12# Jaksaako vanhana opiskella?

Jaksaako vanhana opiskella? Tätä olen koittanut neljän viikon aikana itsestäni tunnustella.

En tiedä mitä vanhana jaksaa. Sillä en minä ole mikään vanha. Näin olen itselleni uskotellut. Lyhyen veljessarjan nuorempana olen aina voinut verrata itseäni vanhempaan. Työurani varrelle kertyneissä seurakunnissa keski-ikä on ollut melko nuorta. Kuitenkin ne joilla on aikaa ja ehkä keskimäärin enemmän tarvetta pastorin tapaamiseen, ovat sitä vanhempaa väkeä. Siksi olen itse vaikuttanut nuorelta. Melkein lapselta.

Opiskelen päiväopetuksessa. Joku teräväkielinen kutsui sitä jo teini-linjaksi. Ei siellä kuitenkaan montaa teinivuosilla olevia ole. Mutta kyllä oma ikäni taitaa luokkamme keski-iän ylittää kevyesti. Toinen vaihtoehto täällä olisivat olleet ns. Monimuoto-opinnot. Niissä kontaktiopetusta on keskimäärin kahtena päivänä viikossa. Se mahdollistaa joustavan opiskelun työn ohessa. Tuolla linjalla opiskelijat ovat sitten tottakai työelämästä tulleita ja varttuneempia muutenkin. Itse en monimuotoon kuitenkaan hakenut. Harkitsin kyllä mutta huomasin silloin seuraavan esivalintakokeen olevan mahdottomaan aikaan. En voinut luottaa siihen että netti toiselta mantereelta antaisi luotettavan mahdollisuuden osallistua koetilanteeseen. Muutenkin päivälinja tuntui oikealta vaihtoehdolta. Täysipäiväinen opiskelu antaa mahdollisuuden jäädä opiskelemaan nimenomaan täysipäiväisesti. Eli tie auki opintovapaalle. Päivä-opetuksessa opinnot myös etenevät huomattavasti nopeammin kuin monimuodossa. 

Viisas vaimoni vitsaili hieman ennen koulun aloitusta ettei ehkä kannata tervehtiä ketään ”jou jou”. Nauroi vähän ilkeästi päälle. Kuulema huomaisivat viimeistään siitä että nyt mukaan on tullut vähän iäkkäämpi herra. En ole mikään vanha. Ei tunnu siltä. Kuitenkin vanhin lapsemme on kasvanut käsivarrelle mahtuvasta kääröstä 134 senttiseksi koululaiseksi. Voiko olla että toiset kasvavat ja itse pysyy entiselleen? Vanhat valokuvat paljastavat häivähdyksen totuudesta. Jo hääkuvaa katsoessa naurattaa ja kauhistuttaa. Vaikka ei siitä ole edes kymmentä vuotta. Mutta ehkä siinä välissä on mennyt joku raja jonka taakse katsominen näyttää eron suurempana. Tuliko siinä kolmenkympin lähestyessä vastaan jokin raja missä aikuisuus alkoi näkyä. Ja sitten ikääntymisen merkit pysähtyivät. Eikö niin? Voihan sitä toivoa.

En ole meidän luokan seniori. Enkä edes kärjessä perheen lapsiluvussa. Porukkamme on monipuolinen. Mukana on työuraa tehneitä. On lähihoitajina tai muilla urilla jonkin aikaa kulkeneita. On tuoreeltaan valmistuneita lähihoitajia, vuoden tai pari yliopistossa olleita, on lukiosta tulleita tai varusmiespalveluksen kautta kiertäneitä. Hyvä joukko.

Tätä projektia suunnitellessa totesin että parempi nyt mitä myöhemmin. Jos jatkan tämän koulutuksen loppuun, valmistuisin kuitenkin selvästi kolmikymppisenä. Sekin tuntuu paremmalta kuin ajatus uran aloittamisesta ikänumerolla neljä.  Ikärasismi ei olisi vastassa heti. Ylipäätään nyt tuntuu hyvältä ajalta vielä verryttää mieltä uuden äärellä.

En osaa verrata itseäni nuorempiin luokkalaisiimme. En ainakaan näiden opiskeluhommien osalta. Ja turhaa se olisikin. Yhden kilpakumppanin osaan kuitenkin nimetä. Se olen minä itse. Olen opiskellut ennenkin ja se opiskelija näyttäytyy muistoissa juuri sopivalta vastustajalta. Tätä suosin ja suosittelen elämässä muutenkin: vertailua itsensä kanssa. Toisiin vertaaminen on hankalaa. Kovin usein se ei ole hyödyllistä. Ihmisten välisiä muuttujia on paljon, niistä kaikkiin ei ole mahdollista vaikuttaa eikä kaikkia voi ulkopuolelta tietää. Siksi toiseen vertailu ei johda kovin hyviin kehitysmahdollisuuksiin. Voi tulla turhaa ylpeyttä tai turhaa masennusta. Paljon parempi on verrata itseään aikaisempaan itseensä. Silloin itselleen voi asettaa oikeita kehityshaasteita. Voisinko tänä vuonna tai tällä aikavälillä alkaa, oppia tai yrittää… jotain mitä ennen en? Olenko tällä välillä kehittynyt, oppinut tai pystynyt? Hyvä minä! Tällainen vertailu on hyödyllistä ja reilua. Silloin kilpakumppani on tuttu ja elämän taustamuuttujat monella tapaa samat. Tällaisesta kilpailusta minä tykkään.

Miten pärjään verrattuna aikaisempaan itseeni? Orientaatioviikolla osasin ottaa rauhallisesti. Samoin ensimmäisten viikkojen opinnoissa. Parit kokeet on selvitty. Luotan siihen että kaikki löytyy ja asettuu kyllä paikalleen. Kokemus tuo varmuutta tähän. Kokeita tulee ja kokeita menee. Jos on selvinnyt ennen, voi luottaa että voi selviytyä taas. Siinä mielessä elämä on ollut hyvä voimaannuttaja. Tosin elämä toimii joskus toisinkin päin. Valitettavasti. Siellä missä on ollut vaikeuksia eikä ole aina selviydytty, vähenee helposti usko tulevaankin selviytymiseen. Alas painettu katse ei näe mahdollisuuksia eikä uskalla tarttua niihin. Usko ei riitä. Siksi masennuksesta ja kaikista sen kavereista on niin vaikeaa ja hidasta päästä pois. Sen sijaan onnistuminen lisää onnistumista. Hyvät kokemukset pitävät leukaa pystyssä ja on helppo nähdä seuraavia tilaisuuksia. Nämä kaksi kierrettä harvoin esiintyvät puhtaina tai toisistaan erillisinä. Toki niinkin voi jollakin aikavälillä käydä. Voimia sinulle joka olet siinä huonommassa kierteessä! Yleensä nämä kuitenkin kulkevat saman päivän ja viikon sisällä limittäin. Persoona ja kokemus vaikuttaa siihen miten paljon eri tapahtumille annetaan painoa. Positiivista kierrettä voi luoda myös itse. Näin uskon. Tämä on se asia jossa parhaiten pärjään vanhalle itselleni. 

Läksylistat tai kokeet eivät tunnu ylivoimaisilta. Olen joskus aikaisemmin palauttanut tyhjiäkin papereita mutta myös läpäissyt monet hankalat kokeet. Luut, nivelet ja nivelsiteet latinan kielisine nimineen näyttivät pelottavilta mutta eivät lopulta ole kuin samaa pänttäämistä ruotsin epäsäännöllisten kanssa. Elimistön salat hahmottuvat siinä missä teologiset käsitekartatkin ja ryhmätyöt soljuvat eteenpäin koska elämä on ryhmätyötä jos jotain. Kun tietää oman oppimisensa tavat, on jo voitolla siitä itsestään joka niitä ei ymmärtänyt.

Pienet rutiinit päivässä auttavat paljon. Pakko auttaa rutiinien pitämisessä paljon. Aikaisempi minäni joutui monta kertaa huomaamaan että valvominen koneella, opiskelijariennot tai tiuhat käynnit kotipuolessa eivät aina menneet yksiin opiskelun kanssa. Muistoissani häpeän vieläkin sitä hetkeä kun kreikan kielen lehtori katsoi aamuluennolla suoraan silmiini. Ei se muuten olisi haitannut mutta sillä kertaa nuokahdin juuri hereille. Varmaan oli niitäkin kertoja kun hän ei huomannut. Tai itse en huomannut hänen huomanneen. Tenttejä oli helppo laittaa uusintaan ja kokonaisia kursseja jättää kesken jos tuntui ettei ehdi tai jaksa. Oli opiskelijajärjestön vastuita, pieniä puhujavierailuja ja joskus ulkomaan viikonloppuja. Esseillä hoidettavat tentit pystyin yleensä läpäisemään. Kuitenkin tarkkaa ja yksityiskohtaista opiskelua vaativat klassiset kielet lähtivät osa useammallekin kierrokselle. Huone tuli siivottua jos vieraita oli tulossa, lattia imuroitua jos erehtyi kävelemään ilman sukkia, tiskit hoidettua jos huoneen piilopaikkoihin ei enää mahtunut. Aamupala oli helppo jättää väliin ja iltapala korvata herkuilla koneen tai telkkarin ääressä. Aina joskus vuokrasin sen aikaiseen tapaan leffoja Makuunista ja muutaman kerran uskottelin niiden odottavan palkintona jonkin tehtävän tai kirjan jälkeen. Aika pian lopetin tällaisen uskottelun. Kävin vain ja monet kerrat katsoin heti. Kun vapauksia on paljon ja taitoja vähän, ei ole helppoa itse-ohjautua. Sitten aina välillä tuli se ryhdistäytymisen kausi. Välillä ryhdistäytyminen kesti pitempäänkin.

Nykyään en usko ryhtiliikkeisiin. Välillä vain ehtii, jaksaa tai tahtoo enemmän. Välillä vähemmän. Nykyään olen iloinen pakosta. Vapautta on vähemmän on kyllä vähemmän. Kohteliaasti minuakin kysyttiin jo opiskelijabileisiin. Eipä tainnut ystävällinen kyselijä ymmärtää näitä ikämiehen esteitä: Aamulla sänkyyn ei voi jäädä kun on lähetettävä pienet omiin haasteisiinsa. Illalla ei voi valvoa liikaa koska aamulla arki ei kysele että jaksaako. Jääkaapissa on oltava ruokaa koska linnunpoikasten avoimia nokkia ei voi pitkään väheksyä. On liikuttava ja harrastettava koska muuten hajoaa sekä keho että pää. Vaimo on huomattava ettei unohduttaisi molemmat. Töitä on tehtävä koska muut odottavat niiden tulevan tehdyksi. Kaikki tämä ja paljon muuta on voitto aikaisemmasta itsestäni. On helppo nähdä onnistumisia ja niiden tuomia mahdollisuuksia.

Nyt on myös syytä ottaa myös koulu tosissaan. Vastuun paino katsoo ettei ansiokuoppa voi jatkua yhtään ylimääräistä lukukautta. Samalla kun koululle tulee iso paino, menee se myös vähän kuin vasemmalla kädellä. Ei sitä jaksa niin murehtia ja miettiä. Ei se ole koko elämä vaan pieni osa elämän sivussa. Koulu on jotain mikä pitää vain hoitaa ja mielellään riittävän hyvin. En myöskään joudu olemaan se aikaisempi itseni joka etsii itseään elämässä ja paikkaansa maailmassa. En ole se joka miettii milloin yksinäisyyttä ja milloin parisuhteiden uusia kitkoja. En ole se joka jaksaa hirveästi pelätä mitä kukin ajattelee jos minä sitä tai tätä. Kysyn kun tulee kysyttävää ja sanon jos koen tarpeelliseksi. Virheitä en jaksa pelätä niin paljoa koska niitä on elämässä iso rivi koettuna.

Vanheminen on onnistunut asettamaan elämää vakaille urille. Joku antaisi sille sanan tylsää. Onhan tämä sitäkin joskus. Mutta on tämä niin paljon helpompaa kuin elämä joskus. On sanottu että pienelle lapselle tylsä, mahdollisimman vähän muuttuva arki on parasta. Muutokset altistavat pientä ihmistä pahalle ololle ja suurelle kuormitukselle. Neuvolassa ja oppaissa hoetaan rutiinilla rutiineista. Tämä rakentaa perheisiin suuren jännitteen. Parisuhteen synty nojaa muistaakseni kutinaan ja jännitykseen, johonkin uutuuteen. Vakiintuessaan tämä terä väistämättä tylsyy. Lapset tosiaan jopa vaativat tylsyyttä voidakseen olla turvassa. Ei ole vaikea huomata tätä ristivetoa kun kuuntelee nuorehkojen perheiden elämää. Siihen pitää löytää selviytymiskeinot arjessa tai sen pienissä tauoissa. Mutta se mikä sopii lapsille, sopii ainakin tällä hetkellä myös itselleni. Sopivan tylsää kiitos. Uuden äärellä ei kaipaa hirveästi uusia ja jännittäviä muuttujia. Ei ainakaan tätä enempää.

Kasvukipuja. Niitä on ollut meilläkin. Fyysisesti se on lihasten, jänteiden ja luiden hakeutumista urilleen ja kipeytymistä rasituksessa. Henkisesti se on vallan muuta. Myös minulla kasvukivut jatkuvat. Ne eivät ole yhtä nopeita tai vaihtelevia kuin ennen. Nyt ne ovat sellaisia syviä ja hitaita. Ne tulevat paljon toisten puolesta tai syvältä itsestä jonkun vanhan repeillessä taas vastaan. Kipeää on se ettei ole vieläkään oppinut olemaan kuten haluaisi. Sitä tuskin koskaan oppii. En tiedä sattuvatko nämä nyt enemmän vai vähemmän kuin kivut ennen. Rutiini ja pakko auttaa tässäkin. Kivulle ei ole aina vaihtoehtoa ja silloin sitä huomaa kestävänsä, jotenkin. Mutta kun jostakin kivusta on jäänyt henkiin, voi nostaa päänsä ja yrittää luottaa että tämäkin joskus helpottaa. Eiköhän ainakin sitten kun elämänkoulu päättyy ja todistukset jaetaan. Suvivirttä seuraa aina kesä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *