25# Ryhmätyöt – yhteistyötä vai vapaamatkustusta?

Sairaanhoitajan tehtävä on auttaa potilasta selviämään lääkärin tälle määräämästä hoidosta. Näin meille on asiaa sanoitettu. Tämän tehtävän perusteella potilas on varsin oleellinen osa, sairaanhoitajan työtä. Pitää osata kuunnella, puhua ja kohdata. Ja näin pitää osata tehdä monenlaisissa tilanteissa, lukuisten erilaisten potilaiden kanssa. Vuorovaikutustaidot nousevat suureen arvoon hoitoalalla.

Eikä arvo vähene potilashuoneen oven sulkeuduttua. Sairaanhoitaja työskentelee osana moniammatillista joukkoa. On toisia hoitajia, on lääkäreitä, farmaseutteja, sosiaalityöntekijöitä ja satunnainen vartija. Erilaisissa rooleissa olisi osattava puhua ja kuunnella, niin että tarvittava informaatio välittyy aina eteenpäin ja tarvittaessa toimijalta toiselle.

Tätä ammattitaitoa koulussa on alettu hiomaan. Yhteistyötaidoista alettiin puhua jo ensimmäisellä viikolla. Niitä on laitettu myös testeihin. Kahden kuukauden opintojen aikana olemme ehtineet tehdä neljä ryhmätyötä ja yhden paritentin. Tai siis minä olen ehtinyt tehdä. Kursseilla, joista itse olen AHOToinut, on myös taidettu tehdä ryhmätöitä. Välillä on ollut monta ryhmää ja työtä samanaikaisesti käynnissä.

Olen ollut ryhmätöihin suhteellisen tyytyväinen. Yleinen käytäntö näyttää olevan, että kaikkien ryhmien työt tulevat kuuluvaan kokeen materiaaliin. Näin ainakin joissakin tapauksissa. Tämä tieto lisää myös motivaatiota seurata toisten ryhmien esitysten purkua. osa ryhmätöistä on hoidettu aika rennolla otteella. Joissakin töissä on täytynyt selittää vähän tarkemmin, mitä kukin teki ryhmän hyväksi. Opettaja saattoi sitten jakaa vähemmän tehneille lisätöitä. Esitysten yhteydessä on välillä myös harrastettu ryhmittäin vertaisarviointia. Näin on siis ihan todella tehty töitä. Jotain on myös opittu. 

Yliopistoajoista elämä on mennyt eteenpäin. Toki monella tapaa mutta myös ryhmätöiden suhteen. Muinaisen fuksivuoteni kännykällä ei voinut lähettää edes ryhmätekstiviestiä. Nyt kaikenlainen sopiminen tapahtuu näppärästi whatsappissa. Myös lopulliset työt rakentuvat näppärästi jaetuissa office-tiedostoissa. Koko ryhmä voi niissä muokata työtä samanaikaisesti ja toiset näkevät muutokset melkein samanaikaisesti. Ei versioiden tallentelua tai niiden kanssa sekoilua. Kätevää on tämä!

Itselläni ei odottanut luokallamme yhtään tuttua. Olen asiaa koittanut korjailla tutustumalla, tunkeutumalla ja puhumalla. Kaikki tämä sillä tavalla sopivasti, tällainen arka ja vähäpuheinen kun olen. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt menemään välillä lounaalla eri pöytään tai porukkaan, luokassa vähän sinne tai tänne istumaan ja tietenkin myös näissä ryhmissä. Ryhmiä on ehditty muodostaa useallakin eri tavalla. Välillä opettaja on määrännyt, välillä muodostettu istumajärjestyksestä ja välillä valittu itse. Olen saanut iloisesti tehdä usean eri ihmisen kanssa näitä töitä. Kyllä se aina vähän tutustuttaa ja lähentää. 

Jokaisessa ryhmässä on hieman oma tapansa tehdä työt. Tähän mennessä työt ovat olleet toki aika pieniä. Ne on hoidettu melkein yhdeltä istumalta. Kuitenkin vastuita täytyy aina vähän jakaa, asioita sopia ja toimia toimittaa. Tuntuu, että olen päässyt aina joukkoon, jossa on samanlainen tavoite työn laadusta. Ei ole hikoiltu kertaakaan turhauttavan paljon. Parikokeessakin haimme hyväksi todettua tasoa 75%. 

Tasavertaisessa ryhmässä toimiminen on ollut erilainen kokemus. Se ei ole ollut hyvä tai paha kokemus. Erilainen vain. Tai ehkä on ollut mukava huomata, että tällainenkin ryhmätyö sujuu. En nyt väitä, että olisi lähiaikoina toiminut kovin voimakkaissa valtakoneistoissa. Päinvastoin luulen, että nykyinen työyhteisöni on ollut kirkollisesta hierarkiastaan huolimatta erittäin tasa-arvoinen ja toverillinen. Työntekijöiden joukossa toki esimies ja vastuusuhteet ovat olemassa. Minäkin kai voin sanoa johtaneeni kahden hengen paria. Kuitenkin olen tämän työparin kanssa kokenut enemmänkin syvää veljeyttä kuin käskysuhteita. Samoin esimiesteni kanssa. Heitä olen ajatellut enemmän kuin isoveljinä, joiden kanssa vain on satuttu samoihin töihin. 

Vielä erikoisempi tilanne on ollut arkisessa työssä. Olen aina joskus sanonut olevani vapaaehtoisorganisaation ammattilainen. Itsensä ammattilaiseksi nimeäminen tuntuu paljolta. Sitä kuitenkin olen tehnyt monta vuotta. Olen ollut paikkakuntani ainoa palkattu työntekijä ja kaiken aikaa olen nojannut kymmenien ihmisten vapaaehtoiseen työpanokseen. Nojaaminen on siinä mielessä totta, etten olisi voinut itse koskaan tehdä vapaaehtoisten työmäärää ja ilman sitä oma työni olisi muuttunut mahdottomaksi. Samalla olen jollakin tavalla johtanut ja ohjannut tätä vapaaehtoisten työtä. Olen ollut samaan aikaan täysin riippuvainen ja kuitenkin johtanut. Mutta ehkä tällaisia riippuvaisia kaikki johtajat ovat. Osa ei ehkä vain tiedä sitä. Itselleni tämä on saanut opettaa, miten ihmisiä johdetaan. Tämä riippuvuus on saanut aikaan arvostusta, kiitosta ja kunnioitusta tekijöitä kohtaan. Eivät he tietenkään tee sitä minun kiitokseni tähden vaan koska se on heille itselleen merkityksellistä. Kuitenkin arvostus, kiitos ja kunnioitus ei ainakaan masenna vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Arvostus, kiitos ja kunnioitus. Vielä kun osaisi aina puhua ja kuunnella. Silloin pärjäisi jo aika hyvin näissä elämän ryhmätöissä. Ja näitä pitäisi jaksaa viedä töistä ja koulusta paljon useammin ihan kotiin asti. Yritetäänkö kaikki panostaa enemmän kodin ryhmätyötaitoihin ja erityisesti siihen omaan osuuteemme?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *