81# Pääsin töistä. Virkistävää vaihtelua.

Käytin auton katsastuksessa. Tai oikeastaan käytin kaksi kertaa, kun ensimmäisellä kerralla löytyi vikaa. Yritin olla viisas ja hoitaa asian ennen harjoittelun alkua. Sitten uusinnan kanssa jouduinkin itselleni uudenlaisen ongelman eteen: miten hoitaa auto oikeaan paikkaan oikeaan aikaan?

Olen tottunut siihen, että työaikaa voi käyttää vapaasti. Jos auto pitää käyttää katsastuksessa, lapset neuvolassa tai ruumis lenkillä, sen voi tehdä melkein milloin vain. Kunhan päivän, viikon, kuukauden, vuoden ja elämän aikana kaikki työt tulevat tehdyksi. Tuollainen oman työajan hallinta antaa paljon vapauksia. Se tekee usein elämästä helppoa. Ei ainakaan tarvitse miettiä katsastuksen aukioloaikoja.

Nyt harjoittelun alettua piti miettiä. Jos työhön pitää olla valmiina tuntia ennen ovien aukeamista toisaalla, on keksittävä jotain muuta. Yksinkertaistahan se oli. Kävin viemässä auton edellisenä päivänä harjoittelun jälkeen. Se on ilmeisesti se väli, jossa monet muutkin ihmiset yrittävät hoitaa asioitaan. Miten tekevät ne, joiden työpäivä on pari tuntia myöhemmässä ikkunassa?

Avaimia ottaessaan paikan tutuksi tullut mies alkoi pohtia työn kestoa. Sama paikka teki vaadittavat huollot. Lupaili laittaa tekstiviestiä ja muuta mukavaa. Sanoin kuitenkin, ettei se ole tarpeen. Paljastamatta ihan kaikkea kevään sisällöistä kerroin pääseväni töistä kolmelta ja tulevana sitten hakemaan puhtaat paperit saanutta autoa. Ja näinhän sitten seuraavana päivänä tapahtui.

Nuo kaksi sanaa jäivät pyörimään mieleeni. Päästä töistä. Voiko niin tosiaan olla? Huomasin päässeeni töistä viimeksi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisissä kesätöissä. Silloin tiettyyn aikaan trukki laitettiin lataukseen, käveltiin tuotantohallin läpi leimaamaan ja kadottiin pukuhuoneeseen. Siitä alkaa olla sen verran aikaa, että tasakymmeniin pyöristettynä se alkaisi jo kahdella. Sen jälkeen en ole enää päässyt töistä.

Olen alkanut käyttää pastorin työn aikahaasteita kuvatessani termiä 24/7. Silloin ei päästä töistä. Työn tekeminen voidaan tietenkin lopettaa. Ainakin aktiivinen tekeminen. Aina välillä joku osa töistä tulee valmiiksi ja projekti vaihtuu toiseen. Aina joskus jonkun ihmisen kohdalla kaikki työ tulee valmiiksi. Silloin vielä omaisten kanssa jatketaan matkaa. Kun itse lopettaa työn tekemisen, kukaan toinen ei jatka samaa työtä. Silloin on hyödyllistä jatkaa ja venyttää. Edes vähän. 

Jotkut ovat käsittäneet tuon 24/7 päivystysvelvollisuuden taakaksi. On sekin siinä mukana. Mutta ei se oikeastaan ole raskasta. Vuosien kuluessa ja voimien hiipuessa olen lakannut pitämästä työpuhelinta öisin päällä. Tavallaan se on kurjaa. Kuitenkin todellinen tarve vuosien varrella on ollut minimaalista verrattuna ei kiireellisiin, satunnaisiin tai ihan kiusaksi tehtyihin yhteydenottoihin. Henkinen rasite on ollut hyötyjä suurempi. Toki tilanteessa, jossa tarve on ollut ennakoitavissa, olen luvannut päivystää laajemmin.

Jatkuvaan työhön kuuluu se, että puhelin voi soida melkein milloin vain. Kaikki tietävät, että silloin isä lähtee. Ainakin työhuoneeseen tai muualla ollessa syrjemmälle. Viisautta on ollut oppia laittamaan tuo puhelin pois elämän tärkeiden hetkien ajaksi. Silloin sitä pitää vain osuvissa hetkissä vilkaista. Samoin ovikello voi soida. Vuosien varrella hyvin monenlaisina aikoina. Joskus takana odottaa ystävällinen tervehdys. Joskus tunteja vievä hätä. Tällainen tietty ennakoimattomuus ottaa osansa. Kenties eniten perheeltä. Välillä joustoja on haastava saada takaisin, koska aina on vähimmäismäärä työtä ja välillä sekin on tarpeeksi. Aina kun on ollut mahdollista, on pitänyt yrittää laiskotella. Olen hyvä laiskottelemaan.

Todellinen haaste on kuitenkin pään sisäinen. Kun töistä ei pääse, ne jatkuvat melkein aina päässä. Eikä kyse ole vain turhasta murehtimisesta ja märehtimisestä. Joskus saattaa siihenkin syyllistyä. Mutta kun työ on paljolti ajatustyötä, sitä voi jatkaa melkein milloin vain. Sitä voi saada eteenpäin melkein milloin vain. Välillä jonkun ehkä luovuudeksi kutsuma osa-alue melkein vaatii sitä. On kätevää, kun osaa töistä voi tehdä melkein missä ja milloin vain. Vai onko? Joskus on. Usein ei. Ei ainakaan levon kannalta. 

Lisäksi hengellisessä työssä asiat ovat aina läheisiä ja henkilökohtaisia. Työhön liittyvät asiat putkahtavat päähän uutisissa, somessa tai ihan hartautta harjoittaessa. Ihmiset ovat läheisiä ja merkityksellisiä. Surun kanssa kulkeminen tuntuu itsessäkin. Turhautumisen näkeminen turhauttaa omassakin rinnassa. Kadonneita lampaita surraan ja itketään. Samalla kun pitäisi olla äärimmäisen herkkä ihmisten kanssa, pitäisi osata olla tietyllä tavalla kova itsensä tähden.

Kaikki se mikä tekee 24/7 työstä raskasta, tekee siitä myös rakasta. En usko, että missään saa niin syvää kiitosta ja kiitollisuuttaa osakseen. Tuskin missään saa olla niin rauhassa kuin hyvin tehdyn työ äärellä seurakunnassa. Ei ole toista paikkaa missä voi niin turvallisesti epäonnistua, kuin tuo työ jossa kyse ei ole omasta maineesta. Kun pääsee ihmisten kanssa raottamaan iankaikkisuuden portteja, löytää suuren riemun. Kuitenkin me luterilaiset tunnustamme, etteikö se voisi samalla ottaa koville.

Pääsen töistä. Muutaman viikon ajan 15.00 ti 14.45 jos olen mennyt aamulla vuoronvaihtoa seuraamaan. Ilta- ja yövuorokin pitää kokea. Jos jonain päivänä on yllättäen tullut ylimääräistä, on seuraavana päivänä käsketty lähteä aikaisemmin. Ei ole tullut uniin. Ei noussut murheina mieleen. Joku toinen on tullut jatkamaan siitä, mihin yksi vuoro lopetti. Toki oikeat työntekijät joutuvat katselemaan kauemmaksi ja pitemmän ajan haasteita kulkee mukana. Opiskelija kuitenkin katsoo päivän kerrallaan. Haasteet ovat pienet. Kiitokset niihin nähden ihan riittävät. Saattaisi tähänkin ajallaan kyllästyä. Nyt kuitenkin mieli lepää.

“Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *