Harjoitus tekee mestarin, koska mestariksi voi tulla vain tunnettuaan osaamattomuuden tunteen. Se joka luulee osaavansa, ei koskaan tahdo oppia. osaamattomuuden tunne on kuulemma tuttu ensimmäisen harjoitteluviikon aikana. En ole siltä itsekään välttynyt.
Keskellä pääsiäisen jälkeistä lumimyrskyä suuntasin harjoittelupaikkaan. Minuutilleen oikeaan aikaan sairaanhoitaja saapui ottamaan vastaan. Täsmällistä. Pidennetystä viikonlopusta hänkin ehkä hieman tempautui arkeen. Koronan uhka sotki harjoitteluitamme niin onnistuneesti, että oma paikkani sai tiedon tulostani vasta kiirastorstaina. Ohjaajalle pääsin lähettämään sähköpostia vasta myöhemmin. Oli kuulema lukenut sen samana aamuna. Tiedon toivottavasti oli saanut johdolta aiemmin. Ammattilainen pystyi kuitenkin ottamaan homman haltuun. Harjoittelijan näkökulmasta viikkoon ei sisältynyt ohjaajan haparointia vaan pikemminkin ohjattavan haparoinnin kärsivällistä sietämistä.
Sillä ohjattava haparoi. Uudessa talossa ja uusissa hommissa kaikki ei onnistu heittämällä. Kahtena ensimmäisenä päivänä tunnuin olevan pari sekuntia ja pari askelta jäljessä. Onneksi en sen enempää. Yksinkertaisissa asioissa huomaa, ettei rutiini ja lihasmuisti ole vielä kehittynyt. Ihan sama, kenen kanssa auttamassa asukasta, se toinen näyttää saavansa sukan aina paljon nopeammin autettavan jalkaan. Ja monta muuta asiaa meni samoin.
Sukkien lisäksi viikkoon kuului housuja, vaippoja ja pesuja. Oli syöttämistä, nostamista ja suihkuttamista. Pesin silmälaseja ja harjasin tukkaa. Pääsin ajamaan henkilönostimella ja työntämään pyörätuolia. Autoin ruokailussa: tarjoilin, kannoin, keräsin, pyyhin ja sain nähdä jatkoa varten ulkoroskiksenkin. Kuulin mitä minkäkin oven takaa löytyy. Kuulin myös, etten saa harjoittelun aikana avain mihinkään niistä ovista. Pesin käsiä, desinfioin käsiä, laitoin hanskoja ja otin hanskoja pois, pesin ja desinfioin uudestaan. Ihmettelin perjantaina, miksi kädet eivät ala tuntua kuivilta ja kärsineiltä. Muistin, että olin sentään pääsiäisenä valmistautunut harjoitteluun ravaamalla kädet. Kerran.
Suurin osa viikosta kului siis hyvin perushoidollisia tehtäviä harjoitellessa. Niin on tarkoituskin. Näitä tein ohjaajan kanssa ja näitä tein monen eri lähihoitajan kanssa. Sairaanhoitajan erityistaitoja pääsin vähän kurkistamaan ohjaajan niitä tehdessä. Iloitsin siitä, että hän jaksoi tehdessä selittää ja kertoa. Opettajakin ehti viikon aikana tätä ohjaajaa kehua. Ei ole ensimmäistä kertaa asialla.
Valitettavasti ohjaajani tekee lyhennettyä työaikaa. Osastolla ei ole toista sairaanhoitajaa, vaikka tarve olisi. Koska lyhentämistä ei tehdä päiviä lyhentämällä, oli ohjaaja osan viikosta poissa. Monissa harjoittelukertomuksissa nämä kohdat aiheuttavat opiskelijoissa suurta hämmennystä ja eksynyt kananpoika ilmiötä. Näin koin itsekin.
Osasto koostuu kahdesta erillisestä yhteistilasta ja ympärillä olevista asukashuoneista. Kolmantena aamuna kääntyilin toisen siiven yhteistilassa ilman ohjaajaa tietämättä mihin ryhtyä. Olin edellisenä päivänä ollut ohjaajan kanssa toisessa siivessä. Se hämmensi lisää. Hetken mietittyäni totesin, etten tunne asukkaiden tarpeita ja autettavuuden tasoja ollenkaan tarpeeksi alkaakseni johonkin. Kurkin hetken huoneisiin ja löysin yhdestä lähihoitajan työn touhusta. Esitin pyynnön päästä mukaan juuri edellä mainitusta syystä. Pääsin. Kolmannessa huoneessa sainkin jo kehotukseen hoitaa yksin autettavan asukkaan aamutoimet itsenäisesti. Vähän kyselin ja vähän lisää lähihoitaja opasti. Hoiteli huoneessa muita töitä samalla. Asukkaan lähtiessä aamupalalle, muisti vielä kehaista. Kehaisin takaisin, että hyvin neuvoi taustalta.
Samalla tavalla pääsin päivien aikana monen muun matkaan oppimaan. Suuri henkinen apu oli seurata kuudetta viikkoa paikalla olleen lähihoitajaopiskelijan otteita. Selvästi tekemällä oppii. Sillä asenteella kaikki tuntuivat ottavan mukaan. Kukaan ei näkyvällä tavalla harmittellut sitä, jos joutui harjoittelijaa neuvomaan. Myös itsestäni tuntui, että pääsiäispyhän vuoksi lyhennetynkin viikon aikana ehti päästä monesta asiasta kärryille. Tätä auttoi se, että vietin viikon viimeiset päivät samassa siivessä. Asukkaista moni tuli tutuksi. Silloin on helppo lähteä tekemään oikeita asioita.
Ehkä lyhentäen voisi sanoa ensimmäisen viikon menneen hienosti. Oli upeaa herätä ennen kuutta ja lähteä toimeen. Oli mukava palata valoisan aikaan kotiin. Oli hieno huomata pääsevänsä hiljalleen selville asiasta jos toisestakin. Oli mukava huomata saavansa jonkin verran vastuuta ja myös kiitosta. En tiedä tekevätkö talon omat työntekijät työnsä ajatuksiinsa uppoutuneina. Se on rutiinin tuoma etuoikeus ja vaara. Uuden äärellä sain itse tehdä työhön täysin upoten. Päivät kuluivat tutussa leiritunnelmassa. Ruokailusta ruokailuun edettiin koko ajan jotakin tehden. Olen aina tykännyt olla leireillä. Silloin ei ehdi ajatella muita maailman ja elämän huolia. Samalla tavalla nämä harjoittelupäivät kuluivat. Positiivisessa jännityksessä kohti uutta viikkoa!
