienen aikamatkan yli viidentoistavuoden taakse. Olin juuri muuttanut opiskelemaan. Yhtenä tavarana muuttokuormassa oli veljeni vanha tietokone. Hän ei ollut muistanut tai viitsinyt poistaa kovalevyltä jotakin oman opiskelualansa tietokantaa. Siihen aikaan tietokannat piti siirtää koneelle. Eipä konekaan ollut kovin helposti siirrettävä. Aina joskus aikaa tuhlatessani klikkailin sieltä auki kuvapankin. vastaan tuli haavoja, ihottumia, rupia ja aivan kaikkea, mitä opetuskäyttöön voidaan lääketieteen ammattilaisille syöttää. Aina välillä noiden kuvien katselu tuntui urotyöltä. Nyt katsellut haavat eivät tuntuneet missään. Toki välillä on saanut nähdä haavoja ihan tosielämässäkin. Mutta ehkä nuo menneisyyden kuvamaratonit tappoivat jotain inhoa pois. Tuskin kovin pahalta tulee tuntumaan myöskään tuleva haavojen hoidon taitopaja. En tiedä simuloidaanko siellä hajua. Se voi olla näköä hankalampi asia.

Haavoja käsittelevän tunnin loppupuolella tuli vastaan kuitenkin jotain ylimääräisen nielaisemisen arvoista. Luulen muutamankin harkinneen tradenomiksi hakeutumista. Tutustuimme lyhyesti toukkahoitoon. Nam nam.

Kuva: Wikimedia Commons

Ehkä olet nähnyt elokuvissa toukkia asetettavan haavoihin. En tiedä, miten ensimmäinen viisas on osannut toukat paikalleen asettaa ja ne hyödyllisiksi havaita. Ehkä vapaana vaeltavat toukat ovat tehneet jotakin muutakin mutta niiden hyödyllinen tehtävä on ollut kuolleen kudoksen ja bakteerikasvuston poistaminen. Tätä samaa tehdään nykyäänkin. Usein kuitenkin muilla keinoilla. Haavan hoito ja tämä kudosten rapsuttelu on yksi pian hallitsemistamme taidoista.

 Lähivuosikymmeninä toukat ovat kuitenkin tehneet paluun. Toukat paitsi poistavat haitallista kudosta, myös vaikuttavat antibakteerisesti. Vaikutus perustuu toukkien ruuansulatukseen eli ilmeisesti sylkeen. Sylki tappaa bakteereita. Toisaalta toukat syövät bakteereja sisältävää kudosta ja niin vähentävät tulehdusta. 

Voitko kuvitella toukkahoitajan. Hän on se hiljainen mutta ystävällinen työyksikön jäsen. Hän ei osallistu kovin usein työajan ulkopuolella järjestettyihin rientoihin, eikä puheittensa perusteella vietä muutenkaan aikaa ystävien kanssa. Hänellä ei ole perhettä. Ei ainakaan ihmisperhettä. Lomien aikana hän kuulemma reissaa lämpimissä maissa. Kosteat viidakot, koskemattomat luolat ja rehevät merenrantakasvustot ovat hänelle mieluisia rentoutumispaikkoja. Siellä hän ei kuitenkaan makaa leporankana. Hän tutkii. Hän kaivaa ja kääntelee. Löytäessään jotain, hän nappaa sen mukaansa, kuljettaa kotiinsa ja liittää sen lopulta perheensä joukkoon. Toukkaperheensä. Sillä se on toukkahoitajan todellinen elämä.

Hän viihtyy kellarissa. Hämärä ja kostea on hänen valtakuntansa. Hänen ja toukkien. Kananmunakennot ovat hänen rakkailleen tehty koti. Siellä hän ruokkii ja hellii noita luikertelevia kullannuppujaan. Kyse ei ole vain harrastuksesta. Ei. Toukat ovat paljon enemmän. Ne ovat toukkahoitajan perhe. Ja yhdessä heillä on tehtävä.

Aina joskus toukkahoitaja kutsutaan paikalle. Paljastetaan tulehtunut, haiseva, haava. Siellä missä muut kauhistuvat, toukkahoitaja iloitsee. Lemu on merkki hyvästä apajasta hänen omilleen. Hän asettaa kylmälaukussa matkustaneet ystävänsä ruuan ääreen. Kymmenen tarkkaan valittua, 2-3 millimetriä pitkää, tropiikin sukuista suloisuutta pääsee aukomaan suutaan haavaan. Harsojen avulla kaikki peitetään katseilta jopa viideksi vuorokaudeksi. Muut huoneessa jäävät hämmennyksen valtaan. Kuitenkin toukkahoitaja tietää – pian on aika. 

Ajan koitettua toukkahoitaja tulee jälleen. Tällä kertaa mukana ei ole kylmälaukkua vaan termospullo. Siinä haisee viina. Harsot poistetaan. Viimeisetkin kierrokset ovat puhtaat. Märkä on poissa. Samoin haju. Sen muut hoitajat saattoivat havaita jo saapuessaan. Toukat ovat tehneet työnsä. Muutama kurkkii kiitollisena haavan onkaloiden aukoista. Kovan työn uuvuttamat toukat ovat kasvaneet. Jo useiden senttien mittaiset ahmatit on helppo löytää. Toukkahoitaja poimii ne yksitellen. Katsoo jokaista kiitollisena, ikään kuin hyvästiksi. Pudottaa sitten rakkaansa yksi kerrallaan avattuun termospulloon. Toukkien viimeinen matka kulkee alkoholikylvyn kautta. laitakaupungin aasialaiseen ilmestyy pian illan erikoinen. Kahdeksan… yhdeksän… laskee toukkahoitaja termospullon pinnan pulpahdellessa. Yhdeksän jälkeen hiljaisuus. Toukkahoitaja kumartuu lähemmäksi haavaa. Katsoo toiseenkin ihonalaiseen onkaloon. Pyytää jotakuta pois valon edestä. Ehkä niitä olikin vain yhdeksän, toukkahoitaja tuumaa hiljaa. Hän sulkee termospullon korkin, kiittää ja lähtee viereiseen huoneeseen. Tuttu lääkäri on pyytänyt arviota toiseen haavaan. Mitähän kymmenen ahkeraa ahertajaa saisi siellä aikaan? Toukkahoitajan poistuessa hiljaisuus täyttä huoneen avoimen haavan ja sen syvien onkaloiden äärellä. Potilasta kuulemma oksettaa. Samoin toista hoitajaa. Toukkahoitajaa ei haittaa. Hän on ylpeä. Erityisesti tuosta yhdestä. Siitä joka jäi eloon.

Toivottavasti toukkahoitaja ei tule uniisi. Tässä video hoidon todellisesta etenemisestä. Toukkien määrä on todellisuudessa paljon suurempi mutta ne eivät nykyaikana vaella vapaina haavassa.

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

54# Vaatteet tekevät hoitajan?

Kevätkausi on täynnä taitopajatunteja. Melkein viikoittain käsitellään teoriatunneilla jotain hoitotyön taitoa, saadaan kirjasta läksyä ja sitten jossakin vaiheessa kokoonnutaan hoitotyön luokkaan tekemään käsillä käteviä juttuja. Nämä taitopajatunnit tuovat viikkoihin mukavasti ilmaa. Kun luokka on jaettu neljään pienryhmään näitä varten, on vain joka neljäs tunti itseä koskevaa opetusta. Kun taitopajatunnit ovat vielä yleensä koko aamu- tai iltapäivän mittaisia, kertyy vapaata mukavasti. Välillä on kokonaisia vapaapäiviä. Hankalimmillaan pari tällaista taitopajaa seuraa toisiaan iltapäivällä muun opetuksen jälkeen. Silloin on huono arpa olla siinä viimeisessä ryhmässä. Ihan siedettävää jos asuu lähellä tai keksii muuta tekemistä odotusaikana. Koululla ajan saa kyllä kulumaan mutta eväiden riittävyys on pitkinä päivinä haaste. 

Taitopajatunnit ovat tuoneet mukanaan vaatetuksen haasteet. Syksystä alkaen osa on metsästänyt valmistuvan kurssin hoitotyön vaatteita. Osa on käyttänyt facebookin kirppariryhmää. Osa on tilannut vaatteita netistä tai marssinut työasuja myyvään liikkeeseen. Hoitovaatteita kyllä on saatavilla. Uutena ne vain maksavat valitettavan paljon. Housut + paita saattavat kustantaa lähemmäs sata euroa. Onnekas tai sinnikäs voi löytyy reilusti halvemmankin setin. Joka tapauksessa tämä on osa opiskelun harmillisia piilokuluja. Kovin mukavalta tuntuisi saada vaatteet koulun puolesta.

Ensimmäisten taitopajojen myötä on liikkunut kysymyksiä vaatteiden tarpeellisuudesta. Ketään ei ole käännytetty vielä ovelta. Lääkkeiden jakoa ja vaikkapa potilaan liikuttelua tehtiin melkein arkiasussa. Liikuttelua varten oli vihjattu joustavien housujen tarpeesta. Itselläni oli silloin verkkarit vuosimallia 2002. Vaatimukset vaateiden suhteen kuulemma vaihtelevat tunnin aiheen ja opettajan mukaan. Neuloja sisältävissä pajoissa suurimmalla osalla on ollut päällä hoitotyön paita. Housuissa vaihtuvuutta on ollut enemmän. Injektiopajaan valmistautuessa hihittelin luokkakavereiden sanoittamalla vaatimukselle rennoista vaatteista ja ehjistä alkkareista. Varmaan paikatutkin käyvät.

Hoitotyön vaatteet ovat käytössä siisteyssyistä. Missä neula, siellä veri. Siisteys toimii myös toisinpäin. En usko kenenkään pesevän käsiä arkisesti yhtä huolellisesti, kuin tuntia aloittavien hoitajaopiskelijoiden. Tuntuu hyvältä huomata, että jollakin tavalla vakavasti ainakin nämä vuoden aloittaneet neulapajat on otettu. 

Vaatteet eivät ole vain siisteyttä. Eivät vain välttämättömyys. Ne kertovat tilanteesta ja sen luonteesta. Meillä lapset tietävät isän farkuista, että nyt mennään johonkin tai joku tulee meille. Muuten isä viihtyy paikatuissa lökähousuissa. Jos isä laittaa tukan, on jotain erityisen tärkeää tapahtumassa. Fiksuja tyyppejä.

Joskus viljelijämies puheli suntiontoimessaan pastorin työhaalareista. Auttoi riisumaan jumalanpalvelusvaatteita päältäni ja laittoi niitä kaappiin. Sanoi, että ovat vähän kauniimmat haalarit kuin hänellä mutta eivätkös kuitenkin työvaatteet. Viisas viljelijä. Seurakuntatyössä ei olisi pakko pitää erillisiä työvaatteita. Kaikissa tunnustuskunnissa ei pidetäkään. Solmio tai pelkkä kauluspaita saattaa riittää. Vanhassa kirkollisuudessa jumalanpalvelusvaatteet periytyvät kuitenkin antiikin maailman vaatetuksesta. Ulkoisesti kutakuinkin samalla tavalla pukeutunut mies olisi saattanut palvella rikkaan miehen juhlissa. Siis puhtaan valkoiset vaatteet, talon isännän värejä kantava päällysvaate ja kenties olalla tai käsivarrella liina maljan tai pöydän pyyhkimistä varten. Vaatteet, joita ei virkatehtävissä saa itse valita. Niihin pukeudutaan koska huolimatta siitä, pitääkö niistä vai ei. Kesähelteillä tekisi mieli sanoa, että ei kiitos. Niihin pukeudutaan muiden vuoksi.

Pukeutuminen tuo kuitenkin turvaa myös vaatteen kantajalle. Se suuntaa ajatukset edessä olevaan toimeen ja tehtävään. Piikkarit sidotaan päättäväisesti ennen juoksua, hansikasta vedetään paremmin käteen, varusteita korjaillaan ja mitä kukin tekee. Pukeutuminen voi olla rituaali, siirtyminen ja valmistautuminen. Vaatteet ankkuroivat irti pelon ja epävarmuuden vaikutuksesta. Vaatteet ikään kuin pitävät paikoillaan, vaikka mieli saattaisi haluta pois. Kirkon kauniissa jumalanpalvelusvaatteissa tältä harvoin tuntuu. Ehkä aavistuksen verran joskus hautajaisissa. Silloinkin nuo virkavaatteet muodostavat panssarin ja tuen, joka tylpistää surusta terän ja tasoittaa tunnekuohut alleen. Nuo vuosituhantiset palvelijan vaatteet kertovat, että nyt ei ole aika itselle ja omille tuntemuksille – nyt on aika muille. Ne eivät sulje mutta sulattavat.

Samankaltaista olen kokenut paljon enemmän seurakuntatyöläisen arkipuvun kanssa. Suomessahan se on tumma puku papinpaidalla. Asun juuret ovat myös antiikin maailmassa. Silloin musta kaapu on kertonut yksinkertaisuudesta, epäitsekkyydestä ja rikkauksien kieltämisestä. Eri vaiheiden kautta läntisessä maailmassa tuo kaapu on muotoutunut hyvin lähelle tylsän virkamiehen vaatteita. Monille myös melko tuttu juhlavaate tuo musta puku. Perusasetelma on kuitenkin tuo vanha. Se ei koreile väreillä tai erottuvilla tyyleillä. Itse olen kokenut suurta iloa tuosta vaatekaapin sisällöstä. kaksi mustaa pukua ja kymmenkunta hitaasti harmaantuvaa paitaa. Ne ovat nyt vähemmällä käytöllä työhuoneen kaapissa. Sieltä on ollut helppo ottaa. Ei ole pitänyt valita vaatteita mielialan mukaan. Ei ole tarvinnut miettiä onko joku tilaisuus tai joku ihminen tärkeämpi kuin toinen. Aina samat vaatteet, aina sama työ. Sitä vaatteet kertovat tekijälleen ja sille, joka katsoo niitä ulkopuolelta.

Työvaatteet kertovat: Minä olen tässä. En siksi että olisin ystäväsi tai koska tahtoisin nyt jakaa kanssasi tämän hetken. Minä pelkään ja joskus inhoankin. Vihaan paljoa siitä mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tämä synnyttää minussa halun paeta, juosta pois ja jättää sinut yksin pimeyteesi. Mutta minä olen tässä. Lupaan olla pelkäämättä, vihaamatta tai lähtemättä. Sillä nämä vaatteet sitovat minut sinuun. Näiden haalareiden virka on sinua varten. Siksi minä olen uskollisempi kuin ystävät, kärsivällisempi kuin kaverit, minä olen rohkeampi kuin ehkä haluaisinkaan olla. Minulla on sankarin vaatteet ja siksi olen minä nyt sinulle sankari. Ilman näitä minä olisin vain Klark Kent. Mutta älä pelkää, tässä on superman.

Työvaatteiden alle voidaan paeta kyllä väärälläkin tavalla. Voidaan hakea roolia, joka on itselle vieras ja oman persoonan vastainen. Oikein ymmärrettynä vaatteet kuitenkin yhdistyvät persoonaan ja tukevat sitä mikä ihmisessä voisi olla parasta. Tätäkin taitopajoissa harjoitellaan. Millainen hoitaja minä voisin olla pitäessäni näitä vaatteita?

53# Tyhjät luokat vai tyhjä pää?

Joskus hävettää mennä kouluun. Tai ei ehkä mennä mutta olla. Tuo häpeä ei tule itsestä tai omasta tekemisestä. Se tule päätä käännellessä ja luokan tyhjiä paikkoja katsellessa. Se on häpeää, joka nousee opettajan kysellessä, että onkohan kaikki tässä. Uskaltaisiko siinä sanoa sen minkä kaikki aavistavat: ”Eivät ne tule. Ei niitä kiinnosta.” Tällaisia tunteja aina välillä on. Maanantai aamuisin, torstaina aamupäivällä ja perjantaina iltapäivällä tätä häpeää voi kokea. Noihin aikoihin luokasta saattaa puuttua huomattava osa. En tiedä ottavatko opettajat siitä itseensä. Itse olisin hyvin turhautunut, kun puolet luokasta puuttuisi. Näin kuitenkin välillä käy. Vast’ikään kokoonnuimme poikkeuksellisen pieneen luokkaan. Paikkoja oli kenties kaksikymmentäviisi. Aika vähän neljänkymmenen opiskelijan luokalle. Kuitenkin tyhjiä paikkoja jäi jäljelle. Tilavarausten palapelistä vastaava oli aavistanut tarpeen merkillisellä tavalla oikein. Urheasti opettaja tämänkin tunnin piti.

Ainoastaan taitopajojen tunneilla on läsnäolopakko. Se on ehdoton. Jos oman pienryhmän kanssa ei pääse paikalle, on vaihdettava toisen ryhmän opiskelijan kanssa. Nimenomaan on vaihdettava. Ryhmäkokojen täytyy pysyä pieninä, jotta ohjaus onnistuu. Hätätilanteessa voi kolkutella nöyrästi myös monimuotoryhmän tai nursing-ryhmän ovia. Samanlainen ehdoton läsnäolopakko on koulun ulkopuolisten opettajien pitämillä tunneilla. Tosin heidän suhteensa leviää nopeasti tietoisuus siitä, vaaditaanko tätä läsnäoloa käytännössä. Opiskelijat kyllä taipuvat noiden edellä mainittujen ajankohtienkin opetukseen, jos nimilistan tiedetään kiertävän. Juuri muilla kuin taitopajojen ja kielten tunneilla listat eivät kierrä. Silloin ollaankin paikalla. Kielten tunneilla läsnäolopakko on kahdeksankymmentä prosenttinen. Lisäksi vaatimuksena on ilmoittaa poissaolosta etukäteen. Selväksi on tehty, ettei poissaoloja voi korvata lisätehtävillä. Se altistaisi opettajat loputtomaan tehtäväralliin. Poikkeuksellisissa tapauksissa on luvattu kyllä olla poikkeuksellisen armollisia. Kenenkään opintojen ei pitäisi siis kaatua yllättävään sairastumiseen tai vastaavaan.

Yksi suurimmista näiden opintojen tuomista muutoksista itselleni on pakko olla läsnä. Siis pakko olla jossakin johonkin aikaan. Tietenkin olen joutunut olemaan työelämässäkin läsnä. Kuitenkin viikon kalenteri on ollut pitkälti itseni soviteltavissa. Jokainen viikko on pitänyt sisällään 2-3 itsestäni riippumatonta aikaa ja paikkaa. Kaikki muu on ollut sovittavissa. Onneksi perheen kanssa on joutunut opettelemaan enemmänkin.

Huomaan olevani kuitenkin aika usein koulussa. Oikeastaan aina. Aina silloin kun lukujärjestys kertoo opetuksesta. Viiteen kuukauteen mahtuu muutamia poikkeusia, mutta yleisesti olen juuri siellä, missä kodin jääkaapin oveen kiinnitetty printti väittääkin minun olevan. 

Jos lähtisin tai jäisin kotiin, ei luvassa olisi vapaapäivää. Vaikka hetken voisi ottaa rennosti, vaatisivat pienet ja keskikokoiset muruset pian osansa. tai ainakin heidän pudottamansa muruset lattialla ja muu sen kaltainen. Kotona olisi vaikea lojua, tarttumatta johonkin siellä odottavaan askareeseen tai tehtävään. Jos pienet olisivat omissa seikkailuissaan, kokisin tarvetta hoitaa asioita, että ehtisin olla läsnä heidän palattuaan. Jos yrittäisi lojua, se isoin murunen saattaisi pian ilmoittaa tyytymättömyyttään. Kouluun nyt on menty, joten koulussa oleminen ja siellä käyminen on reilua. Niin myös työnantajan ja työllisyysrahaston suuntaan. Siksikään ei tulisi edes mieleen laahustaa lojumaan jonnekin kodin ja koulun välimaastoon. 

Toki tunneilla käsiteltyjä asioita oppisi itsenäisestikin. Usein niitä joutuu opettelemaan tai ainakin kertaamaan itsenäisesti. Kuitenkin uskon oppivani parhaiten olemalla läsnä. Sillä kotona harvoin ehtisi, jaksaisi tai viitsisi sitä samaa yhtään katsoa.

Tietenkään en koko ajan kilju sisäisesti riemusta. Valitettavasti tähänkin opetussuunnitelmaan on livahtanut sisältöjä, jotka eivät ole niitä lemppareita. Mutta niitäpä viitsisi opiskella kotona vielä vähemmän. Siksi menen ihan samalla tavalla inhokkeihin ja suosikkeihin. Jonkin asian tuntuminen tylsältä ei ole mikään hyvä veruke olla poissa. Ei ainakaan kovin hyvä veruke. 

Joskus sukulaisissa kuuntelin kauhulla televisiokanavan mainoslausetta: ”Ei koskaan tylsää hetkeä.” Lapsille suunnattua ohjelmaa oli tarjolla. Voi sitä lasta, joka ei tylsää hetkeä ole oppinut kestämään. Voi sitä vanhempaa, joka ei ole oppinut lapselta tai itseltään tylsyyden sietoa vaatimaan. Jo aikaa sitten meilläkin törmättiin siihen, että monet asiat ovat yksinkertaisesti tylsiä. Ainakin tylsempiä kuin monet tarjolla olevat leikit ja puuhat. Näin on usein vaikkapa hammaspesun suhteen. Usein nukkumaan meneminen tai syömään tuleminen katkaisee tylsästi leikin. Sunnuntaiaamuna on tylsää lopettaa ulkoleikit ja lähteä jumalanpalvelukseen. Elämä on tylsää. usein. Kovin mielellään aikuinenkin makaisi jossakin Youtuben tai Netflixin äärellä. Olisi niin mukavaa olla tekemättä mitään, huolehtimatta mistään tai kenestäkään. 

Valitettavasti elämän täytyy olla välillä tylsää. Tylsyys kurkottaa jonnekin kauemmaksi. Näin on perusteltu pesut, pisut, syömiset, nukkumiset ja ne sunnuntaiset kirkkomatkat. Kaiken ei tarvitse olla mukavaa. Sillä tavalla yritän perustella itselleni niitä tunteja, joita ei oikein jaksaisi. Niihin raahautuessani, huomaan että samaa asennetta on muillakin luokkamme ikä-opiskelijoilla. Viikon houkuttelevimpiin lintsausaikoihin pidetyillä tunneilla luokan keski-ikä on tavallista korkeampi. Saatamme kyllä huokailla mutta yleensä olemme siellä. Tylsyyttä on opittu kestämään. 

Pakko myöntää, että läsnä ollessani en ole aina läsnä. Olen koittanut ajatella, että huonollakin keskittymisellä opin enemmän kuin olemalla poissa. Yritän herätä dian vaihtuessa. Jos ryhmä- tai parikeskusteluja annetaan, osallistun. Mutta välillä saatan lojua ajatuksissa, sanomalehtien sivuilla tai vähintään sähköpostissa. Uusin löytöni on https://ulkopolitist.fi. Tai voihan sitä aina aloittaa uuden päivityksen Murseen.

52# Job interview

Olin työhaastattelussa. Kokemus oli mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa sillä paikalla. Kaksi haastattelijaa pöydän toisella puolella. Toinen oli vakava ja toinen pelottavan ilomielinen. Silmäilivät välillä CVtä ja kyselivät kinkkisiä kysymyksiä. En usko, että tulin valituksi.

Kyseessä oli Brighterkind niminen vanhainkoti englannissa. Yksi Britannian suurimmista toimijoista alallaan. Kasvava ja nykyaikainen toimija. Etsivät sairaanhoitajaa yhden talonsa tiimiin. Vaikka olin lievästi alikoulutettu ja ansioluetteloni olisi sopinut ehkä enemmän lähetystyötä tekevän järjestön hommiin, pääsin haastatteluun. Tulivatpa haastattelijat ihan luokseni. Luokkaan. Olivat kovasti luokkalaisteni näköisiä.

Kyse oli Communications skills kurssin laajasta kokonaisuudesta. Ammattikorkeakoulun vaatimusten mukaan meitä valmennetaan kurssilla myös työnhakuun. Hoitoalalla töitä oletettavasti riittää jokaiselle, joka niitä tahtoo tehdä. Mutta työnhakutaidot mahdollistavat mielenkiintoisista ja ulkomaalaisistakin paikoista kamppailun. Kuulemma. Opettaja oli etsinyt oikean ilmoituksen, esitteli meille firman nettisivutkin ja laittoi töihin. Ensimmäisenä oli vuorossa CV:n laatiminen. Moista en ollutkaan koskaan laatinut. Innostuin illan pimeydessä kotona sitä sitten tekemään ja olinkin melko tyytyväinen tulokseen. Tosin siinä innostuksessa unohdin, että se piti laatia tuota vanhainkotipaikkaa silmällä pitäen. Olisin ehkä päässyt korkeintaan kappalaiseksi vanhainkodin kappeliin. Siis jos siellä moinen olisi ollut. Palautekierroksella opettaja antoi kuitenkin hyvää palautetta. Naureskellen totesi, etten ollut ainoa, joka unohti hakevansa vanhainkotiin sairaanhoitajaksi. Taisi tykätä Afrikka-aiheisesta kuvastani. 

Seuraavalla kierroksella jokainen kirjoitti ansioluettelonsa kaveriksi saatekirjeen. Siis ytimekkään myyntipuheen, jossa kerrottiin, miksi olisi hyvä ehdokas paikkaa täyttämään. Tässä kohtaa muistin haettavan paikan. Opettajan antamilta vinkkisivuilta oli helppo kerätä fraaseja kirjeen täytteeksi. Olin esimerkiksi tyhjä taulu, jolle on helppo opettaa talon tavat kerralla oikein.

Sitten lyötiin pöytään kysymyksiä, joilla harjoitella työhaastatteluun. On annettava opettajalla kunniaa siitä intensiteetistä, jolla hän tätä prosessia luotsasi. Hänellä oli paljon materiaalia, neuvoja ja vinkkejä jokaiselle. Tuskin niitä meidän kurssillemme oli yksin keksitty. Mutta paljon tylsemminkin tällaisen työnhaun olisi voinut käydä lävitse. Niiden papereita, jotka olivat nopeammin tunneilla valmiita, hän vielä kiersi katselemassa ja antamassa tyylillisiä vinkkejä sanojen sisällöistä ja vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Tätä hän tekee paljon muutenkin. Hienoa olla ei suomenkielisen opettajan kurssilla. 

Yksi osa tätä valmistautumista oli kansainvälisen mielenlaadun harjoitteleminen. Kuulemma meille suomalaisille on vaikeaa kehua itseämme. Englantilaisen työpaikan hakemista varten jokaisen tuli pistää parasta omakehuaan peliin. Alla muutama esimerkki harjoituskysymyksistä ja omista vastauksistani niihin. Tämä harjoitus vaati mielikuvitusta siinä mielessä, että piti ajatella olevansa tosissaan liikkeellä. Mutta ihan valehdellakaan ei saanut. Palkkisitko näiden vastausten pohjalta?

Do you prefer to work alone, or as part of a team?

I am very talented in both. In a care home setting the team is essential for good work. I know from my experience that being a part of the team makes working more interesting.

What made you choose nursing as a career?

I am a talented multitasker. Also my tested people skills drove me to nursing. I am open minded to learn new and practical skills.

Would you become a doctor if you had the opportunity?

Although I would like the challenge and responsibility, I am really happy being a nurse. As a nurse I can be in a broader way near the patient and use my skillset to benefit them.

Why do you want to work in the healthcare sector?

The healthcare sector is the one where the human value is measured. I am not keen on making big money but making an impact in ones wellbeing.

What is the most difficult part of being a nurse?

Being a good nurse takes courage. You can not interact with the people without revealing something from yourself. These interaction skills are the heart of nursing.

What is your greatest failure?

The greatest failures are the daily ones. The ones you fail time and again. Usually it happens me with the family and kids. It really helps me to know my own strengths and weaknesses.

Why should I hire you?

Because I am the one you and your staff can live with on the long term. I am adaptable and the one who brings with me enormous potential to benefit the whole house. 

Emme hakeneet juuri tähän taloon. Mutta sama firma kuitenkin. Ihan houkuttelevalta näyttää.

51# Töks, töks, töks – löytyykö verta?

Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.

Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte. 

Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.

Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut. 

Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin. 

Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen! 

Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.

Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta. 

Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.

Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.

Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.

Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.

Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.

Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon? 

Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.