131# Kotihoidon lempipoika

Kotihoidon työvaatteet ovat miehiseen malliin hankalasti sopivia. Erivärisistä trikoopaidoista tuskin löytyykään sopivaa kokoa. Sentään mustia liivejä löytyy omien vaatteiden kanssa pidettäväksi. Työntekijöille työnantaja ilmeisesti maksaa vuosittaista vaaterahaa. Opiskelija pärjää liivin alla omillaan tai luonnonantimin.

– Ai sieltä tulee poika kanssa. 

Kotihoidossa sairaanhoitaja kulkee yleensä yksin. Niin muutkin hoitajat. Yhdessä käyntejä tehdään jos hoito tai tilanne sitä vaatii. Kuitenkin kahden käsiparin hoitoa vaativat asiakkaat siirtyvät yleensä varsin nopeasti ympärivuorokautisen hoidon piiriin. Sitä kotihoito ei voi tarjota. Väliaikaisesti näitä tuplakäyntejä voidaan tehdä esimerkiksi jos asiakas kotiutunut sairaalahoidosta ja tarvitsee väliaikaisesti enemmän apua. 

Sairaanhoitajat saattavat tehdä yhteisen käynnin vaikkapa veritiputuksen merkeissä. Silloin kaksi hoitajaa tarkistaa veren olevan oikeaa ja he myös valvovat tiputuksen alkuhetket yhdessä mahdollisten komplikaatioiden ilmenemistä. Turvallisuuden vuoksi yhdessä tehdyt käynnit ovat ainakin nyt täällä poissaolollaan loistava poikkeus. Kuitenkin sekin käytäntö löytyy kirjallisista ohjeista. Samoin vartijan kanssa tehtävä kotikäynti asiakkaan kotiin. Häviävän harvoin sairaanhoitajan mukana on lääkäri tai moniammatillisen hoidon vaatima muu asiantuntija.

Kovin usein asiakas kohtaa ovella siis yksinäisen kotiinsa saapujan. Jo siksi opiskelijan mukana oleminen herättää huomioita. Kun kyseessä on vieläpä mies, voidaan puhua jopa kiinnostuksesta. Yllättävän usein suoraryhtistä ja selkeästi puhuvaa opiskelijaa on epäilty lääkäriksi. Ilmeisesti ikäihmisissä asuu voimakkaita käsityksiä hoitotyön sukupuolirooleista. 

Pojittelu on saanut opiskelijan suun vetäytymään maskin takana erityisen maireaan hymyyn. Tietenkin suuri osa kotihoidon asiakkaista näkee edessään iän puolesta lapsenlapsekseen sopivan hahmon. Kenties maskin taakse piiloutuneet kasvot ja mielikuva nuoresta opiskelijasta ohjaa ajattelemaan jopa lastenlastenlasten ikäisen pojun tulleen paikalle. (Mielikuvat ovat vahvoja. Erehtyipä kerran kolmatta vuosikymmentään lähestyvä lähihoitajaopiskelija kuvittelemaan iästäni yli kymmenen vuotta pois. Ei tainnut olla vielä kokemusta aikuisopiskelijoista.) Maskin takana hymyilyttää osittain ajatus siitä, että jos olisinkin sattunut tulemaan paikalle edellisten töiden kengissä ja puvuissa, monet asiakkaat olisivat vetäneet pöytään valkoisimman liinansa, kauneimmat posliininsa ja seisoisivat eteisessä juhlavaatteissa valmiina teitittelemään kohteliaasti ”poikasta”. Aikansa kutakin. Minä en ole tästä erilaisesta vastaanotosta yhtään pahoillani. Tosin välillä on joutunut miettimään, onko innostunut vastaanotto enää sopivuuden rajoissa. Tosin naispuolinen sairaanhoitaja on saanut osakseen samanlaiset silittelyt samoissa paikoissa. Joten kyse lienee enemmän vieraiden tuottamasta ilosta kuin pojan saapumisen riemusta.

“Poeka”

Ovella on helppo nähdä pelkkä poika tai tyttö. Hoitajan sukupuolesta riippuen. Mutta valitettavasti se toimii toisinkin päin. Luultavasti moni tottumaton tai haluton näkee ovea avaamassa mummun, paapan tai ihan vain vanhuksen. Hoitajalla se voi tietenkin pelkistyä asiakkaaksi tai potilaaksi. Hoitajan toki pitää osata keskittyä hoidettavan kohtaamiseen juuri hoitajan roolissa. Siinä ei kuitenkaan ole haitaksi, jos uskaltaa kuulla ja nähdä enemmän. Juuri tässä lienee yksi kotihoidon pelottavimmista puolista. Olipa asiakas hyvin tai hyvin vähän puhelias, huutaa hänen kotinsa: tutustu minuun. Kohteliaastikin pälyilyä välttävä hoitaja kyllä näkee. Näkee valokuvat tai niiden puutteen. Huomaa mielenkiinnon kohteet seinillä tai harrastevälineet nurkissa. Hoitaja oppii huomaamaan myös sen, mikä on ollut tärkeää ja sitten jäänyt muuttuvan kunnon myötä koskemattomaksi. Hoitaja näkee muistin tai toimintakyvyn muutokset lojuvina tavaroina, likaisina pintoina tai pursuavina roskiksina. Hän näkee hallintaa ja sen menetystä. Hän näkee puolisoita ja rakkaita. Välillä toisesta on jäljellä parisängyn puolikas, jota ei koskaan enää avata. Välillä hän joutuu näkemään miten taakan kantaminen tai taakkana olemisen kokemus painavat erilleen. Tai kuulemaan miten kaksi pelokkaan ärtynyttä yrittää turhaan muistaa toistensa puolesta. Koko elämä on tarjolla kotihoidossa. 

Tätä taitoa ei opetella vain asiakkaiden ovella. Koko elämä on kutsua yrittää nähdä yli ensimmäisen mielikuvan. Helposti toiset pelkistyvät rooleiksi. Sellaisiksi hahmoiksi jotka täyttävät eri osia elämämme näytelmässä. On kaupan kassaa ja lasten valmentajaa. On tarjoilijaa ja päiväkodin ohjaajaa. On konduktööriä ja bussikuskia. On sitä joka asuu viereisessä rapussa tai kaksi kerrosta ylempänä.

En tarkoita, että kaikkien ihmisten tarinoille tulisi avata ovensa. Kuka sitä kestäisi tai haluaisi. En minä ainakaan. Kuitenkin luulen, että olisi hyväksi kaikille jos useammin muistaisimme etteivät ihmiset ympärillämme ole ohuita roolihahmoja oman elämämme näytelmässä. He ovat kaikki oman elämänsä pääosassa ja tekevät elämänsä roolia. Siinä he ovat ajatuksineen, tunteineen ja haluineen. Kun muistaa ovella, huoneessa tai missä vain vastaan tulevan olevan ihminen, on helpompi nähdä hänet. Ehkä myös kuunnella, ymmärtää, kunnioittaa, kiittää ja parhaimmillaan jopa hymyillä hieman. Vaikka sitä pojankin hymyä. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *