– Onko nyt ollut vaikeaa olla harjoittelussa, kun on tämä Korona?
Näin meiltä kysyttiin edellisen harjoittelun ensimmäisenä päivänä, kun nautimme perehdytyspäivästä. Siinä me istuimme maskit naamalla, tuolit niin kaukana toisistamme kuin pienessä huoneessa oli mahdollista ja hygieniahoitaja oli jakanut käsihuuhdepullot.
Niin. Totesimme, ettemme koskaan olleet kokeneet harjoittelua ilman Koronaa. Viime vuoden keväästä asti ovat olleet läsnä ainainen uhka harjoittelujen perumisesta kuin myös taukotilojen henkilöstörajoitukset. Kaikkialla on taisteltu omaisten vierailuhalun ja rajoitusten ristipaineessa ja yhtään potilastilannetta ei ole hoidettu vapaasti hengittäen. Maskin käytöstä on tullut alusta asti hyvin keskeinen osa hoitajan identiteettiä. Jos joskus koittaa aika, jolloin on mahdollista työskennellä ilman maskipakkoa voi se tuntua aivan kummalliselta. Luultavasti aluksi hieman alastomalta. Tietenkin aika surullista, että niiden melkein puolen vuoden aikana, jotka olen eri yksiköissä ollut, ei yksikään potilas/asiakas/asukas ole nähnyt kasvojani. Luultavasti jokainen on odottanut pitkin kevättä maailman palaamista kohti runsaampaa normaalia.
Täällä maaseudulla elämän palautuminen normaaliksi näytti jo erittäin hyvältä. Saimme valtakunnallista julkisuutta eurooppalaisittain pienestä Koronan ilmaatuvuusluvusta. Siinä riemussa meilläkin tehtiin jo suunnitelmia kesäksi ja esimerkiksi lapsia alettiin ilmoittaa kesäleireille tapaamaan. Tuntui hyvältä ajatella vapautuvia harrastuksia ja rientoja.
Vaan ei ihan onnistunut. Vielä. Koska menestys menee helposti päähän, lähdimme paikallisesti havittelemaan eurooppalaisen menestyksen lisäksi myös suomenennätystä. Kahdessa viikossa ilmaantuvuusluku hyppäsi satakertaiseksi ja avautuvana odottava kesä alkoi nopeasti sulkeutua edessäpäin.
Ärsyyntyminen on suunnaton. Eniten harmittaa se, että lasten elämän palaaminen normaaliksi viivästyy taas. Tällä viikolla juttelin vakavasti lasten kesäleiristä vastaavan entisen työkaverin kanssa. Pidimme hyvin todennäköisenä, ettei lievästi maakunnan ja sairaanhoitopiirin rajan toisella puolella olevalle leirille ole menemistä, jos oman alueen koronakartta huutaa mustaa.
14 kuukautta Korona on ollut täällä maaseudulla lähinnä teoreettinen tai ulkopuolelta seurattava uhka. Viimevuotisten alkuvaiheiden jälkeen herättiin siihen, ettei tauti ole salakavalasti edennyt kaikkialle. Ei ainakaan pahasti sairastettavana muotona, testaushan oli pitkään hyvin vähäistä. Tuon alkuvaiheen jälkeen täällä sairastuneita on ollut tasaisen vähän ja sairaalahoidossa joku vain satunnaisesti. Nyt kahden viikon aikana tartuntoja on havaittu melkein puolet koko 14 kuukauden määrästä. Testauksen on ilmoitettu ruuhkautuneen ja jäljitys on alkanut laahata.
Tämä on aiheuttanut reagointia, jonka lapsetkin ovat huomanneet. Eivät vielä tiedäkään leirijakson peruuntumista. Kuitenkin elämä nousee tajuntaan monelta suunnalta. Alakoulussa on keskusradiosta kuulutettu useampaan kertaan muistutellen, että aikuisia koskee todella maskipakko. Samoin päiväkodin ja iltapäiväkerhon ohjaajat ovat alkaneet pitää maskia ulkotiloissa eikä päiväkodissa pääse enää edes eteiseen asti. Loppukevään urheiluharrastukset on julistettu taukotilaan. Kaikki kaupungin hallinnassa olevat paikat ovat toistaiseksi kiinni. Ensimmäistä kertaa noudatetaan kuuden hengen rajoituksia. Ensimmäistä kertaa on käynyt myös niin, että meidän luokkamme harjoitteluja on keskeytetty. Erityisen harmillisia nämä keskeytykset ovat olleet, koska tässä vaiheessa harjoitteluja on ollut menossa lähinnä niillä, joilla aiemmat harjoittelut ovat jostakin syystä siirtyneet.
Monelle vastaavat ja muunlaiset rajoitukset ovat olleet arkea ennenkin. Kuitenkin niiden äkillinen ilmestyminen juuri vapauden valon jo loistaessa maistuu vähintäänkin katkeralta. Nyt taas hetki odotellaan.
Ajattelen, että kyseessä on nimenomaan viivytys. Aika on näyttänyt, että maailma ei kehittyneissä yhteiskunnissa helpolla kaadu ärhäkkäästikään leviävän taudin edessä. Nyt toki liikkeellä on runsaana täällä tuo Intiassa kasvanut variantti. Yrittämättä esiintyä alan asiantuntijana on mielestäni mielenkiintoista, miten tauti kulki ensimmäisessä vaiheessaan melko rauhallisesti läpi kehittyvän maailman. Silloin vaarassa olivat me pehmoista elämää viettäneet ja puhtauden kautta vastustuskykyämme heikentäneet länsimaalaiset. Ja meidänkin keskuudestamme enemmän selkeisiin riskiryhmiin kuuluvat. Kierrellessään virukset kuitenkin aina muuntuvat ja voisin kuvitella, että suuri osa intialaisista elää oloissa, jotka ovat kasvattaneet vastustuskykyä vähän sitä sun tätä vastaan. Luultavasti kukaan ei vielä ihan tiedä, millainen tämä ns. intialainen lopulta on mutta luultavasti Intian maaseudulla tai suurkaupungin kujilla jalostunut virus on kohdannut itseäni paljon vahvempia potilasehdokkaita.
Kuitenkin aika on näyttänyt, että toimenpiteet aina laskevat tartuntojen määrää. Näin, oli variantti mikä tahansa. Tunnistan kuitenkin kaksi hyvin häiritsevää asiaa. Ensinnäkin tunnistan sen, että olen itse paitsi hyvin sopeutuvainen ja siksi myös verrattain kuuliaisesti erilaisia ohjeita noudattava. Olen yleensä hyvin valmis tinkimään henkilökohtaisesti edusta tai mukavuudesta, jos ymmärrän siitä olevan hyötyä. Kuitenkin nyt huomaan, että turnausväsymys sekä tämä äkillisesti muuttunut tilanne syövät motivaatiota. On selvästi työlästä rakentaa tahtotilaa uudestaan, kun kaikki oli jo menossa ohi. Lisäksi tunnistan, että olen VERRATTAIN sopeutuvainen. Eli on paljon niitä, joita eri syistä kiinnostaa paljon vähemmän jatkaa tai palata varotoimien noudattamiseen. Mitä se sitten vaikuttaakaan?
Odottavan ajasta voi tulla taas kerran pitkä.
Loading ...