9# Kitka – pasianssin paras kaveri.

Olli opiskelija on menossa aamun ensimmäiselle tunnille. Hieman Ollia epäilyttää kenkien astellessa märkää asfalttia pitkin. Olisiko tänä aamuna sittenkään koulua? Sitä Olli miettii tuntiessaan taas uuden sateen ensimmäisten pisaroiden tippuessa nenälle. Olli ei ollut ilmoittautunut kaikille alkaville kursseille. Se ei ollut mahdollista. Kaikkia ei ollut vielä tullut näkyvillä järjestelmässä. Muutenkin lukujärjestyksen kanssa oli ollut ongelmia. Eri järjestelmät näyttivät sinäkin aamuna Ollille keskenään erilaista lukkaria. Seuratkaa tilavarauksia, oli opettaja antanut neuvoksi. Tällainen häiritsee Ollia. Hän olisi mielellään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta ei oikein kehtaa näyttää tietämättömyyttään ja kysyä whatsappissa muilta. Ei ollut vielä luottokaveria jolta kysyä salaa.

Sade ehtii kastella paitaa ja ripeät askeleet kainaloita. Nyt ei ole mukava istua jonkun tytön viereen, joutuu Olli myöntämään kun pääsee luokan ovelle. Mutta hetkinen, jokin tajunnassa varoittaa. Kaikki ei täsmää. Luokassa on ihan vieras ryhmä, Olli huomaa etsittyään hetken edes yhtä tuttua kasvoa. Numero oven päällä on kuitenkin oikea. Olli on sortunut yksinkertaiseen virheeseen ja luottanut puhelinsovelluksen näyttämään tietoon. Hyvä sovellus jos toimisi. Opettajan neuvomiin tilavarauksien seurantaan pitää mennä aina kirjautumisen ja monen klikkauksen kautta. Työlästä. Onneksi whatsappissa ovat toisetkin kyselleet asiaa ja Olli sieltä saa oikean luokan selville. Hän liittyy muiden myöhästyneiden tiivistyvään jonoon. Missä me ollaan, kysellään vähän kuin hyvän huomenen toivotuksina. 

Oikea luokka löytyy vähän matkan päästä. Paita ei ehdi kuivua ja nenä tutkii vaivihkaa kainaloiden tilannetta. Olli ei kuitenkaan joudu tytön viereen. Ei ainakaan liian lähelle että joutuisi huolestumaan nopeiden askelten ja hermostumisen aiheuttamasta hajun pelosta. Luokka on täynnä. Liiankin täynnä. Taas kerran viimeiset joutuvat etsimään paikkaa lattialta. Sinne voi kuitenkin asettua turvallisen etäälle muista. Toisaalta on vaikea nähdä jos jotain heijastetaan luokan eteen. Olli menee siis etunurkkaan ja laskeutuu seinustalla vihreän mutta harmillisen ohuen kokolattiamaton päälle. 

Olisi Olli voinut taaemmaksikin istua. Sillä edessä ei ole vielä mitään nähtävää. Opettajallakin oli  ollut väärä merkintä lukujärjestyksessä ja oikeassa paikassa aloittelu ottaa vielä aikansa. Siksi tietokone ei ole vielä kytkettynä eivätkä laitteet päällä. Rennolla tavallaan opettaja kyselee iloisesti kuulumisia aloittavilta opiskelijoilta. Selvästi hänellä on kuitenkin vaikeuksia keskittyä kuulemaan vastauksia. Opettajan silmät liikkuvat vilkkaasti alaspäin. Jokin pöydän ääressä selvästi tökkii. Ei täällä ole kaukosäädintä, opettaja lopulta paljastaa hätänsä ja katsoo puntaroiden luokan kattoon kiinnitettyjä video-tykkejä. Todettuaan pöydän edelleen kykenemättömäksi auttamaan, opettaja ottaa ripeät askeleet ja alkaa kiivetä toisen pöydän päälle etsien katon rajassa olevaa virtanappia. Ei ihan työturvallisuuden huippua, Ollikin ajattelee huojuvaa pikkupöytää katsellessaan. Toisen tykin napin tavoittaa opiskelija varpailleen nousten. Joku hyöty näistä miesopiskelijoita.

Tykkien käynnistyksen jälkeen opettaja avaa näkyviin sähköisen oppimisympäristön. Sinne tulevat näkyviin keskustelualueet, kaikki kurssin materiaalit ja myös tunneilla näytetyt kuvat. Olli on ehtinyt jo avata lattialla tietokoneen ja vaihtaa nyt pasianssin oppimisympäristön ikkunaan. Joku ehtii sanoa ennen kuin Ollin ajatus muodostuu:

– Ei täällä näy tätäkään kurssia, kuuluu eturivistä. 

Ei näy monella muullakaan. Jostain syystä tiedot opiskelijoista eivät siirry luotettavasti järjestelmien välillä. Mutta ovat ne hyviä, oli luvattu edellisenä keväänä. Ovat varmasti jos toimivat. Olli kääntää pasianssin takaisin esiin.

– Anteeksi! Tämä luokka oli varattu meille. 

Jo vähän aikaa takaseinänä toimivan verhon lävitse oli kuulunut nousevaa ja yhä häiritsevämpää hälyä. Nyt metelöitsijät tulevat sisään. Järjestelmässä on ollut niin sanottu tuplabuukkaus. Hoitoala väistää. Olli pakkaa koneen laukkuun ja siirtyy muun luokan kanssa käytävään miettimään seuraavan lattiapaikan sijaintia. Olli kuitenkin lohduttaa itseään muistelemalla edellisen päivän tietotekniikan tuntia. Siellä ei ollut tietokoneita. Ei ennen kuin opettaja kävi jostain taikomassa esiin kärryn josta riitti kannettavat puolelle porukasta. Ollin tälle naureskellessa, opettaja on katsellut käytävän varresta vapaan luokan. Se on edellistä pienempi. On tämä hommaa, Olli toteaa ja lähtee tarkistamaan onko ulko-ovi pysynyt paikallaan. Voi pasianssia pelata kotonakin.

Luokallamme ei ole ketään Ollia. Eikä tätä kaikkea tapahtunut kenellekään yhtenä aamuna. Pasianssia on tainnut joku välillä pelata. Ollin avulla listasin niitä haasteita joita olemme kaikki joutuneet ensimmäisten viikkojen aikana kohtaamaan. Nämä mainitut vaikeudet eivät ole erityisesti kenenkään syy. Eikä ketään ole tarkoitus tässä syyttää. Suuressa yksikössä muuttujien määrä on valtava. Alkukankeutta väistämättä tulee. Tilavarauksia tehtäessä ei selvästikään ollut käsitystä aloittavan luokkamme suuresta koosta. Samoin jokainen joka on joutunut tekemisiin sähköisten järjestelmien kanssa, tietää miten hankalaa niiden yhteensovittaminen voi olla. Palveluntarjoajan on kai vaikea luvata etukäteen mikä on järjestelmien toiminta ennen käytössä havaittuja virheitä ja niiden korjauksia. Käyttöönotto juuri ennen kesää ei ehkä ollut paras aika testaamisen ja henkilökunnan kouluttamisen suhteen. Joillakin kursseilla on useita opettajia ja on epäselvää kuka järjestelmässä hoitaa mitäkin. Kuitenkin asiat alkavat hiljalleen rullaamaan. Kurssit ovat tulleet ilmoittautumisalustalle ja hitaasti myös oppimisympäristöön. Päivien kuluessa olemme alkaneet mahtua luokkiin paremmin. Ja lukujärjestys on päivittynyt useaksi viikoksi eteenpäin. Jokainen ymmärtää jo olla katsomatta kännykän sovellusta. Opettajat ovat aktiivisia auttamaan ja kanssamme harmittelemaan. Kitkaa on ollut mutta eteenpäin on päästy.

Itse olen vitsaillut miten nämä monet epävarmuustekijät valmistavat opiskelijoita heti tuleviin työelämän tilanteisiin. Järjestelmät eivät toimi, tilat eivät riitä jne. Kuulostaa sairaalasarjan päätösjaksolta. Tietenkin nämä tilanteet harmittavat. Varsinkin kun tätä aloituskitkaa kertyy nimenomaan, noh, siihen aloitukseen jolloin moni muukin asia tuntuu olevan hankalasti hahmotettavissa. Tällainen kitka on omiaan nostamaan jokaisessa esiin sisäisen Ollin.

Elämässä on joskus kitkaa. Mitenkä se gradu? Näin yliopistossa kyseltiin. Ärsyttävän ahkerat ihmiset vastasivat aina jonkin sivumäärän etenemisen merkiksi. Siivous, tiskaus, vessan pesu, urheilu, vapaaehtoistoiminta tai opiskelijariennot. Niillä monet muut vastasivat. Silloin kun kitkaa esiintyy, on vaikea lähteä liikkeelle: kirjoittaa päivän ensimmäiset rivit, avata tenttikirja tai mennä kirjastoon. Silloin oli helppo tehdä muuta. Vielä yksi video, vielä pari peliä, käydään kahvilla – sitten aloitan. Päivittäin monet asiat vastustavat erilaisten asioiden aloittamista. Näin voi olla sekä mielen että ruumiin töissä. Kun pääsee alkuun, on helpompaa jatkaa. Valitettavasti yhden kerran voitettu kitka ei auta suoraan seuraavaa kertaa varten. Kitka odottaa myös seuraavana päivänä. Tottumus kyllä auttaa löytämään keinoja kitkan voittamiseen.

Opiskelijan ja itsenäistä työtä tekevän on tärkeä oppia voittamaan kitkan voima. Siellä missä tehtaan pilli ja äkäinen esimies ei ole vaatimassa, on osattava itse. Olen tehnyt paljon töitä kotona ja joutunut harjoittelemaan itseohjautumista. Se ei ole helppoa. Tuhansia sivuja tekstiä on syntynyt kasvavan perheen elämän äärellä. Vain ohut ovi on yrittänyt turvata isän työrauhaa. Toisaalta kodin hyörinä ja perheenjäsenten läsnäolo on patistanut töihin. Mutta samalla tausta-ääniä ja keskeytyksiä on ollut runsaasti. Oven takaa kuuluvia ääniä vastaan olen kamppaillut joskus kuulosuojaimilla ja ääniympäristön synnyttävillä sovelluksilla. Keskeytyksiä on ollut vaikeampi vastustaa. Pieni pää ei voi muistaa ettei isää saa häiritä. Joskus oven toisella puolella on tarvittu ihan rehellistä apua. Puhelinkin soi aina joskus eikä sitä malta aina pitää hiljaisella. 10-20 minuuttia. Sen verran aikaa kuulema keskimäärin menee mielellä päästä kunnolla takaisin keskeytettyyn ajatustyöhönsä. Huolto-asemat, kirjastot ja monet muut paikat ovat olleet kotityöläisen turvapaikkoja. Oma kitkansa niissäkin. Muutaman neuvon kokoan tähän loppuun itseäni varten. Näin kitkaa vastaan taistellaan:

  • Motivoi itseäsi – miksi tämä on tehtävä.
  • Älä odota että työ alkaa imeä mukaansa. Ala tekemään töitä.
  • Jaa edessä olevat työt mahdollisimman pieniin osiin.
  • Suunnittele missä järjestyksessä ja milloin teet edessä olevat tehtävät.
  • Rytmitä eri tyyppisiä tehtäviä sopivissa jaksoissa peräkkäin niin saat vaihtelua.
  • Pidä lyhyitä mikrotaukoja. Työväline pois kädestä tai silmien edestä, katse kaukaisuuteen ja pieni vartaloa aktivoiva liike. Siemaus kahvia tai vettä. Takaisin töihin. 
  • Tee töitä sijoittuen niin että pasianssin pariin meneminen näkyy muille.
  • Pidä huolta verensokerista ja nesteytyksestä. Myös nuku öisin!
  • Älä lannistu jos yksi päivä menee pieleen.
  • Aseta realistiset tavoitteet eri työskentelyjaksoihin – kiitä, kehu ja palkitse itseäsi.

Hyvä minä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *