130# Vuosi Lasik-leikkauksen jälkeen

Tämä kirjoitus on jatko aikaisemmin julkaisemiini tuoreisiin pohdintoihin Lasik-leikkauksen jälkeen.  

Kummallisesti sitä kaikkeen tottuu. Näin ajattelin pari päivää sitten saunan lauteilla. Lapset olivat jo lähteneet. Jossakin kaukana joivat kylpytakkeihin kietoutuneina itse tehtyä limsaa. Raukean rentouden lävitse kuului iloisia kiljahduksia, kun pienet suut maistoivat ensimmäistä kertaa kivennäisveden ja mehutiivisteen yhdistelmää. Ilmeisesti meni ihan täydestä. Iloiset äänet kertoivat myös, ettei ollut mitään kiirettä kömmetä ylös lämpimiltä laudeliinoilta. Niillä tapaan hetken loikoilla saunotusurakan jälkeen. Palkinto kovasta työstä. Annoin katseen harhailla kattoon ja mietin. Mietin katossa näkyviä oksankoloja ja muita paneeleihin jääneitä elämän merkkejä. Ihmettelin, miten en ollut niitä muistanut montakaan kertaa vuoden aikana ihmetellä. 

Leikkauspäivän iltana olin vältellyt lasten toimet ja pesut. Käytin hyväkseni harvinaista kehotusta loikoilla yksin pimeässä. Siispä lepuutin rasitettuja silmiä oikein urakalla. Iltasuukkojen jälkeen oli aikaa ihmetellä. Päivän mittaan oli jo ehtinyt ihmetellä erilaisten silmätippojen käyttöä. Illalla täytyi ihmetellä silmäsuojien teippaamista kasvoihin. Ilmeisesti vaarana oli, että unissaan tulisi hierottua leikkausjäljen heikentämä silmän pinta rikki. (Pakko mainita, että olin ainakin puolen vuoden ajan hyvin herkillä tämän suhteen ja joskus aivan kauhistuin, kun huomasin joskus myöhemmin yöllä hinkkaavani silmää. Kuukausia leikkauksen jälkeen mitään vaaraa tuskin enää oli.) 

Kaiken valmiiksi saatuani kävin nukkumaan. Pitkän päivän jälkeen uni ei tullut. Elimistö oli virittynyt väsymyksen poistavalla tavalla. Vastoin odotuksia mitään kipuja tai muita ikäviä tuntemuksia ei alkanut kuulua. Oli kuitenkin erilainenkin valvottaja. Katto. Silmäsuojien teippauksien välistä vilahtelivat kattopaneeleiden välit, lautojen oksankolot ja muut elämän merkit. Oli jossakin valkoisen maalin epätasaisen kuivumisen jättämiä pisaroitakin. Tammikuisen yön pimeydessä kaikki oli paljasta ja selvää. Kattoa katsellessa muistijälki kolmenkymmenen vuoden takaa vyöryi tajuntaan. Samalla tavalla olin katsellut joskus puun yksityiskohtien tanssia vanhempieni kesämökillä. Silloin joskus ennen lukutaitoa ja r-kirjaimen lausumista. Unohdetusta oli tullut taas totta. Silmäsuojien taakse taisi peittyä joku kyyneleen tapainenkin.

Hyviä huomioita vuoden varrelta:

Vaikka aluksi silmät vettyivät valossa kovasti, näin muutaman tunnin päästä jo kirkkaasti ja vastoin kielto ajoin pari viimeistä kilometriä kotiin illan pimentyessä. Ei vain malttanut olla kokeilematta.  

Aluksi (ja odotetusti) näkö oli ensimmäisen kahden viikon aikana oikutteleva. Varsinkin aamuisin oli pientä utuisuutta ja vaikeutta tarkentaa. Ehkä se johtui silmien kuivuudesta. Kuivumista oli aluksi paljon. Tavakseni tuli seistä samassa kohtaa keittiötä ja katsella seinäkalenterista kuukauden nimeä. Aina päivän mittaa se ilmestyi näkyviin. Myöhemmin tämä utuisuus hävisi tyystin. 

Alussa vaivannut valon arkuus ja pimeällä näkyvät valon siristykset hävisivät jossakin välissä. En ole varma, milloin niin kävi mutta nyt vuosi leikkauksen jälkeen en huomaa ulkona mitään poikkeavaa valoissa. Samoin pimeällä autoilu ei ole tuntunut kesän jälkeen mitenkään erikoiselta. En ole varma onko kyse tottumuksesta vai jostakin silmiin liittyvästä prosessista. 

Aurinkolasien ei ole pakko maksaa enää satoja euroja!

Välttelyajan päätyttyä oli koittanut koronarajoituksien aika. Uimahalliin pääseminen kesti aika pitkään mutta odotus kannatti. Ihan viime vuosiin asti olen vihannut uimista. Ani harvoissa paikoissa olen lähtenyt koluamaan vieraiden mökkirantojen tai leirikeskusten veteen. Halleissa ja kylpylöissä selviää paremmin koska värien ja valojen kontrasti on usein hyvin ajateltu. Urheasti olen nyt aikuisena opetellut paitsi uimaan hyvin, myös viihtymään vedessä ja sen alla. Kaikki on nyt paljon parempaa ja helpompaa. Lapsiakin pystyy nykyään vahtimaan altaassa.

Näkökenttä on laajentunut. Tietenkään terävän näkemisen alue ei ole kasvanut. Kuitenkin näkemisen alueen laudoilla ei väijy lasien vääristämä maisema tai linssien loppumisestä kertova utu.

Viimeisimmän vuoden aikana moni on joutunut opettelemaan jonkinlaisen maskin käyttöä. Silmälasin käyttäjät ovat saattaneet painia huuruuntumisen kanssa. En minä. Täydellinen ajoitus.

Tuntuu turvalliselta kun kiipeillessä, kömpelöitä kehonpainoharjoituksen tapaisia yrittäessä, pallopeleissä tai hoitotyön tähän mennessä vähäisissä kontaktitilanteissa ei ole tarvinnut olla huolissaan silmälasien nenällä pysymisestä tai niiden mahdollisuudesta rikkoutua. 

En jäänyt riippuvaiseksi kostutustippoihin!

Erinomaista työtä, sanoi ulkopuolinen lääkäri päästessäni onnekkaasti hyvin laajoihin näön ja silmien toiminnan tutkimuksiin Kohortissani.

Huonoja huomioita:

Silmäpussit! Ja silmärypyt. Ikänäköä ei vielä ole mutta ikä näkyy kun ei ole millä sitä peittää.

Lumi- ja vesisade menevät kummallisella tavalla silmään ulkona. Ei ennen sellaista ongelmaa ollut. 

Ristiriitaiset havainnot:

Vuosikymmenien jälkeen tuntuu hassulta ajatella, miten uudet tuttavuudet eivät edes tiedä silmälaseja käyttäneestä itsestäni mitään. Jollakin tavalla ajattelen olevani jossakin väliaikaisessa tilassa ja lasit palaavat kyllä. ne istuvat yhä vahvasti tajunnassa, vaikka vuoden jälkeen niitä ei enää aamulla etsi vuoteen vierestä eikä yritä nostaa parempaan asentoon lukiessa. Hyvin todennäköistä on, että jossakin vaiheessa jonkinlaiset naurettavan heikkotehoiset lasit joudun hankkimaan. Nyt kuitenkin yritän muistaa nautiskella. 

Jos joku miettii, kannattaisiko leikkaukseen mennä, en osaa vastata. Jokaisella on oman elämänsä painottamia hyötyjä ja haittoja punnittavana ja kuten nykyisessä koulussani kerrotaan, liittyy leikkauksiin aina riskinsä. Itse olen kuitenkin äärettömän onnellinen.

Miltä näyttää mies silmäsairaalan edessä? Leikkauksesta alle kaksi tuntia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *