113# Harjoittelu epävarmuuden keskellä

”Harkat menee, harkat menee.”

Vielä viikkoa ennen harjoittelun alkamista, tämän kaltaisilla mantroilla manattiin käytävillä harjoittelumme kohtaloa. Huoli Koronaisen syksyn keskellä ei ollut turha. Keväällä meidänkin luokallamme moni menetti harjoittelupaikkansa ja uusien saaminen oli kiven alla. Ylempien luokkien opiskelijoita siirrettiin sairaalassa eri osastoille. Monella paikkakunnalla harjoittelut keskeytettiin. 

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Keväällä terveydenhuollon toimintoja ajettiin monin paikoin alas ja henkilöstöä ohjattiin uusiin tehtäviin. Tapahtui monin paikoin voimakas polarisaatio. Tässä oli tietenkin myös maantieteellisiä eroja. Joissakin paikoissa työtä oli valtavasti. Joissakin paikoissa alas ajetut toiminnot antoivat henkilöstölle harvinaista väljyyttä päiviin. Tätä rauhaa tosin rikottiin henkilöstön sijoituksilla ja valtavalla määrällä valmius- ja varautumistyötä. Varautumissyistä myös kesälomia siirrettiin ja ositeltiin laajasti. Näissä oloissa opiskelijoiden pitäminen harjoittelupaikoissa ei ollut kovin hyödyllinen tilanne. Toisissa paikoissa ei olisi ollut aikaa ohjata ja toisissa ei normaalia määrää ohjattavaa. 

Tänä syksynä terveydenhuoltoa on pyritty pitämään normaalissa toimintakunnossa. Poissa ovat olleet julkinen huoli terveydenhuollon kapasiteetista ja hiljainen vihje sen säästämisestä. Kiireettömiä hoitoja on pyritty pyörittämään tavalliseen tapaan hoitojonojen venymisen estämiseksi. Kevään ja kesän varautumistyö on antanut toiminnallista, henkistä ja materiaalista valmiutta. Siksi opiskelijoita ei ole syksyn aikana ajettu pois kevään kaltaisella laajuudella.

Tosin läheltä liippasi täälläkin. Vaasan sairaanhoitopiirissä kaikki harjoittelut keskeytettiin viikkoa ennen oman, nykyisen, harjoittelujaksomme alkua. Juuri tämä aiheutti vakavan huolen myös omasta kohtalostamme. Saatoimme jo haistaa pitkän syysloman, joka olisi korvattava sitten kesällä. Vaasan sairaanhoitopiiri ulottuu vain muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tartuntamäärien nousu paikallisesti asettaisi harjoittelun nopeasti vaaraan. Viikkojen varrelle mahtuu siis vielä monta jännitystä. 

Pitäähän tässä tietenkin muutenkin jännittää. Koko syksy on lapsiperheessä jouduttu pelkäämään. On pelätty vuotavia neniä, yskiviä suita ja muita sellaisia varsin tavallisia pienten lasten syksyyn liittyviä asioita. Emme ennenkään ole kipeitä lapsia kouluun lähettäneet mutta nyt tilanne on jotenkin erilainen. Ihminen kun joskus yskäisee, aivastaa tai jopa niistää nenää ilman, että siihen liittyy minkäänlaista tautia. Ja voi, kun joku niin tekee. Sitten tarkkaillaan, kysellään ja puntaroidaan, oliko kyseessä yksittäistapaus vai liittyykö siihen jotakin muuta. Lasten koulussa on ihan samat säännöt kuin kaikkialla muuallakin: oireisena ei saa tulla. Luulen, että lukemattomissa perheissä on käyty samanlaista jännitysnäytelmää syksyn mittaan. Jos perheessä on useampia lapsia, voi syysflunssa saattaa vanhempien arjen ja työssäkäynnin pitkäksi aikaa sekaisin. Jo pelkästään tämä syy motivoi pitämään huolta omasta ja koko perheen käsihygieniasta. 

Nuhaisena tai muuten oireisena ei tietenkään harjoitteluunkaan ole asiaa. Jokainen päivä pitää yllä tätä pientä jännitystä. Tavalliset koulupäivät voisi hoitaa jotenkin. Harjoittelu täytyy suorittaa tarkan tuntimäärän mukaan. 175 tuntia on täytyttävä. Jos siihen ei pysty viiden viikon aikaikkunassa, vaikeuksia seuraa. Kuten sanottu, heti meidän peräämme tulevat toiset harjoittelijat, eikä edellisen erän lojumista paikalla katsota ainakaan parhaassa mahdollisessa valossa. 175 tuntia viidessä viikossa tarkoittaa tietenkin pientä ilmavuutta suoritukseen. Täysillä työviikoilla tunteja kertyisi tuossa ajassa 200. Kuitenkaan kovin montaa päivää ei kenenkään sovi olla oireittensa kanssa kotona odottelemassa paranemista. Nyt ei kiinnosta suuremmin siis korona tai mikään arkisempikaan tauti. On aika pestä käsiä, pitää etäisyyttä ja hyvänen aika, syödä marjoja. Niin tällainen lapsuuden loputtomilla marjametsillä kammon saanutkin katsoin parhaaksi oppia uusia tapoja ja aloin vuosikymmenien tauon jälkeen syömään mustikoita. Tosin vain nopeasti jäisinä. Sulaessaan toisivat pahat muistot mieleen. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko meni monen muunkin epävarmuuden merkeissä. Ystävällisen vastaanoton keskeltä paljastui, että ohjaajani oli sairaslomalla. Sain siis useamman päivän jännittää aina uutta naamaa ja uutta suhtautumista vierelle heitettävään opiskelijaan. Huomasin, että aamujen jatkuessa, osastolle meno oli tämän odotuksen vuoksi raskasta. Syy ei ollut hoitajien. Kaikki vuorollaan ottivat mukaansa, selittivät, näyttivät ja antoivat tehdä, vaikka opiskelija tekee hitaasti. Mutta jatkuvasti vaihtuva varjostettava oli yllättävän raskas muuttuja samalla, kun kaikki muukin oli kovin uutta ja epävarmasti tehtävää. Onni olikin suuri, kun pääsin tekemään viikon viimeiset yövuorot ikioman ohjaajani kanssa. Pyrimmekin pysymään loput viikot tiiviisti yhtä aikaa osastolla. 

Yhdessä asiassa epävarmuutta ei kuitenkaan ole ollut. Oma ääneni ei ole hapuillut tippaakaan, kun ohjaaja on kysynyt lukuisia kertoja tiedänkö sitä tai tätä. Paljon tietoa on tarttunut. Erityisen tärkeällä tavalla olen osannut täysin ilman epäröintiä ja varoivaisuutta sanoa kerta toisensa jälkeen: En tiedä. Se on oppimisen ensimmäinen askel. 

Epävarman ajan symboli? Päiväkotilainen tunnisti hylätyn “koronamaskin” pyörätien vieressä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *