40# Anatomian ihmeitä

Yksi ensimmäisen syksyn suurista kokonaisuuksista on ollut tutustuminen ihmiskehoon. Tämä ei ole tapahtunut lääkärileikkien vaan lähes viikoittaisten Anatomian luentojen kautta. Viisi opintopistettä eli 135 tuntia on käytetty kehon salaisuuksien selvittämiseen. Luennoilla ja verkkokursseilla on edetty päästä varpaisiin ja sukellettu solutason tapahtumiin. Olemme tutkineet elimistön normaalitilaa, taudinaiheuttajien tuomia häiriöitä ja monia muita ongelmatilanteita. Luulen että kaiken keskellä monen mielessä on ollut pieni pettymys. Aiheiden käsittely on ollut aika nopeaa yleiskatsausta. Suurta asiantuntemusta emme ole saaneet. Huomattava osa kurssista myös suoritettiin verkossa.

Näin peruskursseilla tietenkin toimitaan. Olemme saaneet ihmiskehosta hyvän yleiskatsauksen ja nyt olemme valmiit omaksumaan uutta tietoa tarpeen mukaan. Anatomiaa ei tulevissa opinnoissa varsinaisesti opiskella mutta siihen varmasti tullaan eri puolilta törmäämään. Ei myöskään ole hoitajan tehtävä ymmärtää laajasti ihmiskehon toimintaa ja siihen mahdollisesti tulevia häiriöitä. Sen jätämme lääkäreille. He joutuvat tekemään parhaansa, etteivät terveyskeskukset saa päälleen arvauskeskuksen nimeä. 

Anatomian opinnot olivat hyvin jännittäviä. Jännitystä toki toi opettajamme tapa tehdä kokeet. Jouduimme heti aluksi tenttimään luiden, nivelten ja jänteiden latinan kieliset nimet. Kirjoitusasussa ja taivutusmuodoissa ei saanut tehdä virheitä. Levollisesti kuulimme syksyn kuluessa kakkosluokkalaisten olevan tulossa uusimaan näitä latinan tenttejä. Lisäksi varsinaiset kokeet oli jaettu kahteen tasoon. Tyydyttävän tason kysymyksiin oli vastattava hyväksytysti, jotta läpäisi kokeen. Ilman tätä osaamista muissa kysymyksissä osoitettu tieto ei voinut pelastaa koetta. Mutta tyydyttävien kysymysten osaamisen jälkeen oli tietenkin mahdollista nostaa arvosanansa hyvään ja kiitettävään asti. Monelle tällainen jaottelu kokeessa oli uutta ja kyllä se itseänikin vähän pelotti. Opittavia asioita oli paljon ja tiesimme opettajan tarkaksi. Niin opettajan pitääkin olla. Erityistä lisäjännitystä synnytti tieto, että kokeissa täytyy osata piirtää. Verenkierto, sydän, keuhkot ja korva oli melko helppo piirtää teknisellä laatikkotyylillä. Silmä ja erityisesti sukupuolielimistä olikin sitten melkein epätoivoa herättävä tehtävä. Tasan eivät käy taiteen lahjat.

Syvyyksien hirviö haukkaamassa kiinni saaliistaan? Vai kenties sittenkin nivel?
Tässä on hyvin nähtävissä taiteellisten lahjojen rajat. Neljän yrityksen jälkeen sydämen rakenne muuttui laatikoksi.

Kuitenkin kokeita jännittävämpää oli itse opiskelu. Olo oli kuin aikamatkalla lapsuuteen. Olin yllättäen vanhempieni kahdeksankymmentälukulaisilla nahkasohvilla, unisena, peiton alle käpertyneenä. Niin monia viikonloppuaamuina hiippailimme olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Joskus tarjolla oli ranskalainen Olipa kerran elämä. Siinä punasolujen antaman narraation kautta käytiin läpi ihmisen koko elimistö ja sen matka kohdusta kuolemaan. Joka jaksoon oli mahdutettu virusten tai bakteerien hyökkäys ja taistelu elimistön immuunipuolustuksen kanssa. Samalla tutuksi tulivat veri, luut, lihakset, hormonit, sydän ja monet monet muut asiat kahdenkymmenen kuuden jakson verran. Kuvamuistini sekoitti opettajan dioihin lapsuuden kuvia. Melkein kuulin Olipa kerran sarjoista tutun mestarin äänen.

Elimistö on täynnä jännittäviä ja ihmeellisellä tavalla yhdessä toimivia mekanismeja. Ehdoton suosikkini kurssin kaikista asioista ovat olleet Prekapillaarisfinkterit. Nuo unohdetut sankarit pitävät meitä elossa. Normaalisti ihmisellä on verta noin seitsemän prosenttia kehon painosta. Aikuisella miehellä viidestä kuuteen litraa. Viidesosan menettäminen aiheuttaa sokkioireita. Jos verimäärä putoaa puoleen, on tilanne hengenvaarallinen. Kuitenkaan pelkästään veren menettäminen ei aiheuta tätä vaarallista verenpaineen alenemaa. Sen voi tehdä meidän oma verisuonistomme.

Aikuisessa ihmisessä verisuonistoa on keskimäärin 100 000 kilometriä. Kaksi ja puoli kertaa maapallon ympäri. Suurin osa tästä on mikroskooppisen pientä hiussuonistoa. Vaikka suonet ovat häviävän pieniä, on niiden yhteistilavuus suurempi kuin veren kokonaismäärä. Jos kaikki ihmisen suonet olisivat auki yhtä aikaa, verenpaine laskisi vaarallisen alas. Vähintäänkin tajunta katoaisi heti ja muutakin pahaa luultavasti tapahtuisi. Anatomian syvemmillä kursseilla istuneet lääkärit tietävät totuuden. Kuitenkaan meille ei käy näin. Pelastajaksi saapuu suurelle yleisölle täysin tuntematon Prekapillaarisfinkterien armeija. 

Jokaisen hiussuonen alussa (prekapillaarissa) on pienen pieni sulkijalihas (sfinkteri). Se säätelee hiussuonen verenvirtausta. Kyseinen rinkula sulkeutuu aina välillä ja sulkee siten hiussuonen estäen veren virtauksen. Turvallisen ajan kuluessa rinkula jälleen aukeaa ja päästää veren virtaamaan hiussuoneen. Aika ei voi venyä liian pitkäksi sillä hiussuonen kuljettamasta verestä riippuvaiset solut eivät voi jäädä liian pitkäksi aikaa ilman elämää tuovaa virtaa. Yhden Prekapillaarisfinkterin työ ei tunnu kovin kummoiselta. Mutta niiden valtava joukko toteuttaa tätä samaa työtä kaiken aikaa ympäri elimistöämme. Ne rytmittelevät niin, että veri riittää koko ajan kaikkialle. Sulkeutumiset ja aukeamiset tapahtuvat niin sulavasti, ettei verenpaineemme ei vaihtele niiden takia. Tietenkään kaikki eivät voi tehdä työtään samassa rytmissä vaan kaiken aikaa meneillään on salaperäinen ja rytmikäs operaatio. Oletko koskaan iloinnut Prekapillaarisfinktereistäsi?

Joulukuuhun mennessä Anatomian kurssi on ohi. Viimeinen verkkokoekin on tehty. Ennen joulua arvosanan pitäisi ilmestyä järjestelmään. Odottelen turvallista nelosta. Olen siihen hyvin tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten tämä kurssi herätti itsessäni suuren arvostuksen kehon salaisuuksia kohtaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *