86# Opiskelija – simputettava juoksupoika?

Vanhojen Aku Ankka -lehtien mukaan ravintoloissa on tiskari, tiskarin apulainen ja ainakin joskus perunankuorien polkija. Näin muotoutuu hierarkia ja nokkimisjärjestys keittiössä. Jos palvelutalo olisi ravintola, olisi opiskelija kai perunankuorien polkijan apulainen. 

Pääsykokeiden soveltuvuuttamme mittaavassa osiossa psykologi epäily kykyäni laittaa kädet saveen eli likaan. Samoin hän epäili vähän kykyäni olla ottamassa vastaan käskyjä ja komentoja muilta. Olimme tainneet juuri ennen puhua siitä, miten en pitäisi vastenmielisenä mahdollisuutta joutua alalla johtaviinkaan tehtäviin. Epäili hieman, miten korkeasti koulutettu yliopiston entinen asukas jaksaisi kuunnella vähemmän koulutettujen komentoja. Jotenkin näin muistaakseni sanoi. Vastasin pitäväni vain luontevana tilannetta, jossa enemmän osaava ohjaa ja käskee kokemattomampaa. Koulutus kun on tie, jolle joka alalla on lähdettävä tien päästä. Silloin voi ennustaa enemmän osaavia löytyvän polun varrelta. Jätin sanomatta, että hieman sen kaltaista tilannetta voisin jopa kaivata. En halunnut antaa liian masentavaa kuvaa. Perunankuorien polkijan apulaisena on helppo olla. Silloin ei tarvitse liikoja miettiä, mistä poljetaan seuraavaksi.

Kerroin toki haastattelijalle, että silloisessakin tilanteessa olin tietyssä kohdassa työyhteisön hierarkiaa. Ohjeiden vastaanottaminen ei ollut täysin vierasta itsenäisen työn tekijällekään. Totta on, että samalla olin tilanteessa jossa useimmiten ohjasin muita ja olin se jolta kysyttiin ei vain mielipidettä vaan myös päätöstä. Vastuuta on mukava kantaa. Ainakin silloin kun hallitsee sen, mistä on vastuussa. Samalla vastuu haastaa ja välillä painaa. Annettua vastuuta ei voi paeta vaan sen kanssa täytyy vain kestää ja toimia. Laajassa työkentässä huomasin usein vaarana olevan liikojen vastuiden keräily. Vaikka piti yrittää olla vastuussa kokonaisuuksista, saatoin helposti kerätä itselleni myös pieniä asioita. Pienistä kertyy helposti suurta. Hitaasti vuodet siinäkin viisastuttivat. Vuodet ja vastuut. Tekemällä siinäkin oppii. Näitä miettiessä huomaan, että vielä on kehittymistäkin. Liian harvoin ja hitaasti olen kysynyt viisaammilta apua tai heittänyt ajatuksen palloa niille, joiden puolesta luulin olevani päättämässä. Ehkä tämä tyhmänä aloittaminen opettaa jotain siihenkin osaan elämää, jossa luuli jo jotakin osaavansa. 

Tiedän kaipaavani vastuullisiin tehtäviin. Niin joko vanhoissa kengissä tai sitten hoitotyön kengissä. Väistämättä vastuu ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne hiipii koettuna kaipuuna pintaan. Kevään harjoittelussa kuitenkin nautin lyhyestä roolistani olla tuo hierarkian ja nokkimisjärjestyksen viimeinen. Vai onko se ensimmäinen nokittava? Kanoista tietävät tietäköön.

Voisitko viedä? Voitko hakea? Käytkö katsomassa? Roskat, ruuat, hälytyksen syy. Näitä opiskelijalle helposti kertyi. Työntekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei näitä sanottu oman kahvitauon turvaamiseksi tai pidentämiseksi. Korkeintaan silloin, jos kahvitauolla oli samalla menossa vuoron vaihtoon liittyvä palaveri. Opiskelija yleensä on se, jolla ei ole erityisen tärkeää tai korvaamatonta tehtävää menossa. Hänet voi helposti lähettää silloin kun itsellä on jotakin muuta kesken. Tätä saattoi helpottaa se, että olin erityisen altis menemään.

Varsinkin harjoittelun ensimmäisillä viikoilla oli pelkästään helpottavaa saada pyyntö tai kehotus tarttua johonkin toimeen. Alussa kun ei osannut oikein hahmottaa, milloin voisi johonkin asiaan tarttua. Viikkojen kuluessa alkoi hahmottua hyvät hetket roskien viemiselle, pahvinkeräyksen tyhjentämiselle tai puhtaan pyykin hyllyttämiselle. Ja tietenkin samalla alkoivat hahmottua tehtävät toimiessa hoitajaparina kahden avustettavan asukkaan kanssa. En koe, että kukaan olisi hieman osaamatonta ja ajoittain hidasta opiskelijaa simputtanut. Ehkä varhaiskeski-ikäinen olemus riisui vähäisetkin mahdollisuudet siihen. Mutta monia ohjeita sain ja koitin niitä kuulla. Erityisesti ohjaajani ansioitui hyvässä tyylissään neuvoa. 

Sairaanhoitajaopiskelija saa harjoitteluissaan opiskella taitoja, joita koulussa on harjoiteltu hyvin vähän. Tässä harjoittelussa luulen meitä opiskelijoita jännittäneen eniten virtsateiden katetrointi ja laskimoverinäytteiden ottaminen. Toista on treenattu koulussa kerran nukelle ja toista pari kertaa pariin. Näitä taitoja niin sanotusti oikeisiin ihmisiin harjoitellessa moni on varmasti kokenut ylimääräisiä sydämen sykähdyksiä. Kahta kauheammaksi toimet olisivat muuttuneet, jos olan takana ohjaava sairaanhoitaja olisi ollut erityisen kärkäs ja kärsimätön. Näissä jännittävissä tilanteissa sain itse kuulla vakaan ja melkein huomaamattoman neuvon nousevan korvilleni aina oikeaan aikaan. Joka kerta se tuli melkein kuin oman pääni sisältä luontevana ajatuksena mahdollisesta seuraavasta askeleesta. Monta kertaa juuri tuon neuvon ansiosta jokin asia onnistui. Tuosta tavasta neuvoa olin kovasti kiitollinen. Se ei ahdistanut, eikä lisännyt liikaa tietoisuutta kaikkea seuraavasta katseesta. Se ei tuntunut pahalta edes silloin, kun se kertoi tulleen hetki opiskelijan lopettaa ja sen itsensä yrittää. Opastusta, neuvoja, kehitettävää ja kehuja. Jos huhut ohjaajien saamasta pienestä korvauksesta pitävät paikkansa, on joka euro siitä moneen kertaan ansaittu. 

Normaalisti ruokailu tapahtui eri kerroksessa ihan oikeassa ruokasalissa. Poikkeusaikana kaikki kulki kärryillä. Aika harvoin opiskelijaa varta vasten asialle lähetettiin. Sitäkin useammin hän lähti itse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *