– Miltä nyt tuntuu?
Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa.
Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi.
Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?
Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut.
Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?
Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.
Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.
Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.
