Julkaistu

165# Täytyykö sairaanhoitajan olla hyvässä kunnossa?

Eilen maanantaina heräilin kipeänä. Edellisenä päivänä olin päässyt tauon jälkeen tekemään työpäivää tuuraajana. Moni paikka oli vähän kipeä ja vuoteeseen teki mieli jäädä asumaan. Jos ei olisi ollut ketään laitettavana kouluun, olisin kääntänyt kylkeä ja jäänyt keräämään voimia. Onneksi oli alkamassa vapaapäivä eikä kovin paljoa ollut tarkoitus saadakaan aikaiseksi. Koko päivä menikin enemmän tai vähemmän johonkin tarttumista yrittäessä. 

Edellisenä päivänä olin tullut kotiin puoli kahdeksan aikaan illalla. Jo matkalla tiesin edessä olevan gramman verran Paracetamolia ja pimeään huoneeseen vetäytyminen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin jollakin tavalla auttanut illan hommia vauhtiin. Takana oli vähän yli 200 kilometriä, viitisen tuntia seisovilla jaloilla olemista, kymmenkunta eri mittaista keskustelua, yksi väliin jäänyt päivällinen, melkoinen aika raskaissa työvaatteissa, parikymmentä polvistumista ja kuppi kahvia aivan liian myöhään illan hämärtyessä. Olin vanhoissa töissä ja pitkästä aikaa tein maakuntapäivää, johon kuuluu tätä ajoa ja kaksi jumalanpalvelusta päivän aikana. Omassa roolissani se on melkoista keskittymistä. Varsinkin kun näin harrastuspohjalta ei joka ajatusta enää ehdi hahmottaa paperille. Pallea oli aamulla herätessä hellänä kaikesta laulamisesta ja selkä muistutti uuden auton tai paremman penkin haaveilun tarpeellisuudesta. Siinä toipuessani mietin, etten koskaan ole tähän mennessä ole ollut hoitotyön jäljiltä yhtä väsyksissä. Se oli hämmentävää.

Kuitenkin väitän hoitotyön olevan rankempaa. Sairaanhoitajallekin. Hoitotyössä viikon aikana kertyvä fyysinen rasitus on ilman muuta keskimäärin kovempaa kuin pastorin keskimääräisen siistissä sisätyössä. Hoitajillakin työn fyysisyys tietenkin vaihtelee. Poliklinikoilla tehdään siistiä päivätyötä ja potilaat hoitavat useimmiten itsensä liikuttamisen. Osastoilla ja vaikkapa palvelutaloissa työtä tehdään vuoroissa, joka itsessään on fyysisesti kuormittavaa. Monessa paikkaa tulee esiin myös hoitotyön roolijako. Vaikkapa perushoidon harjoittelussa palvelutalossa tein lähinnä vain aamuvuoroa arkena. Se oli yksikössä tavallinen sairaanhoitajan työvuoro. Verrattain leppoinen kolmivuoroon verrattuna. Kuitenkin suurimman osan ajasta sairaanhoitaja kuului niin sanotusti vahvuuteen ja suoritti muiden hoitajien kanssa samoja tehtäviä. Eli sai päivän aikana osansa perushoidon fyysisyydestä. Kotihoidossa tilanne taas oli hyvin toisenlainen. Siellä sairaanhoitajat keskittyivät lääkehoitoon ja haavanhoitoihin. Koko jaksolla en kertaakaan auttanut ketään vuoteesta tai tehnyt pesuja sänkyyn. Sairaanhoitajan työ oli fyysisesti aivan toista kuin lähihoitajien, jotka ravasivat päivän aikana kiireellä juuri tätä perushoitoa tekemään. 

Monissa yksiköissä sairaanhoitajat ja lähihoitajat tekevät fyysisiä töitä ainakin osittain yhdessä. Usein on niin, että osastolla, käytävällä tai modulissa on sekä lähihoitaja että sairaanhoitaja. Silloin lähihoitaja hoitaa suurimman osan perushoidosta mutta sairaanhoitaja kuitenkin osallistuu siihen tarpeen mukaan. Usein potilasta joudutaan hoitamaan kahden autettavana. Toki sairaanhoitaja voi olla työvuorossa sellaisessakin tehtävässä, jossa näihin toimiin ei juuri ehditä kuten kiertämässä tai lääkevuorossa. Kuitenkin tehtävät kiertävät ja joskus sairaanhoitaja saattaa olla laitettuna lähihoitajan vuoroon.

Jollekin kuvasin joskus, että sairaanhoitajan työ on salakavalasti rankkaa. Yksittäinen suoritus harvoin lähentelee kestokyvyn rajoja (vaikka niitäkin poikkeuksia välillä on tullut). Mutta päivän aikana rasitus voi olla kovaa. Nostoja, siirtoja tai kääntämisiä päivään mahtuu kaikissa niissä yksiköissä, joissa potilas viettää aikaa vähän enemmän. Jalkojen päällä pitää olla paljon ja askelia kertyy yksikön sisällä ja erityisesti jos arkeen kuuluu potilaiden siirtämistä tai kuvauksissa käyttämistä niin askeleitakin tulee. Joissakin yksiköissä käytetään enemmän ja raskaampia suojavarusteita. Tartuntavaarapotilaiden kanssa suojavaatteita on paljon ja leikkaussalissa leikkausvaatteiden lisäksi pahimmillaan mukana on lyijyliivi ja kaulus. Ensihoidossa sää ei aina suosi. Missään ergonomia ei aina toteudu, vaikka siihen kovasti pyritään.

Tuolla ylhäällä se kohtuullinen peruskunto häämöttää. Kai.

Olen koittanut vastata tähän fyysisemmän työn haasteeseen. Annettu haaste on tullut ihan hyvään kohtaan koska näillä kilometreillä on kaksi vaihtoehtoa: luovuttaa tai alkaa panostamaan. Olen yrittänyt valita sen vaihtoehdon, jossa vanhat vaatteet alkavat hitaasti kiristämään mutta eivät vatsasta. Se on ärsyttävää. Mielikuvituksessa kaikki asiat käyvät aina niin nopeasti. Mutta urheilullisemman elämäntavan esiin nostaminen vie aikaa ja vaatii melkein päivittäistä vaivannäköä. Ihan päivittäin en toki yritä urheilla. Mutta paljon täytyy osata itsensä kanssa olla, että lähtee liikkeelle myös silloin kun ei huvita tai keksii tavan jolla se alkaa huvittaa. Vaihtelu virkistää selvästi. Mutta liikunnan lisäksi on täytynyt alkaa tutkia ylipäätään aktiivisempaa elämäntapaa arkiliikkumisen, kehonhuollon, levon ja ravinnon suhteen. Joka päivä täytyy yrittää tehdä valintoja. ja vielä niinkin, ettei elämä maistu liian rankalta.

Toki joskus aiempina vuosina olen urheillut ja välillä kuntoillut kovastikin. Sitten jossakin vaiheessa kuntosalikortti on jäänyt laatikkoon pölyttymään ja lenkkarit unohtuneet. Useamman kesän olen ilolla nauttinut valon vaikutuksesta ja siitä, miten aamutunneilla tai illan valossa jaksaa ulkona tehdä ja hikoilla. Talvet ovat olleet vaikeita. Tämän talven pelastaja on ollut esikoisen uimaryhmä, jonka aikana olen koittanut kauhoa lukemat reiluun kilometriin. Ja on ollut mukava huomata nälän kasvavan tässäkin syödessä. Kun elimistö pääsee vauhtiin, alkaa se vaatia endorfiinejansa yhä uudestaan. Yleensä ulkoliikuntakausi on kestänyt niin kauan kuin tangoista ja renkaista pystyy pitämään kiinni ilman hanskoja tai loppunut viimeistään pakkasta hohtavien otteiden äärellä. Tänä talvena olen koittanut ajatella senkin olevan lopulta vain pukeutumiskysymys. Eikä yhtään haittaa se, että lapset tekevät välillä kotona urheiluläksyinä lihaskuntoa. Siinä pääsee vielä toistaiseksi isä pätemään. Mutta paljon on tehtävääkin. Kesällä laskeskelin, millaista vauhtia pitäisi läheisellä kuntoradalla juosta, että pääsisi nuoruuden cooper-tuloksiin. Jaksoin juosta sitä vauhtia 400 metriä. Ei taida 3000 mennä ihan heti rikki.

Viltti ja kunnon talvikinttaat tekevät tästä paljon mukavampaa.

Niin. Täytyykö olla kunnossa, jos on hoitotyössä? Olisi tylsää todeta vain, että kyllä se ainakin auttaa. Ehkä päätän ajatukseen, joka syntyi erään harjoittelun aikana, kun luin edellisen vuoron kirjauksia hiljaisen raportin aikana. Siellä kerrottiin erästä potilasta asetellun vuoteeseen kymmenen henkilön voimin. Kuntosaliharjoittelu ja päihteet voivat olla henkilökunnan kannalta hankala yhdistelmä. Sellaisessa tilanteessa ja erityisesti vähäväkisemmässä toivoo, että itse ja myös työkaveri on jonkinlaisessa kunnossa. Ainakin sitten lihavassa kunnossa koska rauhattoman potilaan kanssa ylipaino on kuitenkin ylivoimaa. Näillä ajatuksilla pian joulupöytään.

Tällaisia on onneksi alkanut ilmestyä useampaankin paikkaan. Ei haittaa koronasulut tai käyntimaksut.
Näitä ei ole vuosien aikana juuri tullut lisää. Paitsi kiloja noin 15. Joskus sitä oli kevyt. Kovin kevyt.
Julkaistu

164# Traumat, mopot ja muut päivystyksen erikoisuudet

Opiskelijana on ollut vähän hankalaa olla päivystyksessä. Tai ehkä tilannetta voisi sanoa ristiriitaiseksi. Oppimisen näkökulmasta toivoo, että talo olisi niin sanotusti täynnä. Opiskelija myös hieman iloitsee, kun ambulanssien saapumista ilmoittava taulu syttyy tai hoitohuoneeseen tuodaan kiireellä vakavasti sairasta potilasta. Tekemättömyyttä ja hiljaisuuttaakin pitää oppia sietämään mutta ohjaajalta ilman potilaita kysyttävien kysymysten määrä on lopulta rajallinen.

Kuten jo todettu, päivystyksessä potilaita riittää ja samoin nähtävää. Ennakkokuvani päivystyksen hoitotyöstä oli kenties lähimpänä sitä ajatusta, jonka vallassa lähdin koko hoitoalaa kohti. Tämä ehkä paljastaa samalla sen, etten koskaan itse ole joutunut potilaana osastolle asti. En kyllä ole koskaan päässyt päivystyksen hoitohuoneeseenkaan siinä roolissa. Onneksi. Mutta mielikuvissa juuri nopeatempoinen työskentely vakavasti sairaiden tai vaikeasti loukkaantuneiden äärellä oli mielestäni sitä sairaanhoitajan työtä. Nyt tiedän sen olevan paljon muutakin.

Päivystys ei kuitenkaan ole pettänyt. Ei, vaikka tempo on ollut paljon hiljaisempaa kuin olin ajatellut. Verrattain pienen alueen päivystykseen ei riennä jatkuvasti kolari tai muita vastaavia potilaita. Suuremmissa kaupungeissa ja alueilla tätä toimintaa on jaettu niin, että vammapotilaita ohjataan pelkästään siihen erikoistuneeseen päivystysyksikköön. Sellaisissa kiirettä riittää ja suolenpätkiä.

Toki tällekin jaksolle mahtui hoitohuoneessa hoidettavia potilaita. Viikkojen aikana sain osallistua niin kouristelevan potilaan kuin sydänpotilaankin hoitotyöhön. Sain olla mukana siinä nopeassa menettelyssä, jolla akuutti sydäninfarktipotilas tai aivoinfarktin saanut viedään melkein päivystyksessä pysähtymättä suoraan jatkoihin joissa tukosta poistetaan tai avataan. Samoin hoitohuoneessa sain tarkkailla rytminsiirtoja sellaisissa tapauksissa, joissa potilaan sydämen eteiset olivat villiintyneet. Pääsinpä kokemaan senkin, että tavallisella seurantapaikalla ollut potilas siirrettiin rivakkaan tahtiin hoitohuoneeseen tilanteen nopean muutoksen vuoksi. Sainpa kokea tämän vielä niinkin, että olin itse ensimmäisenä hoitajana paikalla asiaa toteamassa ja apua hälyttämässä. 

En tiedä oliko se vuodenaika vai mikä, mutta varsinaisia vakavia traumoja sattui kohdalleni vähän. Trauma tässä yhteydessä tarkoittaa fyysistä vammaa. Tutustumismielessä pääsin näihinkin osallistumaan. Trauma voi olla lievä tai välittömästi henkeä uhkaava. Aina tilannetta ei voi tietää ennen tutkimuksia ja siksi traumapotilaaseen suhteudutaan lähtökohtaisesti varsin vakavasti. Lääkintävahtimestarien tietotoimisto kierrättää tarinaa miehestä, joka oli autokolarin jälkeen itse ajanut ja kävellyt päivystyksen luukulle kertomaan olevansa kunnossa ja ettei tarvitse mitään, vain kotiin lähtiessään tuupertuakseen kuolleena maahan. Sisäinen verenvuoto kertovat lääkintävahtimestarit. Kysyttäessä milloin tämä tapahtui, kukaan ei tiedä. Kaikki ovat tarinan kuulleet joltakin. Kuitenkin tarina kertoo jotakin traumapotilaan arvaamattomuudesta. Siksi hän saakin todella hyvä hoitoa.

Kun päivystykseen tulee ennakkoilmoitus traumapotilaasta, arvioi vastaava hoitaja tilanteen ja tekee tarvittaessa traumahälytyksen. (Jokainen vamma ei tätä saa aikaan vaan tietyt kriteerit ovat olemassa.) Sen myötä hoitohuoneeseen alkaa virrata väkeä. Tätä väkeä kutsutaan traumatiimiksi. Paikalle tulee radiologi ja röntgenhoitaja. He tuovat tullessaan siirrettävän röntgenlaitteen ja noutavat paikalle päivystyksen ultraäänilaitteen. Paikalle tulee anestesialääkäri ja anestesiahoitaja. He lääkitsevät ja nesteyttävät. Samoin paikalle tulee tilanteesta riippuen lääkäreitä kaksi tai enemmän. Yksi johtaa koko tilannetta ja muut toimivat potilaan luona. Päivystys luovuttaa tilanteeseen kaksi hoitajaa, joista toinen kirjaa ja toinen tekee toimenpiteitä potilaan luona. Samoin paikalle saapuu laboratoriohoitaja ottamaan näytteitä. Operaatio on kallis. Erityisesti päivystysaikana pienessä sairaalassa osa väestä saatetaan joutua hälyttämään kotoa. Kuitenkin kutsumalla traumatiimi kokoon herkästi, varmistetaan parhaan mahdollisen avun olevan saatavilla, jos hengenvaarallisia vammoja löytyy. Niin sanotut lievät traumat toimivat tiimin harjoituksena. Toki prosessiin kuuluu leikkausosaston, röntgenin ja teho-osaston informointi ja niiden kapasiteetin varaaminen mahdollista tarvetta varten. Jos potilaalla ei ole pahoja ulkoisia vammoja kuten avomurtumia ja ensihoito on saanut kivun taitettua matkan aikana, sujuu traumatiimin toiminta todennäköisesti hyvin rauhallisesti ja huolellisesti. Kokeneet hoitajat myönsivät, että kipeä, huutava ja rauhaton potilas yhdessä verta vuotavien haavojen kanssa saattaa sähköistää nopeasti myös tiimin toimintaa. Silloin protokolla ja sen noudattamisen taito korostuu.

Seuraava askel traumahälytyksestä on MOPO eli monipotilastilanne. Mopoja voi tulla monella tapaa mutta liikenne on yksiselitteisesti niiden yleisin aiheuttaja. Monipotilastilanteessa pienehkön sairaalan normaalitoiminta saa jo huomattavan häiriön. Ainoassa tämän jakson aikana kokemassani mopossa hoitohuoneeseen kokoontui kolme traumatiimiä ja lisäksi seurannan paikoille valmistauduttiin vastaanottamaan lievemmin loukkaantuneita. Voisin kuvitella, että sinä päivänä peruttiin joku leikkaus ja jossain muuallakin ehkä jouduttiin odottamaan. Tällaisessa tilanteessa joka tiimille ei riittänyt omaa anestesialääkäriä, radiologia tai röntgenhoitajaa vaan he palvelivat koko tilannetta. Samoin traumajohtaja hoiti koko tilannetta upseerimaisella otteella. Hän yhdessä vastaavan hoitajan kanssa luokitteli saapuvat potilaat, määräsi paikat, myöhemmin määräsi järjestyksen kuvantamisiin ja jatkohoitoon siirtymiseen ja oli tiimien käytettävissä vaikeita tilanteita varten. Vastaava hoitaja toimi johtajan työparina ja oli ennalta määrännyt, ketkä päivystyksen hoitajat siirtyvät mopoon ja ketkä jäävät huolehtimaan normaalitoiminnasta. Paikalle valutettiin myös sovitun menettelyn mukaisesti puolet päivystysosaston hoitajista. Tarvittaessa henkilökuntaa voidaan hälyttää lisää kotoa. Onnekkaasti tämä mopo sattui rauhallisen aamuvuoron juuri alettua. Kaikki paikat ja tarvikkeet oli juuri saatu tarkistettua, eikä potilaita ollut kovin montaa.

Vakavissa tapauksissa päivystyksen ystävä on ensihoidon soittama ennakkoilmoitus. Sen avulla lähdetään valmistautumaan.

Tämä harjoitteluni ainoa mopo ei ollut täynnä verta, saatikka suolenpätkiä. Mutta tietyllä tavalla se oli hyvin vaikuttava. Yhden tiimin ylimääräisenä jäsenenä pääsin seuraamaan omaa potilastamme läheltä ja samalla koko huoneen toimintaa. Oli hienoa nähdä, miten ennakkoilmoituksen tultua kaikki lähti tapahtumaan nopeasti mutta rauhallisesti. Tässä suuri rooli on vuoron vastaavalla hoitajalla, joka aloittaa prosessiin ja jakaa ohjeita muille hoitajille. Hetken puhelimet soivat ja Virvekin taisi vähän laulaa. Sitten kaikki olikin valmista potilaille. Sen verran poikkeavia nämä hälytykset ovat, että tilanteen mentyä ohi tiimi kerrallaan, alkoi väki kokoontua kahvihuoneeseen juhlakahvien ja munkkien ääreen. Siinä analysoitiin toimintaa ja oltiin kiitollisia siitä että potilaatkin saatiin jatkohoitoihin eikä lakanan alle. 

Päivystyshoitotyö on paljon rauhallista työtä ja potilaiden systemaattista tutkimista ilman suurempaa kiirettä. Vähän poikkeavat hetket ovat sen kaiken seassa maistuva suola. Mukavia hetkiä jos vaihtelusta tykkää.

Julkaistu

163# Mitä hoitajan taskusta löytyy?

Ensimmäisessä harjoittelussa en tarvinnut muuta kuin rohkeutta, kyvyn kysyä neuvoja, kädet ja sitten jossakin vaiheessa päivää tietokoneen, jolla kirjata. Toiseen harjoitteluun mennessä vähän nolotti, kun apulaisosastohoitaja kysyi pian saapumisen jälkeen, tarvitsenko kynää. Tarvitsin. Siitä alkoi harjoittelu harjoittelulta parantunut varustautuminen. Luultavasti alan taskujeni puolesta muistuttamaan jo kokeneempiakin hoitajia. Mitä hoitajan taskusta siis löytyy?

Avainhihna. Ilman sitä tai niitä avaimia, kun ei pääse mihinkään. Ihan oikeilla hoitajilla tai ainakin muutamalla joka yksikössä avaimissa kulkee muhkeampi nippu. Siinä on lääkekaappien ja muiden tarpeellisten paikkojen avaimia. Opiskelija selviää sillä, ettei hukkaa pukukaapin avainta. Tosin samassa hihnassa on myös kulkuavain. Ilman sitä jäisi ainakin päivystyksessä monen oven taakse.

Teippi. Avainhihnassa kulkee jokaisen hoitajan ystävä. Teippirulla. Sitä tarvitsee säännöllisesti ja yleensä ikään kuin huomaamatta niin, ettei sitä välttämättä ole hoksannut varata mukaan. Teipillä varmistetaan tippaletkut potilaan käteen niin ettei mahdollinen letkun nykäisy kohdistu neulaan vaan teippiin. Samoin varmistetaan katetreja, sideharsoja ja milloin mitäkin sidoksia. Ovela hoitaja säilyttää teippiään niin, että rullan pää on taitettu kaksin kerroin. Niin pää ei ole hukassa ja teipin palan voi saada irti jopa yhdellä kädellä.

Kynät. Kuulakärkikynät: sininen ja punainen sekä tussi. Tussilla tehdään merkinnät lääkepurkkeihin, pissanäytteisiin, ihoinfektion punoitusrajaan tai vaikka koronatesteriin. Punaisella tehdään papereihin merkinnät riskitiedoista ja sinistä käytetään kaikkeen muuhun. Sinisen kannattaa olla arkistomallia. Siis sellainen, jonka muste kestää kymmenen vuotta. Silloin sillä saa kirjoittaa myös huumelääkkeiden seurantavihkoon. 

Lamppu. Jonkinlainen valaisin on hyvä ystävä. Siitä on apua potilasta tutkiessa tai pimeitä kaappeja penkoessa. Erityisen pätevää on, jos voi ojentaa omasta taskustaan valon lääkärille, kun hän tutkii potilaan neurologiaa. Kätevä myös pukuhuoneeseen palatessa koska valot ovat aika usein epäkunnossa. 

Sakset. Teippejä, harsorullia, haavataitoksia, pahvilaatikoiden teippejä, potilaan vaatteita. Lyhyelläkin jaksolla on saanut leikkailla milloin mitäkin. Kuten muutekin välineet, jos niitä ei ole mukana, ei niitä tarvittaessa löydy sitten mistään. 

Nimikyltti. Potilailla on oikeus tietää, kuka heitä hoitaa. Henkilökunnan oikeus on pysyä selvillä siitä, keitä käytävillä liikkuu ja kuka mistäkin ovesta pyrkii sisään. Osa sairaalaturvallisuutta on näkyvillä olevat henkilökortit. Opiskelijoille ne tulevat koulun kautta. Koulun nimen näkymisessä on selkeä etu. Silloin vähän kiireisempikin lääkäri/ensihoitaja/muu ammattilainen tietää kyseessä olevan opiskelijan ja kohtaa epävarman katseen hieman ymmärtäväisemmin. 

Lunttilaput. Hyvän hoitajan tasku on täynnä lunttilappuja. Kaikkia asioita on vaikea muistaa ja välillä on hyvä tarkistaa paperista. Ainakin niin pitkään, kunnes on varma. Itse olen askarrellut lunttilappuja koulun taitopajoihin ja simulaatioihin. Ajattelen niiden olevan sallittu apu koska myös oikeasti hoitajien taskuista niitä löytyy. Joitakin on tarttunut mukaan myös työyksiköistä. Uusia todennäköisesti täytyy tehdä vielä ainakin tulevaan lasten harjoitteluun. Ehkä silloin voi jättää jonkin toisen pois taskusta.

Post-it -laput. Ovat jokaisen ihmisen ystävä. Osastoilla on siirrytty nykyaikaan ja potilaiden elintoimintoja ja mittaustuloksia voidaan merkitä suoraan puhelimelle ja sieltä ne siirtyvät suoraan järjestelmään. Toisaalta puhelimen käyttö on hieman jäykkää ja aina yhteydet eivät pelaa. Päivystyksessä kaikki toimii paperin tai muistin kautta. Eli paperin. Seurantamonitoriin kytketyn potilaan elintoiminnot voi toki kirjata suoraan näytöltäkin koneen äärestä. Kuitenkin usein paperi on ystävä. Lapulle voi laittaa myös potilaan nimen, kun lähtee huutamaan tätä odotuksesta tai käyttämään kuvantamisissa. 

Kello. Osa elintoimintojen tarkkailua on hengitystiheyden mittaaminen. Siihen kello on välttämätön. EKG-seurantaan kytketystä potilaasta kone seuraa myös hengitystiheyden mutta useimmiten se täytyy tehdä itse. Se täytyy myös tehdä potilaalta salaa, koska muuten tämä lakkaa hengittämästä jännittyneisyyttään. Itse olen oppinut laskemaan tämän verenpainetta mitattaessa. Silloin kun on hyvä pyytää potilasta olemaan hetki rauhassa ja puhumatta. Kello on helppo nostaa verenpainemittarin päälle. Jos hengitys vaikuttaa tasaiselta, sen voi laskea 15-20 sekunnin ajalta ja muistaa käyttää oikeaa kertojaa jotta saa arvon minuutissa.

Ruotsin sanasto. Erittäin hyvä. Varsinkin jos ehtii hetken valmistautua. Silloin voi tarkistaa jonkin sanan tai termin. Sitten täytyy vain rohkeasti yrittää. Aiemmilla jaksoilla tehty havainto on edelleen totta. Ruotsin kielen kanssa kyllä pärjää mutta kuka armahtaisi kaikilta lähialueiden murteilta. Silloin täytyy koittaa kysyä täsmällisiä kysymyksiä ja yrittää olla päästämättä potilasta vapaalle puheelle. 

Labra-opas. Valtavan hyvä löytö oli päivystykseen laadittu ohje siitä, millaisia laboratoriokokeita minkäkin oireisesta potilaasta tulisi tilata etukäteen. Oikeat kokeet säästävät aikaa, kun lääkäri ei joudu niitä erikseen pyytämään ja odottamaan. Selvästi käytäntö ja osaaminen saa hoitajat jonkin verran soveltamaan ohjetta. Mutta sitähän osaaminen ja kokemus tekevät. Opiskelijalle hyvä apu.

Puhelin. Työntekijöiden taskuissa vilisee puhelimia ja päivystyksessä myös Virve-puhelimia. Luultavasti monella on henkilökohtainen puhelinkin mukana. Opiskelijoilta puhelimen on tavallaan kielletty. Missään sitä ei ole tarkasti valvottu ja kyllähän moni puhelinta mukana pitää ja välillä käyttääkin. Niin teen itsekin. Kuitenkaan en missään nimessä halua puhelinta samaan taskuun muiden tavaroiden kanssa. Enkä muutenkaan helposti saataville. En nimittäin halua siirtää henkilökohtaiseen puhelimeen kaikkia niitä asioita, joita käsien kautta varmasti välillä kaikesta käsidesistä huolimatta kulkee. Pidän puhelinta juoksijoille tarkoitetussa varustevyössä housun vyötärön sisällä. Sieltä sen voi kaivaa esiin hyvän käsipuhdistuksen jälkeen. Jos kotona tai lasten jutuissa tapahtuu jotain mihin pitäisi reagoida siitä tulee tieto, kun oikeat numerot on asetettu värinälle. Samaan vyöhön voi laittaa myös pankki- ja opiskelijakortin silloin kun aikoo ehtiä sairaalan ruokalaan syömään. 

Tätä kaikkea hoitajan taskusta löytyy nyt. Joskus ehkä repullinen lisää.

Julkaistu

162# Miten korona näkyy päivystyksessä

Hengenahdistus. Rintakipu. Huimaus. Kaatuminen. Haava. Jalattomuus. Kun potilas ilmoittautuu päivystyksen luukkuhoitajalle tai hänestä annetaan ensihoidon raportti, piirtyy hän näkyviin potilaslistaan eli päivystysmonitoriin. Yhdessä sarakkeessa on tulosyy. Eräänä päivänä katselin päivystysmonitoria kuten oppimisen haluisen opiskelijan tuleekin. Ehkä etsin jotakin mikä oli vielä jäänyt näkemättä ja mihin opiskelijan olisi hyvä tutustua harjoittelussa. Poikkeava tulosyy kun tarkoittaa poikkeavia tutkimuksia, seurantaa, lääkitystä ja hoitoketjua. Tai ainakin jotakin erilaista. 

Kiinnitin huomiota sillä hetkellä listoilla olevien hengenahdistuspotilaiden määrään. Nykyisessä tilanteessa aloin tietenkin miettimään, johtuisiko se koronasta. Ääneen miettiessäni muiden vastaus oli varovaisen selvä: todennäköisesti. Tuskin yhdenkään sen hetkisen potilaan oirekuva johtui varsinaisesti Covid-viruksesta. Ainakaan suoraan.  Kuitenkin on todennäköistä, että kyseisen viruksen saadessa huomattavasti palstatilaa, tuo se päivystykseen hieman enemmän potilaita ilman tartuntaakin. Luultavasti moni pelästyy alkaessaan tarkkailla nuhakuumeen aikana hengitysoireitaan, koska on kuullut koronan aiheuttavan hengitystieoireita. Yön pimeydessä ja sairauden valvottaessa oireita alkaa huomata todennäköisesti helpommin kuin pari vuotta sitten. 

Hengitysvaikeudet ovat vakavasti otettava asia. On hyvä, että niiden kanssa hakeudutaan hoitoon, eikä nukuta yön ylitse. Kuitenkin joskus oireiden tulkinta on hyvin subjektiivista. Kun täydellisesti saturoiva potilas kertoo pitkin lausein, vaivattomasti ja ilman mitään hätää siitä miten henki ei oikein kulje, on epäilys koronan tai muun henkisen syyn mahdollisuudesta heräämässä. Silloin hoitajaa saattaa uhata salainen turhautuminen.

Korona näkyy päivystyksessä muutenkin. Odotusaulaan saapuvaa odottaa väliaikainen seinä. Kokonainen käytävä on eristetty väliaikaisesti muista tiloista. Vanhaan hyvään aikaan siellä oli lääkäreiden ja päivystävien sairaanhoitajien vastaanottohuoneita ja hoitohuoneita. Nyt koko käytävä toimii niin sanottuna infektiolinjana. Sinne ohjataan kaikki ne potilaat, joilla on hengitystieinfektion oireita. Käytössä on positiivinen kunnes toisin todistetaan käytäntö. 

Ennen tätä harjoittelua olin ottanut yhteensä pari korona-näytettä sisätautien ja kotihoidon jaksoilla. Nyt niitä kaivetaan jatkuvasti. Infektiolinjalta potilaita halutaan tietenkin siirtää normaalille puolelle mahdollisuuksien mukaan. Covid-positiiviset ja muuten eristystä tarvitsevat potilaat pidetään infektiolinjalla. Räväkkää vatsatautia ei siirretä ihmisten ilmoille koronan osalta negatiivisen testituloksenkaan jälkeen. Hyvä niin. 

Käytössä on viidentoista minuutin pikatesti. Testeri ilmoittaa tuloksen hyvin raskaustestimäisellä tavalla. Tosin nyt yksi viiva on se mitä toivotaan ja kahden viivan positiivinen merkintä laittaa kaiken uusiksi. Infektiolinjalla opiskelijan rooli on hieman tylsä. Covid-positiivisten potilaiden kanssa ei saa olla tekemisissä. Jos omalla ohjaajalla on vuoro infektiolinjalla, saattaa päivästä tulla hyvin yksinäinen. Toisaalta se antaa mahdollisuuksia opetella työtä hoitamalla itsenäisemmin vaikkapa noita hengenahdistelijoita. 

Kolme pisaraa ”silmään” ja munakello päälle. Viidentoista minuutin päästä toivotaan yhtä viivaa.

Täällä, kuten monella muullakin paikkakunnalla, koronapotilaiden määrä on viime aikoina kasvanut. Infektiolinjalla se näkyy siinä, että alipaineistetut eristyshuoneet ovat usein varattuja, eivätkä aina riitäkään. Tietenkin potilaita pyritään saamaan eteenpäin osastolle mutta huoli paikkojen riittävyydestä kasvaa. Lääkärit joutuvat tekemään kovasti töitä arvioidessaan, kenet voisi päivystyksestä kotiuttaa ja kuka tarvitsee osastopaikkaa. Jotkut kotiutuvat saatuaan tukihoitoja tai avaavia lääkkeitä. Toiset eivät. Hankalinta lienee se, ettei korona ole poistanut muita sairauksia. Myös Covid-positiiviset voivat kaatua, kärsiä sydänoireista, joutua psykoosiin tai vaikkapa eristyksen tylsyyttä lievittäessään joutua liikenneonnettomuuteen. Näiden potilaiden hoito on haastavaa. Infektiolinjan yhteydessä on pieni hoitohuone varattuna vaikeasti sairaille tai vammautuneille potilaille. Kapasiteetti venyy. 

Kuva: https://www.instagram.com/soite_paivystysjapadi/?hl=fi. Infektiolinjan hoitohuone.

Niin venyy myös henkilökunta. Välillä infektiolinjan resurssi oli pudotettuna jo yhteen hoitajaan. Sitten se nostettiin takaisin kahteen. Käytännössä päivästä ja vuorosta riippuen se imee useampia, kun päivystyksen muista osista tarvitaan väkeä auttamaan ainakin ajoittain. Kun käytävän varressa saattaa olla useita huoneita, joihin voi mennä vain raskaissa suojavarusteissa, menee hoitajien ajasta paljon pukeutumiseen ja erityisen tarkkaan riisumiseen. Aikaa ja käsidesiä palaa. Kenties myös hermoja. Jos potilas on vakavasti sairas, suojavaatteissa vietetään pitkiä aikoja potilaan luona. Myös lääkärit ja näytteitä keräävät labrahoitajat joutuvat harrastamaan samaa pukemista. Itseasiassa myös siistijät. Covid-positiiviselle huoneelle on aivan oma siivousprotokollansa ja sitä varten myös siivoojat pukevat nuo kuumat suojavaatteet päälleen. 

Odotuksessa, muilla käytävillä ja seurantasaleissa korona ei juuri näy. Kenties välillä hieman hikisemmän ja väsyneemmän hoitajan palatessa infektiolinjalta muihin töihin. Kuitenkin jokainen joutuu vähän osallistumaan näihin talkoisiin. Millekään osastolle, kun ei saa lähettää potilasta jatkohoitoon ilman negatiivista covid-näytettä. Neniä siis todella kaivetaan päivittäin. Moni siitä yllättyy mutta suurin osa ymmärtää syyn erittäin hyvin. Sairaita jos keitä tulee suojata tartunnan mahdollisuudelta.

Väliaikaiset seinät täyttävät kevättalvella kaksi vuotta. Se on aika pitkä aika väliaikaiselle.  Ehkä seuraavana talvena ne päästäisiin hajottamaan. Ehkä…

Julkaistu

161# Uusia oivalluksia

Joskus Koronasta on hyötyä. Hoitotyössä pakollinen maski piilottaa yllättävän hyvin pienet epävarmuuden ilmeet opiskelijan kasvoilta. Tätä ajattelin käydessäni ajelemaan potilaan rintakarvoja kertakäyttöhöylällä. EKG-lätkiä varten. Piti sekin päästä kokemaan. Vaikka tilanne oli kovin uusi ja kummallinen, päätin urheasti tarttua härkää sarvista ja suurempia miettimättä käydä toimeen. Höylä oli onneksi kunnollinen. Potilaallakin taisi olla muuta ajateltavaa kuin kokemattoman höyläilijän otteet. Mutta komeat aukot tuli. 

Opiskelijan elämä on jatkuvaa uuden opettelua. Uutta tulee vastaan teoriaopinnoissa ja tietenkin käytännön harjoittelussa. Käytännön tilanteissa vastaan tulevat asiat ovat usein sellaisia, ettei niistä kaikkia osaa edes ajatella teoriaa opiskellessa. Vähän tuollaisia rinnan höyläämisen kaltaisia oheistoimintoja. Kuitenkin usein nuo toiminnot ovat lopputuloksen kannalta tärkeitä. Muita vähemmän koulussa opittuja asioita ovat olleet esimerkiksi näytteenantoalueen pesemisen ohjeistaminen virtsanäytettä pyytäessä. Muutaman kerran jälkeen sitä oppii ihan pokkana juttelemaan kenelle tahansa virtsaputken pään pesemisestä.

Onneksi hoitotyössä koko työura näyttää olevan oppimisen matkaa. Mitä erikoisempi tilanne vastaan tulee, sitä suurempi rinki kerääntyy ympärille ihmettelemään. Kyse ei ole vain uteliaisuudesta vaan halusta saada jotain sitä kertaa varten, kun joutuu kohtaamaan vastaavaa ilman nyt paikalla olevien työtovereiden apua. Katselijoiden lisäksi erityistilanteet usein keräävät myös useamman aktiivisen tekijän. Oppia annetaan kädestä pitäen ja kaveria ei jätetä sormi suussa pulaan. Tällaiseen paikkaan myös opiskelija solahtaa helposti mukaan. Myös itse keksii välillä uusia innovaatioita. Alla muutama väläys tämän harjoittelun opeista.

Huolla kun ehdit.

Usein olen kuullut peloteltavan hoitajista, jotka eivät ehdi pitää taukoja. Kyllä päivystyksessäkin taukoja pidetään. Ainakin yksi päivän aikana. Työn arvaamaton ja ajoittain hektinen luonne on oivallettu ja vuorolistassa on niin sanottuja välivuorolaisia. Näihin välivuoroihin tulevat varmistavat, että jokainen pääsee vuorollaan syömään vaikka mikä olisi. Normaalina päivänä vuorottelu onnistuu vähän helpommalla ja syömään voi lähteä jopa useampi hoitaja kerrallaan. Kuitenkin tämä ruokatauko on selvästi lyhyehkö eikä opiskelijakaan kehtaa jäädä kovin pitkäksi aikaa lojumaan kahvikupin ääreen. Ruokatauolla täytyy olla kunnon eväät mutta kuitenkin sellaiset jotka eivät väsytä liikaa. Monena päivänä ruokatauko on päivän ainoa tauko. Muutamina päivinä on ehditty käydä erikseen kahvillakin.

Lämmintä pitoa.

Monet harjoittelut olen kuljeskellut remmikengissä. Nykyään olen kuitenkin viisastunut ja ja kirurgialla vaihdoin käyttöön kunnon kengät. Sairaaloissa on jostakin syystä aina vähän kylmä. Erityisesti yövuoroissa ja joskus muulloinkin paikallaan ollessa remmikengissä alkoi helposti palella. Kunnon kenkien pito on myös aivan toista luokkaa. Tälläkin jaksolla on ollut johtoihin kaatuminen lähellä. Liukkailla kengillä olisi menty nurin.

Maistuuko yöpala?

Jos päivystyksessä on välillä kiire, on siellä välillä hiljaistakin. Tällä jaksolla en viitsi urakoida kovin montaa yötä kun niistä ei vieläkään saa korotettua tuntimäärää suorituksiin. Mutta öiden tunnelma on ollut kokemisen arvoinen. Sattui rauhalliset yöt ja jossakin vaiheessa potilastilanne näytti pyöreää nollaa. Jo hieman sitä ennen kahvihuone oli imaissut pari hoitajaa valmistelemaan yöpalaa. Viimeisen potilaan siirryttyä jatkohoitopaikkaan, koko vuoro siistijää ja vartijaa myöten siirtyi yöpalalle. Oli aika hienoa. Kävi myös sillä tavalla hyvin, ettei heti syömisen jälkeen jouduttu elvytys tai muihin kiireellisiin toimiin. Tosin joku mietti sohvan kätköistä vatsan toimintaa edistävien lääkkeiden sijaintia kaapissa. Ainakin puolitosissaan.

Das Auto ist ein Freund.

Harjoittelussa joutuu opettelemaan myös elämää. Usein vuorotyön näkökulmasta. Se ei ole helppoa. Matkat onneksi ovi ottaa hyötyliikunnan kannalta pyöräillen. Mutta jatkuvasti viisastuneena olen alkanut käyttää säännöllisesti myös autoa. En niinkään matkan tai sään vuoksi vaan pikemminkin unen. Erityisesti yövuorosta palatessa säästää elimistöltä vähän kierroksia kun löllöttelee nelipyöräisellä kotiin. Uni tulee paljon paremmin. Toimii myös jos joutuu vaihtamaan ohjaajaa niin, että joutuu siirtymään iltavuorosta suorilta aamuun. Parhaimmillaan auto oli kun jostakin syystä ihan saman ohjaajan kanssa pysyen teimme ensin ns. alkuyön vuoron klo 19-02 ja saavuimme saman vuorokauden puolella iltavuoroon klo 14. Säädetty lepoaika siinä täyttyi mutta järkeä ei ollut.

Siistinä ja valmiina aamutarkastusten jäljiltä.

Hoitohuone on täynnä laitteita, lääkkeitä ja toimintoja. Sinne ohjataan vakavimmat (A ja usein B -luokka) potilaat. Toiminnan runko muodostuu hoitohuoneessa ihan samoista asioista kuin muuallakin. Kuitenkin valmiutta on jo hieman poikkeavaankin toimintaan. Mitä vakavampi on potilaan tila, sitä kauemmin (tai usempi) lääkäri viettää aikaa potilaan luona. Mitä vakavampi potilaan tila on, sitä enemmän korostuu yhdessä tekemisen merkitys. Monipotilastilanteessa huone on täynnä jo ennen potilaiden saapumista.

Ja jottein totuus unohtuisi. Virtsanäytteiden kansia.

Päivystyshoitotyössä on tiettyä säpinää. Traumat, monipotilastilanteet, elvytykset, selkeät aivo- tai sydäninfarktit ovat kuitenkin häviävän pieni osa arkea ainakin omalla tarkastelujaksollani. Päivittäinen leipä koostuu rintakivuista, hengitysvaikeuksista, huimauksista, kaatumisista, intoxikaatioista (viinaa ja/tai muita aineita) ja erilaisista infektioista. Yritin heikolla menestyksellä lanseerata kotona sanontaa: jokaista ihmisen puremaa kohti on sata pissatulehdusta. Sanonta ei ottanut tuulta alleen mutta kertonee jotain totuudesta. Ja tietenkin arjen mausteena ovat välillä ne rauhattomat potilaat. Onneksi harvoin.

Julkaistu

160# Uutta rutiinia päivystystyössä

Päivystyshoitotyö on osoittautunut kaikkien ennakko-odotusten mukaiseksi. Yllätyksiäkin on tullut mutta niistäkin on ollut hyvä oppia. Yllätykset kun ikään kuin kuuluvat päivystyksen rutiiniin. 

Päivystyksessäkin on oma päivärytminsä. Yöllä on yleensä hiljaisempaa. Moni nukkuu yön yli, jos ei ole illan aikana päättänyt lähteä hoitoa hakemaan. Toisaalta yöllä tulevat potilaat ovat sitten hieman keskimääräistä kiireellisemmän hoidon tarpeessa. Tai ainakin kokevat niin. Yöllä myös osa maailmasta hiljenee ja sekin vaikuttaa tapaturmien ja sairaskohtausten määrään alentavasti. 

Usein aamuvuoroon saavuttaessa talo on hiljainen. Silloin hoitajat tekevät päivän ennakkovalmisteluja. Valvonnan potilaspaikat käydään läpi, laitteet testataan ja tarvittavat tavarat täydennetään. Sama tehdään myös hoitohuoneiden paikoille ja laitteille. Työskentelykärryt (katetrointi, kanylointi, Covid ja ekg) käydään myös läpi ja tarvikkeiden paikat tungetaan täyteen. Muutenkin tavara kulkee eteenpäin. Kaapeista kärryihin, lokeroihin ja paikoille ja sitten sen jälkeen pahvilaatikoista kaappeihin. Todennäköisesti muutamia potilaita on jo paikalla ja uusia alkaa saapua samaan aikaan. 

Aamun koitto näkyy yleensä hieman viiveellä odotuksen täyttyessä. Moni on nukkunut yön yli tai miettinyt aamuyön, josko hoitoon pitäisi lähteä. Aamuisin myös vaivoja ilmenee ja liikkeelle lähtevä kansa myös välillä teloo itseään. Ilmoittautumisessa työskentelevä kokenut hoitaja kirjaa saapujia sisään merkiten tulosyyn, lyhyesti tilanteen ja kiireellisyys luokan. Näin potilas ilmestyy niin sanotusti listalle. Siitä aina ehtivä hoitaja niin sanotusti nappaa itselleen uuden potilaan. Hoitaja käy haastattelemassa potilasta: kyselee vointia, kartoittaa vähän oireita ja ottaa mittauksia. Hoitaja tilaa myös tarvittavat verikokeet, jotka pian tullaan ottamaan. Riippuen tapauksesta tämä kaikki voi tapahtua odotusaulassa tai valvomon potilaspaikalla. Valvomon nimi viittaa siihen, että siellä potilas on hoitajien silmien edessä ja yleensä myös kytkettynä niin sanotusti monitoriin eli erilaisiin elintoimintoja mittaaviin johtoihin. Joskus valvontaan siirrytään myös koska siellä potilas pääsee vuodepaikalle. Välillä petipaikka laitetaan hetkellisesti käytävään tilan puuttuessa. 

Kun hoitaja on valmis potilaan sijoittelussa ja haastattelussa, hän tilaa tutkimukset ja kirjaa saadut tiedot lääkäriä varten. Sen jälkeen potilaan kohdalla listalla vaihdetaan merkintä niin, että lääkäri näkee kaiken olevan valmista häntä varten. Lääkäri saattaa alustavan tutkimuksen jälkeen pyytää lisätutkimuksia kuvantamisten tai laboratoriokokeiden muodossa. Myös joitakin toimenpiteitä saatetaan tehdä. Hoitaja mahdollisesti avustaa lääkäriä jos jotakin tehdään, tilaa mahdolliset lisälabrat, tarvittaessa lääkitsee ja hoitaa kuljetuksen lääkärin tilaamiin kuvauksiin. Näiden jälkeen lääkäri palaa asiaan ja määrää jatkoista. Se voi olla kotiin palaaminen tai jatkohoito jollakin osastolla. Hoitaja soittelee tarvittavat soitot (erityisesti jos jatkohoito on osastolla) tai tilaa tarvittaessa taksin. Tarvittaessa soitetaan myös omaisille tai potilaan asuessa laitoksessa myös sinne. Samaan aikaan lääkäri kirjoittaa omat määräyksensä valmiiksi ja potilas voi jatkaa eteenpäin. Suunnilleen näin kulkee prosessi päivystyksessä. Potilaiden vointi ja sairaus vaikuttaa siihen toki ja kiireellisissä tapauksissa asiat etenevät kiireen vaatimalla tavalla. Tulojärjestys harvoin on hoitojärjestys.

Iltapäivän koittaessa on yleistä, että päivystyksen valvomot ja ainakin odotus on täyttynyt aamuun verrattuna. Hoitajien iltavuoro saa hypätä kyytiin niin sanotusti vauhdista. Potilaita pyritään kierrättämään tietenkin mahdollisimman nopeasti edellä kuvatun kierroksen lävitse. Jokaisessa vaiheessa on kuitenkin mahdollisuus viivytykseen. Sille joka on tullut päivystykseen kiusallisen mutta ehkä kiireettömän vaivan vuoksi joutuu joskus odottamaan pitkäänkin. Se ei ole koskaan tarkoituksellista. Yleensä viivytyksen syyt ovat asioita jotka eivät ole ilmeisiä odotusaulaan. Potilaita on aina enemmän kuin hoitajia. Suhdeluku lääkäreihin on vielä epäsuhtaisempi. Myös laboratorio vaatii aikaa ja kuvantamisissa on oma kapasiteettinsa. Jos lääkäri sitoutuu pitemmäksi aikaa vaikkapa ompelemaan haavoja, useampi lääkäri ja hoitaja hoitohuoneeseen hoitamaan akuuttia potilasta tai ensihoito tuo omasta ovestaan potilaita, tulee potilaiden kierrätykseen ilman muuta viivytystä. Muuttujia on paljon ja päivän kuluessa ne kumuloituvat. Lisäksi odottavan aika on aina pitkä. Erityisen pitkä aika on jos on tullut päivystykseen vaivan vuoksi joka oikeastaan kuuluisi terveyskeskuksen vastaanotolle. Yleensä päivystyksillä on oma numeronsa, josta annetaan arvio päivystyksellisen hoidon tarpeesta. Siihen jo kotoa soittamalla voi säästyä turhauttavalta odottelulta.

Iltapäivän kuluessa tilanne yleensä jonojen suhteen alkaa helpottamaan. Kuulin, että iltavuoron täytyy kestää kahdesta kolmeen tuntiin ja tulee alkuillan rauha. Odotus harvoin tyhjenee mutta potilaiden määrä alkaa paremmin vastata prosessien kapasiteettia. Silloin uurastetaan jatkohoitopaikkoja sitä tarvitseville ja valmistaudutaan iltaruuhkaan. Vaikka moni päättää nukkua vaivansa kanssa yön yli, tekee toinen osa viisaasti ja tulee ennen yötä päästäkseen lääkäriin. Tämän piikin jälkeen ilta tuo hiljalleen rauhaa aulaan ja potilaspaikoille. 

Kuvasta ajanmääreet ja yksikkönumerot on poistettu potilassuojan takaamiseksi. Yhdelle valvomon näytöistä ilmestyy aina tieto ambulanssin saapumisesta. Tässä saapuvat A- ja B-kiireellisyyden potilas menevät kaikkien odotuksessa olevien edelle mutta sinne heidän saapumisensa tuskin näkyy muuten kuin odotusajan pituudessa.

Mielestäni päivystys on jännittävä yhdistelmä rutiinia ja siihen sekoitettua yllättävyyttä. Potilaita kierrätetään prosessin läpi hyvin vakiintuneella tavalla. Tosin potilaiden moninaisuus tuo siihenkin paljon variaatioita. Kuitenkin aina välillä potilaiden tilanteet vaihtuvat nopeasti tai paikalle saapuu ainakin opiskelijan näkökulmasta harvinaisempi potilastyyppi. Haavanhoitohuoneessa voi nähdä melkein mitä vain ja ambulanssin saapuessa kiireellä rytmi ja tunnelma voivat muuttua nopeastikin. Yhdessä hetkessä opiskelija voi huokailla tylsyyttään mutta muutaman hetken päästä tupa voi olla ihan täynnä. Tämä tekee omasta mielestäni päivystyksestä täydellisen paikan opiskelijalle. Lyhyessä ajassa on mahdollista perehtyä hyvin laajaan osaamisen kirjoon. Oman osaamisen puute tulee tehokkaasti esille mutta myös mahdollisuuksia oivaltamiseen ja oppimiseen on melkein rajattomasti. Kysyä pitää osata ja uskaltaa. 

Julkaistu

159# Harjoittelu päivystyksessä

Tänä syksynä olen saanut tehdä aikamatkaa. Aloitin akuuttihoidon harjoittelun paikallisessa päivystyksessä. Ja tietenkin sen ympärillä mieli siirtyi lapsuuden torstai-iltoihin. Silloin katsoimme veljen kanssa naamat ruudussa kiinni Teho-osastoa. Tietäjät tietävät mistä on kyse. Ehkä moni tietää senkin, että jostakin syystä kääntäjät päättivät sarjan saavan olla suomennettuna juuri teho-osasto. Oikeampi käännös olisi ilman muuta viitannut päivystykseen.

Se oli yksi viikon kohokohdista. Siihen aikaan antennitalouksissa taisi näkyä vain kolme kanavaa ja internet löytyi vain osasta koulun tietokoneista. Koukuttavimpienkin sarjojen seuraavaa jaksoa piti odottaa aina viikko. Viikosta toiseen seurasimme Chicagolaisen sairaalan henkilökunnan seikkailuja, usein varsin nopeatempoisissa ja seikkailullisissa tilanteissa. Suuressa kaupungissa vaikeita vammapotilaita ja monipotilastilanteita riitti ja usein katsojat johdateltiin kiireiseen tahtiin leikkaussaliin saakka. Traumoja hoidettiin vauhdikkaasti katsojan haukkoessa henkeään lääkäreiden käskyjen tahtiin. Toiminnan keskellä sarjan tähtiä olivat tietenkin päätöksiä tekevät ja kädentaidoillaan loistaneet lääkärit. Mukana seikkailee myös nuoruuden päiviä viettänyt George Clooney lastenlääkärinä. 

Samalla kuvattiin kuitenkin laajasti päivystyksen jokapäiväisempää eloa. Vaikeasti diagnosoitavat potilaat, ikäihmiset, sosiaalisista ongelmista kärsivät ja kaikki ne, joille suurkaupungin kasvottomuudessa terveydenhuolta tarjoaa paikan tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Tässä vähemmän toiminnan täyttämässä kerronnassa, kuten muissakin kevyemmät sävyin sivellyissä kohdissa pääsevät esiin yksikön sairaanhoitajat ja muu henkilöstö. Tarkkaavainen katsoja huomaa, että lääkärien vaihtuessa monet hoitajat pysyvät ja muodostavat paikan sielun.

Pienen maaseutukaupungin sairaalassa ei samanlaista toimintaa voi odottaa. Ei edes kaikki television vaatima draama pois suodatettuna. Kuitenkin ensimmäiseen harjoittelupäivään saapuessa jotain samanlaista hengähti kasvoille. Valvontahuoneen seinustalla avautuivat ovet hoitohuoneeseen. Sinne missä television tähdet tekisivät näyttävimmät temppunsa. Tutustumispäivän aamuna huone hoitopaikkoineen kiilsi puhtautta ja tyhjyyttä. Sellaisena siitä kuulemma pidetään. Se kuitenkin kertoo siitä, että päivystyksessä tunnelma voi muuttua nopeasti ja joskus ambulanssin saapuessa askeleet ovat luultavasti ripeitä. Usein elämä on kuulemma kuitenkin melko arkista. 

Aiemmin syksyllä meille käytiin esittelemässä paikkakunnan päivystystä. Kuukausittain sen läpi kulkevat potilaat lasketaan useammissa tuhansissa. Yksikköä mainostettiin paikkana oppia paljon ja nähdä vaihtelevia potilastapauksia. Luvattiin, että opiskelija tulee oppimaan potilaiden haastattelua. Sitähän sairaanhoitaja päivystyksessä tekee: haastattelee, tarkkailee ja hoitaa tarpeessa. Lääkäri sitten tutkii ja määrää hoidot. Potilasaineen monipuolisuus kuulemma auttaa oppimaan nopeasti, mitä asioita millaiseltakin potilaalta kannattaa kysellä, mihin kiinnittää huomiota ja niin edelleen. Samoin tutuksi tulee varmasti eri tyyppisiin potilaisiin liittyvät tarpeet laboratoriotilauksista ja muista sen kaltaisista. Kaikki nämä, kun pyritään tekemään valmiiksi ennen, kun lääkäri edes katsoo potilaan papereita. Näin juna pysyy liikkeellä ja potilasvirta ei pysähdy. 

Täytyy myöntää, että itseäni viehättää ajatus yksiköstä, jossa potilaat viettävät aikaa melko vähän. Luultavasti yhdessäkään vuorossa ei ole paikalla edellisessä työvuorossa tavattua potilasta. Ainakaan samalla käynnillä. Luultavasti aika näyttää, että myös täällä päivystys toimii tietynlaisena sosiaalityön yksikkönä johon tietyt potilaat tulevat tiuhaan. Samoin kokeilemisen arvoiselta tuntuu osastotyölle tutun vuorokausirytmin puute. Töitä tehdään potilas kerrallaan (tai tietyt potilaat limittäin) asiat hoitaen. Kello ei kerro mitä tapahtuu ja näin kuulemma on myös potilasmäärien suhteen. Vaikka tiettyjä trendejä voidaan ennustaa ja se kuulemma näkyy myös työvuorojen suunnittelussa, ei potilasmääristä voi koskaan mennä takuuseen. Arkinen aamupäivä voi olla yhtä kiireinen kuin viikonloppuyö jos niin sattuu olemaan. 

Haastattelun ja muun lääkärille valmistamisen lisäksi päivystyksessä opitaan potilaan tarkkailua. Potilaspaikkojen ääreen viritetyt tarkkailumonitorit kertoivat uudellekin tulijalle, että täällä potilasta ei unohdeta pitkäksi aikaa. Hoitohuoneessa valvontaa todennäköisesti tehdään usein ihan vierestä. Kertausta tulee mitä todennäköisemmin sekä monitorin tarkkailu ekg:stä että myöskin ihan kunnon filmin ottamisesta. Jatkohoitoa varten potilaita todennäköisesti kanyloidaan ja katetroidaan. Luultavasti opiskelija pääsee myös tutustumaan moniin kuvantamistutkimuksiin joissa päivystyspotilaita käytetään. Päivystyksen yhteydestä löytyvät myös ommelhuone, korvahuone (jossa hoidetaan myös nenään liittyvät asiat), eristyshuoneita sekä kipsisali. Näissä pääsee todennäköisesti seurailemaan ja ehkä myös avustamaan. 

Tutustumispäivän jälkeen pystyin helposti samaistumaan joihinkin lapsuuden ystäviini televisiosta. Monipuolisesti toimiva yksikkö voi vaikuttaa ensin sekavalta. Monipuolisista tiloista ja toiminnoista johtuen niin oli myös pienen kaupungin rauhallisessa arkipäivässä. Mutta sehän on kaikki opittavissa. Yhtä hyvin, tai kenties selkeämminkin, ensivaikutelmansa antoi toinen televisiosta tuttu asia: henki. Harjoitteluissa on ehtinyt tulla vastaan monta paikkaa. Kaikissa on ollut hyvä olla. Kuitenkin päivystyksessä jokin vakuutti edellisiä enemmän opiskelijan olevan tervetullut. Aika näyttää oliko se vain valheellista ensivaikutelmaa vai olisiko siinä perää. Varmaa on, että tulevat viikot näyttävät paljon muutakin.

Julkaistu

158# Päivämme ensihoitajina

Huh huh. Takana on syksyn ruuhkaviikot. Viikko sitten ryhmämme aloitti taas yhden harjoittelujakson. Siitä on melko monta päivitystä vielä tulossa. Ennen harjoitteluviikkoa opettajat olivat päättäneet ottaa luokasta mehut pois. Tai ehkä tarkoitus oli saada välttämättömät hommat hoidettua ennen taukoa opetuksessa. Kuitenkin kun monta opettajaa haluaa hoitaa usean kurssin asiat kuntoon lyhyessä ajassa, näyttäytyy se opiskelijoille melkoisena seikkailuna. Luultavasti harva opettaja muisti, että muidenkin kurssien opettajat saattavat olla samoilla asioilla. Harjoittelua edeltävällä viikolla suoritimme kolme lääkelaskennan koetta, yhden verkkokokeen anestesiologiasta, taitopajan VGI- ja ID-pistoksista sekä koko päivän kestäneen workshop työskentelyn ensihoidon kokonaisuudesta. Tästä viimeisestä nyt hieman lisää.

Olen hyvin kiinnostunut nyt meneillään olevasta akuuttihoidon kurssista. Vanhana palokuntalaisena jokin sisimmässä kohtaa sen kanssa. Ensimmäisen vuoden opintokäynneillä tunsin oloni kovin kotoisaksi ambulanssihallin hajussa.  Nyt syksyllä motivaatiota ei ainakaan ole vähentänyt hyvin nopeasti alkava akuuttihoidon harjoittelu. Vuoden ensimmäiseen harjoitteluun kun mennään kovin puutteellisin tiedoin, joten vähistä tunneista on saatava kaikki irti. 

Tosin tunteja ei juuri ole ollut. Useampi akuuttihoidon jaksolle lähtevä on pitkin syksyä tuskaillut runsaita tunteja lasten- ja naisten hoitotyöstä ja kalenterin täyttäviä mielenterveystyön tunteja. Ennen tuota pitkää workshop hetkeä akuutin puolelta meillä oli ollut vain ensihoidon ja päivystyksen esittelytuokioita työelämän edustajilta. Hieman ohuelta tuntui osaaminen, kun vaativaksi tiedettyihin ensihoidon tehtäviin lähdettiin vain verkkomateriaaleja opiskelleina. Niitä tosin olikin ollut aika paljon.

Tunnetko aakkoset? Ensihoidossa ne menevät seuraavalla tavalla DrcABCDE. Miksi? Koska ensihoito on vaativaa työtä. Näin meille on kerrottu. AMK-tason ensihoitajat ovat kovia ammattilaisia, jotka joutuvat tekemään monimutkaista työtä verrattain itsenäisesti ja usein haastavissa ympäristöissä. Meillä tulevakin osaaminen on aiheesta hieman suppeampaa. Kuitenkaan hekään, kuten muutkaan ammattilaiset hoitoalalla, eivät ole mestareita valmiiksi. Meidän työpajamme tarkoitus oli sisäistää ja oppia käyttämään tuota aakkosten ketjua luontevasti. Tällaiset litaniat ja protokollat kun ovat usein se osaamisen perusta, jonka kautta sitten opitaan hiljalleen soveltamaan tilanteen mukaan. 

Workshopissa meitä oli paikalla koko luokka ja molemmat kurssin opettajat. Tarkoitus oli vetää kiertävissä pisteissä yhteensä kuusi ensihoitotilannetta. Luokka jaettiin kuuteen ryhmään niin, että kaksi ryhmää aina kulki yhdessä. Toinen ryhmä suoritti ja toinen ryhmä tarkkaili. Yksi suorituspaikka oli niin sanottu kylmärasti, jossa opettajat eivät olleet paikalla. 

Luokan kerääntyessä paikalle, oli pientä jännitystä aistittavissa. Kännykät kävivät ja joku selaili alan teoksia. Piti koittaa vielä vähän varmistella milloin myrkytyspotilaalle ei saanutkaan antaa lääkehiiltä tai mitkä vaiheet kuuluivatkaan karkeaan neurologisen tilan arvioon. Valitettavasti lataus vähän alkoi haihtua, kun kitkan laki astui kehiin. Ison ryhmän kokoontuessa tulee monenlaista hämminkiä ja opettajat päättivät ystävällisesti kerrata ennen aloitusta vielä tärkeimpiä asioita ja käydä lävitse harvemmin käytettyjen välineiden käyttöä. Ihan hyvä mutta suuressa ryhmässä siihen meni kovin paljon aikaa. Se valitettavasti kostautui sitten workshopin lopussa, kun jouduttiin vähän tiivistämään. 

Tiivistämisen tarvetta ennakoiden päätin ilmoittautua ensimmäisen suorituspaikan johtavaksi ensihoitajaksi. Se oli hyvä veto, sillä pitkästä päivästä huolimatta kaikki eivät päässeet ollenkaan suorittavaan rooliin. Tosin ei niihin ollut niin kauheaa hinkuakaan. Itse halusin kuitenkin toteuttaa periaatetta, että tehdessään oppii parhaiten. Myös niistä virheistä. 

Mitkä sitten ovat ne aakkoset? 

Danger. Tarkoittaa saapuessa tapahtuvaa tilannepaikan uhka-arvioita. Sähkö, eläimet, liikenne tai joku muu vastaava voi muodostaa vaaran potilaalle ja auttajille. Havaittu vaara poistetaan, potilas hätäsiirretään tai pahimmassa tapauksessa jäädään odottamaan, että joku muu tekee kohteen turvalliseksi.

response. Jos autettava vastaa tervehdykseen, voidaan tietää jo paljon tilanteen vakavuudesta. Lähestyttäessä tehtävä esitutkimus auttaa seuraavissa kohdissa.

circulation. Tämä on niin sanottu pikku-c ja samaan asiaan palataan uudestaan. Tässä kohtaa havainnoidaan suuret ulkoiset verenvuodot. Sellaiset, jotka uhkaavat välittömästi henkeä. 

Airways. Hengitystiet siis. Jos potilas on vastannut terveydykseen, on tämä ok ja auki. 

Breathing. Hengitystie voi olla auki mutta hengitys ei silti välttämättä ole riittävää.

Circulation. Tunnistetaan verenkierron tila ja mahdolliset ongelmat.

Disability. Tajunnan tason havainnointi. 

Exposure. Tai tuttavallisemmin Extra. kaikki mitä voidaan havainnoida potilaan ulkoisesta olemuksesta. Esim. mustelmat ja turvotukset.

Näitä veivasimme. Aakkosia käytettiin sekä nopeaan ensiarvioon että täsmällisempään arvioon tarvittavine hoitotoimineen. Lopulta veivattiin vain neljän tapauksen verran. Sitten aika loppui. Osa tilanteista oli kiireisempiä ja osa rauhallisempia. Kuten oikeassakin elämässä. Protokollaa käytettiin ja luulen sen uponneen jokaisen mieleen. Suurempia ongelmia oli kaikenlaisissa muissa aiheeseen liittyvissä toiminnoissa. Ei oikein osattu ottaa huomioon, miten toimia paikalla olevien sivullisten kanssa tai mitä tehdä, jos radiopuhelimen kanssa roolitetaan asiantuntijaksi, johon suorittavat opiskelijat voivat olla yhteydessä. Samoin harjoiteltavaa jäi suorittajien keskinäiseen kommunikointiin.

Pitkän päivän jälkeen osa luultavasti totesi, ettei tämä ollut heidän juttunsa. Mutta monen kasvoilla loisti pieni innostus. Käytännön harjoitteet ovat kuitenkin oppituntien parhaasta päästä.  

Hoitajien taskut ovat aina täynnä kaikenlaisia apuvälineitä. Ensihoidon päivää varten askartelin tästä mallista itselleni oman taskulätkäni. Oli käytössä itsellä ja välillä lainassa muilla ryhmäläisillä. Oli hyvä apu.
Julkaistu

157# VGI ja ID -pistokset

Hyvään taitopajaan kuuluu vähän jännitystä, hieman verta ja oikea määrä kiljumista. Kaikkea tätä saimme kokea tämän viikon avauksessa. Vuorossa oli VGI- ja I.D. pistokset.

Ihmiseen voidaan pistellä paljon ja erilaisiin paikkoihin. Riippuen annettavasta aineesta, aineen määrästä tai halutusta vasteen nopeudesta valitaan sopiva paikka. Näitä lyhenteitä on nyt kolmanteen vuoteen mennessä pyöritelty niin paljon, että jokainen alkaa ne muistaa. Samoin jonkinlainen ajatus on tarvittavista tekniikoista ja välineitä. Riippuen harjoittelupaikoista tai ihan yksittäisten ohjaajien taidoista jokainen on päässyt treenaamaan koulun ulkopuolella pistämistä erilaisia määriä. Vaikka yksi tekniikka ei suoraan hyödytä, on myös risteäviä hyötyjä olemassa. Pakkausten aukaiseminen, neulan ja ruiskun liitäminen, irrottaminen ja käsittely muutenkin ovat asioita, jotka nyt käydään aika nopeasti lävitse. Ne kuitenkin on käytävä joka pajassa, koska opettajat vastaavat siitä, ettei kukaan joudu pistetyksi likaisella neulalla. Tuskin kukaan mitään tulehduksia kaipaakaan. Tuttuun tapaan oikeaan työskentelyyn motivoitiin sillä, että jokainen opiskelija valmisteli itseensä pistettävät annokset. 

Arvaatko mihin paikkaan kumpainenkin pistettiin? Neulojen koko antaa vihjeen.

Olemme tähän mennessä harjoitelleet pistämisen suoneen sekä verinäytettä halutessa, että I.V yhteyttä kanyloiden avaten. Samoin on tutuksi tullut S.C pistos ihon alaiseen kudokseen eli rasvaan. Myös I.M pistos lihakseen on tullut tutuksi. Pajan yhteydessä kävi ilmi, että selviä eroja on muodostunut siinä, kuka on kanyloinut paljon ja kuka vain vähän kokeillut. Samoin suuria eroja oli I.M pistoksien määrissä ja verinäytteiden otoissa. Kaikki tuntuvat pistäneen melko tasaisesti jonkun vatsamakkaroihin. Sinne insuliini yleensä menee palveluasumisen yksiköissä ja myös osastoilla. 

Ehkä sinua on joskus pistetty pakaraan. Monet rokotukset perinteisesti on laitettu sinne. Nykyään pakarasta koitetaan päästä eroon pistopaikkana. Se yleensä jännittyy helposti pistämisen yhteydessä ja se aiheuttaa tiettyä epämukavuutta. Istumalihaksessa kulkee myös verisuonia ja hermoja. Pahimmillaan joku on saanut neulan iskiashermoon. Se on kyllä tuntunut. kehitys kehittyy ja pistopaikat muuttuvat. Istumalihasten sijaan nykyään suositaan reittä ja olkaa. Kotihoidon harjoittelussa pistin itsekin todella paljon olkavarteen. Uudempana pistopaikkana on hyvin yllättävä vatsanpuoleinen pakaralihas. Tiesitko sellaista olevan olemassa? Himotreenaajat kuulemma pystyvät tämän lihaksen aktivoimaan ja paikantamaan mutta meillä muilla se on hieman passiivisempi. Se ei jännity, sisällä suuria verisuonia tai hermoja. Pistäminen on miellyttävää, jos paikantaminen onnistuu. 

Olikin aika vetää housut nilkkoihin. Tai ei ehkä nilkkoihin mutta kenellekään ei jäänyt huomaamatta millaiset alushousut omalla parilla oli. En tiedä onko meidät luokan vähäiset miehet järjestetty samaan taitopajaryhmään juuri tämän pajan vuoksi. Pääsimme tutkimaan ja siirtelemään toistemme boksereita. Kukaan ei ollut onneksi ilman. Kuulemma tätä pistopaikkaa käytetään työelämässä melko harvoin. Opettajat arvelivat sen johtuvan suomalaisesta vastahakoisuudesta välttää toistemme koskettamista. Näin hoitoalallakin. Oikean pistopaikan löytäminen kyllä vaatikin verrattain ronskeja otteita. Paikkaa ei voinut vain mittailla ulkoisista merkeistä vaan luihin asti piti painella.

Oli jännittävää. Nimittäin se, ettei pistäminen tähän etupakaraan todellakaan sattunut. Ihon läpäisy tuntui ja sitten neulan tunne katosi. Näissä harjoitteissa pistämme aina pienehkön määrän keittosuolaliuosta. Se tuntui kylmältä ja hieman inhottavalta kudoksessa. Mutta kolmen ryhmässä toimiessamme ihmettelimme kukin vuorollaan homman helppoutta maalihenkilön näkökulmasta. Jokainen luuli edellisen jotenkin vähättelevät.

Kahvitauon jälkeen siirryimme kirkumisen ja I.D. pistoksen pariin. Kyseessä on siis pistotekniikka ihon sisään. Käytetään joissakin rokotuksissa ja esimerkiksi synnytyskipujen lievitykseen. Opettajat vertasivat tätä siihen, jos joku on pienempänä työntänyt nuppineulaa sormenpään ihon läpi niin, että neula on jäänyt ohuen ihokerroksen alle jumiin ollen molemmista päistä ilmassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna hieman ällöttävää sekin. Nyt tarkoituksena on saada ihoon pieni kupla ruiskutettavalla aineella.

Pari iloista vapaaehtoista pääsi opettajan neuvoessa esittelemään tekniikan koko ryhmälle. Ensin opettaja tietenkin näytti vähän suojaliinaan. Melko intensiivinen tapahtuma siitä tulikin, kun kymmenkunta ihmistä kerääntyi tiiviiksi piiriksi pistäjän ja pistettävän ympärille. Siinä mukava tehdä jotakin ensimmäistä kertaa. Tämä I.D. sitten sattuu. Ainakin mahdollisesti. Iho antaa kovan vastuksen ruiskun männälle ja sitä saa olla painamassa ihan tosissaan. Silloin toisaalta on vaarana ruiskuttaa haluttua enemmän tai nopeammin, jolloin iho alkaa kyllä äkkiä kiristää. Myöskin poikkeuksellisen loiva kulma aiheutti monille vaikeuksia ja silloinhan alkaa nopeasti sattua, jos neula eteneekin jo ihon alla. Tämä yhdistettynä tiiviin piirin luomaan jännitykseen ja saimmehan me sitä kirkumistakin. Siitä sitten jokainen omiin pistopaikkoihinsa ja toistamaan. Opettajat tietenkin kiersivät neuvomassa ja antamassa lupaa pistää. Ei kaikkein mukavin pistos.

Iho pidetään kireällä, hyvin loiva pistokulma, neulaa työnnetään nostellen, peukalolla tuki kuitenkaan syvemmälle painamatta ja pitäisi alkaa kuplaa muodostumaan.

Hauskaa ja vähän haikeaa. Tämä oli viimeinen taitopaja, jossa pääsemme pistämään toisiamme. Akuuttihoidon simulaatioissa ehkä tutustutaan vielä I.O:hon eli luuhun tehtävään injektioon. Sitä käytetään varakeinona, jos suoniyhteyttä ei saada muodostettua kiireellisessä tilanteessa. Mutta sitä poraamista emme kyllä koulussa onneksi koe. Viimeisten pistämisten myötä täytyy varmaan uskoa, että opinnot ovat edenneet. Tosin toinenkin merkki oli pajassa havaittavissa. Vähän jokaisen kädet ovat kutakuinkin lakanneet tärisemästä näitä hommia tehdessä. Hienoa!

Julkaistu

156# pettymys lasten pajassa

Mikä on lapsen normaali syketaajuus? Kysymys ei olekaan ihan helppo. Se riippuu lapsesta. Vastasyntyneen normaalisyke, kun on aivan erilainen kuin vuoden vanhan ja vuosien lisääntyessä ihannearvot muuttuvat tietenkin taas. Lasten hoitotyössä pitääkin olla tietoinen kunkin lapsen iän mukaisista erityispiirteistä. Kun muuttuvien lukujen sarjassa on myös hengitystaajuus ja verenpaine, oli lasten tutkimusten taitopajaan valmistautuminen melkoista tankkaamista ja muistilappujen valmistamista.

Opinnoissahan on kahdenlaisia käytännön harjoituksia. Taitopajoissa asioita tehdään rauhallisesti miettien ja opettajan ohjauksessa. Näihinkin on hyvä valmistautua mutta etukäteen ei tarvitse olla peloissaan, jos aikaa tai voimaa ei ole ollut. Toista on simulaatioissa. Siellä simuloidaan todellisia tilanteita ja opiskelijan täytyy pärjätä niillä tiedoilla mitä päästä tai hoitopaidan taskusta löytyy. Osaamattomuus tulee siellä heti näkyviin. Joten taitopajaan ei tullut ihan kaikkia taulukoita opeteltua.

Viimeistään lastenhoitotyön harjoittelussa pitää tällaisia tietoja löytyä vähintään taskusta. Käytäntöä ja myös koetta ajatellen ehkä päälinjoissa myös päästä.

Kuitenkin taitopaja oli aivan pettymys. Opettaja pahoitteli kovasti sitä, ettei pyynnöistä huolimatta koululta ollut löytynyt rahoitusta lasten hoitotyön simulaatioiden järjestämiseen. Reagoiva, liikkuva ja muutenkin elävähkö nukke ohjelmistoineen maksaisi kuulemma 40 000 euroa. Toistaiseksi koululla on vain yksi aikuistyyppinen tällainen. Odotellaan lisärahoitusta koulutukseen. Kun simulaatiota ei voitu järjestää, muuttui taitopajakin melkein normaaliksi luennoinniksi.

Koska lukujärjestyksessä luki kuitenkin taitopaja, olimme taitopajaluokassa ja tunnollisimmilla oli jopa hoitovaatteet päällä. Pääsimme sentään noutamaan hyllyiltä jo aikaisemmin tutuiksi tulleet nukkevauvat. Niillä harjoittelimme erilaisia tutkimusasentoja, niissä pitämistä ja vauvan ollessa kyseessä, tukemista. Hyvään harjoitukseen olisi vaadittu myös taapero tai jopa koululaisnuket. Vauvat kun olivat liian pieniä monien asentojen harjoittelemiseen. Hieman oli sellainen olo, että tämän pajan taidot olen päässyt hankkimaan käyttämällä omia supersimulaattoreitani milloin missäkin. Viimeksi kesällä pääsimme yliopistosairaalaan asti, kun paikallinen poliklinikka oli kesälomien takia kiinni. Pito-otteita tuli harjoiteltua samalla kun näytön kautta pääsin kurkistamaan syvälle nenän ja vähän nielunkin onteloihin. Pienille lapsille tyypillisesti etsittiin sieraimeen eksynyttä vierasesinettä. Tuttavallisemmin hamahelmeä. 

Ilmeisesti olen harjoitellut näitä aika hyvin. Taitopajassa opettaja nimittäin kertoi, että yleisenä käytäntönä on, että vanhempi ei yritä pitää lasta minkään tutkimuksen saatikka toimenpiteen aikana. Sen takia me tulevina sairaanhoitajina näitä opettelimme. Vanhempaan ei lähtökohtaisesti kannata luottaa, koska otteen kirpoaminen väärässä kohtaa tekee kaikille haittaa. Siinä muistelin, että näinhän nenän tähystyksessäkin oli lääkärin kaverina sairaanhoitaja. Luultavasti juuri valmiina avustamaan lapsesta kiinni pitämällä. Pienen potilaan pitäminen vaatii tiettyä ammatillisuutta tai amatööripohjalla kykyä olla imeytymättä lapsen pelkoon ja kauhuun. Toimenpiteitä tehtäessä vanhemmat lähtökohtaisesti ajetaan oven ulkopuolelle ja hoitajat varmistavat, ettei potilas vaaranne itseään liikehtimällä väärällä tavalla. Neulojen ja muiden mahdollisesti haitallisten asioiden kanssa toimittaessa tämä potilaan näkökulmasta ikävä asia on välttämätön tapa varmistaa potilasturvallisuus. 

Yrittääpä siinä opetella kiinnipitämistä kun vauva vetää ihan omaa juttuaan.

Otteiden lisäksi kuulimme myös paljon lapsipotilaan valmistamisesta tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Puhuimme siitä mitä minkäkin ikäinen potilas ehkä ymmärtää, ja mitä voisi ottaa huomioon asioita tälle selittäessä. Joku kommentoi siihen rehellisyyden merkityksestä. Ilmeisesti joskus oli kerrottu rokotteen sattuvan vain kuin hyönteisen piston. Sellaisen jälkeen voi olla aika katkeraa mennä seuraavan kerran pistettäväksi. Ilmeisesti hyttysen pisto on jotenkin yleisesti käytetty sillä tiesipä joku tapauksen, jossa pieni pistettävä oli mennyt aivan paniikkiin kuultuaan hyttysten jotenkin liittyvän asiaan. oli ilmeisesti kauhu kaikenlaisia ötököitä kohtaan.

Siispä rehellisesti ja vertauksia käyttämättä. Niin lapselle tulee kertoa asioista. Ja sitten palkitaan. Palkitaan hyvin menneillä kerroilla ja palkitaan vaikka pienestä suusta tulisi hirviömäistä karjuntaa kolmen hoitajan ja vielä lääkintävahtimestarinkin pidellessä hikisin otsin kiinni joka raajasta. Onhan meilläkin vielä kesäinen lisko tallessa. Ja voi kauhea, jos sisarukset erehtyvät siihen koskemaan. On se jonkinlainen voitonmerkki.

Pissapussi. Voi sitä joka joutuu repimään liimapinnat irti lapsesta. Hän ei ole enää koskaan kyseisen lapsen ystävä. Me mies opiskelijat poistimme vähän ihokarvoitusta. Koska pitihän kokeilla.

Raotettiinpa tunnilla vielä vähän lastenosaston arkea. Osastoilla hyvin yleisenä käytäntönä on määrätä niin sanottu rinkihoitaja jokaiselle lapselle. Tämä hoitaja pyrkii tekemään päivän aikana kaikki tarvittavat toimet lapselle ja muutenkin huolehtimaan tästä, jos vanhemmilla ei ole mahdollisuutta viettää aikaa osastolla. Aikaa vievää hommaa. Sen takia lastenosastoilla ilmeisesti on verrattain paljon hoitajia. Hyvin tyypillinen opiskelijan toimi on virtsanäytteen kerääminen. Pieneltä potilaalta siihen tarkoitukseen tarkoitetusta vaipasta. Tällainen erikoisvaippa saa olla lapsen päällä vain tunnin. Sen jälkeen mahdollinen näyte ei ole enää puhdas. Aika todennäköisesti tulevassa harjoittelussa on luvassa paljon pesemistä, vaipattamista, juottamista, kirjan lukemista ja pissaamaan houkuttelemista. Taas koen olevani taidoissa edellä monia parikymppisiä. 

Vaikka taitopaja oli pettymys, sai se osaltaan odottamaan entistä suuremmalla jännityksellä marraskuun harjoitteluhakua. Kovasti haluaisin lastenosastolle. Hyvän mainoslauseen mukaisesti paikkoja on vain rajoitetusti. Saa nähdä.

Onko hieman pienempi katetri?