47# Hikeä, verta? ja piikkejä.

Odotukset kevätkaudesta eivät ole aiheuttaneet pettymystä. Jo ensimmäinen viikko tammikuussa on tuonut opintoihin säpinää. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme huhkimaan ja hikoilemaan kuntoutuksen tunnilla. Aina hyvä merkki, kun huomaa opettajan pöydän vieressä tyhjäksi jätetyt talvikengät ja opettajan jalassa lenkkarit. Silloin on liikettä luvassa!

Opettelimme vuoteessa tehtäviä liikeharjoituksia eli kuntoutusta, istumasta ja istumaan auttamista ja kyynärsauvojen ohjeistamista potilaalle. Nousemisen avustamisessa autettava sai halutessaan tilata väärällä tekniikalla autetun noston. Rivakoin väärä nosto oli kahden auttajan voimin kainalosta ja housun kauluksesta. Silloin lähti autettava lujaa kohti kattoa eikä omaa kontrollia ollut. Tätä tietenkin pitäisi yrittää välttää. Tekniikkaa voidaan varmasti käyttää ovimiehen töissä. Oikeassa tekniikassa autettavan omaa liikettä ei blokata vaan hän pääsee osallistumaan mahdollisimman paljon. Kahden opiskelijatoverin käsissä tämäkin pappa pääsi turvallisesti liikkeelle. Opettaja kiersi vieressä antamassa vinkkejä liikkeiden suunnista ja asennoista. Tarkoitus on, ettei kovin monen selässä koskaan poksahtaisi. 

Kyynärsauvojen kanssa pääsimme käytäville asti huhkimaan. Itse kukin sai ihan hyvän treenin päiväänsä, kun käytävien lisäksi kuljimme portaita ylös ja alas. Portailla horjuessa oli helppo kuvitella, ettei hissittömässä kerrostalossa eläminen ole helppoa. Ei ainakaan, jos yleiskunnoltaan jo heikentynyt henkilö joutuu sauvojen varaan. Portaita alas tullessa vähän pelotti. Kursorisesti opettaja paljasti meille myös pyllymäen vastakohdan eli istumanousun. Tämä on niille, jotka eivät pärjää kyynärsauvojen kanssa mutta jotka sitkeästi tahtovat asua yläkerroksen kodissa toipumisen ajan. Ja ymmärrän. Kuka nyt kotoaan pois tahtoisi.

Ohi kulkevat muiden alojen opiskelijat vähän naureskelivat luokkamme sauvaryhmille. Itse muistelin lukioiässä vietettyjä viikkoja kyynärsauvoilla. En tiedä oliko silloin opastus jäänyt antamatta vai kuulematta. Joka tapauksessa menin nuo viikot yhä koulujen pihoissa nähtävään tapaan eli harpontatekniikalla. Siinä edetään toista jalkaa maahan laskematta hurjilla hypyillä. Jalkaa olisi silloin saanut kyllä varata mutta näyttävällä tyylillä eteneminen oli ainoa, jonka tiesin. Kolmikerroksisen koulun sisällä keikkuessa olisi joku nyt opituista tyyleistä ollut ihan tervetullut. Seuraavalla viikolla opettelemme saman opettajan johdolla erilaisia avustuksia ja liikutteluja sängyssä. Joustavat vaatteet mukaan, on lupaava termi.

Loppuviikosta vastaan tulivat syksyn anatomian tunneilta tutut teemat. Suoliluun harjanne, polvilumpio, solisluu, olkalisäke ja niin edelleen. Nyt niitä ei enää käyty läpi papereista ja elimistön kartoista. Nyt niitä tunnusteltiin itsestä. Myöhemmin niitä tunnustellaan toisistamme. Niiden avulla etsitään oikeaa pistopaikkaa injektioille. Opitun teorian päälle aletaan nopeasti rakentamaan käytäntöä. 

Harjoitusten yhteydessä harjoitellaan kaikin puolin oikeaa toimintaa jotta se opittaisiin rutiiniksi. Nytkin pöydät pyyhittiin alkoholilla, kädet desinfioitiin, hanskat puettiin ja välineiden kunto ja päiväykset tarkistettiin. Näissä päiväystä vielä riitti.

Aiempien opiskelijoiden tekemä video injektioiden antamisesta sai luokkamme harvinaisen keskittyneeksi. Neulojen uppoamista katsellessa ainakin itse sain herätyksen siitä, ettei näissä opinnoissa tule selviämään iho ehjänä. Videon lomaan ja perään opettaja kävi samoja asioita vaihe vaiheelta lävitse. Ohi mennen kuultu sivulause soi varmaan useammissakin korvissa. ”Tauon jälkeen käyn hakemassa välineitä niin harjoitellaan jo vähän ennen taitopajaa.” Tunnin lopuksi pääsimme onneksi hiipivästä pelostamme. Vuorossa olisi vain injektion valmistelu. Kaverin pistäminen olisi vuorossa vasta kolmen viikon kuluttua. 

Väittäisin, etten omista piikkikammoa. Kuitenkin ajatus näistä harjoituspistoista herättää jollakin tavalla huolestuneita ajatuksia. On vaikea saada kiinni, onko se huolestuttava asia pistää itse kaveria. Vai se, että kaveri pistää? Vai se, jos kaveri on peloissaan itseni pistämisestä? Raportoin siitä taitopajan läheisyydessä. Toivon mukaan totta tulevat tässäkin olemaan sanonnat: kaikkeen tottuu ja kokemus tuo varmuutta. 

Tauon jälkeen ryhdyimme vaihe vaiheelta työhön. Jokainen asensi ruiskuunsa kunnioitettavan kokoisen imuneulan. Tästä sitten nitkuteltiin arasti suojakorkkia irti. On helppo kuvitella, että tässä vaiheessa aina joskus joku opiskelija pistää itseään. Suojakorkkiin kun oli vaikea saada tuntumaa ja rajua vetoahan helposti korjaa päinvastaisella liikkeellä. Pöytäryhmän lähihoitajan kokeneet vinkit pyörittelystä, kynnen käytöstä ja varovaisesta tekniikasta tulivat tarpeeseen. Opettaja taisi aistia jännitystä ja rauhoitteli kertomalla, että tänään emme pistä ketään ja niin mahdollinen pistovahinko on samanlainen kuin keittiössä veitsen sattuessa. Neula vain olisi puhtaampi. Toki ennen taukoa oli käyty läpi toimintaa pistovahingon sattuessa. On siitä puhuttu aikaisemminkin. Paljon niitä kuulemma tapahtuu. Käytetyillä eli likaisilla neuloilla tapahtuneissa vahingoissa on riskinsä. Kuitenkin ne kuulemma ovat oikeilla toimenpiteillä hyvin torjuttavissa myös piston sattuessa. Kuitenkin juuri riskien takia meitäkin ohjataan ja rokotetaan. 

18G ja 23G. Mitä suurempi numero, sitä pienempi neulan koko. Tämä voi tuntua hämmentävältä. Kuitenkin myös haulikoiden kanssa käytetään Gauge-mitoitusta ja niissäkin iso luku tarkoittaa pientä läpimittaa.

Kaiken kaikkiaan opettajan kohta kohdalta etenevässä opastuksessa oli turvallisen tuntoista askarrella neuloilla. Tietenkään hän ei voinut seurata jokaista opiskelijaa kerralla. Välillä meinasi jännitys nousta, kun huomasin jonkun toisen kamppailevan tiukkojen korkkien kanssa. Kuitenkin paljon vierustovereita enemmän mietitytti se omassa kädessä liikkuva neula. Kuulemma tätä oppii tekemään liikoja miettimättä, sanoivat lähihoitajat. Mutta kuulemma hyvä vähän miettiä.

Huomaatko eron neulojen välillä?

Kunnioitettavan kokoisilla imuneuloilla opettelimme imemään määrättyä määrää lääkeainetta. Harjoituksissa tämä lääke on steriiliä keittosuolaliuosta. Ilmakuplien kanssa taisteltuamme saimme poistaa imuneulan jäteastiaan ja vaihdoimme ruiskuun neulan, joka oli huomattavasti miellyttävämmän eli pienemmän näköinen. Koska nyt ei ollut aika harjoitella pistämistä, imeytettiin liuos paperiin ja vaihdettiin eri kokoiset neulat tilalle. Tutustuimme kahdenlaisiin neuloihin. Toisella olisi tarkoitus pistää ihon alla olevaan rasvakudokseen ja toisella sen läpi lihakseen asti. Molemmissa on omat tekniikkansa. Tikanheitto-ote jäi terminä mieleen. Jokainen voi arvata, yritetäänkö sillä päästä lähelle vai syvälle. Näitä pistopaikkoja ja injektioon liittyviä toimenpiteitä kehotettiin sitten kotona harjoittelemaan kynällä tai neulattomalla lääkeruiskulla. Uskaltaisiko kotona kysellä rasvakudoksia harjoituksiin? Tosin joulun jälkeen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sen saaliin perässä. 

Luulen että me hoitoalalla kokemattomat olimme hyvin tyytyväisiä tästä mahdollisuudesta päästä puuhailemaan neulojen kanssa. Olisi tuntunut hurjalta joutua pistämään kaveria heti ensikosketuksella. Nyt kova mielikuvaharjoitteleminen käyntiin niin tuo edessä oleva kaverin pistäminen ei kauhistuttaisi niin paljoa. Tosin useamman mielikuviin taisi jäädä kummittelemaan opettajan varoitukset neulan katkeamisesta. Saapa nähdä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *