39# Palvelutalopäivän jälkeen

Millaista sulla oli? Hyvä kysymys luokkakaverin suusta. Takana oli kokemuksiltaan monipuolinen päivä. Uutta oli vilissyt silmien edestä suuri määrä. Korva oli jo luopunut toivosta rekisteröidä kaikkea ymmärrettäväksi. Mitä uutta siinä olikaan ollut? Aikuisten vaipat, Peg-letkut, Trake-letku, liman imeminen, insuliinikynä ja sen käyttö, lääkkeiden annostelu ja jako, peräruiske, syöttäminen, tässä vain muutamia mainitakseni.  

PEG-letku kuvattuna hoitotyön luokassa Kalle-nukella. Menee siis suoraan vatsalaukkuun ja korvaa ruokatorven silloin kun sitä ei voi käyttää. Ruoka on tietenkin silloin nestemäistä ja lääkkeistä pillerit otetaan hieman erilaisella tavalla.

Etukäteen ajattelin, ettei tämä palvelutalopäivä olisi mitenkään mullistava. Eikä se mitenkään jännittänyt. Talo itsessään oli tuttu. Opettajan etukäteisviesteistä olin luullut, että menisimme hieman erityyppiselle osastolle. Saavuttaessa, huomasin kuitenkin jopa osaston olevan tuttu. Vuosien aikana olin käynyt siellä useat kerran ja välillä hyvinkin aktiivisesti. Johonkin aikaan muistin ovikoodinkin, vaikka se ei ehkä ollut sallittua. Olivat vain hoitajat sen kertoneet, että pääsen sisään ja ulos oman aikataulun mukaan. Sen verran tiheään kävin saattelemassa silloista asukasta niin sanotusti riemuitsevaan seurakuntaan. Nyt siitä oli jo aikaa. Ovikoodi oli vaihtunut. Luultavasti useampaankin kertaan. Mutta vielä osasin sanoa, mikä huone oli se tutuin. Tätä myötä tiesin heti, millainen olisi tämän osaston ja käytävän asukkaiden kunto. Pääsykokeessa taisin sanoa psykologille, että hoitotyö on tuttua siitä sängyn toiselta puolelta ja toisesta roolista. Nyt oli tilaisuus päästä siihen sängyn toiselle puolelle. 

Laitostason hoitoa antavan osaston toiminta on pohjimmiltaan sellaista, mitä jokainen vanhempi on joutunut kodissaan opettelemaan. Toki hieman pienemmässä mittakaavassa. On vain niin, että osa meistäkin saavuttaa jossain vaiheessa kunnon, jossa muistutamme taas lasta ja jopa vauvaa. Pukeminen, peseminen ja ruokkiminen muodostavat perushoidollisen rungon näillä osastoilla. Sen päälle rakentaa kunkin tarpeen mukainen lääke- ja muu-hoito. Virikeohjaaja vastaa koko talon ei hoidollisesta toiminnasta. Osa kerroksen asukkaista pystyttiin ilmeisesti otollisena päivänä nostamaan pyörätuoliin ja tuomaan ajoittain kerroksen yhteistilaan. 

Perushoidollinen puoli voi hoitajaopiskelijoita pelottaa. Tai ei se varmaan kaikkien suosikki ainakaan ole. En minäkään suorastaan riemusta kiljunut, kun pääsimme vaippoja vaihtamaan ja sen alaisia pesuja suorittamaan. Voin kuitenkin myöntää kokeneeni tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys tuli siitä, ettei siinä kohtaa tuntunut myöskään mitenkään pahalta tai kummalliselta. Sitä samaa, mihin pienet lapset ovat isäänsä opettaneet. Isät ja äidit saavat uransa aikana katoavina kunniamerkkeinä päälleen kakat ja pissat, eikä oksennuksiltakaan aina vältytä. Ja kun sitä jonkun verran opettelee, ei se enää tunnu niin ihmeelliseltä. Samanlaista se on varttuneemman ihmisen kanssa. Vauvan vaipan asettaminen on vain helpompaa, koska asiakas liikkuu helpommin. Jo perushoidon taitopajassa opettaja totesi, ettei näitä vaippoja voi vaihtaa, nostamalla nukkea vain nilkoista ylemmäksi. 

Suurta taitoa, kekseliäisyyttä ja vastuuntuntoa tämä perushoito kuitenkin vaatii. Juuri sellaisia ominaisuuksia, joita aikuisilla miehillä ja naisilla pitäisi olla. Tämän kokeilupäivämme aikana, saimme kulkea melkein koko ajan työssä olevan hoitajan työparina. Niin asukkaiden liikuttelu ja peseminen kävi verrattain sukkelasti. Ehdin välillä ihmetelle ääneen, millaista kätevyyttä kaikki tämä vaatii yksin tehtynä. Vakuutti että jokainen kyllä löytää keinot. Vaikeaa se vain välillä voi kuulemma olla.

Yksi merkittävä ero näillä osastoilla on, verrattuna pienten lasten kanssa tuttuihin hommiin. Seinillä ja kaappien päällä toimenpiteitä todistavat monet valokuvat. Oli helppo löytää silmiinsä hääkuvia, lapsia ja lapsenlapsia. Oli kortteja ja tervehdyksiä isovanhemmalle. Laitosmaisen huoneen seinustoilla saattoi tunnistaa talon varustukseen kuulumattomia kalusteita. Kaiketi muistoja edellisestä kodista ja ehkä pitkänkin matkan takaa. Kaikki todisti siitä, ettei avuttomuus ja heikkous kertonut edessä olevasta kehityksestä ja odottavasta elämästä. Pienten lasten kanssahan on näin. Tällaisessa laitoksessa viesti oli päinvastainen ja vaikea. Kaikki me kuljemme kohti kuihtumista ja unohtumista. Näissä huoneissa kuihtuminen oli totta mutta unohtumista vastaan todistivat käsin askarrellut kortit. Jo papin vaatteissa noita käytäviä kulkiessani ihmettelin, miten nopeasti hyväkuntoinenkin saattaa käydä kovin pieneksi.

Pitkiä aikoja nämä asukkaat joutuvat viettämään yksin. Moni ilahtui hoitajien saapumisesta. Osa kutsui ja kaipasi välilläkin. Uskon, että jokainen talossa soisi heille lisää aikaa. Halu ei kuitenkaan muutu rahaksi, resursseiksi ja ajaksi. Kaiken sen pitäisi tulla eri tasolta. Tässä talossa hoitajamitoitus oli kunnossa, ruoka ja pyykki hoidettiin muun henkilöstön puolesta. Kuitenkin aika oli niin sanotusti kortilla. 

Voin antaa todistukseni vain niistä kolmesta hoitajasta, jotka sattuivat olemaan vuorossa päivämme aikana. Heillä riitti hyvää sanottavaa asukkaista vielä kahvillakin. Huoneissa kohtaamiset hoituivat luontevasti ja arkisen lämpimästi, sijaisenkin toimesta nimeltä kutsuen. Päivämme toteutui suotuisten aikataulujen alla, eivätkä mitkään suuret yllätykset päässeet aiheuttamaan kiirettä. Voin kuvitella, että joskus hermot tällaisissa taloissa voivat kiristyä. Sitä kiire ja riittämättömyys saavat aikaan. Ajan kuluessa tällainen voi hioa motivoituneestakin hoitajasta väärällä tavalla särmikkään ja penseän. Itse sain kuunnella vielä neuvoja siitä, miten kääntäminen tuntuu asukkaasta paremmalta tai kuka mistäkin televisiokanavasta tykkää. Samoin panin merkille, miten jaksettiin miettiä sekä muiden vuorossa olevien että seuraavaan vuoroon tulevien parasta. Lääkkeet jaettiin listan mukaisesti ajallaan eikä kaikessa menty helpoimman mukaan. Moni toimenpide ja ratkaisu tehtiin asukkaan edun, ei oman vapaa-ajan maksimoinnin ehdoilla. 

Niin, miten meni? Kaiken keskeltä mieleeni palautui kirkkaimpana huone, jossa sain syöttää samalle asukkaalle aamupalan ja lounaan. Kovin monia sanoja emme vaihtaneet, koska toiselta ne olivat jo paljon kadonneet. Olin saanut vihjeen, että hän haluaa itse pitää mukia ja siitä juoda. Samanlaisia nokkamukeja myydään marketeissa vauva öljyjen vieressä. Annoin hänen valita kulloinkin mehu-, maito- ja vesimukin välillä. Ehkä vauhtimme oli vähän liiankin rauhallinen mutta niin käy, kun tällaista rauhallista kehotetaan pitämään tahti rauhallisena. Kirjoissa oli kehotettu vaalimaan omatoimisuutta. Siinä rohkeudessa annoin hänen pitää oman käteni kautta myös lusikkaa. Helpompihan se on syödä, kun itse saa säädellä rytmiä. Välillä pidimme vähän taukoa, pidimme vain lusikkaa ja siinä samalla toisiamme. Välillä katseemme kohtasivat ja hymyilimme. En voinut olla ajattelematta sitä, miten hän luultavasti on joskus ollut syöttäjän paikalla. Niinhän minäkin olen ollut syötettävänä ja luultavasti tulen joskus taas olemaan. Näin me kuljemme kaikki hyvin samankaltaisia polkuja. Välillä vain luulemme olevamme kovin erilaisia. Nyt minä sain hetken osoittaa kunnioitusta ja palvella.

– Ihan hyvin, vastasin. Oli aika lailla sellaista kuin odotinkin. Ei mitenkään kauheaa. Mukava päivä! Sitten yritin sanoa jotain viisaampaa mutta en välttämättä onnistunut.

Hoitajamitoisuksesta on tänä vuonna puhuttu. Tämä sama kuva löytyi osaston kansliasta julisteena. Mitä eroa siis on lukujen 0,5 ja 0,7 välillä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *