Neuvostoliitto veteli viimeisiään kun pieni poika hiipi illalla salaa kohti olohuonetta. Olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Olohuoneesta kuului ääniä jotka kuitenkin vetivät puoleensa. Oven alta käytävässä välähdelleet valot olivat kertoneet jostain mielenkiintoisesta. Sitten hiipiminen pysähtyi. Seisomaan jäi sekä poika että silmät. Olohuoneen nurkassa näkyi miehiä hämärässä, lumikasan takana piilossa. Pian tuli tummapukuisia hahmoja. Valoja, pauketta ja kohta ruutu oli täynnä tulipaloja. Eivät päästäneet naapuria lämmittelemään. Jossain siinä kohtaa isä huomasi sohvan vieressä seisojan.
– Menehän nukkumaan, katsotaan sitten joskus. Aika paljon luvattu pienen pojan isältä.
Sinä vuonna oli television ensi esityksessä vuoden 1989 Talvisota. Uudehko VHS-nauhuri tallensi kaiken ilta illan perään. Pidennetty versio oli pätkitty viideksi jaksoksi. Toinen kolmen tunnin kasetti siihen muistaakseni tarvittiin. Molempien tarrassa luki talvisota. Kyllä – pienellä kirjaimella. Ja toiseen oli lyöty kasettipakkauksen mukana tulleesta tarralevystä pieni musta neliö jossa valkoinen kakkonen osoitti katselujärjestystä. Ovat jääneet mieleen. Isän lupaus tuli lunastettua monen monta kertaa.
Talvisota kuvaa Etelä-Pohjalaisista koottuun JR 23 kuuluvan jalkaväkijoukkueen matkaa Talvisodassa. Kerronnan ydin on selviytymistä Kannaksella, Taipaleen joen rintaman tulimyrskyssä. Harvassa olevien valkopukuisten linja pysäyttää kerta toisensa jälkeen ruskeaan pukeutuneen hyökkääjän. Välillä katkerat vastahyökkäykset viedään käsikähmään asti. Pieni poika oppi nopeasti mitä tarkoittaa panssarivaunu, polttopullo tai lentokone. Ehkä jotain oppi siitäkin mitä vaikuttaa mieheen oman veljen jäännösten keräily tykkitulessa. Siihen aikaan ei television ikärajoja seurattu turhan tarkasti. Elokuva ja varsinkin sen sarjana esitetty pidennetty versio on hieno kuvaus siitä taistelusta johon monet edellämme kulkeneet olivat vastoin omaa tahtoaan tuolloinkin joutuneet. Lyhyet kohtaukset Pohjanmaan kodeissa ja monien arkkujen hautajaisista välittävät miesten työn tärkeyden itkevien kotien kautta.
Tämän pohjalaisjoukon mukana kulkee Ismo Laitela. Tai siis Esko Kovero. Paljon ennen kuin koko kansa tunsi hänet Pihlajakadulta. Esko näyttelee joukkueen lääkintä-aliupseeri Juho Pernaa. Rauhallinen ja hyväntahtoinen ”Jussi” kulkee mukana vakaana ja varmana. Vähän kristillisesti ärähtää kun joku arvostelee nuorisoseuran toimintaa. Sitten aika kuluu, tykkituli muuttaa lumen ja miehet mustaksi, vaatteet repeilivät ja Jussissakin alkaa näkyä säröjä. Jotain hajoaa katsoessa naapureiden, rippikoulukavereiden ja ystävien muuttuvamista taaksepäin menevien rekien lastiksi. Osan hän näkee vain katoavan tuleen ja pölyyn. Jussi joutuu tuskastelemaan puolustuslaitoksen köyhyyttä: Kranaattikauhusta kärsivällä annetaan päänsärkylääkettä, haavoja sidotaan lumipuvun riekaleilla ja amputoituneita raajoja yritetään kursia umpeen puhelinjohdolla. Toivottavasti tämä ei koskaan tule tutuksi meidän tai minkään muun luokan lääkintä-aliupseereille. Ei ole väärin että kirkkorukouksessa pyydetään usein varjelusta sodasta.
Sarjan loppuvaiheessa Jussi kantaa taas yhtä toveriaan taaksepäin. Lentokoneiden ahdistaessa tämä surkea seurue yrittää päästä alta pois mutta turhaan. Velvollisuuden täyttäminen oli ottaa raskaimman hinnan. Toinen ystävä asettelee suolia vähän sisemmäksi ja jostakin löytyy reki hevosineen. Joskus olen Jussin haastattelun tosielämästä lukenut. Ehkä kaivan sen vielä joku päivä esiin tähän linkiksi.
Tarvittaisiin paljon aikaa ja ammattitaitoa että joku osaisi antaa lausunnon näiden talven 1991-92 tapahtumien vaikutuksesta minuun, mieskuvaani ja moneen muuhun asiaan. Alan amatöörinä tyydyn toteamaan että varmasti se on vaikuttanut. Hyvä niin.